11.10.2016

Kun minuuttikin on liikaa?

Lasten ja nuorten ruutuaikaa koskeva keskustelu nojaa usein perustelemattomille huolille ja väärinymmärryksille siitä, mikä digitaalisten medioiden rooli nykyelämässä on. Keskustelu muistuttaa läheisesti nuorten pornon käytöstä esitettyjä huolia. Molemmissa tapauksissa liikutaan vahvasti pelkofantasioissa ja unohdetaan tutkia, mistä ilmiössä itse asiassa on kyse, ja mitä mieltä nuoret ovat siitä itse.

Median käyttöön, pelaamiseen ja pornoon liittyvillä huolilla on paljon yhteistä. Huolten keskiössä on sukupolvikokemusten yhteismitattomuus. Vaikka teknologiajuna menee eteenpäin nopeasti, kärsii keskustelu suurelta osin vauhdin illuusiosta. Vastaavaa huolipuhetta on esitetty vuosikymmen toisensa jälkeen kaikenlaisia nuorten kotkotuksia ja kulttuurin rappiota vastaan. Huolen käyttövoimana on laiskuus perehtyä huolta herättävään ilmiöön.


Pornon käyttöön liittyvät huolet rakentuvat suurelta osin yleisen pornokeskustelun pohjalle. Uskonnollis-konservatiivisen seksuaalikielteisyyden päälle nouseva diskurssi näkee pornon avoimen ja pidäkkeettömän seksuaalisuuden automaattisesti vihollisena. Vastaavasti seksipositiivinen liberalismi pitää avointa seksuaalista ilmaisua vain hyvänä asiana. Poterot ovat valmiit ja nuoret joutuvat harhailemaan näreikössä keskellä ideologista laukausten vaihtoa.

Tasokas mediatutkimus tähtää pornon tarkastelussa neutraaliuteen ja ideologisten kuoppien välttämiseen. Vaikka täydellinen neutraalius on ihanne, jota ei voi saavuttaa, on tärkeää muodostaa tutkimuskohteesta mahdollisimman laaja ja tarkka kokonaiskuva ilman arvottamista. Silloin on mahdollista ymmärtää, että porno osana ihmisen eroottista ilmaisua on valtava ilmiö, jonka vaikutukset kulttuuriimme ovat monimutkaisia, monisuuntaisia ja kehämäisiä.

Ihmisen seksuaalisen ilmaisun moninaisuus tuottaa mitä erilaisimpia pornon muunnelmia, jotka puolestaan vaikuttavat seksuaalikulttuuriin ja sitä kautta jälleen ihmisen seksuaaliseen ilmaisuun. Porno ei siis ole mikään digitaalisesta hämärästä noussut hirviö, joka turmelee ihmisen puhdasta, luonnollista seksuaalisuutta, vaan se on ihmisen seksuaalisuutta itseään!
Kun lähestymistavaksi otetaan pyrkimys neutraaliuteen, voidaan myös nuorten pornon käyttö nähdä tarkemmin ja kokonaisvaltaisemmin osana seksuaalikulttuuria. Silloin tärkeimpänä tietolähteenä ovat itse nuoret pornon käyttäjinä: heidän kokemuksensa, käsityksensä ja toimintansa. Silloin aikuisten huolten sijaan tärkeämmäksi kysymykseksi nouseekin se, mitä nuoret aikuisilta ja kasvattajilta kaipaavat.

Kokemukset seksuaali- ja mediakasvatuksesta viittaavat siihen, että pornon osalta tarvitaan suoraa puhetta ja rehellistä dialogia. Tarvitaan siis avointa keskustelua nuorten kanssa ilman häpeilyä tai peittelyä: pornoa ei pidä demonisoida, mutta myöskään mahdollisia pornon käytön haittoja ei saa lakaista maton alle. Suoruus helpottaa myös ongelmista puhumista. Jos pornosta on vaikea keskustella, tai jos kasvattaja tuomitsee jo pelkän ajatuksenkin pornon katsomisesta, ei ongelmiakaan ole mahdollista nostaa esille ilman häpeää.

