Kuuluuko seksi aina seurusteluun?

Eräässä seminaarissa käsiteltiin nuorten käsityksiä seksuaalisesta suostumuksesta, ja sen yhteydessä nousi esiin yleinen uskomus, että "seksi kuuluu aina seurusteluun". Tämän uskomuksen nähtiin olevan isossa roolissa siinä, että moni nuori suostui seksiin seurustelusuhteessaan, vaikka ei olisi oikeastaan halunnut seksiä.

Vastentahtoinen seksi on aina kurja juttu. Joskus se on myös väärin ja rikos. Kulttuurisesti asia on paljon monimutkaisempi, koska vastentahtoisuuden merkitykset ovat moninaisia: joskus on kyse siitä, että henkilöä painostetaan tai manipuloidaan seksiin, ja joskus taas siitä että henkilö kokee joutuvansa suostumaan esimerkiksi kiitollisuudenvelan, seurustelusuhteen tai jonkin seksielämää koskevan uskomuksensa vuoksi. Painostaminen ja manipulaatio ovat eettisesti kyseenalaisia asioita, mutta yksilön sisäiseen kokemukseen liittyvät tekijät eivät sinällään ole sellaisia.

Ideaalitilanteessa ihmiset ryhtyisivät ihmissuhteissaan seksiin vain omasta vakaasta tahdostaan suostumusneuvottelun kontekstissa. Tämä ei tarkoita sitä, että päätöksen taustalla pitäisi aina olla seksuaalisen halun, sillä on ihan ok tarjota kumppaneilleen seksuaalisia kokemuksia vaikkapa palveluksena tai ihan vaan siksi että tietää toisen tykkäävän siitä. Seksuaalisen toiminnan ja tyydytyksen vastavuoroisuuden odotus voi myös toteutua vuoronperään sen sijaan, että kaikkien osapuolten pitäisi olla jokaisessa tilanteessa yhtäläisesti halukas.

Käsitystä, että "seksi kuuluu aina seurusteluun" esitellään yleensä huonona ajatuksena, joka voi johtaa vastentahtoisiin seksitilanteisiin. Kritiikin perustana on seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja seksuaalioikeudet ylipäätään. Kritiikki on ilman muuta perusteltua; seksuaalinen itsemääräämisoikeus on luovuttamaton, perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Hankaluuksia syntyy kuitenkin silloin, kun jotakin vallalla olevaa ihmissuhdenormia tarkastellaan vain yksittäisenä asiana ja muistutetaan napakasti yksilön oikeuksista. Nimittäin perinteiset ihmissuhdenormit ovat kokonainen himmeli, jonka sisällä yksilön oikeus päättää omasta seksuaalisuudestaan on enempi häiritsevä poikkeama kuin ajattelun johtotähti. Puran seuraavaksi tätä ajatusta hieman osiin.

Kuuluuko seksi todella aina seurusteluun?

On olemassa paljon asetelmia, joissa seksi ei kuulu lähtökohtaisesti seurusteluun tai ihmissuhteeseen. Yksilöt voivat päättää solmia seksittömän suhteen monista eri syistä. Suhde voi myös olla vaikkapa kulissiavioliitto tai solmittu pelkästään taloudellisista syistä. Myös monisuhdeasetelmissa jokin yksittäisistä suhteista voi olla seksitön kumppanuussuhde. Tällainen asetelma voi syntyä, kun kukin suhde rakentuu yksilöllisesti, tai silloin, kun halutaan olla yhdessä vaikka seksuaaliset tarpeet eivät kohtaisikaan. Muut suhteet voivat tarjota riittävät mahdollisuudet omien seksuaalisten halujen toteuttamiseen, jolloin niitä ei tarvitse tuoda sellaisiin suhteisiin, joihin ne eivät sopisi. 

Useimmissa seurustelusuhteissa oletetaan, että suhde sisältää seksuaalista toimintaa ainakin jollakin tavalla, ja monissa oletus sisältää panemisen tai jonkinlaisen genitaalisen touhuamisen. Tällaisista olettamuksista olisi aina hyvä keskustella tutustuessa uuteen ihmiseen, mutta valitettavan usein mennään pelkästään olettamusten ja mielikuvien varassa. 

Vaikka seksistä keskusteltaisiinkin tutustuessa ja ihmissuhteen kehkeytyessä, pelkästään se ei aina riitä, sillä ihmissuhdenormit koskettavat seksiä ja sen merkitystä suhteessa myös kierteellä. Oletus seksin kuulumisesta seurusteluun asuu tiukasti uskollisuuden vaatimuksessa, josta keskustellaan perinteisissä ihmissuhteissa vähintään yhtä nihkeästi kuin seksistä ylipäätään. Kun oletusta seksin kuulumisesta seurusteluun kritisoidaan tiukasti, unohdetaan kritisoida samalla uskollisuuden vaatimusta, joka pakottaa suhteeseen kiertotietä seksuaalisen yksinoikeuden ajatuksen. 

Yksinoikeus toisen seksuaalisuuteen ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriidasta voi tulla myrkyllinen, jos seksi päätyy suhteessa kontrollin, kiristämisen tai rankaisemisen välineeksi. Uskollisuuden vaatimus on seksuaalisen vallankäytön perustyökalu, jota tuetaan voimakkaasti kulttuurissamme. Kieroimmillaan vallankäyttäjä esittelee omat seksuaalioikeutensa perusteluna sille, miten hän rajoittaa ja alistaa kumppaniaan. 

Olettaako vaiko ei?

Ylevä puhe seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ei valitettavasti johda kovin pitkälle, jos siihen ei liity kokonaisvaltaista ihmissuhdenormien kritiikkiä. Yksilön vapaus päättää seksistä on ohutta puhetta, jos samanaikaisesti suhteissa vallitsee kritiikittä ja keskustelematta jätetty seksuaalisen yksinoikeuden oletus ja siihen kytkeytyvät, usein varsin jyrkät olettamukset uskollisuudesta. 

On selvää, että "seksi kuuluu aina seurusteluun" on virheellinen ja usein myös haitallinen olettamus.  Ilman yksinoikeus- ja uskollisuusolettamusten kritiikkiä sen kyseenalaistaminen johtaa kuitenkin erikoiseen asetelmaan, joissa samanaikaisesti seksin asemasta ihmissuhteessa ei saa tehdä olettamuksia (= älä oleta, että seksi kuuluu aina seurusteluun), mutta tehdään kuitenkin valtavia olettamuksia (= seksi on niin tärkeässä roolissa seurustelussa, että sille esitetään tiukkoja sääntöjä ja rajoja).

Leukailin joskus aikoinaan lemmenlukoista, että on synkkää ja hirtehistä, miten teräksestä tehdyt estämisen ja vangitsemisen välineet päätyvät rakkauden symboliksi. Jatkoin samaa ajatuskelaa siihen suuntaan, että olisiko vankileiri hyvä perinteisen seurustelun vertauskuva, kun siellä lukkoja, aitoja ja piikkilankaa on tarjolla yllin kyllin. Nämä seksiolettamuksiin liittyvät ristiriitaiset säännöt palauttivat vertauksen taas mieleen. Vankileirin monimutkaiset aidat, portit ja vartijoiden karjumat ristiriitaiset käskyt osuvat tähän ajatussykeröön oikein hyvin.

Tarjoan ensiavuksi rehellisiä ja syvällisiä keskusteluja ihmissuhteista, seksistä ja uskollisuuden vaatimuksista, ja ratkaisuiksi yksilön vapautta vaalivaa ihmissuhdeanarkiaa! 💪

Väestöliitto: Lisää kärsimystä, kiitos!

Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen on ilmeisesti innoittunut 50 Shades of Grey -elokuvasta, sillä hän kaipailee lisää kärsimystä YLE:n verkkouutisissa. Juttu käsittelee salamaerojen lisääntymistä, josta Heli johtelee hämmentäviä yhteiskunnallisia pohdintojaan. Vaarasen mukaan 

"uskonnollisemmassa yhteiskunnassa kärsimyksellä on arvoa. Tuska ei ole nykyihmiselle arvokasta, toisin kuin silloin kun uskonto hallitsi jokaisen länsimaisenkin ihmisen elämää."

Nostalgia voi tietysti olla joskus mukavaa ja menneisyys näyttää kauniilta 20-luvun kampauksineen, mutta yllä oleva on todella häiriintynyttä ajattelua. Vaaranen siis kaipaa aikaa, jolloin ihmisuhteissa osattiin kärsiä kunnialla? Vilkaistaanpa hieman, mitä se piti ennen vanhaan sisällään.

• Naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin!
• Mies on perheen pää; kärsi hiljaa nainen!
• Lyöminen takaisin kurituskeinojen valikoimaan!
• Uskonnolliset häpeärangaistukset käyttöön!
• Syyllistetään naimattomat äidit itsemurhan partaalle!
• Kylpyhuoneen henkariabortit takaisin!

