1.4.2016

Lapsen pahoinpitely sallittu!

"Meidän Ville on ruma ja tyhmä pikku paskiainen!"

Eikö olekin ihan ok, jos vanhemmat puhuvat lapsestaan näin hänen kuultensa. Sehän olisi lapsen edun mukaista, jos poika tosiaan on ruma ja tyhmä. Lapsen on hyvä ymmärtää jo pienenä olevansa osa suomalaista yhteisöä, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat.


Tilannetta parantaa vielä se, että vanhemmat ovat yhtä mieltä siitä, että heidän poikansa on ruma ja tyhmä. Kun he yhteisellä päätöksellään haukkuvat lastaan, ei asiassa ole ongelmaa. Suomessa vanhemmat saavat päättää, miten he omasta lapsestaan puhuvat - etenkin kun rehellisyys on tärkeä osa suomalaista kulttuuria!

Pikku Villen edun mukaista on myös saada turpaansa ainakin kerran viikossa. Elämä on kovaa, joten on lapsen edun mukaista opetella ottamaan iskuja vastaan jo nuorena. Eikä parista kepeästä lyönnistä edes jää pysyviä vammoja: mustelmat ja kipu häviävät ajan myötä.


Kun Ville kasvaa päihteitä nautiskelevan taparikollisyhteisön jäseneksi, on hänen etunsa mukaista ymmärtää, että turpaan ottaminen mukisematta on osa yhteisön kulttuuria. Ja hakkaaminen on tietysti vielä hyväksyttävämpää silloin, kun vanhemmat ovat hakkaamisesta yhtä mieltä.

On myös tärkeää, että haukkuminen ja hakkaaminen tehdään ammattimaisesti, eikä ryhdytä puoskaroimaan itse. Haukkumiseen kannattaa hankkia avuksi joku teräväkielinen elämäntapaturhajulkkis, ja lasta voi murjoa vaikkapa nyrkkeilijä! Kun lapsen pahoinpitely suoritetaan ammattimaisesti, se on ihan hyväksyttävää.

Sitten kun kersa on haukuttu ja piesty, voidaan siirtyä silpomaan hänen pippelinsä veitsellä. Korkeimman oikeuden mukaan lapsen sukupuolielinten silpominen on hyväksyttävää, kunhan vanhemmat ovat samaa mieltä siitä, silpominen kuuluu jonkun kulttuuriin ja se tapahtuu ammattimaisesti. Niin, ja jos lapsi sattuu olemaan poika.

KKO:n päätös
Hesarin juttu

7.3.2016

Hyvä paha väkivaltatilasto

Useat lehdet uutisoivat äskettäin rouheasti, että Suomi on naisille toiseksi väkivaltaisin maa koko Euroopassa (esim. Hesari, Turun sanomat). Äkkiseltään voi näyttää siltä, että EU:n perusoikeusviraston tutkimus todellakin sanoo näin. Tulos on kuitenkin monella tavalla hutera ja tulkinnanvarainen. Jos todellista tietoa väkivallan määristä ja syistä halajaa, pitää lukea kriittisesti useita eri tutkimuksia ja huomioida kulttuurierot sekä tutkimusten rakenteelliset ongelmat.

Ensinnä, kaikkia kevyitä maakohtaisia vertailuja olisi syytä välttää, koska kulttuuriset kontekstit ovat hyvin erilaisia. On absurdia väittää esimerkiksi, että seksuaalinen häirintä (mm. huutelu, lähentely ja kyttääminen) olisivat Pohjoismaissa suurempi ilmiö kuin Etelä-Euroopassa, vaikka äkkiseltään tutkimuksen luvut näin kertoisivatkin. Pohjoismaissa ilmiöön on kiinnitetty 2000-luvulla valtavasti huomiota, jolloin ilmiölle on herkistytty ja se tunnistetaan myös lievissä muodoissaan. 

Monissa Etelä-Euroopan maissa kulttuurille tyypillinen flirtti ja kadulla tehdyt lähestymiset menisivät pohjoismaisessa seulassa välittömästi häirinnän kategoriaan, mutta siellä sellainen otetaan yhä osana kulttuurille tyypillistä riiailua. Jos samaa määritelmää noudatettaisiin orjallisesti kaikissa konteksteissa, etelä-eurooppalaisten naisten häirintäkokemukset lähestyisivät sataa prosenttia.

