10.1.2016

Lääppijät ja halventajat


Seksuaalinen häirintä on taas julkisessa keskustelussa ja hyvä niin. Siitä pitää puhua, jotta ongelman laajuus, monimuotoisuus ja seuraukset tulisivat kaikille selviksi. Persujen Jukka Wallin teki keskustelulle saman kuin Päivi Räsänen kirkon kannatukselle: yritys nolata Rakel Liekki hiljaiseksi nostikin kaikkien aikojen metakan.

Erilaisiin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan muotojen vähentämiseen pitäisi panostaa huomattavasti entistä paremmin. Julkinen keskustelu näyttää keskittyvän kuitenkin tavalliseen tapaansa legalistisiin pikaratkaisuihin, vaikka pitkäkestoisia tuloksia saadaan järjestyksenvalvonnan tai rankaisemisen sijaan vain kasvatuksella, valistuksella ja rakenteellisia uudistuksia tekemällä.

Koviin keinoihin, taisteluretoriikkaan ja vääristelyyn tukeutuminen on ollut perinteisesti pääasiassa laitaoikeiston ja konservatiivien käyttämä keskustelutaktiikka (jota mm. Saku Timonen on ansiokkaasti dokumentoinut), mutta julkisen keskustelun muuttuessa yhä aggressiivisemmaksi ja polarisoituneemmaksi, näihin keinoihin sortuvat myös muut. Todellisuudesta irrallinen rähinä näyttää valitettavasti olevan nopeasti yleistyvä tyylilaji.

Ikävin seuraus tästä on se, että ongelmien vähentämiseen pyrkivä pitkäjänteinen työ kärsii yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä vilisevästä huutelusta. Esimerkiksi laitaoikeiston äänitorvet saattavat vastustaa maahanmuuttajien parissa tehtävää valistustyötä, koska heidän mielestään se on "mamuja paapovaa suvakkimädätystä", mutta samalla myös sinisilmäisimmät monikulttuurisuusaktivistit vastustavat valistustyötä, koska heidän mielestään se on leimaavaa ja rasistista. 

Vakavasti otettava dialogi seksuaalikulttuurien eroista ja murroskohtiin liittyvistä ongelmista jää sivuseikaksi, kun kaikilla on kiire valita puoliaan ja poseerata sosiaalisessa mediassa "oikean mielipiteen" edustajana riippumatta siitä, mikä mielipide on kyseessä. Omaan ideologiseen viiteryhmään jumiutuva keskustelutrendi halveksuu dialogia ja analyyttisuutta, vaikka kukin ryhmä käyttääkin mielellään tutkimustuloksia omien agendojensa ajamiseen.

Erityisesti laitaoikeisto käyttää seksuaalisen väkivallan ehkäisemistä keppihevosena koville toimille maahanmuuttajia vastaan. He liioittelevat röyhkeästi uhkan todellista suuruutta suhteutettuna kaikkeen yhteiskunnassamme tapahtuvaan häirintään ja väkivaltaan. Mutta myös heitä vastustavat "ennenkin on lääpitty" -argumentit menevät paikoin ohi maalistaan ja päätyvät pahimmillaan vähättelemään niitä ahdistelukokemuksia, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on selvästi merkitystä.

Idologisen väärinymmärtämisen trendi kiteytyy hienosti siinä, miten poliisin onnettomia lausuntoja uudenvuodenyönä tapahtuneista ahdistelutapauksista tulkitaan eri puolilla keskustelukenttää. Kun poliisipäälliköt kommenteissaan hahmottelevat seksuaalisen häirinnän tavoissa tapahtuneita viimeaikaisia muutoksia, näkevät toiset lausunnoissa todisteen siitä, että turvapaikanhakijat ovat suuri uhka, jota pitää vastustaa kaikin keinoin, ja toiset puolestaan pitävät ongelmia olemattomina ja lausuntoja osoituksena poliisin rasistisuudesta.

Vaikka poliisipäälliköiltä irronneet lausunnot olivat epämääräisiä, ovat myös tulkinnat niistä olleet tarkoitushakuisia ja vääristyneitä. Poliisin puhe "uudesta ilmiöstä" ei tietenkään viittaa siihen, että häirinnässä olisi mitään uutta, vaan siihen, että kentällä on havaintoja joidenkin maahanmuuttajamiesten porukoiden harjoittamasta suunnitelmallisesta ja joukolla tehdystä ahdistelusta, joka on aiemmin ollut harvinaista. Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt on "monikulttuurinen helvetti" valloillaan, vaan ainostaan sitä, että häirintärikosten kirjossa on uusia muotoja, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on vaikutusta. Tämän ymmärtäminen auttaa sekä järjestyksenvalvonnan suunnittelussa että myös pitkäjänteisempien valistuksellisten toimien suuntaamisessa.