Kyllä ennen osattiin kärsiä arvokkaasti!

Uskonnon kauniista roolista wanhan kunnon kärsimyksentäyteisen seksuaalimoraalin ylläpitäjänä kertoo hyvin se, miten kirkko on vastustanut jokaista seksuaaliterveyden edistysaskelta aikanaan. Jos kirkon tahto olisi mennyt aina läpi, ei abortteja saisi tehdä tai kondomeja ostaa kaupoista, homot olisivat vankilassa tai hullujenhuoneella ja naiset pysyttelisivät kotona miestensä mieli- ja väkivallan alaisina.

Tällaista uskonnollisempaa yhteiskuntaa voi mennä katsastamaan vaikkapa Saudi-Arabiaan tai Talebanin pariin. Lähempääkin löytyy: vanhoillislestadiolaiset naiset pitävät varmasti kärsimystä arvossaan, kun oma keho hajoaa kymmenennen raskauden kohdalla noudattaessa äijäneuvostojen viisaudessaan tulkitsemaa lisääntymiskäskyä.

Ja mitä tulee salamaerojen lisääntymiseen, olisi kiva, jos Parisuhdekeskuksen johtaja olisi tarjonnut yhdenkin tutkimusviitteen ilmiöstä - edes saatana gallupin. Lisätietoa ei löydy edes Väestöliiton jutusta, joka on lyhyempi kuin entisajan virsi kaunis.

Olisiko tässäkin uhkaavan ilmiön "lisääntymisessä" kyse samanlaisesta julkisuusvedätyksestä kuin suukseksin aiheuttamien suusyöpien kohdalla? Vai hassutteliko Tuska-Vaaranen vain vähän uskonnollisilla kärsimysjutuillaan?

Suusyöpävedätyksessä oli kyse suusyöpien esiintyvyyden lisääntymisestä "uhkaavasti". Esimerkiksi Iso-Britannian väestössä esiintyvyyden lisäys oli huimasta 0,000086 prosentista 0,000094 prosenttiin kahden vuoden aikana 2008-2010, mikä tarkoittaa noin 500 uutta tapausta liki 65 miljoonaisessa kansakunnassa (lukuja ja lisätietoa). Tämän valtaisan epidemian syyksi maalailtiin innolla suuseksiä konservatiivisissa ja pölhöpopulistisissa medioissa kuten Iltalehdessä. Tosiasiassa suusyöpien syyt ovat moninaisia, eikä yhtä selkeää aiheuttajaa voida nimetä.

Sen sijaan salamaeroepidemiasta esitetään rautaista näyttöä: yhden terapeutin käsittelemistä erotapauksista kuulemma jopa 30% on salamaeroja. Kun a) salamaeroa ei ole täsmällisesti määritelty, b) eikä ole tietoa, paljonko psykoterapeutilla on eroasiakkaita kaikkiaan, c) eikä tiedetä, miten terapeutti on asian tilastoinut, on tämän luvun merkitys... ööö... täysin merkityksetön.

Minun tämän vuoden puolella kuulemistani seksijutuista 68% käsitteli ryhmäseksiä. Siis: suomalaisista yli puolet harrastaa ryhmäseksiä! Eikös vaan?

Mutta yksi varma totuus jutusta ja Vaarasen uskonnollisista visioista löytyy. Koko jutun syypää on Tinder!

Terapeuttinen kaikkivoipaisuus ja avoimet suhteet

Avoimet suhteet ja monisuhteet tuntuvat olevan vaikea pala pariterapeuteille - ainakin Välitalolle ja Juutilaiselle. Ehkä ammattikunnasta kuitenkin löytyy myös paremmilla tiedoilla ja asenteilla varustettuja terapeutteja. Ainakin toivon niin. Muussa tapauksessa ammattikuntaa voi pitää ideologiseksi taantuneena samaan tapaan kuin valitettavan monet psykoanalyytikot tuppaavat olemaan: taustaideologioista pidetään tiukasti kiinni, vaikka todellisuus ja tiede menevät kovaa vauhtia ohitse.

Studio 55 -sivuston jutussa paripsykoterapeutty Välitalon keskeisin perustelu sille, että avoimet suhteet tuskin toimivat, on se, että hän ei ole tavannut pariskuntaa, jolla se toimii. Tällainen ajattelu edustaa tyypillistä terapeuttien ammattisairautta: kaikkivoipaisuuden tunnetta eli omnipotentiaa. Sen vallassa oleva ajattelee hallitsevansa seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden koko kentän omien asiakkaidensa kanssa tehdyn työn varjolla. 

Ongelmana terapeutin kaikkivoipaisuudessa on kuitenkin se, että kenenkään asiakkaat eivät edusta kattavasti koko kenttää. Terapeutin pakeille saapuvat vain ne, joilla on jonkinlaisia ongelmia. Ja heistäkin vastaanotolle saapuvat vain ne, joilla on varaa ja halua aloittaa terapiasuhde. Asiakaskuntaa rajaa vielä sekin, että jotkut asiakkaat yrittävät etsiä terapeutin, jolla olisi kokemusta ja hyvä maine juuri sellaisten ongelmien hoidossa, joita hänellä parhaillaan on.

Eli rautalangasta: Välitalo ei ole kohdannut asiakkaita, joilla avoin suhde toimisi, koska a) hän tapaa vain ihmisiä, joilla on ongelmia ja/tai b) avoimessa suhteessa olevat eivät valitse häntä terapeutikseen hänen asenteidensa takia.

Mikä osaamisperusta tällainen muka on laukoa mielipiteitä avoimista suhteista? Rehellistä olisi todeta haastattelijalle, että "en ymmärrä enkä hallitse tätä aihepiiriä" sen sijaan, että mielipiteitä esitetään ennakkoluulojen pohjalta.

Samanlaista omnipotentiaa potee myös pariterapeutti Juutilainen. Hänen mielestään ihminen on biologialtaan yksiavioinen ja avoimiin suhteisiin päätyneet ovat jollakin tavoilla traumatisoituneet. Valitetettavasti biologia ei ole mielipideasia, vaan tiede, joka pohjautuu tutkimukseen. Vertailevassa sosiobiologiassa ja antropologiassa tehdyt tutkimukset osoittavat selkeästi ihmislajille tyypillisten seksuaali- ja pariutumistapojen perustuvan useiden kumppaneiden hankkimiselle joko peräkkäin tai samaan aikaan. (esim. Ryan et al. 2011; Barash et al. 2001; Reynolds et al. 1991.)

Ihmisen biologiset valmiudet mahdollistavat siis hyvin erilaiset monisuhteet. Tämä ei kuitenkaan ole argumentti monisuhteiden puolesta tai uskollisuutta vastaan. Jokainen saa itse valita, miten haluaa suhteensa järjestää. Tämä on kuitenkin vasta-argumentti kristillisperäisille harhaluuloille ihmisen luontaisesta yksiavioisuudesta.

Juutilaisen esittämä trauma-arvelu on hänen tietämättömyyttään pahempi erhe. Traumaväitteiden viljeleminen käyttäytymisen selittäjänä on sekä arveluttava keskustelustrategia, mutta myös terapiatyön etiikan väheksymistä. Heppoisten traumaolettamusten heittely johtaa helposti asiakkaan tilanteen virhearviointeihin, vääriin hoitoratkaisuihin sekä asiakkaan arvojen ja valintojen vähättelyyn. Terapeutin ei pitäisi koskaan syyllistyä tällaiseen ylimielisyyteen ja välinpitämättömyyteen kohtaamisensa ilmiöiden ja ihmisten kanssa.

Lähetän kaikille ihmissuhdeongelmia käsitteleville ammattilaisille terveisiä: Nouskaa rohkeasti poteroistanne ja tarkastelkaa ihmissuhteiden moninaisuutta avoimin silmin. Ihmissuhdeneuvonta tai -terapia ei ole mitään yksiavioisuuden esitaistelua, vaan ihmisten auttamista niissä ongelmissa, joita heidän valitsemissaan ihmissuhteissa vastaan tulee. Tässä tarvitaan avointa dialogia, ei ennakkoluuloista kyräilyä.

Lisää tietoa aiheesta:

• Monilempi- ja parisuhdeaiheiset jutut tässä blogissa
• Melissa Mäntylän kommentti aiheeseen
• Polyamoriayhdistyksen sivusto

Naisvihaa ja nirsoilua

"Naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeudesta käyty keskustelu on käännetty jo niin, että se on miehiin kohdistuvaa sortoa", sanoo tuomiopäivän profeetta Arto Jokinen. Hän on TANE:ssa vaikuttava miestutkija, joka esiintyi YleX:n Etusivu-ohjelmassa keskustelemassa naisvihasta.