Porno ei tule katoamaan seksuaalikulttuuristamme. Sen vastustaminen on ajanhukkaa. Sen sijaan energiaa kannattaa käyttää tasokkaan keskustelun ylläpitämiseen aiheesta. Nuoret ovat suuri pornon käyttäjäryhmä, ja he myös tuottavat enenevästi eroottista ilmaisua eri medioihin. Heidän jättämisensä ulos pornokeskustelusta on ehkä pahin virhe, minkä seksuaali- tai mediakasvattaja voi tehdä.

***

Tämä teksti on julkaistu myös Mediakasvatusseuran blogissa osana Ruutuaikaa-kampanjaa, jossa nostetaan keskusteluun lasten ja nuorten digimedioiden käyttöä koskevia aiheita.

18.8.2016

Sanni, laulavat lapset ja latentti pedofilia

"Jos haluut testaa mua yhen kerran vaan, mulla on mesta mihin mennä."

Lapsen suusta kuultuna lause herättää ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita. Kyse on Sannin musiikkivideosta aiheutuneesta hässäkästä. Videolla laulajan fanit esittävät Vahinko-kappaletta videokollaaseissa. Osa faneista on lapsia, mikä on herättänyt joissakin aikuisissa tuohtumusta.

Lienee selvää, että musiikkivideon tuottajille sattui asiassa moka. Video vedettiin pois ihan perustellusti, koska se ei vastannut tarkoitustaan. Ihmettelen tosin, miten tällaista asetelmaa ei huomattu siinä vaiheessa, kun video oli leikkauspöydällä ja esikatselussa.

Maija Vilkkumaa arvosteli videon poisvetoa rajusti ja väitti, että kyseessä on keski-ikäisten miesten tuottama pedofiliapaniikki, jonka vuoksi video ja koko biisi vedettiin lokaan. Maija on osittain oikeassa, sillä taustalla ovat selvästi pedofiliaan ja seksuaalisiin rajanvetoihin liittyvät myytit, mutta eivät naisetkaan niille immuuneja ole. Tuohtumus ei katso sukupuolirajoja.

Silmittömän tuohtumuksen tai hämmennyksen taustalla piileskelee ilmiö nimeltään latentti pedofilia, eli tukahdutettu alle murrosikäisiin ihmisiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto, jota ihmiset pyrkivät torjumaan kieltämisellä, vihalla ja rakentamalla keinotekoisia raja-aitoja omalle seksuaalisuudelleen. Kun jokin eteen tuleva ilmiö vihjaa tai haastaa nämä puolustuskeinot, on seurauksena voimakkaita reaktioita, jotka eivät ole täysin rationaalisesti selitettävissä.

Ilmiö on sama kuin latenttiin homoseksuaalisuuteen kytkeytyvä homokammo tai -viha. Kun ihminen torjuu vimmalla jotakin piirrettä itsessään, saattaa yllättävä, tähän jännitteeseen sopivasti osuva ärsyke aiheuttaa kohtuuttoman, järjen sumentavan reaktion.

Oikeasti latenttia pedofiliaa tai homoseksuaalisuutta ei ole olemassa. Nämä ilmiöt syntyvät myytistä, joka uskottelee seksuaalisten taipumusten olevan selkeitä ja jyrkkärajaisia. Niiden avulla pyritään suojelemaan mielikuvaa omasta seksuaalisuudesta tiukasti kulttuuriseen lokeroon istuvana heteroseksuaalisuutena tai ei-pedofiilisuutena.

Tosiasiassa seksuaalisuus on jatkumoita ja erilaisten ärsykkeiden ja ominaisuuksien virtoja, joilla ei ole niin jyrkkiä rajoja ja lokeroita kuin kulttuurimme pyrkivät tuottamaan. Suuri osa seksuaalisesta kiinnostuksesta kohdistuu ominaisuuskimppuihin, jotka eivät jäsenny selkeästi kulttuurisesti rakentuneiden sukupuoli- tai ikäkategorioiden mukaan. Valitettavasti kulttuurimme sietää huonosti sumerajaista seksuaalisuutta. 

