23.7.2008

Uskollinen koira


Hesarissa julkaistiin äskettäin mielipidekirjoitukseni, joka käsittelee uskollisuuden käsitettä. Se oli kommentti Janne Luotolan kirjoitukseen (HS 13.7.2008), jossa hän ylistää ystävyyttä ja pohtii rakkaussuhteiden rajoittavaa luonnetta. Julkaisen kirjoitukseni täällä heitä varten, jotka ovat Hesarin tavoittamattomissa. Välitän kommenttipalstalle aiheesta virinneitä jatkokirjoituksia ja linkkejä keskusteluun.


***

Parisuhteessa rakkaus muuttuu vankileiriksi (HS 20.7.2008)

Janne Luotola kirjoitti parisuhteesta ennemmin ihmisiä erottavana kuin yhdistävänä tekijänä. Hänen oivaltava kirjoituksensa osui parisuhdekulttuurin kipupisteeseen, jossa rakkaus muuntuu salakavalasti vankileiriksi. Suhteessa yksilön oikeus päättää omasta elämästään katoaa kuin Guantanamon yöhön.

Ystävyyden ja parisuhteen välinen ero näkyy räikeimmillään uskollisuuden merkityksessä. Ystävän uskollisuus on myönteistä ja arvokasta: ystävään voi luottaa vaikeissakin elämäntilanteissa eikä hän hylkää, puhu pahaa tai petkuta. Mutta parisuhteessa uskollisuus ilmaistaan kieltona: et saa rakastua kehenkään toiseen, et saa harrastaa seksiä kenenkään toisen kanssa. Uskollinen ystävä on kultaakin kalliimpi, mutta uskollinen puoliso on kahleissa.

Parisuhteiden arvomaailmassa kieltäminen ja kontrolloiminen puhuvat rakkauden nimissä. On kuitenkin olemassa vaihtoehtoisia ajattelutapoja, joissa rakkautta ei pidetä tekosyynä riistää toisen vapautta. Esimerkiksi polyamoria, avoimet suhteet ja seksualismi antavat tilaa yksilöllisille tavoille olla ihmissuhteissa. Vapauden lisääminen suhteissa ei vähennä rakkautta, päinvastoin.

19 kommenttia:

Seksualisti kirjoitti...

Janne Luotolan kirjoituksesta virinnyt keskustelu Hesarin verkkosivuilla täällä.

Seksualisti kirjoitti...

Osmo Tammisalon vastine kirjoitukseeni (HS 22.2.2008):

***

Myös avoimet suhteet kahlitsevat

Filosofi Tommi Paalanen kirjoitti vapaampien parisuhteiden puolesta: "Vapauden lisääminen ei vähennä rakkautta, päinvastoin." Rakkauden biologiaan kuitenkin kuuluu - kaikissa kulttuureissa - oletus tai toive seksuaalisesta yksinoikeudesta.

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on siis oikeus, joka tietyssä mielessä on ristiriidassa ihmislajin lisääntymispsykologian kanssa. Rakkauden kääntöpuoli, mustasukkaisuus, vaivaa jopa yhteisöjä, joissa monivaimoisuutta on harjoitettu sukupolvien ajan.

Käytännön tasolla Paalasen mainitsemiin äärimmäistä seksuaalista vapautta edistäviin aatteisiin sisältyykin yleensä tavallista parisuhdetta paljon tiukempia ja kahlitsevampia sääntöjä juuri mustasukkaisuuden hillitsemiseksi. Rakastunut ei ole, eikä edes halua olla vapaa.

Osmo Tammisalo
tietokirjailija, Darwin-seuran puheenjohtaja, Helsinki

Seksualisti kirjoitti...

Vaikka yksinpuhelua pidetään usein höperyyden merkkinä, vastaan Tammisalolle täällä.

***

Sekä yksiavioisuus, että monilempisyys (polyamoria) ovat kummatkin yrityksiä säädellä biologisia taipumuksia kulttuurisin keinoin.