Vaikka Arto toteaakin keskustelun pirstaloituneen ja polarisoituneen, hän uskoo silti naisvihan olevan nousussa 2000-luvulla. Itse olen toista mieltä. Tasa-arvon ja liberaalin seksuaalikulttuurin voittokulku jatkuu nuorempien sukupolvien myötä, mutta uuskonservatiivit ovat saaneet rivinsä koottua ja ovat aiempaa äänekkäämpiä.

Uuskonservatismin nousussa erilaiset internetyhteisöt ovat avainasemassa. Samanmielisten keskustelukerhot vahvistavat änkyräasenteita ja internet tarjoaa niille julkaisukanavia suoraan kotisohvilta eetteriin. Kotimaan keltaisen lehdistön skandaalinhakuisuus ja sosiaalisen median kauhistelupiirit tekevät yhden takahikiän änkyrän aivopieruista kansallisen keskustelunaiheen.

Ei nykyinen asenneilmapiiri silti ongelmaton ole. Tasa-arvoinen ja vapaa yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, vaan sitä pitää aktiivisesti puolustaa kurjistajia ja vallanhamuajia vastaan. Hyvän puolustaminen ei kuitenkaan ole aina niin yksinkertaista kuin toivoisi. Miten erottaa aito miesten ongelmien setviminen naisvihamielisestä änkyröinnistä tai aito maahanmuuttokriittinen keskustelu rasistisesta roskasta? Joskus ero on hiuksenhieno ja toisinaan vastapuoli sekoittaa tahallaan asiat keskustelun vaikeuttamiseksi.

Hyvä esimerkki ongelmasta on radiokeskustelussa esiin noussut aihe miesten vaikeuksista löytää kumppania. Karkeimmillaan ongelman on esitetty johtuvan naisten nirsoilusta, mutta Arto kertoo säihkyvässä sotisovassaan asian olevan toisin: naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei voi kutsua nirsoiluksi. 

On aivan totta, että yksisilmäinen syyllistäminen on turhaa, sillä monimutkaisissa ihmissuhdekysymyksissä selitykset ja ratkaisut eivät löydy sormella osoittamalla. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on tietysti koko kysymyksen taustalla. Kenenkään ei ole pakko solmia suhteita, jos ei halua.

Asian käsittely jää kuitenkin hyvin vajavaiseksi, sillä sukupuolentutkijana Arton pitäisi kyllä ymmärtää rakenteellisten kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vaikutukset asioihin. Kumppanin löytäminen ei ole pelkästään autonomisten yksilöiden rationaalista päätöksentekoa, vaan siihen vaikuttavat suuresti vallitsevat käsitykset ihmissuhteista, median ja vertaisryhmän esimerkit sekä kohtaamistilanteisiin liittyvät normit.

Sosiologisen tutkimuksen näkökulmasta voi olla ihan hyvin niin, että hypoteesi "naisten kovat kriteerit parinvalinnassa tuottavat paineita miehille" osoittautuu perustelluksi - kyseessä on sama asia kuin tahdittomasti esitetyssä "nirsoilussa". Voi myös olla, että kyse on monimutkaisemmista vaikutussuhteista tai pelkästään siitä, että kumppanin valinnan kriteerit ovat ylipäätään koventuneet. (Yksi keskustelunavaus tällä)

Seksuaalinen itsemäärääminen toteutuu kultturisessa ympäristössä sosiaalisen verkoston vaikutuspiirissä. Tarkkaan ottaen itsemäärämisoikeus ja nirsoilu eivät ole mitenkään toisilleen vastakkaisia asioita. Itsemääräminen mahdollistaa nirsoilun. On sitten täysin eri asia, nirsoilevatko naiset todella, vai onko kyse jostakin muusta. 

Kumppanin löytäminen on kuitenkin niin keskeinen elämään vaikuttava tekijä ja onnistuessaan merkittävä onnellisuuden lähde, että ei ole yllättävää valintakriteerien olevan korkealla sukupuolesta riippumatta. Jos parinvalinnan kovuus kuitenkin aiheuttaa kohtuuttomia paineita ja kärsimystä, ehkä asiaan olisi hyvä jotenkin puuttua, vaikkapa ihmissuhdekasvatuksella?

Lemmenpiikkilanka-aita

Tampereella kohistaan lemmenlukkojen mystisestä katoamisesta ja ekstaattisesta yhteensulautumisesta. Taiteilijaryhmä irroitti kasan lukkoja sillankaiteesta ja sulatti ne yhdeksi möykyksi leikitelläkseen rakkauden symboliikalla. Lukitsijoiden keskuudessa tätä pidettiin törkeänä vääryytenä.

En ota kantaa siihen, onko taiteilijoiden teko hyväksyttävä vai ei. Sen sijaan minua kiinnostaa lemmenlukkojen edustama inha symboliikka. Kuka helvetti haluaa rakkauden symboliksi lukitun teräslukon, johon ei ole avaimia?

Lukitsijoiden mielestä rakkautta kuvaa ihanasti teräksen kovuus ja lukitsemisen lopullisuus. Lukko ei ole symbolina kaukana avioliittoa tai puolisoa vitsikkäästi kuvaavasta  rautapallosta, joka kytketään ketjulla jalkaan.

Haluavatko lukitsijat siis rakkautensa olevan kahle, josta ei pääse irti, vaikka haluaisi? Mikä on seuraava symbolinen askel? Lemmenpiikkilanka-aita? Lemmenvartiotorni (lienee Jehovan todistajien mieleen)? Lemmensonderkommando?

Kun nykyisessä ihmissuhdekulttuurissamme suhteet koetaan elämän mielekkyyden mittarina, mitä tapahtuu kun ihmissuhteesta tulee loukku? Vapautensa ja omanarvontuntonsa menettänyt ihminen ei voi hyvin. 

Lukon teräksinen ehdottomuus symboloi kulttuuria, joka tuottaa myös lähisuhdeväkivaltaa ja perhesurmia. Ehkä lukkojen irroittaminen ja sulattaminen oli oikeasti parempi symboli...

Monilempi ja ymmärtämisen vaikeus

Monilempi eli polyamoria on taas vaihteeksi tapetilla. Lankakerän kadottaneet Uuden Suomen toimittajat puhisevat "uudesta ilmiöstä" ja "pienen piirin seksi-ilmiöstä". Missä olet, oi tutkiva journalismi, silloin kuin sinua tarvitaan?

Tavalliseen tapaan toimittajat ja mediapersoonat pyrkivät repimään tästäkin aiheesta puolivillaista hämmästystä, jotta jos nyt jonkinmoisen kohun saisi aikaiseksi. Valitettavasti aivan yksinkertainen perushavainto jää tekemättä: ihmissuhteet ovat olleet ja tulevat olemaan yksilöllisiä ja monimuotoisia, koska ihmiset ovat erilaisia tunteiltaan, tarpeiltaan ja haluiltaan. Järjestäytyminen ja kaapista ulos tuleminen ovat vain keinoja yleisen tiedon ja ymmärryksen parantamiseksi aihepiiristä.

Muutama perusasia on hyvä laittaa kuntoon, ennen kuin alkaa kirjoittelemaan epämääräisiä juttuja aiheesta. Ymmärryksen oikaisutalkoissa touhuavat Polyamoriayhdistyksen aktiivit, jotka ovat kirjoitelleet blogeja aiheesta:

• Poly-yhdistyksen puheenjohtaja Joonas Mäkinen valottaa polyamorian perusjuttuja.
• Sade Kondelin oikoo väärinymmärryksiä avoimessa kirjeessään Osmo Kontulalle.

Aihetta on käsitelty vastikään myös Iltalehden jutussa, jossa Sade Kondelinia ja allekirjoittanutta on haastateltu sekä Enbusken puheohjelmassa TV5:llä (9.4.).

Mutta nyt niihin talkoisiin. Alla on muutama ajatus monisuhteisiin liittyvistä keskeisistä termeistä, jotta pahimpia sekaannuksia voitaisiin jatkossa välttää. Jos lähipiirissänne keskustellaan aiheesta, levittäkää ihmeessä tätä kirjoitusta hämmästelijöille ja kummastelijoille.

Polyamoria on lavea yleistermi, joka on vakiintunut kuvaamaan useamman kuin kahden henkilön välisiä samanaikaisia rakkaussuhteita. Vaikka sanan loppuosa amoria viittaakin rakkauteen, sanaa käytetään usein yleiskategoriana kuvaamaan kaikenlaisia monisuhteita poislukien pelkät väliaikaiset seksisuhteet, joita esim. swingerit eli parinvaihtajat harrastavat.

Avoimet suhteet ovat suhteita, joiden keskiössä on kahden henkilön välinen parisuhde, mutta jossa sallitaan enemmän tai vähemmän muita rakkaus- tai seksisuhteita. Avoimet suhteet menevät polyamoristen suhteiden kanssa limittäin, sillä on vaikea määrittää, missä vaihessa sivusuhde voidaan määritellä romanttiseksi pelkän seksisuhteen sijaan.