Esimerkiksi aikuisen heteromiehen seksuaalisen kiinnostuksen herättää helposti pari nättejä rintoja, jotka hän näkee ohimennen kaupungilla. Kiihottumisen psykofyysiset mekanismit eivät erottele selkeästi ovatko kyseessä 32- vai 12-vuotiaan rinnat. Kun henkilö tunnistaa katseenvangitsijan iän ja sosiaalisen position, voi hän tehdä tietoisia arvioita tilanteesta. Vasta käyttäytymistä ohjaava tietoinen ajattelumme tekee tärkeän moraalisen eron esiteinin ja aikuisen välillä, mutta seksuaaliset mekanismimme edeltävät tietoista ajattelua.

Silmitön pedofiilikauhu rakentuu siis osin ristiriidalle, joka syntyy kun ihminen kieltää ja kiistää oman seksuaalisuutensa sumearajaisuuden, mutta joutuu kohtaamaan tilanteita, jotka haastavat keinotekoiset kategoriat yllättäen ja pyytämättä. Hämmennystä lisää vielä kyvyttömyys tehdä eroa seksuaalisen fantasiamaailman ja moraalisen käyttäytymisen välillä.

Palatkaamme takaisin Sanniin ja laulaviin lapsiin. Lapsi, joka hoilaa radiohittiä, tuskin ajattelee olevansa aikuisen kuulijan "testattavissa". Lapsi voi ymmärtää osittain, mistä laulussa on kyse tai olla vaan autuaan tietämätön laulamansa seksuaalisista vihjeistä. Lapset saattavat myös tarkoituksella koetella aikuisia ja ikätovereitaan tekemällä asioita, joiden tietävät olevan jollakin tavalla "tuhmia" tai oman ikänsä yläpuolella.

Kun aikuiset panikoivat ja tuohtuvat, he projisoivat itse tilanteeseen sellaisia seksuaalisia ulottuvuuksia, joita siinä ei ennestään ole. He sekoittavat omat seksuaaliset mielikuvansa, tunteensa ja ahdistuksensa lapsiin ja samalla laiminlyövät sen vastuun, joka heillä on tunteidensa ja reaktioidensa hallinnasta. Eikä tämä ole millään muotoa pelkästään keski-ikäisten miesten ongelma, vaan laajempi seksuaalikulttuurin piirre, joka vaikeuttaa avointa ja kiihkotonta keskustelua lasten seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä iästä tai sukupuolesta riippumatta.

Toisin sanoen aikuiset yliseksualisoivat lapset nähdessään laulussa pedofiliaviittauksia, vaikka lapsi ei niitä itse siihen tuota. Jälleen kerran aikuisten oma kyvyttömyys käsitellä seksuaalisuutta lasten kanssa yritetään maalata omaa vastuuta pakoillen jonkun toisen ongelmaksi. Ennemmin asiaan kannattaisi suhtautua lasten hassutteluna aikuisten asioilla ja hyödyntää tilanne mahdollisuutena keskustella lapsen kanssa seksuaalisuudesta.

21.6.2016

Nuorten väliset seksisuhteet eivät ole rikoksia

Itä-Suomen hovioikeus antoi 19-vuotiaalle tuomion seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska hän oli ollut yhdynnässä 14-vuotiaan kanssa. Henkilöt olivat harrastaneet seksiä täydessä yhteisymmärryksessä ja seurustelleet sen jälkeen jonkin aikaa.

Oikeus oli pohtinut erityisesti ikäeroa ja todennut sen melko suureksi. Tuomio annettiin pitkälti tämän perusteella. Lisäksi nuorempi osapuoli oli ollut humalassa ja kyseessä oli ollut hänen ensimmäinen yhdyntänsä. Oikeus myös totesi, että henkilöt eivät seurustelleet keskenään ennen seksiin ryhtymisstä.

Tuomio annettiin äänin 2-1. Vapauttamisen kannalla ollut tuomari katsoi, että yhteisymmärryksessä harrastetusta seksistä ei pitäisi antaa tuomiota, ja että nuoret voivat olla ikäänsä nähden varsin erilaisilla kehitystasoilla.