Myös väkivallan tunnistamiseen ja määrittelyyn pätevät vastaavat kulttuurierot. Jos kulttuurissa vallitsee tietty kurittamisväkivallan perinne sekä perheasioiden sulkeminen perheen sisälle, ei väkivallasta saada kovinkaan helposti täyttä kokonaiskuvaa. Myös kansakuntien sisäiset yhteisöt jäävät yleistävässä tutkimuksessa vaille huomiota. Etnisyydellä ja kulttuurisilla tavoilla on valtava merkitys esimerkiksi silloin, kun jokin kansanryhmä pitää kiinni perinnäisistä tavoista valtaväestöä tiukemmin. Tutkimuksen mahdollisuus tavoittaa tällaisia eroja on hyvin vaillinainen.

Itse tutkimuksessa otettiin kyllä huomioon kulttuurienvälisen tulkinnan vaikeus. Siihen vaikuttavia tekijöitä eritellään mm. ihmisoikeuskeskuksen tiedotteessa. Vertailuun liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan painaneet asiasta kirjoitelleita toimittajia. Tiedeuutisointi on valitettavasti nykyään sitä tasoa, että itse tutkimuksen lukeminen on täysin välttämätöntä oikean kuvan saamiseksi (linkit tutkimukseen tekstin lopussa).

Tätä kritiikkiä ei kuitenkaan pidä lukea sukupuolittuneen väkivallan vähättelynä. Lähisuhdeväkivalta on Suomessa melkoisen iso ongelma. Sen suurin syy ei kuitenkaan ole suomalaisten miesten erityinen väkivaltaisuus tai mikään muu vastaava naiivi selitys, vaan humalajuomisen yleisyys. Tutkimus tunnistaa oikein alkoholinkäytön ja väkivaltakokemusten yhteyden. Koska Suomessa juominen on edelleen kovin humalahakuista Euroopan mittapuulla, johtaa kännäily myös humalaisiin riitoihin ja käsirysyihin. Näissä tilanteissa väkivalta kohdistuu kanssaryyppääjiin eli kavereihin ja kumppaneihin.

Toiseksi, yleisen tason väkivaltatutkimus on pahamaineisen hataraa väkivallan vakavuuden ja väkivaltatilanteiden merkitysten erottelussa.
Kun väkivallan muotoja ei mitenkään erotella toisistaan saadaan mahdollisimman suuria prosenttilukuja median ja aktivistien iloksi. Esimerkiksi takavuosien ensimmäinen kotimainen uhritutkimus Usko, toivo ja hakkaus kohtasi paljon perusteltua kritiikkiä analyysiensa puutteellisuuden vuoksi.

Väkivaltatilanteiden erottelu on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jos halutaan todella ymmärtää ilmiöitä. Nyt medioissa esitelty suuri luku, 47 % suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa, perustuu siihen, että kaikenlaiset väkivaltakokemukset niputetaan kertaheitolla yhteen ilman analyysia niiden merkityksestä. Luvun alla piileskelee niin hakkaaminen, kuristaminen, puukottaminen, läimäys, töniminen, kädestä tarttuminen, kiinni pitäminen kuin seksuaalinenkin väkivalta. Ja seksuaalisen väkivallan kirjoon puolestaan lasketaan kaikki väkivaltaisesta raiskaamisesta aina pelon vuoksi seksiin suostumiseen.

Toisin sanoen samassa väkivaltanipussa on totaalikusipään harjoittama vuosia kestänyt pahoinpitely sekä tasa-arvoisten seurustelukumppanien riidan keskellä tapahtunut toisen käsiin tarttuminen. Myös läimäykset sisältävät monia merkityksiä kulttuurista ja tilanteesta riippuen. Jos läimäyttely on osa miehen harjoittamaa kurinpitoa ja alistamista, se on ilman muuta väärin, mutta on melko tavanomaista, että keskellä kuumentunutta (humalaista) riitaa nainen läimäyttää ensin miestä, ja mies läimäyttää sen jälkeen takaisin. Tutkimuksessa tämä laskettaisiin yhdeksi tapaukseksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka riita ratkaistaisiin ja unohdettaisiin heti tunteiden viilennyttyä.