Termien limittäisyys ei ole ole ongelma muille kuin määritelmäpuritanisteille, sillä ihmissuhteet saavat todellisuudessa spontaanisti monenlaisia muotoja ja voivat myös muuttua ajan kanssa. Kukapa osaisi määritellä pitävästi, missä vaiheessa avoimessa suhteessa mukana ollut pitkäaikainen rakastaja muuttuu "pelkästä" seksisuhteesta romanttiseksi ihmissuhteeksi ja saa amorisen statuksen? Ja mitä väliä sillä oikeastaan on?

Moniavioisuus tarkoittaa laillista tai kulttuurista avioliitto-instituutiota, jossa useimmiten miehellä on useita vaimoja. Polygynisten eli monivaimoisten kulttuurien määrä on suuri, mutta polyandrisia eli monimiehisiä kulttuureja tiedetään vain pari.

Moniavioisuus tarkoittaa usein perinteistä monivaimoista instituutiota, jossa naisten asema ja valinnan mahdollisuudet ovat heikot. Nykyisin moniavioisuudella voidaan tosin tarkoittaa myös tasa-arvoisia monisuhteisia avioliittoja niiden muotoon sen tarkemmin puuttumatta.

Jotkut monisuhteita kannattavat ihmiset kannattavat myös moniavioisuuden laillistamista. Toiset taas ovat sitä mieltä, että koko juridinen avioliittojärjestelmä pitäisi purkaa, jolloin avioitumisesta tulisi vapaasti muotoiltavia yksilöiden välisiä sopimuksia. Itse olen taipuvainen kannattamaan vapaata sopimusjärjestelmää valtion säätelyn sijaan.

Ryhmäseksi ja swingaaminen ovat seksuaalisen monilemmen mahdollistavia toimintatapoja. Perinteisesti swingerit ovat harjoittaneet parinvaihtoa, jossa parit harrastavat seksiä ristiin kumppaniensa kanssa, mutta privaatisti. Sittemmin swingaamisen ja ryhmäseksin raja on murentunut ja swingerillä tarkoitetaan melkein mitä tahansa ei-monogamista seksin harjoittamista syrjähyppyjä lukuunottamatta. Ryhmäseksi lienee sellaisenaan helposti ymmärrettävä käsite.

Myös vapaat seksisuhteet liittyvät tähän aiheeseen. Niissä kyse on tavallisesti joko kaveriseksistä (friends with benefits) tai muuten sitoutumisesta vapaasta seksistä satunnaisten tai tuttujen henkilöiden kanssa. Niissäkin olennaista on pyrkimys olla sitoutumatta uskollisuutta edellyttävään ihmissuhteeseen. Tällainen toiminta eroaa tavallisesta sinkkuilusta lähinnä siinä, että kaveriseksissä ym. vastaavissa suhteissa kaikilla osapuolilla on selkeä käsitys toiminnan luonteesta, eikä kukaan etsi tulevaa sydänkäpystään tai luule seksin olevan avioliiton alkusoitto.

Pyrin itse käyttämään suomenkielisenä kattokäsitteenä näille ilmiöille joko monisuhteita tai monilempeä, jolloin ei tehdä sen kummempaa erottelua romanttisen ihmissuhteen ja seksin välille. Monilempi on siksikin lystikäs termi, että se tekee koukkauksen sievistelevän historian kautta. Ennen vanhaan lempi sanaa käytettiin ambivalentisti viittaamaan sekä rakkauteen että seksiin.

Vaikka yllä mainituilla toimintamalleilla on eronsa, on kaikissa kyse perinteisen uskollisuudelle perustuvan parisuhdemallin hylkäämisestä. Monilempiselle elämäntavalle on lukuisia hyviä perusteluja niin kultturikritiikistä, filosofiasta kuin biologiastakin, mutta kaikista tärkein perustelu on vapaus yksilöllisiin ratkaisuihin.

Julkinen keskustelu tuo tullessaan aina valtavan määrän tutkimuksia siitä, miten monogamia, avioliitto tai vapaa sekstailu tuovat yhteiskunnallista vakautta, autuutta tai milloin mitäkin. Ihmissuhteet ja niiden järjestäminen ovat kuitenkin ensisijaisesti yksilön elämänvalintoja, eikä yleisen tason väittämillä ole silloin juurikaan merkitystä.

Toivoa vain sopii, että valinnat ovat valistuneita ja perustuvat edes jonkinlaiseen itseymmärrykseen, eikä ihmissuhteista tule loputonta kituuttamista - oli kyse sitten mistä tahansa suhdemallista.

Saako vieraissa käydä, jos kotona ei saa seksiä?

Hyvä kysymys! Kähvelsin otsikon Ilta-Sanomien jutusta, joka kertoo Osmo Kontulan ja Tarja Sandbergin uudesta kirjasta Halut jäissä? Kirjassa käsitellään naisten kokemaa seksuaalista haluttomuutta.

Alkuperäisessä otsikossa lupaillaan, että tutkija vastaa kysymykseen, mutta jutusta vastauksia ei löydy. Syy lienee siinä, että kysymys on eettinen, mutta sekä kirjan että sen kirjoittajien näkökulma on puolestaan seksologinen. Kun haluttomuutta käsitellään seksologisena ongelmana, kiinnostus on sen syissä, mekanismeissa ja mahdollisessa hoidossa. Eettinen näkökulma sen sijaan penkoo kysymystä, saako vieraissa käydä vai ei?

Kysymykseen ei tietenkään ole yksiselitteistä vastausta. Ensiksi pitää selvittää, millaiset ovat kulloisenkin tapauksen olosuhteet. Erilaisia olosuhteita vertailemalla on ehkä mahdollista hahmotella jonkinlaiset karkeat säännöt, joiden avulla ongelmaa voidaan lähestyä johdonmukaisesti tapaus tapaukselta.

Kysymyksen asetelma on sopimuseettinen. Se, onko vieraissa käyminen - siis seksi jonkin suhteen ulkopuolisen henkilön kanssa - oikein, väärin tai neutraalia, riippuu täysin siitä, mitä suhteen osapuolet ovat sopineet. Jos kyseessä on avoin suhde tai selkeää sopimusta ei ole, koko kysymys on merkityksetön. Silloin seksi kolmannen osapuolen kanssa on eettisesti neutraali asia, eikä ole oikein mieltä käyttää "vieraissa käymisen" kaltaista latautunutta termistöä.

Perinteisissä parisuhteissa on tavallisesti voimassa jonkinlainen uskollisuuden vaatimus, joka rajoittaa kumppanin seksuaalisuuden toteuttamista vain suhteen sisälle. Jos suhteen toinen osapuoli on pidemmän aikaa haluton seksiin, rakentuu häijy pakkotilanne, jossa haluton osapuoli kieltäytyy seksistä, mutta kieltää samalla seksin etsimisen muualta. 

Seksi on useimmille meistä tärkeä osa intiimiä ihmissuhdetta. Se on arvokasta myös pelkkänä seksinä kumppanista riippumatta. Kumppanin haluttomuuden ja uskollisuuden vaatimuksen muodostama loukku on hyvin perustein monelle kohtuuton tilanne.

Jos tilanne vaikuttaisi olevan väliaikainen, lienee parempi yrittää ratkaista asia keskustelemalla tai neuvottelemalla. Esimerkiksi synnytyksen jälkeen tai pientä lasta hoitaessa seksi ei välttämättä ole päälimmäisenä vanhempien mielessä. Myös sairastuminen voi johtaa väliaikaiseen haluttomuuteen.

Tällaisessa tapauksessa olisi väärin rikkoa parisuhteen sopimusta oikopäätä. Jos sen sijaan tilanne jatkuu pitkään eikä neuvotteluratkaisua ole näkyvissä, voi uskollisuuden vaatimuksenkin katsoa rauenneeksi. Uskollisuuden vaatimus on perustaltaan vaatimus yksinoikeuteen toisen seksuaalisuutta kohtaan. Jos toisen seksuaalisuuteen ei kohdistu mitään mielenkiintoa, menettää uskollisuuden vaatimus perustelunsa. Pelkkää mielivaltaista vaatimusta ei kenenkään tarvitse kunnioittaa.

Suoraselkäisintä on tietysti puhua asiasta suoraan kumppanin kanssa. Jos muu ei auta, voi sanoa suoraan, että "en hyväksy tätä tilannetta enää". Eettisesti tarkasteltuna vieraissa käyminen ei ole enää sopimuksen rikkomista tai pettämistä, jos siitä kerrotaan avoimesti ja sopimus hylätään. Kumppani voi toki tehdä tällaisesta omat johtopäätöksensä ja lopettaa suhteen, jos hän niin haluaa.

Joskus on kuitenkin tarpeellista nähdä oman pikkumaisuuden ylitse ja pohtia sitä, onko suhteella jokin arvo, vaikka siinä ei olisi seksiä. Suhdetta voi hyvin pitää yllä kumppanuutena tai lasten kasvattamisen vuoksi ja seksin voi etsiä muualta. Tämä pätee yhtälailla sekä haluttomaan että halukkaaseen osapuoleen.