Ei pitäisikään. Tässä tapauksessa lakia käytettiin nuijan tavoin tylppänä instrumenttina, vaikka tällaisissa tapauksissa pitäisi harjoittaa tarkkaa ja täsmällistä eettistä harkintaa. Nuoren suostumut ja ymmärrys tilanteesta on tärkein punnittava, ei ikäero, kokemattomuus tai älytön edellytys seurustelusta.

Nuorten seksuaalioikeuksien lähtökohdasta nuoren kuuleminen on tällaisissa tilanteissa kaikista tärkeintä. Koska nuori itse koki vahvasti, että häntä ei oltu millään tavalla loukattu, ja myös jutusta päätellen kertoi kantansa selkeästi ja johdonmukaisesti, ei tuomiota olisi pitänyt antaa. Koko prosessi loukkaa kummankin nuoren oikeutta päättää omasta seksuaalisuudestaan.

Tapaus on tyypillinen esimerkki tylpän legalismin ongelmasta. Suojaikäraja on tällaisissa tapauksissa enempi haitaksi kuin hyödyksi. Kun oikeus tarkastelee pääasiassa teknisiä seikkoja ja jättää suostumuksen analyysin vähemmälle, päädytään vääriin ratkaisuihin.

Siksi myös suojaikärajan alentamisesta tai jopa poistamisesta pitäisi keskustella vakavasti. Suomessa vallitseva 16 vuoden ikäraja on korkea, kun sitä verrataan naapurimaihin ja nuorten seksielämän aloittamisikiin. Moni 15-vuotias on jo aloittanut seksipuuhat. Olisi hyvä myös harkita suojaikärajan sijaan mallia, jossa viranomaiset ja oikeus arvioisivat nuorten seksisuhteisiin liittyviä rikosepäilyjä aina suostumuksen perusteella. Tällainen vaihtoehto on hyvin perusteltu juuri nuorten erilaisilla kehitystasoilla ikään nähden, nuoren kuulemisella, hänen näkemyksensä kunnioittamisella sekä sillä, että monet nuoret kokevat suojaikärajan seksin ikärajana, joka ennemmin rajoittaa kuin suojaa heitä.

Joka tapauksessa oikeusistuimien ja muiden viranomaisten täytyy huomioida nuorten seksuaalioikeudet ja kuunnella nuoria näissä tilanteissa. Legalistinen ajattelu ja nuijan kopauttelu on surkeinta mahdollista seksuaalikasvatusta.

12.6.2016

Tanssii fasismin kanssa - kulttuurin omiminen ja verenperintö

Kiihkeä aktivismi hyvien asioiden puolesta tuottaa joskus tilanteita, joissa puoliksi ajateltu idea johtaa omituisiin ja jopa alkuperäisen ajatuksen kannalta vastakkaisiin lopputuloksiin. Pornoa vastustavien feministien vahinkoliitto sensuuria kannattavien konservatiivien kanssa on hyvä esimerkki tällaisesta. Rasismia vastustavan feminismin intersektionaalinen ajattelu on tuottanut vastaavan tilanteen, jossa kulttuurin omimista (cultural appropriation) vastustavat aktivistit päätyvät vahingossa kannattamaan samanlaisia ideoita kuin kansallisromanttiset fasistit.

Kulttuurin omimisen idea on lyhykäisesti se, että valtakulttuuri hyödyntää jonkin sorretussa asemassa olevan tai olleen vähemmistön kulttuurista pääoma omaksi edukseen. Se on eettisesti kyseenalaista silloin, kun kyse on sorron jatkamisesta kulttuuripolitiikan välinein. Arkkiesimerkki tästä on sorretun alkuperäiskansan perinteiden hyödyntäminen matkailuvalttina, vaikka alkuperäiskansaa ja heidän kulttuuriaan kohdellaan maassa tosiasiassa epäoikeudenmukaisesti tai huonosti.

Metsään mennään pahasti siinä vaiheessa kun tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttökelpoinen käsite siirretään yksilötasolle. Silloin ollaan huolissaan mosambikilaisten kankaiden käytöstä, rastoista tai kirjailijan mielikuvituksesta. Kritiikki kohdistuukin yhteiskunnallisten kysymysten sijaan yksilön tapaan käyttää hänen omasta synnyinkulttuuristaan poikkeavaa kuvastoa osana omaa ilmaisuaan.