Vakavasti otettava seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vastainen työ ei ole huutokilpailua siitä, kenen huoli on suurin tai kuka saa puhua ongelmista. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi tarvitaan huolellista analyysia ongelmien eri konteksteista, tekijöiden motiiveista, kulttuurisista rakenteista sekä nämä eri ulottuvuudet huomioivaa seksuaalipoliittista vaikuttamista. Valitettavasti tällainen työ on hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä se onnistu partioimalla kadulla tai kirjoittelemalla rikinkatkuisia blogitekstejä.


27.11.2015

Raiskaukset, pesuvesi ja kersat


Kempeeleen raiskaustapauksen jälkeen villiintynyt ja valtoimenaan rehottava raiskausmouhoaminen tekee hallaa vakaville pyrkimyksille puhua seksuaalisesta väkivallasta ja sen rakenteista, sekä pyrkimyksille toimia seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi. 

Suurin ongelma on tietysti tekopyhä ratsastaminen seksuaalirikoksilla jonkin rasistisen agendan perustelemiseksi. Sellainen on sekä ristiriitaista että kylmää, sillä seksuaalirikokset ovat olleet vain harvan "maahanmuuttokriitikon" huolenaiheena ennen Kempelettä, kuten moni on ansiokkaasti huomauttanut. 

Asia on saanut outoja sävyjä myös rasismia ja seksuaalirikoksia vastustavalta puolelta, nimittäin aika usein on toisteltu sellaista ajatusta, että Suomessa ei olisi tehty juuri mitään seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi ennen maahanmuuttoon liittyviä tapauksia. Tämä on tietysti älytön väite, joka kaiketi syntyy kärjistyksen tarpeesta, mutta riippumatta sen retorisesta tehokkuudesta, se on väärä ja kohtuuton.

Suomen seksuaalirikoslainsäädäntöä ja viranomaistoimintaa on kehitetty huomattavasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana; viimeaikaisimpana esimerkkinä uusi laki seksuaalisesta ahdistelusta. Useat järjestöt ovat tehneet systemaattista työtä seksuaalirikosten uhrien auttamiseksi, rikostutkinnan menetelmien kehittämiseksi, seksuaalikasvatuksen edistämiseksi, seksuaalioikeuksien tunnettuuden lisäämiseksi, haitallisten kulttuuristen käsitysten purkamiseksi jne. Tätä työtä on myös tuettu valtion ja kuntien suunnalta runsaasti. Ei myöskään voida väittää, etteikö seksuaalirikoksista ja niiden vähentämisestä olisi keskusteltu ennenkin suomalaisissa medioissa.

Vaikka rasistiset öyhöttäjät aiheuttavatkin raskasta vitutusta, toivoisin, että rasismin vastustajat ja naisten oikeuksien puolustajat eivät syyllistyisi seksuaalirikosten vähentämiseksi tehdyn työn vähättelemiseen tai tuottaisi valheellista illuusiota kulttuuristen asenteiden ja seksuaalikäsitysten vaikutuksesta tasa-arvoon ja seksuaalisen väkivallan hyväksymiseen.

Suomessa on tehtävä vielä paljon työtä, jotta seksuaalinen väkivalta ja sitä mahdollistavat rakenteet ja asenteet saataisiin rutistettua minimitasolle. Tämä työ vaatii myös valta- ja osakulttuurien sisältämien seksuaalidiskurssien, normien ja valtarakenteiden kritiikkiä. Tärkeä normikriittisen työskentelyn väline on laadukas, kokonaisvaltainen seksuaalikasvatus.

Rasisminvastaisissa näkemyksissä on arvosteltu sitä, että turvapaikanhakijoille ja/tai maahanmuuttajille pitäisi antaa seksuaalitietoa ja -kasvatusta. Tämä kritiikki lienee paikallaan silloin, kun seksuaalikasvatuksen tarvetta käytetään lyömäaseena, jolla pyritään osoittamaan turvapaikanhakijoiden primitiivisyys tai vaarallisuus. Kritiikki ei sen sijaan ole perusteltua, kun seksuaalikasvatusta tarkastellaan asiaperustaisesti kotouttamistarpeiden kannalta.