Kaikenlaiset valinnat omien ihmissuhteiden järjestämiseksi ovat mahdollisia ja hyväksyttäviä. Usein vain pidämme niitä mahdottomina sosiaalisten normien vuoksi.

Henkilökohtainen kantani uskollisuuden vaatimukseen on lähtökohtaisesti jyrkempi kuin yllä esitetyt ajatukset. Minusta uskollisuuden vaatimus on perusteetonta vallankäyttöä kumppania kohtaan ja sellaisena aina kohtuutonta. Jos toista rakastaa, ei pitäisi olla mitään tarvetta runnoa häntä - hänen seksuaalisuuttaan ja tunne-elämäänsä - omasta epävarmuudesta kumpuaviin raameihin. Tunteilla ja haluilla on kyky kohdistua useampiin ihmisiin kerrallaan.
 

Kuten aiemmin totesin, muunkinlaiset valinnat ovat täysin sallittuja ja useimmat suomalaiset päätyvät tekemään uskollisuuden vaatimuksia ja lupauksia ihmissuhteissaan. Joskus ne kuitenkin aiheuttavat enemmän päänsärkyä ja surua kuin niillä kuvitellaan ehkäistävän.

Korjaus: Silottelin tekstiä sukupuolineutraaliksi.

Pelkoa ja inhoa pariutumismarkkinoilla

Osuin lyhyen ajan sisään pariin nettideittailusta kertovaan blogitekstiin. Toinen on Henry Laasasen ja toinen itselleni ennestään tuntemattoman Armidan. Armidan teksti kommentoi Henryä mielestäni kiinnostavalla ja aihepiiriin nähden harvinaisen asiallisella tavalla.

Molemmat kirjoittajat tekevät hyviä huomioita deittailun kipupisteistä. Sen sijaan, että ongelmille tarvitsisi etsiä syypäitä, olen kiinnostunut niistä rakenteista, jotka tekevät deittailusta vaikeaa. Keskeisenä ongelmana tuntuu olevan kiusallinen ohipuhumisen kulttuuri seksin merkityksen suhteen.

Vallitsevan dilemman voisi muotoilla [disclaimer on] keskimääräisiä toimintatapoja kuvaavia heteroseksuaalisia stereotyyppejä hyödyntäen [disclaimer off] seuraavalla tavalla.

Vaikka sekä mies että nainen haluaisivat seksiä, kumpikaan ei voi ilmaista sitä avoimesti. Naisten parinvalintakulttuurissa suora seksistä puhuminen tai seksuaalisen halun ilmaiseminen miehen suunnalta toimii miltei täydellisenä nou nou -signaalina sekä tutkimusten että lukuisien todistusten mukaan (sukupuolesta riippumatta). 

Rautalangasta: Jos mies lähestyy seksi edellä, nainen antaa välittömästi pakit. Nainen puolestaan ei voi puhua seksistä suoraan, koska se olisi lutkamaista ja antaisi miehelle luvan puhua seksistä. Mikä tähän asetelmaan lienee syynä, on pidemmän pohdiskelun aihe, enkä tohdi mennä siihen tällä kertaa.

Naisten seksiaversio, portinvartijan rooli sekä miesten vonkapaine ja aloitevelvollisuus tuottavat tilanteen, jossa monet miehet ryhtyvät pelaamaan naisia miellyttääkseen fasadipeliä, jossa esitetään kiinnostavaa, flirttaillaan, leperrellään ja vongataan. Peli tuottaa joskus onnistumisia, mutta usein ainoastaan valehtelua, vääriä odotuksia ja pettymyksiä kaikille osapuolille. 

Rasittava vonkakulttuuri jatkuu niin pitkään kuin miehen aloitteenteon ja naisen päätöksenteon välinen dynamiikka säilyy yhtä hankalana kuin se nykyisin on. Fasadipelin suurin ongelma on se, että sen tuottamista vaikeuksista ja vääristymistä huolimatta, se on yhä miltei välttämätön osa sekä nettideittailua että kuppiloissa tehtäviä lähestymisiä. Ilman fasadia mies on joko liian tylsä tai liian suora saadakseen vastakaikua.

Naisia on turha arvostella siitä, että he etsivät kumppania, joka erottuu joukosta edukseen. Tottahan toki kiinnostavuus, jännittävyys jne. ovat tavoiteltavia asioita kumppanissa. Ongelmana on kuitenkin se, että toisen todellinen kiinnostavuus ei välttämättä paljastu lainkaan ilman syvällisempää tutustumista.

Kuppiloissa todellista kiinnostavuutta merkittävämmäksi nousee taito esittää kiinnostavaa. Internetissä puolestaan kirjoitustaito ja kärsivällisyys persoonallisten kirjeiden kirjoitteluun nousee vastaavaan rooliin.

Olen lopulta Henryn (ja Armidan) kanssa samalla linjalla siinä, että deittailuhässäkkä helpottuisi huomattavasti, jos naiset antaisivat jouhevammin mahdollisuuden erilaisille ihmisille, vaikka ensivaikutelma ei veisikään jalkoja alta. Tutustuminen kannattaa aina - jos ei muuten, niin ainakin oppimiskokemuksena siitä, millainen deittiseura ei sovi itselle.

Miesten ongelmina lienevät liika yrittäminen, esittäminen ja seksikeskeisyys. Vaikka kuinka olisikin "pähkinät sinisinä" puutteesta, voisi olla hedelmällisempää keskittyä etsimään omalla persoonallaan sellaista kumppania, joka oikeasti kiinnostaa. Massapostittaminen on hyvä esimerkki liiasta yrittämisestä. Ehkä lyhytkin, mutta rehellinen ja persoonallinen viesti olisi parempi toimintatapa. 

Onneksi yllä kuvailtuihin hankaluuksiin on myös toisinajattelijan ratkaisumalleja. Seksimyönteisen kulttuurin edistäminen ja lutkamaisuuden ylistäminen voivat viedä ajattelun ja toiminnan kokonaan uudenlaisille urille. Kun avointa seksipuhetta suositaan yleisesti, eikä tulkita joko pillun vonkaamiseksi tai luvan antamiseksi kähminnälle tms., voidaan päästä tilanteeseen, jossa paria etsivät voivat puhua haluistaan ja toiveistaan avoimesti. Nykyisin tällainen asennoituminen on yleistä vain melko pienten alakulttuurien keskuudessa. Toivotaan, että asenne yleistyy!

Maailma nurinniskoin

En olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut kirjoittavani tekstiä, jossa puolustan persukansanedustajan elämäntapaa, mutta joskus maailma on ovelampi kuin me jyrkkiä raja-aitoja vetävät hyypiöt kuvittelemme.

Kyse on tietysti inhasti kellertävän lehdistön rakastamasta "kohujulkkiskansanedustaja" Kike Elomaasta, jolla on "kohusuhde" johonkin rumpistiin, vaikka hän on naimisissa "kohuliikemies" Kimmo Elomaan kanssa. Erään sanan sinnikäs toistuminen otsikoissa ja jutuissa tosin vihjaa, että tälläkin kertaa "kohu" elänee lähinnä kellastuneen lehdistön toimituspalavereissa.

Tällä kertaa saimme eduskunnan, joka todella on läpileikkaus kansasta. Kike edustaa kaikin puolin mallikkaasti kansan syyyyviä rivejä kaikessa yleissivistyksen ja poliittisen osaamisen puutteessaan. Mikä parasta, tämä teräsvartaloinen ja heleä-ääninen sankaritar päätyy edustamaan mitä ihaninta ristiriitaa julkisella olemuksellaan.

Persut on kristillishäröjen jälkeen arvokonservatiivisin puolue koko maassa. Kuitenkin juuri sen riveistä nousee tuo julkea nainen, joka kehtaa pitää rakastajaa avioliitostaan huolimatta! Kike on kävelevä paradoksi: perverssillä tavalla liberaali konservatiivi.

Suurin (ja lattein) ristiriita lienee kuitenkin se, että Kike ja Kimmo tekevät julkisesti sen, mitä lukuisat muut tekevät salaa ja ottavat omakseen yhden perinteen lisäksi toisen yhtä vanhan sellaisen. Nimittäin rinnakkaissuhteita on ollut maailmassa yhtä kauan kuin uskollisuudenlupauksiakin.

Hienoa on se, että Elomaat ottavat asian lungisti, eivätkä panikoi kohisevien toimittajien edessä. He tuntuvat tietävän, mitä ihmissuhteiltaan haluavat. Kimmo kuittaa asian oivallisesti: "Elämää tämä vain on, ei sen kummempaa."

Kuole vaikka, mutta älä rakastu!