Mustasukkaisuuden avulla pyritään varmistamaan omien jälkeläisten selviytyminen ja elämänlaatu. Kuten Tammisalo hyvin tietää, mies vartioi naista, jotta hän voisi varmistua isyydestään. Nainen vartioi miestä oman ja jälkeläisensä tulevaisuuden turvaamiseksi.

Kuitenkin miltei kaikkien eläinlajien ja ihmisen pariutumispuuhien tutkimus on osoittanut, että todellinen ja toimiva yksiavioisuus on suuri harvinaisuus. Ihmisen pariutumisstrategioihin kuuluu rinnakkaissuhteita ja lyhytaikaisia kumppaneita (lisää täällä ja pari lähdeteosta lopussa).

Polyamorialla pyritään myös mielekkääseen rakkauselämään biologisten taipumustemme keskellä. Siinä taipumuksia ei pyritä kahlitsemaan, vaan niille pyritään löytämään henkilökohtaisesti mielekäs toteuttamiskeino.

Nyky-yhteiskunta ja teknologia mahdollistavat mustasukkaisuuden perimmäisten syiden eliminoimisen: isyys voidaan varmistaa testeillä, lapsen elatuksen varmistamiseksi on lainsäädäntö ja ehkäisy suojaa ei-toivotuilta raskauksilta.

Seksualismin ytimessä on ajatus siitä, että yksilöllä on valta säädellä omaa toimintaansa. Tämä valta ulottuu myös omien taipumuksien kanavoimiseen ja muokkaamiseen.

Mustasukkaisuus on pääsääntöisesti kielteinen ja haitallinen tunne tai tila. Sen järkevä ohjailu on yhtä suositeltavaa kuin esimerkiksi ihmisen luontaisen väkivaltaisuuden hallinta.

Biologiset taipumukset kannattaa ottaa huomioon elämänfilosofiassa ja valinnoissa, mutta ihminen on lakannut elämästä niiden orjana jo kehityshistoriansa kaukaisissa hämärissä.


Lähteitä:

- Barash, David & Lipton, Judith (2001): The Myth of Monogamy. W.H. Freeman & Company: New York.
- Buss, David M. (2006): Halun evoluutio. Ihmisen pariutumisstrategiat. Sitruuna kustannus: Kerava. Alkuteos The Evolution of Desire. Strategies of Human Mating (2003). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings.

aukust kirjoitti...

"Rakastunut ei ole, eikä edes halua olla vapaa."

Tammisalo puhukoon omasta puolestaan.

On myös hämmentävää, tuo viittaus monirakkaudellisuuden käytännön tasoon -mihin Tammisalo perustaa käsityksensä polygamisten ihmisten suhteiden ja arjen säännöistä?

Mikko T kirjoitti...

Moi taas! Olen se anonyymi, joka tuolla aikaisemmin ihmetteli pornoinnostustasi. Minua voi kutsua vaikka Mikko T:ksi. En viitsi koko nimelläni esiintyä näissä yhteyksissä koska itse olen ihan eri alan tieteilijä.

Minä näkisin, että puhtaan yksiavioisuuden suurin este on se, että siinä ihminen lopettaa itsensä peilaamisen ympäristöä vastaan. Ihmisenä oleminen on aina olemista suhteessa ympäristöönsä. Olemme sosiaalisia eläimiä.

Jos alkaa vaikkapa miettimään kuukautiskierron, menopaussin, seksuaalivalinnan symbolien jne. evolutiivista taustaa, ainakaan minä en voi tulla muuhun päätelmään kuin siihen, että seksuaalinen käytös on ensisijaisesti sosiaalista vuorovaikutusta.

Seksuaalinen käytös ja sen edellyttämät fysiologiset muutokset ovat kehittyneet palvelemaan ryhmän jäsenten välistä dynamiikkaa. Seksuaalinen käytös siis huolehtii siitä, että seksin sivutuotteena syntyvät uudet ihmiset syntyvät hyvin toimivaan kilpailukykyiseen yhteisöön.