Lähi-Idän maissa, kuten Syyriassa ja Irakissa, on huomattavasti konservatiivisempi ja epätasa-arvoisempi seksuaalikulttuuri kuin Suomessa. Myös käsitykset seksuaalisesta viestinnästä perustuvat vahvasti kulttuurisilla olettamuksille, jotka eroavat paikoin suuresti siitä, mihin liberaalimmassa yhteiskunnassamme on totuttu. Tällaiset seikat vaikuttavat suoraan siihen, miksi Lähi-Idästä tulevien nuorten miesten riski syyllistyä seksuaalirikokseen on kertaluokkaa suurempi kuin kantasuomalaisilla vaikka tilasto-otanta vakioitaisiin ja tutkimuksen vinoumia oiottaisiin (Hamilo 2010, Optula 2014).

Riskejä voidaan pienentää oikealla tiedolla ja seksuaalikasvatuksella. Sama pätee suomalaiseen valtakulttuuriin ja osakulttuureihin, joissa seksuaalirikosriski on keskimääräistä suurempi (esim. eräät konservatiiviset kristilliset yhteisöt). Jos hätäpäissään väitetään, että kulttuurisilla rakenteilla ei ole merkitystä eri kulttuureista tulleiden ihmisten seksuaalirikosriskeihin, päädytään samalla väittämään, ettei myöskään suomalaisen kulttuurin rakenteilla ole merkitystä. Samalla tullaan vetäneeksi matto alta kulttuuri- ja valtakriittiseltä tutkimukselta ja seksuaalista väkivaltaa mahdollistavien diskurssien purkamiselta kasvatuksen ja valistuksen keinoin. Tässä ei tietenkään ole mitään tolkkua.

Eli rasistisen öyhötyksen vastustamisessakin olisi hyvä pitää mielessä, että seksuaalipolitiikan ja -kasvatuksen kentällä on myös sellaisia toimijoita, jotka ovat systemaattisesti ajaneet seksuaalirikosten vähentämisen asiaa jo vuosikymmeniä. Heidän näkemyksensä turvapaikanhakijoille suunnattavasta seksuaalikasvatuksesta ja -valistuksesta eivät perustu rasistiselle huolelle, vaan perustellulle tiedolle ja osaamiselle seksuaalisen väkivallan vähentämisessä.

Rasisteja kurmottavissa puheenvuoroissa kannattaa siis olla tarkkana, ettei tule heittäneeksi kersaa pihalle pesuveden mukana.

12.11.2015

Mansplaining ja sukupuolinaivismi


Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.


Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäykseni tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 


Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla tavallisesti ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem & derailing -taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut.  Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.


On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.

6.10.2015

Eläinseksin kriminalisoinnille ei ole perusteita


Eläinsuojelulakia ollaan parhaillaan päivittämässä ja prosessin yhteydessä on keskusteltu myös  eläinseksin kieltämisestä. Kieltämistä on perusteltu julkisuudessa lähinnä kolmella tavalla: 1) melkein kaikkialla muualla Euroopassa eläinseksi on kielletty, joten Suomi on barbaarinen maa salliessaan moisen, 2) ihmisen ja eläimen ei kuulu harrastaa seksiä keskenään; se on epäkunnioittava ja vääränlainen suhtautumistapa eläimiin, sekä 3) eläinseksi vahingoittaa eläimiä.

Nämä perustelutavat kasautuvat usein yhdeksi ja samaksi: eläinseksi inhottaa ihmisiä niin paljon, että useimpien mielestä se pitäisi kieltää - ilmeisesti ihan vaan heidän mielenrauhansa vuoksi. Pelkkä inho, ahdistus tai hämmennys ei kuitenkaan ole riittävä peruste kriminalisoinnille. Lailla kieltämisen tulee aina perustua tärkeiden oikeushyvien suojaamiseen tunneperäisten reaktioiden tai moralismin sijaan.


Eläinseksin kielto poistui laista vuonna 1971, kun seksuaalisuutta koskevaa lainsäädäntöä liberalisoitiin ja järkeistettiin urakalla. Kiellon poistamisen pääperuste oli se, että lakia oli aikanaan sovellettu lähinnä kehitysvammaisiin nuoriin tai muihin vajaavaltaisiin. Lainvalmisteluasiakirjoissa todettiin, että eläinseksiä harrastava henkilö on ennemmin hoidon kuin rangaistuksen tarpeessa.