Rakastuminen on kauhea ja vakava asia - etenkin silloin kun se kohdistuu kolmanteen osapuoleen. Konservatiivisen ihmisuhdekäsityksen ies on yhä niin raskas, että spontaanisti esille pulpahtelevat käsitykset rakastumisesta parisuhteen ulkopuoliseen henkilöön saavat todella makaabereja sävyjä. Esittelen seuraavaksi kaksi esimerkkitapausta, joissa sosiaalialan ja opetusalan ammattilaiset ovat pahassa solmussa etiikan kanssa.

Tapaus 1

Opetusalan ammattilaiset saivat tehtäväkseen pohtia tarinan avulla vastuullisuutta. Tarinassa oli kysymys avioliitossa olevasta naisesta, jolla oli suhde myös naapurin kanssa. Naisen puutarhuri sai selville rinnakkaissuhteen olemassaolon ja tilanne kärjistyi siten että puutarhuri tappoi naisen. Opettajilta kysyttiin, kenen harteilla tarinassa on eniten vastuuta. Lähes yksimielisesti suurimpana vastuunkantajana pidettiin naista. Tappaja tuli vasta hänen jälkeensä.

Tapaus 2

Sosiaalialan ammattilaiset pohtivat asiakkaidensa itsemääräämisoikeuden rajoja ja tulivat siihen tulokseen, että mikäli asiakas sinnikkäästi kieltäytyy avusta, ei häntä saa pakolla auttaa. Yleinen mielipide oli, että ihmisellä on oikeus vaikka aiheuttaa oma kuolemansa kieltämällä puuttuminen hänen asioihinsa toistuvasti ja tarpeeksi painokkaasti. Itsemääräämisoikeus pätee myös siinä tapauksessa, että asiakkaan kognitiiviset kyvyt ovat heikentyneet merkittävästi, mutta häntä ei ole kuitenkaan syystä tai toisesta määritelty holhottavaksi.

Sen sijaan kun käsiteltiin dementoituneen vanhuksen rakastumista toiseen vanhainkodin asukkiin, mielipiteet jakautuivat rajusti. Yli puolella oli vakava huoli siitä, onko vanhuksen rakkaussuhde hyväksyttävissä, jos hänen toisaalla asuva puolisonsa tai omaisensa ovat sitä vastaan. Myös hoitolaitoksen henkilökunnan kielteisen suhtautumisen katsottiin riittävän rakkaussuhteen kieltämiseen.

***

Itsensä saa siis näännyttää kuoliaaksi, mutta rakastua ei saa, jos se jotakuta sattuu närkästyttämään. Lisäksi suhteen ulkopuoliseen rakastuneen tappaminen on pienempi eettinen ongelma kuin itse rakkaussuhde.

Automaattisten kulttuuristen olettamusten voima on niin suuri, että ahdistus pettämisestä sekoitti eettisen arvioinnin täydellisesti, vaikka kummassakaan tapausesimerkissä ei kerrottu oliko rinnakkaissuhde esimerkin puolison sallima vai ei. Arvioijien olettamukset lukittuivat automaattisesti pettämisolettamaan ja sen kauheaan moraalittomuuteen, eikä ulospääsyä asetelmasta tahtonut enää löytyä.

Huolestuttavaa on, että kuolemaa ja tappoa pidettiin ensi-intuitioiden varassa pienempinä asioina kuin rinnakkaissuhdetta. Ongelman nostaminen pöydälle ja etiikan perusteiden kertaaminen sai osan arvioijista oivaltamaan arvo-olettamien nurinkurisuuden, mutta osa jäi edelleen pitämään kiinni alkuolettamustensa oikeutuksesta.

Joissakin kulttuureissa väärään henkilöön rakastuneet laitetaan hirteen tai kivitetään kuoliaiksi. Kun kauhistelemme tätä barbariaa, on syytä katsoa myös peiliin. Konservatiiviset ihmissuhdekäsitykset ovat myrkyllisiä rakkaudelle ja sitä avoimesti arvostavalle kulttuurille. Soinin tai Räsäsen dystooppisessa tulevaisuudessa palaisimme mekin takaisin vanhaan kunnon avioliittolainsäädäntöön: Rakasta oikein tai häkki heilahtaa!

Rakkauden tragedia

Jos rakkaus on ihmisten välisistä siteistä suurin ja arvostetuin, niin miksi valtaosassa ihmissuhteista toisen vapauden rajoittaminen merkitsee lopulta enemmän kuin rakkauden säilyminen? Onko kyse tekopyhyydestä, itsepetoksesta vai vallanhalusta - vai kaikista yhdessä?

Uskollisuuden vaatimus rakkaussuhteessa on outo paradoksi. Valtaosa ihmisistä nostaa rakkauden jalustalle, mutta halu kontrolloida kumppanin tekemisiä ohittaa käytännössä rakkauden mennen tullen. Joissakin tapauksessa kontrolli saa aivan naurettavia mittasuhteita, kun yhteisen arjen järjestämisestä tulee taistelutanner.

Kliseiksi muodostuneet taistelut sukkien sijoituspaikasta ja wc-kannen asennosta ovat vain pieni raapaisu siihen raadolliseen vallankäytön maailmaan, joka suhteissa voi ajoittain vallita. Vaikka arki sujuisikin mallikkaasti, vallanhalu iskee päälle viimeistään seksuaalisista haluista ja tunteista puhuttaessa.

Jos oma kumppani alkaakin vilkuilla toista, niin rakkaus jää nopeasti toissijaiseksi asiaksi kun seksuaalisuuden omistusoikeudesta ryhdytään keittämään kriisiä. Toinen kriisin paikka on parisuhteelle korvamerkittyjen tunteiden ilmaiseminen sen ulkopuolelle. Toisilla kontrollimoodin laukaisijaksi riittävät pelkät vilkaisut väärään suuntaan, toiset tarvitsevat raskauttavaa todistusaineistoa.

Eksklusiivisen eli poissulkevan parisuhteen paradoksaalinen tilanne on siinä, että ihmisen seksuaaliset ja emotionaaliset taipumukset eivät ole ekslusiivisia - eivät biologisesti eivätkä kulttuurisesti. Kaikissa kulttuureissa, joissa monogamiaa esiintyy, on myös vahvoja kulttuurisia rakenteita, joilla monogamista normistoa kierretään. Ihmiset siis toteuttavat seksuaalista ja emotionaalista vaihtelunhaluaan jopa kuoleman uhalla kaikista synkimmissäkin sortoyhteisöissä, kuten esimerkiksi nyky-Iranissa.

Kumppanin tekemisten vartioiminen, sanktioiminen ja kriisiyttäminen tuntuvat olevan seksin ja tunne-elämän suhteen valtavan paljon suurempia asioita kuin keskinäinen rakkaus. Pitäisikö nykyään palata rehellisyyden nimissä vanhaan Levi-Straussin määritelmään, jonka mukaisesti parisuhde tarkoittaisi "puolisoiden yksityisoikeutta toistensa seksuaalisuuteen"?

Tällöin parisuhteissa vallitseva vallankäyttö, kiristys ja keskinäinen kauhun tasapaino tulisi selkeästi sanoitetuksi. Samalla rakkaudesta puhumisen voisi jättää niille, jotka ovat valmiita rakastamaan toisia ilman vallankäyttöä, omistamista ja kahleita.

Kaiken se kestää

Harvemmin tulee Hymyn juttuja luettua, mutta tällä kertaa silmiin osui varsin kiinnostava tapaus Sinistä ja Teemusta, jotka ovat suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta parin traagisesta taustasta huolimatta. Tarina kertoo Teemun saaneen HIV:n matkallaan miestenvälisestä lemmestä ja tartuttaneen sen kumppaniinsa Siniin kotomaassa. Seurauksena on tietysti ollut suuri ahdistus sekä syytösten ja itsesyytösten suo.

Kuitenkin tärkeintä tässä tarinassa on anteeksianto ja keskinäisen rakkauden merkitys tälle parille. Usein käsitykset romantiikasta kytketään uskollisuuteen tai muuten ahdasmielisiin normeihin, mutta tässä tapauksessa kristallisoituu romantiikan ydin (merkityksellä "rakkauden arvostus") . Tapahtuneesta huolimatta pari jatkaa yhdessäeloaan, sillä he pitävät rakkauttaan tärkeämpänä kuin tragedian aiheuttamia tunteita ja vaikeuksia.

(Käytän ilmausta "tragedia" sen vuoksi, että juttu ei kerro, onko HIVin saamisen taustalla vastuuttomuus vai vahinko. Toki sekä sosiaalisella että tunnetasolla kyseessä on tragedia joka tapauksessa riippumatta siitä, lankeaako Teemulle eettinen vastuu HIVin tuottamasta vahingosta.)

Sinin anteeksianto ja järkähtämätön järjen käyttö ovat ylistettäviä valintoja tilanteessa, jossa myös viha ja itsesääli olisivat täysin ymmärrettäviä. Valitsemalla nämä vaihtoehdot Sini ilmaisee voivansa toimia stereotyyppisten olettamusten vastaisesti katsomalla myös kumppaninsa tilannetta empaattisesti ja kirkkain silmin.