Nykyäänkin ainoa mahdollisuus pitää seksielämä vireänä on itsensä pitäminen kiinnostavana suhteessa ympäristöönsä. Jos omasta kiinnostavuudesta huolehtiminen loppuu papin aameneen, ei se oma puolisokaan enää kauaa jaksa kiinnostua.

Mielestäni ainoa vaihtoehto hyvälle pitkälle parisuhteelle onkin syvä ystävyys, toveruus ja ihailu yhdistettynä jonkinlaiseen seksipeliin. Seksipeliin jossa on, vaikka edes tiedostamattomalla tasolla, pelureita enemmän kuin kaksi.

Itseä ja puolisoa pitää pystyä arvostamaan myös seksuaalisena olentona. Tämä arvostaminen ei säily ilman ulkopuolista apua.

Anonyymi kirjoitti...

Tammisalolla on blogi: http://ihmisluonto.blogspot.com/

Seksualisti kirjoitti...

Kävin Tammisalon blogissa ja huomasin ikäväkseni, että blogin kommentointi on estetty. Toivotaan siis, että Tammisalo löytää tänne. Lähetin kyllä hänelle blogini osoitteen sähköpostilla...

Anonyymi kirjoitti...

Mielestäni Tammisalo vaan hakee omaan elämäänsä sopivia sitaatteja (populaari)kirjallisuudesta, itse juuri vaivautumatta ajattelemaan.

Voi olla, että olen väärässä?

Anonyymi kirjoitti...

Toteutuneet parisuhteet ja vapaan rakkauden ihanne - kas siinäpä reilu vertailuasetelma!

Mikko T kirjoitti...

Toteutuneen parisuhteen ihanne vs. vapaan rakkauden ihanne medikalisoituneessa maailmassa.

Kas siinäpä pähkinä uudelle Jeesukselle, Muhamedille, Marxille tai muulle hyvälle paimenelle.

MikkoT kirjoitti...

Ai niin - spruits unohtui purkauksen perästä.

Panu kirjoitti...

Minusta on valitettavaa ja tarpeetonta rakentaa uskollisen ja ei-uskollisen (siis seksuaalisessa mielessä) parisuhteen välille tällaista turhaa vastakkainasettelua. Olen ollut uskollisessa parisuhteessa siitä saakka kun tapasin nykyisen tyttöystäväni, enkä koe sitä mitenkään ahdistavana saati vankilamaisena. Sitä ennen olen pariinkin otteeseen harkinnut vapaampia suhdeyritelmiä eräiden hyvin läheisiksi muodostuneiden, biseksuaalisten naistuttavuuksien kanssa, jotka olivat alusta saakka ilmoittaneet, että uskollisuus ei tule kysymykseen ja että ryhmäseksikin on heillä suunnitelmissa. Ainoa syy, miksi näistä yritelmistä ei tullut mitään, oli välimatka ja kummankin osapuolen yleinen saamattomuus.

Nähdäkseni joustavuus, toisen osapuolen kunnioittaminen ja tietoisuus siitä, mitä itse haluaa, ovat avainsanoja tässäkin. Jos toinen ei oikeasti halua esimerkiksi vapaata suhdetta ja/tai ryhmäseksiä, on minunkin voitava kysyä itseltäni, onko tämä ihminen muilta osiltaan niin hyvää seuraa, että hänen takiaan kannattaa luopua mahdollisuuksista moiseen, ja toisaalta myös hänen tulee kysyä itseltään, onko yksiavioisuus hänelle oikeasti niin tärkeä juttu.

Elämä on trade-offeja kuten joku sanoi, ja kaikille meille mahdollisuus omien seksuaalisten fantasioiden toteuttamiseen käytännössä ei ole oikeasti maailman tärkein asia.

Panu kirjoitti...