Yksilötasolle mennessään kritiikki ajautuu välittömästi ongelmiin. Se päätyy vastustamaan yksilön ilmaisunvapautta ja vapaata kulttuurista ideoiden vaihtoa. Käyttäessään eettistä kieltä, kritiikin esittäjät väittävät, että on väärin lainata ja sekottaa erilaisia kulttuurisia ideoita. Näin he tulevat kyseenalaistaneeksi yksilön vapauden päättää omasta ilmaisustaan ja kulttuuri-identiteetistään, ja asettuvat moralisteiksi, jotka katsovat oikeudekseen rajoittaa muiden ilmaisua omine ideologisine perusteineen.

Progressiivisen aktivismin kannalta on nurinkurista ja surullista, että tällainen toiminta on täsmälleen samaa, mitä nationalistit tekevät kulttuurikeskustelussa ja konservatiivit seksuaalipolitiikassa. He katsovat oikeudekseen rajoittaa yksilöiden vapautta päättää omasta elämästään ideologisten ihanteidensa vuoksi. Tällaiseen huomautukseen vastataan tietysti nopeasti, että mehän vain esitimme kritiikkiä blogeissa, ei se ole mitään rajoittamista. Ongelma on kuitenkin se, että eettisen argumentaation hyödyntäminen tuo keskusteluun mukaan raskaat aseet. Jos väittää tai vihjaa, että jokin on epäeettistä, väittää myös, että yhteisöllä on perusteltu oikeutus sellaisen toiminnan rajoittamiseen, kieltämiseen ja/tai sanktioimiseen.

Siinä ei valitettavasti ole mitään uutta, että erilaiset ideologiset aktivistit ovat epäliberaaleja tai moralistisia. Tässä tapauksessa joudutaan kuitenkin vielä suurempiin ja hullunkurisempiin ongelmiin, nimittäin liian pitkälle viety kulttuurin omimisen moralisointi edellyttää samanlaisia ideologisia taustaolettamuksia kuin kansallisromanttinen fasismi.

Viime vuosisadan fasistiseen liikehdintään kuului voimakas nationalismi, jota pönkitettiin myyttisillä käsityksillä oman kansan ja kulttuurin roolista historiassa. Nationalismiin liitettiin vaihtelevissa määrin vaatimuksia kulttuurisesta puhtaudesta ja kulttuurien sekoittumisen välttämisestä. Kansallisromanttisen ajatusrakennelman pystyttäminen edellytti ideoita oikeasta verenperinnöstä ja kulttuurin omistamisesta verenperinnön nojalla.


Sulkakorujen, neljän tuulen lakkien, rastojen tai vääränlaisten kirjan henkilöiden moralisoiminen edellyttää taustalleen ajatusta siitä, että jollakulla on suurempi oikeus tiettyihin kulttuurisiin ideoihin ja kuvastoihin kuin toisilla. Jotta tällainen oikeus voidaan tunnistaa, on välttämätöntä vedota etnisen taustan, ihonvärin tai kulttuurivähemmistön kaltaisiin asioihin. Samalla kulttuurinen omistusoikeus sidotaan etnisyyteen.

Kulttuurin omistusoikeuskiistojen ja vääryyksien selvittelemiseksi puolestaan tarvitaan tarkkaa tietoa siitä, kenellä todella on oikeus taustansa puolesta joihinkin tiettyihin ideoihin, perinteisiin ja kuvastoihin. Jotta tämä voitaisiin selvittää, pitää tietää kaikkien osapuolten etninen tausta ja genealogia eli toisin sanoin verenperintö. Alkaako kuulostaa tutulta hieman pahaenteisellä tavalla? Eugeniikka, anybody?