Vaikka ajatus hoidon tarpeesta on nykyisin osittain vanhentunut, on lainsäädännön taustalla ollut ajatus yhä kelvollinen. Eläinseksin kriminalisoiminen vaikeuttaisi huomattavasti hoitoon pääsyä niissä tapauksissa, joissa henkilö tarvitsee apua oman seksuaalisuutensa käsittelyssä. Avun kynnyksen nostaminen jättäisi vain yhden jo valmiiksi marginalisoidun ihmisryhmän vaille apua.

Maailma on kuitenkin muuttunut paljon 70-luvusta. Nykyisin seksologiassa ja seksuaalisuutta koskevassa psykiatriassa on vallalla näkemys, jonka mukaan erikoiset seksuaaliset mieltymykset eli parafiliat eivät ole sellaisenaan mielenterveyden häiriöitä. Parafilioiden depatologisointi on johtunut pitkälti siitä, että tutkimustieto niistä on lisääntynyt, eikä uusi tieto ole tukenut aiempaa ajattelua niistä mielisairauksina. Esimerkiksi uudessa psykiatrian diagnostisessa käsikirjassa (DSM) erotetaan seksuaalinen mieltymys ja mielenterveyden häiriö toisistaan selkeästi: henkilö, jolla on erikoinen seksuaalinen mieltymys (siis esimerkiksi seksuaalinen kiinnostus eläimiä kohtaan) ei ole sairas tai tarvitse hoitoa, ellei hänen taipumuksensa ole pakkomielteinen tai vahingollinen joko hänelle itselleen tai muille.


Seksologinen tutkimus tukee tätä ajattelutapaa. Eläinseksin harrastajia ovat erityisesti kokeilunhaluiset nuoret, maaseudun yksinäiset miehet, lemmikkiensä kanssa peuhaavat eläinrakkaat naiset sekä muutamat zoofiilit eli henkilöt, joilla on erityinen eläimiin kohdistuva seksuaalinen mieltymys. Karkeasti voidaan puhua korvikeseksin harrastajista sekä henkilöistä joilla on erityinen zoofiilinen mieltymys. Jos henkilön mieltymys ei ole hänelle itselleen ongelma tai esiinny ongelmallisilla tavoilla, ei heidän diagnosoimiselleen ole perusteita.


Näiden ihmisten toiminnan kriminalisoiminenkin vaikuttaa vallan turhalta. Mitä yhteiskunnallista hyötyä olisi siitä, että omaa seksuaalisuuttaan etsivä teinityttö päätyy poliisitutkintaan ja saa syytteen siitä, että antoi koiran nuolla pimppiään?

Eläinten vahingoittamisen estäminen on ainoa perusteltu rajoitus eläinten ja ihmisten välisiin seksuaalisiin suhteisiin. Se ei kuitenkaan ole riittävä peruste eläinseksin kieltämiseen kokonaisuudessaan. Sen perusteella voidaan kieltää vain vahingollinen toiminta, mikä on jo nykyisin kiellettyä. Julkisessa keskustelussa vahingollisuuteen liittyy paljon vääriä mielikuvia. Keskustelu vilisee revenneitä sukupuolielimiä, ruhjeita ja kuvitelmia raaoista miehistä, jotka raiskaavat eläimiä. Sadistiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Valtaosa eläinseksistä on jotakin aivan muuta.

Maaseudun eläinseksi tapahtuu useimmiten eläimiä hoitavan henkilön ja eläimen välillä. Usein tällaiset henkilöt välittävät suuresti eläinten hyvinvoinnista. Toinen merkittävä eläinseksin harjoittajien ryhmä on kaupungeissa lemmikkiensä kanssa puuhastelevat naiset, jotka tavallisesti suhtautuvat eläimiin rakkaudella ja kunnioituksella. Myös zoofiilien kannaotot ja keskustelupalstat antavat vahvan kuvan ihmisistä, joille eläinten hyvinvointi on tärkeää. Kun eläimen ja ihmisen välistä seksuaalista toimintaa ohjaa hyväntahtoisuus, ei puheille vahingoittamisesta ole perusteita - etenkään yhteiskunnassamme, jossa monenlainen eläinten hyötykäyttö on arkipäiväistä esimerkiksi maataloudessa, näyttelyissä ja urheilussa.


On myös esitetty, että eläinseksiä ei pitäisi sallia, koska eläin ei voi antaa suostumustaan. Näkemys ei kuitenkaan ole kovin kestävä eettisenä argumenttina, sillä eläimen voi joissakin tapauksissa katsoa olevan aktiivinen seksuaalisessa toiminnassa ja tällöin antavan suostumuksensa toiminnallaan. Näin on esimerkiksi silloin, kun kiimainen uroskoira alkaa pökkiä kaikkea läsnäolevaa ja ihminen ainoastaan asettuu pökittäväksi.