Voisin lisätä tähän että ymmärrän kyllä Tommin pointin sikäli, että oikeasti kypsän päätöksen yksiavioiseen suhteeseen alkamisesta voi luultavasti tehdä vain sellainen ihminen, joka on vakavasti harkinnut (ja mahdollisesti kokeillut) muita vaihtoehtoja omalla kohdallaan, ts. kyennyt kyseenalaistamaan yksiavioisuusoletuksen.

Helena S. kirjoitti...

Mielenkiintoista. Omalla kohdallani olen joutunut miettimään näitä asioita kovastikin, koska mieheni on sitä sorttia, joka on onnellinen ja kokeilunhaluinen turvallisessa parisuhteessa, kun itse taas olen polyamorian kannattaja ja tunnen tukehtuvani yksiavioisuuteen. Mustasukkaisuus on pohjimmiltaan menettämisen pelkoa, mutta eikö toisaalta ahdistavassa ja rajoittavassa suhteessa todellinen menetyksen vaara kasva suuremmaksi?

Jälkeläistenkään kannalta parisuhde ei välttämättä ole tarpeen, koska lapsia voidaan kasvattaa myös yhteisöissä. Täydellisessä vapaudessakin alkaisi kuitenkin väistämättä syntyä parisuhteita, koska ihmiset pelkäisivät jäävänsä lopulta ilman kumppania. Joskus tuntuu suorastaan siltä, että parisuhde perustuu pelkoon. :-)

Seksualisti kirjoitti...

Olen pohtinut aika paljon poissulkevan parisuhteen dilemmaa menetyksen pelon käsittelyssä. Minustakin vaikuttaa siltä, että poissulkeva parisuhde vie olemassaolonsa itse veitsen terälle esittämällä tiukkoja sääntöjä.

Useat ihmiset kokevat ihastumisia parisuhteensa aikana. Poissulkevassa parisuhteessa ainoa tapa kokeilla kepillä jäätä on lopettaa koko suhde. Tämä vaikuttaa älyttömältä haaskaukselta, mikäli suhde on hyvällä tolalla.

Avoin suhde antaa mahdollisuuden seikkailla ihastusten parissa menettämättä silti pitkäaikaista kumppania, johon on jo sitoutunut. Ja lisäksi juuri lupa kokeilemiseen ja ihastumiseen synnyttää ainakin minussa voimakkaan tahdon pysyä yhdessä kumppanini kanssa. Tällöin ei ole mitään tarvetta korvata vanhaa suhdetta uudella.

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

"Esimerkiksi polyamoria, avoimet suhteet ja seksualismi antavat tilaa yksilöllisille tavoille olla ihmissuhteissa."

Vaikka pääsääntöisesti suhtaudun myötämielisesti kirjoitustesi ajatuksenjuoksuun, tähän älähdän. En nimittäin ole sitä mieltä, että "polyamoria" ja "avoimet suhteet" "antavat tilaa yksilöllisille tavoille olla ihmissuhteissa".

"Polyamoria" painottaa rakkautta asiana, jonka voi laskea sen objektien perusteella ja siten rajoittaa. Asiaa, joka syntyy vain suhteellisesti ei voi laskea. Ero ei ole kosmeettinen.

"Avoin suhde" puhuu avoimuudesta, yksilönvapaudesta ja kiellon puuttumisesta asiana, joka täytyy erikseen aikaansaada. Pidän tarpeellisena puhua vain kielloista aktiivisina toimenpiteinä. Niiden ulkopuolella ei ole moraalista kosmosta. Ihminen on vapaasti suhteellinen olento ja joutuu näkemään vaivaa vasta rajoittaakseen suhteutumistaan. Ihminen on kuitenkin myös oppiva ja kärsivä olento, ja siten lisäelementin tuo energiaa vievä opitusta kiellosta eroon pääseminen.

Tammisalon "kaikkia kulttuureita" koskevaa huomautusta minun ei liene tarpeen edes kommentoida.

Seksualisti kirjoitti...

Haa, täälläkin syöstään tulta!

Minusta rajaat polyamorian käsitteen tässä turhan tiukasti. Totta on, että jotkut sen muodoista ovat varsin laskelmoituja järjestelyissään, mutta sanaa käytetään myös kattoterminä epätavallisille suhdehässäköille, joissa on hyväksytysti kahta useampi henkilö.