Onko 1/8-saamelaisella oikeus käyttää neljän tuulen lakkia? Saako karibialaisilla sukujuurilla kirjoittaa tarinan, jossa esiintyy henkilöitä samalta alueelta? Kuinka tiukoiksi rajat vedetään? Saako meksikolainen kertoa tarinan, jossa on savolaisia? Pitäisikö Tom of Finland -kassin käyttämiseen kysyä lupa homoyhteisöltä? Ja kuka erilaisia kulttuurilisenssejä ja verenperintötodistuksia myöntää? Twitter-tuomioistuinko?

Fasistisen kulttuuripolitiikan ja apartheidin kannattajat olisivat varmasti mielissään sellaisesta "progressiivisesta" dystopiasta, jossa kulttuurienvälinen vaihto olisi minimaalista, ja jossa valtakulttuuri pidättäytyisi ymmärtämästä ja sekoittumasta kaikenlaisiin vähemmistöihin. Kirjailijoiden mielikuvitusta rajoittavasta moralismistaan huolimatta Koko Hubara tuskin asettuisi apartheidin kannattajaksi.

Aidon moninaisuuden ja monikulttuurisuuden taustalla on liberaali eetos, joka sallii yksilön oman päätäntävallan omasta ilmaisustaan. Samalla ovi on avoinna vapaalle tiedonkululle ja kulttuuriselle ideoiden vaihdolle. Ilman uteliaisuutta, sekoittumista ja  osallistumista kulttuuristen ideoiden uudelleenmuovaamiseen ei olisi mahdollista kehittää kulttuurien välistä ymmärrystä ja liennyttää tarpeettomia kulttuurien välisiä raja-aitoja.


Tuskinpa kukaan kulttuurin omimisesta huolestunut aktivisti haluaa lopulta estää kulttuuristen ideoiden vapaata liikkumista. Silloin pitää myös hyväksyä erilaisten kulttuuristen symbolien ja perinteiden uudelleenmuotoutuminen vapaassa tiedonvälityksessä ja ilmaisussa. Siihen kuuluvat myös kömmähdykset, kuten halvat feikkilapinpuvut missikisoissa. Moralistisen hyökkäyksen sijaan erheen tehneelle julkkikselle voisi olla hyväksi valistus kansanperinteestä. Hyökkäykset tuottavat vain pelon ilmapiiriä, jota fasistinen kontrollipolitiikkakin pyrki tuottamaan - etenkin kun nolo kömmähdys missikisoissa EI ole moraalisesti väärin, vaan ainoastaan tahditonta ja tietämätöntä.

Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Jotta tumpeloinnilta säästyttäisiin, niin kulttuurista kompetenssia olisi hyvä lisätä valistuksen, kasvatuksen ja muiden pehmeiden keinojen avulla - ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta lisäämällä, ei vähentämällä! Lisäksi olisi tarpeen kuunnella ihmisten omia motiiveja erilaisten kulttuuristen kuvastojen hyödyntämiseen. Jos esimerkiksi hämäläinen pukeutuu mosambikilaiseen kankaaseen, koska se on hänestä kaunis, on älytöntä hyökätä hänen kimppuunsa kulttuurin omijana, kun hän ennemmin on silloin kulttuurin arvostaja.

Yhteiskunnallisella tasolla nousevat esiin kulttuurisen riiston välttäminen ja perinteiden ylläpitäminen. Silloinkin tarvitaan moralismin ja rajoitusten sijaan myönteisiä ja rakentavia toimia. Perinnekuvastoa voidaan esimerkiksi suojata ja sen käyttöä verottaa. Verotuloja voidaan puolestaan käyttää toimintaan, joka tukee perinteiden säilymistä. Mitään kulttuurista kuvastoa ei kuitenkaan voida keinotekoisesti suojata ja pitää yllä (paitsi museoimalla), sillä kulttuurit muuttuvat luonnollisesti ideoiden vaihdon myötä ajan kanssa. Mikään laki tai järjestely ei voi eikä saa estää ihmisiä luopumasta kulttuuritaustastaan, liittymästä toisiin kulttuuriyhteisöihin tai muovaamasta kulttuurisia ideoita vapaasti oman päänsä mukaan.