Viimeisin kotimainen naisuhritutkimus vuodelta 2005 (pdf) on eritellyt erilaisia väkivaltatilanteita. Sen mukaan fyysistä väkivaltaa on kokenut parisuhteessa 17,6 % naisista ja suhteen ulkopuolella 10,6% naisista. Vaikka yllä esittämäni erittelyongelma koskee myös näitä lukuja, ne osoittavat selvästi, että erilaisia kysymystenasetteluja tekemällä on mahdollista saada hyvin erilaisia lukuja kuvaamaan väkivaltakokemusten määriä.

Kotimaisessa tutkimuksessa parisuhteita koskevista luvuista 13,5 prosenttiyksikköä koostuu "liikkumisen estämisestä" ja 9,3 "läimäyksistä". Niiden sisälle menee hyvin kirjava joukko tilanteita. Vakavia väkivallan muotoja on 4,5 - 0,9 prosenttiyksikköä aina hakkaamisesta puukottamiseen. Pelkkä yhden luvun kauhistelu ei siis kerro paljoakaan, vaan koko tutkimus pitää lukea tarkasti läpi, jos kaipaa oikeasti tietoa väkivallan määristä ja taustoista.

EU-tutkimuksen johtopäätökset ovat lukujen huteruudesta huolimatta kuitenkin aivan oikeita: sukupuolittunutta väkivaltaa on yhä paljon Euroopan maissa, ja siihen pitää puuttua. Väkivallan syitä pitää tutkia yhä tarkemmin, ja niihin pitää puuttua monella rintamalla - ei pelkästään jälkijättöisellä viranomaistyöllä, vaan myös kasvatuksella ja ennaltaehkäisevillä lähestymistavoilla. Pelkkä lukujen revittely kauhistelumielessä ei auta ketään. Pahimmassa tapauksessa sellainen synnyttää vain epäluuloa väkivaltatutkimusten tuloksia kohtaan, jolloin vain nykyinen epä-älyllinen tunnepohjaisen huutamisen trendi vahvistuu entisestään.

Linkkejä tutkimuksiin:

5.3.2016

Tunneretoriikan uusi tuleminen


Arvokonservatismin tunneretoriikan hupaisa, mutta ahdistava ominaisuus on se, että se toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka se joka kerta ammutaan alas ja todetaan huonoksi ja vaaralliseksi roskaksi. Sama sykli on jatkunut 1700-luvulta saakka.


Teemat moraalin rappiosta, kunnollisten ihmisten tunneperäisestä kauhistuksesta ja patetian keinoin hyödynnettävistä keppihevosista pysyvät samoina. Toiminnan ytimessä on puhtaus moraalisena ideana: ideologinen puhtaus, puhdasoppisuus, kulttuurin puhtaus, lasten viattomuus jne.

Tämän vuosikymmenen suurin tunneargumentaatiotrendi tulee arvokonservatismin sijaan progressiivisena itseään pitävän liikkeen piiristä. Tunneviestintä on väkevänä esimerkiksi seksuaalirikosten vastaisessa aktivismissa, sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekä erilaisten vähemmistöryhmien seksuaalisen ja sukupuolisen itsemääräämisoikeuden kysymyksissä.

Kannatan lämpimästi progressiivisten vaatimusten henkeä. Seksuaalioikeuksien kunnioittaminen ja edistäminen on tärkeä vaade oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. En kuitenkaan voi peukuttaa aktivismin piirissä 2000-luvulla yleistynyttä tunneretoriikkaa, joka painottaa henkilökohtaisen tunneviestinnän ja kokemuksellisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä, kun etsitään ja tutkitaan epäkohtia ja pyritään sorvaamaan parempia käytäntöjä. Ne ovat myös arvokkaita tietolähteitä yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelujen kehittämiseksi. Mutta... tunneväittämät ovat yksilöllisiä ja rajallisia. Niiden taustalla on kokonaisen henkilöhistorian verran erilaisia kokemuksia, dispositioita, luonteenpiirteitä, sattumuksia ja ideologisia rakenteita.