Sikäli otan kritiikkisi vastaan erityisen hyvällä, että itsekään en pidä rakkautta asiana, jota kuvaa parhaiten laskutapa: "yksi rakkaus, kaksi rakkautta, jne."

Avoimen suhteen tragedia piilee juuri siinä, että ajatus vapaasta tunteiden ilmaisusta ja suhteiden muodostamisesta on kulttuurissamme niin kadotettu, että kieltosuhteita pidetään itsestäänselvyytenä, jolle avoimuus näyttäytyy keinotekoisena vastavoimana.

Luontaisten taipumustemme rooli suhteidemme muodostumisessa on minusta hyvin kiinnostava asia. Liian helposti kuitenkin lähdetään sille linjalle, että luonto kertoo, miten asioiden pitää mennä - kuten Tammisalokin eo. kirjoituksessaan. Jonkinlainen harmonia taipumusten ja tahdon välillä ansainnee inhimillisen hyvän nimekkeen.

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

"Minusta rajaat polyamorian käsitteen tässä turhan tiukasti. Totta on, että jotkut sen muodoista ovat varsin laskelmoituja järjestelyissään, mutta sanaa käytetään myös kattoterminä epätavallisille suhdehässäköille, joissa on hyväksytysti kahta useampi henkilö."

Oikeastaan pointtini ei ollut tarkalleen ottaen tuo. Tarkoitukseni on pikemminkin kiinnittää huomiota siihen, että niin pian kuin vaikkapa "polyamoriasta" tehdään jonkun ihmisen oikeuksia puolustavaa käsitepolitiikkaa, siitä tulee myös identiteettipolitiikkaa. Poliittisesti ryhmittynyt anarkisti, joka tunnistaa itsensä toisten kautta on historian pilaa. Ihminen voi näissäkin yhteiskuntaoloissa päästä yllättävän pitkälle olematta käsi ojossa julkisesti performoidun hyväksynnän suuntaan.

Sitä paitsi pidän polyamorikoksi, tms., leimaantumista hankalana sanan tarkoittamassa mielessä elämiselle. Poliittiseen kielenkäyttöön ja oikeuskeskusteluun vakiintunut käsite saturoituu ohitse alkuperäisen tarkoituksensa, mikä on nimenomaan ongelma sille kieltäytymisen kritiikille, jota sinäkin esität. Pahimmassa tapauksessa joku päättää "ryhtyä" käsitefetissin sisällöksi mieltämänsä rajatun asian edustajaksi, polyamorikoksi.

Kuitenkin syynä termin ilmaantumiseen on ollut kritiikki seksuaalisuuden vakiointia kohtaan.

Seksualisti kirjoitti...

Ok. Polyamorian kritiikkisi osuu sellaiseen tapaan ajatella ja olla, jota itse kutsun "amerikkalaiseksi käsitepolitiikaksi". Juuri amerikkalaiset vaihtoehtoposset ovat pahamaineisen tehokkaita tuotteistamaan ideologiansa, jolloin kaikelle pitää löytää nimeke, määritelmä ja lokero.

Tuotteistamisessa on hyvää sen iskuvoima, mutta huonoa juuri se, mitä arvostelet - eli että alkuperäisestä pyrkimyksestä synnyttää aitoa vapautta tuleekin vain kaksihaarainen risteys: "ota tämä paketti tuon toisen sijaan".

Butlerilaisen identiteettipolitiikan sijaan minulle kirkkaampi ilmaisumuoto tälle ongelmalle on sartrelainen: polyamorikon identiteetin valitseva henkilö tulee vaihtaneeksi yhden itsepetoksen toiseen.

Toki tämän ansan voi välttää suhtautumalla riittävän leväperäisesti kaikkiin aatteisiin ja ismeihin (paitsi tietysti seksualismiin, joka on haudanvakava juttu!) ;o)