Kun ilmaisun, kulttuurin ja identiteetin vapauteen puututaan, ollaan joka suunnalta fasistisen kulttuuripolitiikan äärellä. Siksi hyvästä tarkoituksesta huolimatta ajattelutyö pitää tehdä loppuun eikä langeta halpaan moralismiin, joka lopulta vahingoittaa enemmän progressiivisen aktivismin uskottavuutta kuin toteuttaa antirasistisia tarkoitusperiään.

5.6.2016

Mitä löytyy jalkojen välistä? - Ainakin semioottis-poliittinen konflikti!

Sukupuolielimet, genitaalit, pissaelimet... Jalkojen väliä koristaville härpättimille on monta nimeä, mutta mikään niistä ei ole täydellinen. Ongelma johtaa paikoin jopa ärhentelyyn kovasti virittyneessä sukupuolikeskustelussa; härpättimiä koskevat sanat nimittäin kantavat monenlaisia viittauksia ja merkityskonteksteja, jotka eivät miellytä kaikkia.

Sanojen merkitykset ovat sekä kulttuurisia että yksilöllisiä. Vaikka yksilö kuinka käyttäisi jotakin sanaa omalla tavallaan, ei sanan kulttuurisista viittauksista pääse helposti eroon, sillä kuulijat lukevat sanoihin aina mukaan sekä oman tulkintansa että kulttuurisesti jaetut merkitykset. Ilman jaettua ainesta ymmärrettävä kieli olisi tietenkin mahdotonta, joten kulttuuriset merkitykset, stereotyypit, myytit ja väärinymmärrykset pyörivät jaloissamme, vaikka kuinka yrittäisimme jalostaa kieltä puhdasoppiseksi tai eksaktiksi (mikä vastaa haasteena pitkälti kiviseinän murtamista otsalla).

Mutta, jotta otsikon ajatus ei pääse karkaamaan pidemmälle semiotiikan kurimukseen, syynätkäämme asiaa esimerkkien kautta:

Sukupuolielimet: Tämä on virallinen valinta nimeksi jalkovälihärpättimille. Se löytyy niin lakitekstistä kuin viranomaismietinnöistäkin. Sanaa on arvosteltu erityisesti siitä, että se olettaa sukupuolen olevan kaksijakoinen asia ja toisintaa konservatiivista käsitystä miehen ja naisen toisiaan täydentävästä luonteesta. Toisaalta voidaan sanoa, että "asialla on monta puolta", joten kaksijakoisuus näyttäisi olevan vain tulkinta, ei sanan "puoli" merkitykseen välttämättä kytkeytyvä asia. Sanan ongelmana on myös se, että se kytkee sukupuolen käsitteenä (sis. myös kokemuksen, identiteetin jne.) jalkojen välisiin härpäkkeisiin, mikä ei tietenkään ole koko totuus asiasta. Toki voidaan väittää, että sana ei pyri kertomaan koko totuutta tai oleta välttämätöntä linkkiä härpättimien ja identiteetin välillä, vaan viittaa ainoastaan siihen seikkaan, että sukupuolielimet ovat de facto valtaosalle ihmisiä tärkeä sukupuolta määrittävä tekijä, vaikka ne eivät kaikille olisikaan. Tässä mielessä sana olisi eräänlainen enemmistökäsite, joka kyllä kuvaa todellisuutta hyvin enemmistön näkökulmasta, mutta jättää sukupuolivähemmistöt osin sen merkityskontekstin ulkopuolelle.
Sukuelimet: Jotta puolittamisesta päästäisiin eroon, on sukupuolielimien tilalle ehdotettu sukuelimiä. Valitettavasti tällöin tilalle saadaan koko suku, mikä ei välttämättä ole toivottavaa, sillä sukuelimet, kuten suvun pää ja sukukokouksen seremoniamestari, eivät luontevasti sijoitu jalkojen väliin. Lisäksi sana kytkee härpättimet suvunjatkamiseen, mikä toki on yksi niiden mahdollinen käyttötapa, mutta ongelma on lopulta ihan sama kuin sukupuolielintenkin kanssa: saamme väkisin niskaamme merkityskontekstin, joka vääntää elimet kohti jotakin tiettyä tarkoitusta, oli kyse sitten sukupuolen määrittelemisestä tai suvun jatkamisesta.