Niiden arvo tietolähteenä on merkittävä, mutta myös hyvin rajoitettu, sillä yksilön tunnekokemuksen taustoja ei voi koskaan täysin johtaa jostakin tietystä syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisin tavoin ja esimerkiksi herkkä yksilö voi kokea normaalit vastoinkäymiset epäoikeudenmukaisuutena siinä missä vahvempi ei välitä osasta todellisiakaan syrjintärakenteita.

Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan retoriikan asettaminen yhteiskunnallisen argumentaation asemaan on matolaatikko, jonka avaaminen suistaa keskustelun henkilökohtaisen tason puljaamiseksi. Arvokonservatiivien tunneviestintä on perinteisesti perustunut siihen, että henkilökohtaiset inhon, ahdistuksen tai likaisuuden kokemukset käännetään yhteiskunnalliseksi retoriikaksi. Näin homoudesta, nuorten seksuaalisuudesta, tisseistä mainoksissa tai transsukupuolisuudesta saadaan tehtyä kansallista keskustelua vaativa huoli.

Sen sijaan, että ihmiset käsittelisivät omia tunnekokemuksiaan itse tai terapeuttiensa kanssa, ne nostetaan yhteiskunnalliselle agendalle. Todellinen asiakeskustelun tragedia on se, että liian moni myös hyväksyy ne keskusteluun politiikassa ja käytäntöjen luomisessa. Tutkijalle kokemukset ovat vinkki tärkeistä kysymyksenasetteluista, mutta käyttökelpoista tietoa asioista saadaan vasta kunnollisen tutkimisen, analyysin ja kriittisen keskustelun avulla.

Seksologian ja seksuaalipolitiikan aloilla on taistelu vuosikymmeniä siitä, että seksuaalisuutta ylipäätään voisi käsitellä tieteessä ja päätöksenteossa asiaperustaisesti ja analyyttisesti. Arvokonservatiivit ovat tietysti vastustaneet tätä henkeen ja vereen, koska heidän perstuntumansa mukaan heidän omat inhon ja ahdistuksen kokemuksensa ovat niin tärkeitä, että niitä pitäisi käsitellä myös eduskunnassa, yliopistoissa ja ministeriöissä.

Nyt samankaltaisia vaatimuksia esitetään progressiivisen aktivismin piiristä. Syrjintää kokeneiden ihmisten tunteet ja kokemukset halutaan painoin nostaa sellaisenaan argumenteiksi ilman että asiaa tarkasteltaisiin lainkaan analyyttisesti ja kriittisesti. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai vihapuheen määrittelemiseksi on esitetty oletetun uhrin tunnekokemuksen ensisijaisuutta ja kriittisen keskustelun vaientamiseksi on käytetty retoriikkaa kriittisen puheen loukkaavuudesta tai siitä että vaikeat puheenaiheet voivat laukaista traumakokemuksia.

Tällaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja joissakin tapauksissa auttamistyössä, suljetuissa keskusteluryhmissä, ryhmäterapiassa tai vastaavissa tilanteissa, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa tunneretoriikan hyväksyminen johtaa siihen, että vaatimus argumentaation yleistettävyydestä ja perustelemisesta rapautuu pahasti. Jos tunneretoriikka ja omaan kokemukseen pohjaaminen hyväksytään raiskauksen uhrien kokemuksista puhuvalle feministiaktivistille tai kulttuurisesta omimisesta paasaavalle blogistille, pitäisi samanlainen tunneretoriikka hyväksyä myös maahanmuutosta huolestuneelle nationalistille sekä feminismistä ahdistuville äijille.

Jos pilkataan persupoliitikon "näin nämä asiat koetaan" -lausahdusta, ei vastaavaa retoriikkaa voi käyttää omassa poliittisessa puheessa, vaikka se olisikin yritetty piilottaa taitavammin. Yhteiskunnallisen keskustelun säännöt ja argumentaation pätevyysperusteet eivät muutu yhtäkkiä suopeammaksi itselle rakkaiden aiheiden kohdalla. Tunteisiin vetoaminen poliittisessa vaikuttamisessa eli patetia on sitä itseään tuli se sitten miltä poliittiselta laidalta tahansa. Asiakeskustelussa ei ole sijaa soraäänien vaientamiselle tunneretoriikalla.