Kulttuuristen perusolettamusten mukaanhan Teemu pitäisi tuomita sekä pettämisestään, biseksuaalisuudestaan että HIVistään alimpaan kuilun sopukkaan. Näin tapahtuu myös Hymyn jutun kommenttipalstalla, vaikka Sinin valinnat ja perustelut ovat olleet kaikkien luettavissa. Kiinnostavaa on, että kulttuurissamme juuri ahdasmielisimpiä parisuhdekäsityksiä toistavat ja toisintavat henkilöt myös vannovat rakkauden nimeen. Pelkäänpä kuitenkin, että heidän rakkauden arvostuksensa tarkoittaa kovan paikan tullen jotakin aivan muuta.

Se Oikea

"Jos minulla ei olisi sinua... olisi minulla luultavasti joku muu."

Tim Minchinin laulu kertoo kaiken oleellisen kohtalouskosta Siihen Oikeaan. Kuinka moni löytääkään täydellisen kumppanin vain huomatakseen viikon, kuukauden tai kolmen vuoden jälkeen, että hän ei ollutkaan täydellinen.

"Meidät on luotu toisillemme."
"Rakkautemme on ikuista."
"En tule koskaan rakastamaan ketään muuta."

Mikä vähäjärkisyys laittaa ihmiset sanomaan näitä absurdeja valheita? "Rakkaus on sokea, rakkaus on hulluutta", sanovat sananlaskut ja tässä mielessä ovat aivan oikeassa. Vallitsevat rakkauskäsitykset vaikuttavat olevan harhaisia ja suuruudenhulluja.

Onko hän Se Oikea? Varmuus saadaan vasta kun suhde päättyy. Ei ollut hänkään. Kielteinen varmuus on helppo saada. Ainoa tapa saada myönteinen varmuus on kuolla. Postuumisti voidaan todeta suhteen onnellisuus pitävästi. Senkin voi vain kuoleva itse oivaltaa viime hetkillään. Jälkipolvet kun eivät voi tietää totuutta kahden henkilön välisistä asioista. Kuinka monta kertaa ulkoapäin täydelliseksi luultu suhde onkaan päättynyt katastrofiin.

Tämä kirjoitus saattaa vaikuttaa ahdistavan kielteiseltä, suorastaan antiromanttiselta ja rakkauden vastaiselta. Rakkauden vastustaminen olisi kieltämättä ajatuksena herkullinen, todellista vastavirtaan uimista.

Silti olen romantikko. Minusta maailman kauneus on nähtävissä tässä ja nyt. Sen havaitsemiseksi ei tarvita mystiikkaa, uskontoa, kohtalouskoa tai mitään muutakaan ylimääräistä. Samoin on rakkauden kohdalla. Mihin tarvitaan tekosyvällistä jokeltelua ikuisuudesta, kun kaikki todella tärkeä on nyt ja välittömässä tulevaisuudessa.

Myyttiset rakkauskäsitykset ovat olennainen osa alituisessa kriisissä olevaa parisuhdeparadigmaa. Rakkauden nähdään usein olevan kussakin suhteessa kohtalonomainen ja salaperäinen voima, joka yhdistää Ne Oikeat toisiinsa. Rakkaususkonto pitää välttämättömänä ja väistämättömänä elämänkatsomusta, joka on vain yksi vaihtoehtoinen tapa elää.

Huvittavinta on kohtalouskoisten monogaamikkojen päätyminen sarjamonogamiaan ilman että he itse huomaavat sisäistä ristiriitaansa. Monet hakkaavat päätänsä seinään etsiessään jokaisesta suhteestaan Sitä Oikeaa ymmärtämättä, että todellinen ongelma saattaisikin olla heidän uskomuksissaan ja toimintatavoissaan.

Tim Minchin osuu totuuteen lakonisen syvälliseen tapaansa:
"Olet yksi miljoonasta, sitä ei voisi ostaa millään hinnalla! Toisaalta joku 999999:stä muusta mahdollisuudesta voisi tilastollisesti ajatellen olla yhtä kiva..."

Pakkoseksi pakolliseksi!

Seksualisti on salakavalasti kasvanut taaperoikään: 1v-syntymäpäivä vilahti ohi tammikuussa. Sen kunniaksi jakelen iskuja puolelta toiselle. Olen jo parin kirjoituksen verran mätkinyt Moilasen feminististä muka-humoristista noloilua. Nyt on vuorossa Hännikäisen miesaktiivinen ulostulo.

Timo Hännikäisen juoni on neroudessaan lähes häkellyttävä: Pillua naisvihalla! Tämähän on perinteinen macho-miesten taktiikka, mutta nyt tie on avattu myös hintelille runoilijoille. Voi silti olla, että Hännikäisen versio taktiikasta on hieman väärin kohdennettu...

Mies tekee moilaset asialleen. Vaikka seksuaalinen syrjäytyminen on tärkeä puheenaihe, hänen valitsemansa retoriikka vie huomion toisaalle. Hesarin jutun mukaan hän ei kirjoita pilke silmäkulmassa, mutta ehdottaa kuitenkin naisille pakollista seksipalvelusta miesten asepalveluksen rinnalle. Vitsi tai ei, pakkoja lisäämällä tuskin luodaan parempaa maailmaa.

Sukupuolikeskustelun tilaa kuvaa hyvin myös Hännikäisen käsitys auvoisesta menneisyydestä. Hänen mielestään asiat olivat paremmin silloin, kun "perheinstituutio, rakastajattaret ja bordellit pitivät huolen siitä, että seksi oli kaikkien ulottuvilla."

Onko esimerkiksi puritanismin ajan mukainen pikkuporvarillinen perhemalli muka jotekin ihanteellinen seksistä nauttimisen kannalta? Entisajan luokkayhteiskunnissa moinen auvo oli ainoastaan todella rikkaiden ja yläluokkaisten saatavilla. Silloinkin skandaalinkäry oli ilmassa aivan toisissa mittasuhteissa kuin nykyään.

Ja miksi kurotella menneisyyteen? Perheen perustaminen on varsin suosittua nykyäänkin. Rakastajattaren hankkiminen on varmasti helpompaa kuin männävuosina ja seksiä saa edelleen rahalla. Miksi siis nostalgia? Luultavasti kyse on vain heikosta kultturihistorian tuntemuksesta ja parempien entisaikojen naiivista romantisoimisesta.

Ilman kaikkea tätä roskaa olisin ihan hyvin voinut olla Hänniksen kanssa samaa mieltä parinvalinnan kovuudesta ja huonoista käytöstavoista. Nyt kuitenkin typeryyksien laukominen on ohittanut periaattessa tärkeän viestin. Ihan kuin tulisi mieleen eräs toinenkin mieskirjailija...

Verbaalisosiopatiaa!

Kuunnelmakerhon oma sivu Suulaat seksualistit on päivittynyt pitkäksi venähtäneen kesätauon jäljilta!

Käy kuuntelemassa parisuhdesarjamme uusi osa. Se käsittelee monilempeä, avoimia suhteita ja muita vähemmän tavallisia yhteiselon muotoja. Äänessä eteläisen Suomen lääninseksualistit Markku ja Tommi!

Pastoraalista onaniaa

Miksi kirkko velloo seksuaaliasioissa kuin teinipoika uskonnontunnilla tuijottaessaan edessä istuvan tytön persettä? Juuri julkaistu piispallinen yhteispuheenvuoro paneutuu taas perheeseen, rakkauteen ja avioliittoon.

Kirkko ottaa kantaa ihmissuhde- ja seksuaaliasioihin kaikista arvovaltaisimmilla vaikutuskeinoilla, mitä sillä on. Piispat itsekin toteavat, että yhteispuheenvuorot ovat poikkeuksellisia. Miksi kirkolla on tarve vaikuttaa näin hanakasti asioihin, jotka kuuluvat yksilönvapauden piiriin. Lisäksi yksilöiden tekemillä ihmissuhdevalinnoilla ei ole sellaisenaan eettistä merkitystä, jonka perusteella niitä pitäisi arvottaa. Piispojen peräänkuuluttamat arvot, kuten rakkaus ja toisen kunnioittaminen eivät ole mitenkään sidottuja heidän kannattamaansa avioliiton ihanteeseen.

Kyyninen mielikuvitukseni on kehitellyt ainakin yhden selityksen kirkon pinttyneelle sekaantumiselle ihmissuhdeasioihin: se on helppoa. Kun ihmisparkojen elämä on solmussa, on helpompi lyödä avioliitolla päähän, kuin ryhtyä tosiasiassa selvittelemään niitä yhteiskunnallisia ja sosiaalisia olosuhteita, jotka tekevät elämästä vaikeaa. Kirkko on ollut varsin niukkasanainen ja vielä niukempi toimissaan, kun puhutaan vaikkapa yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja talouselämän kovenemisesta. Puuttuminen niihin rakenteisiin, jotka tekevät velkaantuneen perhettä elättävän pätkätyöläis-isin elämästä helvettiä, on paljon vaikeampaa kuin ainainen mussuttaminen avioliitosta ja sitoutumisesta.