Genitaalit: Jotkut neropatit yrittävät päästä eroon suomen kielen merkityshankaluuksista käyttämällä latinankielistä sanaa. Vieraskielisyyden ja sivistyssanakikkailun lisäksi genitaalien ongelmana on sama merkityskonteksti kuin sukuelimilläkin: latinan genitalis viittaa siittämiseen ja synnyttämiseen. Vaikka latinan puhuminen on tietty siistiä, emme pääse sen avulla tällä kertaa ongelmia pakoon.

Seksielimet: No nyt päästään asiaan! Tähän mennessä paras sana kytkee jalkovälihärpättimet ehdottomasti mukavimpaan toimintaan, jota niillä voi tehdä - ainakin minun mielestäni. Sana on siitä hyvä, että se sallii kaikenlaisen seksitoiminnan, myös sooloseksin, eikä pakota sukupuolta tai lisääntymistä mukaan kuvioon. Tälläkin sanalla toki on kriitikkonsa ja ongelmansa. Koska elimillä voidaan tehdä (ja olla tekemättä) useita asioita, voidaan väittää, että on perusteetonta seksin mainostamista kytkeä härpättimet kiinteästi seksikontekstiin. Väkevämpi vastaväite samoilla linjoilla huomauttaa, että lasten kohdalla härpäkkeiden kutsuminen seksielimiksi ontuu pahasti. Tosin eipä niiden nimittäminen sukuelimiksi ole yhtään osuvampaa.

Pissaelimet: Kun nyt lapsiin päästiin, niin tämä sana lienee lapsia varten keksitty häveliäs kiertoilmaus, jotta aikuiset voisivat vältellä seksistä puhumista. Toki sanassa tulee esille härpättimien yksi merkittävä käyttötarkoitus, mutta sanan merkityskonteksti on ihan yhtä rajoittunut kuin muidenkin ehdokkaiden.

Eiköhän tämä pyörittely tee jo selväksi ongelman luonteen. Kukin voi toki itse käyttää omista jälkovälihärpäkkeistään ihan mitä nimitystä tahansa, mutta ongelman kanssa joudutaan painimaan, kun halutaan puhua niistä yleisellä tasolla. Semioottinen pallottelu kirkastaa ainakin sen asian, että ihan kovin besserwisseriksi ei itse käyttämänsä sanan erinomaisuuden kanssa kannata ryhtyä; kaikille sanoille löytyy perusteltuja vastaväitteitä. Toisaalta vastaväitteiden kanssa voi myös relata ja todeta, että sanat ovat aina monimerkityksisiä, eikä niiden päällimmäisiä kulttuurisia mielikuvia ja merkityskonteksteja tarvitse pitää välttämättöminä. Sanojen käyttö joustavasti lisää pikkuhiljaa niiden joustavuutta myös kulttuuristen merkitysten tasolla.

Itse olen päätynyt ongelmanratkaisussa vaiheeseen, jossa sana vehkeet näyttää olevan paras termi, jota... no, vehkeistä voi käyttää sekä puhekielessä että seksologian ammatillisessa kontekstissa. Se on neutraali, selkeä, lyhyt, helppokäyttöinen ja suuhun sopiva [sic], eikä se pakota mitään merkityskontekstia mukaan keskusteluun. Vehje tarkoittaa puhekielessä jotakin tarkemmin määrittelemätöntä välinettä, jota voi käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Sana on kontekstisidonnainen, joten sen voi hyvin ottaa käyttöön myös seksuaalisuuden kontekstissa rakentaen sille näin omaa joustavaa merkitystä siellä. Vehkeiden ongelmana on sanan puhekielisyys, mikä tekee sen käytön hankalaksi virallisissa asiakirjoissa - ainakin toistaiseksi.

Sanakeskustelu tietysti jatkuu tästä hamaan tulevaisuuteen, sillä kieli ja tulkinnat elävät ja uusia sanoja syntyy. Jos löydät mielestäsi superhyvän sanan, joka ratkoo yllämainittuja ongelmia, niin täräytä ehdotus ja raudanlujat perustelut kommentteihin.

Hyvää vehkeilyä kaikille!