Omalla lempialallani, seksuaalipolitiikassa, on surullista, että arvokonservatiivien puhdasoppisuutta vaaliva retoriikka on omittu myös progressiivisten aktivistien käyttöön. Minulle ideologisen puhtauden vaatiminen ajattelussa aiheuttaa näppylöitä, vaikka se tulisi omilta aatteellisilta liittolaisilta. Paska ei haise sen paremmalta, vaikka olisi kuinka oikealla asialla.

17.2.2016

Tissileka

 
Tissit! Mainoksessa! Aijaijai, voivoivoi! Nyt on tehty suuren mittakaavan RIKOS!

Tissit, nuo naisten alentamisen inhat välikappaleet, vilahtivat sopimattomasti Varustelekan mainoksessa. Edes lekapossen silmäkulmassa väikkynyt pilke ei pelastanut heitä virallisen Sukupuolikorrekti representaatio -manuaalin mukaiselta arvostelulta. Tissien käyttö mainoksessa tuomittiin välittömästi naista alentavaksi.

Alentamisväite on seksologin silmin todella kiero ja kiinnostava. Väitteen rakenne on jotakuinkin sellainen, että kun nainen esitetään tai esittää itsensä julkisessa tilassa korostetun seksuaalisena olentona (seksikkäänä, eroottisena, pervona, riettaana, mitänäitänyton), esitys alentaa naisia ryhmänä. Väitteen logiikan mukaan jonkun naisen pitäminen seksuaalisen halun kohteena (eli seksiobjektina) on kaikkia naisia alentavaa. 

Tällä argumentilla on vissi kutinsa sellaisissa konteksteissa, joissa naisilla on suuria vaikeuksia päästä yhteiskunnassa juuri mihinkään muuhun positioon kuin sukupuolen mukaan asetettuihin äidin, vaimon tai huoran rooleihin. Silloin naisen esittäminen seksiobjektina on väistämättä hänen asemastaan muistuttamista. 

Logiikka menee kuitenkin ratkaisevalla tavalla pieleen vapaissa yhteiskunnissa, joissa naisilla on tosiasiassa oikeus ja mahdollisuus valita itse, millaisen aseman hän yhteiskunnassa ottaa, ja miten hän itsensä ja seksuaalisuutensa esittää. Tietenkään aseman ja representaation kysymykset eivät ole vapaassakaan yhteiskunnassa ongelmattomia, työsarkaa riittää. Olennaista kuitenkin on se, että naisilla itsellään on oikeus ja mahdollisuus säädellä omaa seksuaalista ilmaisuaan. Suomessa on sallittua pukeutua julkisissa tilanteissa bikineihin tai burkaan sekä ilmoittaa olevansa selibaatissa tai kertoa avoimesti seksihurjasteluistaan.

Kun mainontaa tai muuta ilmaisua ryhdytään moralisoimaan naisen (tai kenen tahansa ihmisen) eroottisen representaation vuoksi, päädytään pulmaan seksuaalisesta ilmaisunvapaudesta. Varustelekan tapauksessa mainoksen nainen oli Irina Tundra, joka tekee työkseen eroottisia esityksiä. Myös eroottisissa kuvissa esiintyminen kuuluu hänen julkiseen ilmaisuunsa, ja hän vaikuttaa omien sanojensa perusteella pitävänsä työstään. Hänen viestinsä tissigaten johdosta oli seuraava:
Kyllä mulla oli hauskaa enkä kokenut mitenkään tulevani hyväksikäytetyksi, vaan pikemminkin päinvastoin. Feministit vois lopettaa mun työn sabotoimisen. (Lähde: Irinan FB-seinä)
Irinan ja Varustelekan eroottisen yhteistyön (lue: tissimainoksen) arvostelu muuttuu perusteiltaan kyseenalaiseksi moralismiksi silloin, kun arvostelu johtaa heidän ilmaisunsa rajoittamiseen. Näin tapahtui Facebookin poistettua mainoksen. Todettakoon, että Facebook ei poistanut Varustelekan omaa vastamainosta, jossa mies poseerasi täysin samalla tavalla kuin Irina.