Tällä kertaa piispojen rivit kuitenkin rakoilivat. Kaksi kapinallista jätti pamfletin allekirjoittamatta. Heidän mielestään puheenvuoro oli väärin ajoitettu ja sivuutti todellisen kirkon ongelmakysymyksen: homoseksuaalisuuden. Saa nähdä, tuoko ensi kevään parisuhdelakityöryhmän mietintö mitään uutta kirkon kantaan - vai jatkaako jatkaako kirkko, tuo "rakkauden ja välittämisen tyyssija", ihmissuhde- ja seksuaaliasioissa samaa kylmäkiskoista, ymmärtämätöntä ja painostavaa linjaansa, jota kristinuskon julma historia viivoittaa.

Uskollinen koira

Hesarissa julkaistiin äskettäin mielipidekirjoitukseni, joka käsittelee uskollisuuden käsitettä. Se oli kommentti Janne Luotolan kirjoitukseen (HS 13.7.2008), jossa hän ylistää ystävyyttä ja pohtii rakkaussuhteiden rajoittavaa luonnetta. Julkaisen kirjoitukseni täällä heitä varten, jotka ovat Hesarin tavoittamattomissa. Välitän kommenttipalstalle aiheesta virinneitä jatkokirjoituksia ja linkkejä keskusteluun.

***

Parisuhteessa rakkaus muuttuu vankileiriksi (HS 20.7.2008)

Janne Luotola kirjoitti parisuhteesta ennemmin ihmisiä erottavana kuin yhdistävänä tekijänä. Hänen oivaltava kirjoituksensa osui parisuhdekulttuurin kipupisteeseen, jossa rakkaus muuntuu salakavalasti vankileiriksi. Suhteessa yksilön oikeus päättää omasta elämästään katoaa kuin Guantanamon yöhön.

Ystävyyden ja parisuhteen välinen ero näkyy räikeimmillään uskollisuuden merkityksessä. Ystävän uskollisuus on myönteistä ja arvokasta: ystävään voi luottaa vaikeissakin elämäntilanteissa eikä hän hylkää, puhu pahaa tai petkuta. Mutta parisuhteessa uskollisuus ilmaistaan kieltona: et saa rakastua kehenkään toiseen, et saa harrastaa seksiä kenenkään toisen kanssa. Uskollinen ystävä on kultaakin kalliimpi, mutta uskollinen puoliso on kahleissa.

Parisuhteiden arvomaailmassa kieltäminen ja kontrolloiminen puhuvat rakkauden nimissä. On kuitenkin olemassa vaihtoehtoisia ajattelutapoja, joissa rakkautta ei pidetä tekosyynä riistää toisen vapautta. Esimerkiksi polyamoria, avoimet suhteet ja seksualismi antavat tilaa yksilöllisille tavoille olla ihmissuhteissa. Vapauden lisääminen suhteissa ei vähennä rakkautta, päinvastoin.

Luontosuhteita

Otsikon sanaleikki viittaa edellisestä parisuhdekuunnelmastamme sivuun jääneeseen aiheeseen: biologiaan. Ihmisen parinvalinnan biologisia perusteita on tutkittu viime vuosikymmeninä melkoisesti, ja alalla on tehty useita läpimurtoja. Sosiobiologinen tutkimus on selvitellyt erilaisia ihmiselle ominaisia taipumuksia, jotka ilmenevät sekä evoluutioteoreettisissa olettamuksissa että laajoissa väestötutkimuksissa.

Sosiobiologia on herättänyt kohtuullisen määrän närkästystä koko elinikänsä ajan. Pääsyinä tähän lienevät ihmisten harhakuvitelmat ihmislajin erityisyydestä muihin eläimiin nähden ja väärinkäsitykset siitä, miten evoluutiobiologiset selitysmallit toimivat. Tavallisin ja suurin väärinkäsitys on kuvitelma siitä, että biologian havaitsemat käyttäytymistaipumukset hallitsevat ihmistä välttämättä.

Ihmissuhteiden kannalta on kiinnostavaa, millaiseen käyttäytymiseen luonto meitä ohjaa. Biologiassa parinvalinnassa olennaista on lisääntymiskumppanin löytäminen ja omien geenien välittäminen jälkeläisille. Vaikka nykyisin lisääntyminen on harvinaista puuhaa kaikkeen seksin määrään suhteutettuna, vaikuttavat satojentuhansien vuosien aikahaarukassa kehittyneet lisääntymistaipumukset meissä yhä.

Eniten puhinaa herättänyt tutkimustulos osoittaa sukupuolten haluavan eri asioita suhteilta. Miehiä kiinnostaa alati seksi useiden eri naisten kanssa - mitä kauniimpien sitä parempi. Selityksenä on miesten alhaiset kustannukset lisääntymisessä: siittiötuotanto on runsasta ja halpaa. Kauneus puolestaan kertoo naisen terveydestä, hyvistä geeneistä ja lisääntymiskyvystä. Erään tutkijan mukaan on aivan sama kysyä, miksi miehiä miellyttää naisten kauneus, kuin että miksi makea on hyvää. Kumpikin on evoluution tuottama yksilölle hyödyllinen ominaisuus.

Naiset puolestaan haluavat suhteiltaan pysyvyyttä, koska lisääntyminen edellyttää turvallisia olosuhteita. Raskaus- ja imetysaika ovat pitkiä ja lapsi vaatii huolehtimista pitkään. Naisen ja lapsen kannalta on eduksi, jos miehellä on hyvä asema ja resursseja. Kaikenlainen menestys tai sen mahdollisuudesta kertovat ominaisuudet ovat naisten mieleen. Naiset suostuvat huomattavasti miehiä harvemmin satunnaiseen seksiin, sillä miehen sitoutumiskyky ja halu tukea perhettä ovat evoluutiobiologian näkökulmasta erityisen tärkeitä naisen lisääntymismenestykselle.

Miesten ja naisten erilaisuutta kuvaa hyvin tutkimus, jossa ehdotettiin suoraan lukuisille miehille ja naisille seksiä. Tuloksena n. 75% miehistä olisi suostunut satunnaiseen seksiin tuntemattoman kumppanin kanssa. Naisista joka ainoa kieltäytyi. Lisäksi kieltäytyneet miehet olivat kieltäytymisestään tavallisesti pahoillaan ja vetosivat esim. parisuhteeseensa. Ilman uskollisuuden tuomaa rajoitetta osa heistäkin olisi saattanut suostua. Toinen mielenkiintoinen huomio on se, että homomiehillä voi olla hyvin vilkkaita porukoita ja tapaamispaikkoja, joissa harrastettaan seksiä satunnaisten kumppanien kanssa ilman suurempia soidinmenoja. Vastaavaa kuhinaa ei yleensä lesbopiireissä tunneta.

Sosiobiologiset tulokset ovat yleistyksiä, jotka eivät sovellu yksilön käyttäytymisen ennustamiseen. Ne paljastavatkin tilastojen avulla väestötasolla, millaisia taipumuksia ihmisillä on. Seksuaalikulttuurimme suitsii ja kanavoi luontaisia halujamme ja mieltymyksiämme monin eri tavoin. Käyttäytymissäännöt ja -oletukset voivat olla joskus radikaalissa ristiriidassa omien halujen kanssa. Oman lisänsä tähän tuo miesten ja naisten sitoutumisodotusten välinen konflikti. Moni purkaakin ahdistustaan syyttelemällä vastakkaista sukupuolta ja sen tyypillisiä toimintatapoja. Vastakkaista sukupuolta on kuitenkin turha syyttää - parempaan tulokseen päätyy tiedostamalla oman ja muiden käyttäytymisen taustan.

Yksilölle on aina mahdollista valita erilaisia tapoja toteuttaa taipumuksiaan. Esimerkiksi sitoutumisen ja satunnaisseksin väliseen ongelmaan voi keksiä luovia ihmissuhderatkaisuja sen sijaan, että jää potemaan ahdistusta ristiriitaisista toiveista. Modernit keksinnöt, kuten luotettava ehkäisy, isyyden varmistaminen ja vanhemmuutta säätelevä lainsäädäntö ovat jo hävittäneet parinvalintataipumustemme mielekkyyden. Erilaiset alakulttuurit, kuten parinvaihtajat (swinger) tai monilemmen (polyamory) harrastajat ovat jo pitkään kapinoineet kirjaimellisesti matalaotsaisia taipumuksiamme vastaan. Miksi nykyihmisen pitäisikään käyttäytyä kivikautiseen tapaan?