Kun lähdemme siitä olettamuksesta, että yhteiskuntamme on seksuaalisen ilmaisun suhteen monimuotoinen, ja että monimuotoisuutta tulee suvaita ja jopa juhlistaa, on kieroa että naisen eroottinen ja leikillinen ilmaisu tuomitaan naisia alentavaksi. Ensinnä, ei ole mitään yhtenäistä naisten ryhmää, johon alentaminen voisi osua. Toiseksi, jotkut naiset voivat pitää Irinan ilmaisua halventavana, mutta toiset taas eivät pidä. Kolmanneksi, jonkun kielteinen mielipide Irinan ilmaisusta ei tarkoita sitä, että ilmaisu olisi tosiasiassa alentavaa.

Koko ajatus siitä, että naisen julkinen eroottinen ilmaisu olisi naisia alentavaa, on kieroutunut ja seksuaalikielteinen. Naisten omaehtoinen eroottinen ilmaisu (tässä tapauksessa Irinan vapaa päätös osallistua mainokseen) on juuri sitä vapautta, johon feminismi on tähdännyt, ja johon sen tulisi tähdätä. Kun aate on sotkeentunut kristillis-konservatiivisiin seksuaalikielteisiin ajatuksiin seksuaalisuuden likaisuudesta, on saatu aikaan ideologisia sekasikiöitä, joiden mukaan eroottisuus olisi jotenkin alentavaa.

Näinkin toki kukin saa omalla kohdallaan ajatella. Kenenkään ei ole pakko osallistua eroottisen ilmaisun tuottamiseen tai katsomiseen. Vapaassa julkisessa tilassa kukaan ei kuitenkaan saa pyrkiä hallitsemaan sitä, millaista ilmaisua muut saavat tehdä ja katsoa. Kenelläkään ei ole oikeutta rajoittaa muiden ihmisten vapaata toimintaa vain siksi, että itse on penseä.


Seksuaalikielteinen ajattelu on edelleen sen aatehistorian vuoksi suuressa roolissa julkisen ilmaisun portinvartijana, mutta sen pitää haipua hiljalleen historian hämäriin. Sopivuuden ja sovinnaisuuden ylläpitäminen on ajattelutapa, joka on ollut kautta historian vähemmistöryhmien, seksitapojen kirjon, alakulttuurien ja erotiikan vihollinen.

[Loppukevennys, tiedoksi tosikoille] Tissien aiheuttaman tuohtumuksen, kiivailun ja argumenttien vetelikön halki pungertaessani olen tullut samantapaiseen johtopäätökseen kuin Varustelekan Valtteri viime vuoden puolella Ruotsissa sattuneessa tissihässäkässä. Koska väitteet tissimainosten naisia alentavasta vaikutuksesta ovat niin hataria, lienee tuohtumuksen todennäköisin syy tämä: "Liian isot rinnat pahoittivat mielen."


10.1.2016

Lääppijät ja halventajat


Seksuaalinen häirintä on taas julkisessa keskustelussa ja hyvä niin. Siitä pitää puhua, jotta ongelman laajuus, monimuotoisuus ja seuraukset tulisivat kaikille selviksi. Persujen Jukka Wallin teki keskustelulle saman kuin Päivi Räsänen kirkon kannatukselle: yritys nolata Rakel Liekki hiljaiseksi nostikin kaikkien aikojen metakan.

Erilaisiin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan muotojen vähentämiseen pitäisi panostaa huomattavasti entistä paremmin. Julkinen keskustelu näyttää keskittyvän kuitenkin tavalliseen tapaansa legalistisiin pikaratkaisuihin, vaikka pitkäkestoisia tuloksia saadaan järjestyksenvalvonnan tai rankaisemisen sijaan vain kasvatuksella, valistuksella ja rakenteellisia uudistuksia tekemällä.

Koviin keinoihin, taisteluretoriikkaan ja vääristelyyn tukeutuminen on ollut perinteisesti pääasiassa laitaoikeiston ja konservatiivien käyttämä keskustelutaktiikka (jota mm. Saku Timonen on ansiokkaasti dokumentoinut), mutta julkisen keskustelun muuttuessa yhä aggressiivisemmaksi ja polarisoituneemmaksi, näihin keinoihin sortuvat myös muut. Todellisuudesta irrallinen rähinä näyttää valitettavasti olevan nopeasti yleistyvä tyylilaji.

Ikävin seuraus tästä on se, että ongelmien vähentämiseen pyrkivä pitkäjänteinen työ kärsii yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä vilisevästä huutelusta. Esimerkiksi laitaoikeiston äänitorvet saattavat vastustaa maahanmuuttajien parissa tehtävää valistustyötä, koska heidän mielestään se on "mamuja paapovaa suvakkimädätystä", mutta samalla myös sinisilmäisimmät monikulttuurisuusaktivistit vastustavat valistustyötä, koska heidän mielestään se on leimaavaa ja rasistista. 

Vakavasti otettava dialogi seksuaalikulttuurien eroista ja murroskohtiin liittyvistä ongelmista jää sivuseikaksi, kun kaikilla on kiire valita puoliaan ja poseerata sosiaalisessa mediassa "oikean mielipiteen" edustajana riippumatta siitä, mikä mielipide on kyseessä. Omaan ideologiseen viiteryhmään jumiutuva keskustelutrendi halveksuu dialogia ja analyyttisuutta, vaikka kukin ryhmä käyttääkin mielellään tutkimustuloksia omien agendojensa ajamiseen.

Erityisesti laitaoikeisto käyttää seksuaalisen väkivallan ehkäisemistä keppihevosena koville toimille maahanmuuttajia vastaan. He liioittelevat röyhkeästi uhkan todellista suuruutta suhteutettuna kaikkeen yhteiskunnassamme tapahtuvaan häirintään ja väkivaltaan. Mutta myös heitä vastustavat "ennenkin on lääpitty" -argumentit menevät paikoin ohi maalistaan ja päätyvät pahimmillaan vähättelemään niitä ahdistelukokemuksia, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on selvästi merkitystä.

Idologisen väärinymmärtämisen trendi kiteytyy hienosti siinä, miten poliisin onnettomia lausuntoja uudenvuodenyönä tapahtuneista ahdistelutapauksista tulkitaan eri puolilla keskustelukenttää. Kun poliisipäälliköt kommenteissaan hahmottelevat seksuaalisen häirinnän tavoissa tapahtuneita viimeaikaisia muutoksia, näkevät toiset lausunnoissa todisteen siitä, että turvapaikanhakijat ovat suuri uhka, jota pitää vastustaa kaikin keinoin, ja toiset puolestaan pitävät ongelmia olemattomina ja lausuntoja osoituksena poliisin rasistisuudesta.

Vaikka poliisipäälliköiltä irronneet lausunnot olivat epämääräisiä, ovat myös tulkinnat niistä olleet tarkoitushakuisia ja vääristyneitä. Poliisin puhe "uudesta ilmiöstä" ei tietenkään viittaa siihen, että häirinnässä olisi mitään uutta, vaan siihen, että kentällä on havaintoja joidenkin maahanmuuttajamiesten porukoiden harjoittamasta suunnitelmallisesta ja joukolla tehdystä ahdistelusta, joka on aiemmin ollut harvinaista. Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt on "monikulttuurinen helvetti" valloillaan, vaan ainostaan sitä, että häirintärikosten kirjossa on uusia muotoja, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on vaikutusta. Tämän ymmärtäminen auttaa sekä järjestyksenvalvonnan suunnittelussa että myös pitkäjänteisempien valistuksellisten toimien suuntaamisessa.

Vakavasti otettava seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vastainen työ ei ole huutokilpailua siitä, kenen huoli on suurin tai kuka saa puhua ongelmista. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi tarvitaan huolellista analyysia ongelmien eri konteksteista, tekijöiden motiiveista, kulttuurisista rakenteista sekä nämä eri ulottuvuudet huomioivaa seksuaalipoliittista vaikuttamista. Valitettavasti tällainen työ on hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä se onnistu partioimalla kadulla tai kirjoittelemalla rikinkatkuisia blogitekstejä.