Suostumus ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti kelvollinen tapa käsitellä eläimen ja ihmisen välisiä suhteita, sillä eläimillä ei keskimäärin ole kykyä käsitellä suostumuksen kaltaisia monimutkaisia eettis-oikeudellisia käsitteitä (poislukien jotkut kädelliset). Tästä syystä eläimen ja ihmisten välisten suhteiden etiikkaa on hedelmällisempi tarkastella benevolentian eli hyväntahtoisuuden käsitteen avulla. Se on nykyisen eläinsuojelulainsäädäntömme taustalla ja määrittelee ihmisen velvollisuudeksi kohdella eläimiä hyvin ja välttää tarpeetonta kärsimyksen tuottamista jne.

Ja mitä eläinten kunnioittamiseen tulee, vaaditaan aika erikoista loogista jumppaa, jos halutaan väittää, että seksuaalinen suhde johonkin on epäkunnioittavaa yleisesti ottaen. Soveltakaapa samaa ajattelutapaa vaikkapa aviopuolisoihin tai seurustelukumppaneihin. Jos seksi juuri eläimen kanssa olisi epäkunnioittavaa, pitäisi puolestaan löytää jokin perustelu sille, miksi eläimiä on sallittua syödä, trimmata ja komennella ilman että se olisi epäkunnioittavaa.

Summa summarum, eläinseksin kieltämiselle ei näytä olevan vakuuttavia eettisiä perusteita. Eläinten vahingoittamisen pitää olla kiellettyä, ja se on sitä jo nykyisessä laissa. Uusia kieltoja ei tarvita pelkästään tyydyttämään joidenkin moralistista närkästystä asiassa, jota he eivät tunne, eivätkä ymmärrä.


5.7.2015

Onko aseksuaalisuus vamma?


Törmäsin taannoin seksologian keskustelupalstalla kysymyksenasetteluun: "Onko aseksuaalisuus vamma?" Kysymys herätti tunteikkaita näkemyksiä puolesta ja vastaan, osan päätyessä erikoiseen dilemmaan: aseksuaalisuuden määrittelyä vammaisuudeksi pidetiin loukkaavana aseksuaaleja kohtaan, mutta samalla ajateltiin, että vammaisuus on vain erilaisuutta, johon saattaa liittyä jonkinlaisia tuen tarpeita.

Pidän itse vammaisuutta sinänsä neutraalina asiana. En pidä nimitystä leimaavana tai loukkaavana, sillä vammaisuus on vain ihmisen ominaisuus, joka ei ole valittavissa, ja joka ei sinällään tee ihmisestä moraalisessa mielessä parempaa tai huonompaa kuin muista. Pähkäilen alla hieman otsikon kysymystä ja pyrin mahdollisimman neutraaliin näkökulmaan.


YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista määrittelee vammaisuuden seuraavasti:
Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.
THL:n käyttämä määritelmä heijastelee näitä sanamuotoja. Vammaispalveluiden käsikirjassa todetaan, että "vammaisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista."

Kummatkin määritelmät näyttävät olevan hyvin funktionaalisia eli painottavat osallistumista yhteiskuntaan ja suoriutumista elämän toiminnoista. Kun pohdimme näiden määritelmien soveltuvuutta aseksuaalisuuteen, lienee syytä arvioida, onko seksuaalielämä määriteltävissä tavanomaiseksi elämän toiminnoksi tai osallistumiseksi yhteiskuntaan.

Aseksuaalit itse määrittelevät aseksuaalin henkilöksi joka ei tunne seksuaalista vetovoimaa. Tilanne voi olla synnynnäinen tai aiheutua henkilön kokemasta fyysisestä tai henkisestä traumasta. Aseksuaali voi siis toki harrastaa seksiä, mutta hän ei koe varsinaista halua siihen. Osalle aseksuaaleista seksi on vastenmielinen asia, mutta monet suhtautuvat siihen lähinnä välinpitämättömästi.

Seksuaalinen vetovoima on merkittävä vietti ja sosiaalisen toiminnan motivaattori valtaosalle ihmisistä. Sen puuttuminen ei kuitenkaan muodosta samaan tapaan konkreettisia esteitä toiminnalle kuin liikunta- tai aistivammat. Tässä mielessä aseksuaalisuus ei täytä vammaisuuden määritelmää.

Kun tarkastellaan erilaisia neurologisen vammaisuuden (tai kehityshäiriöiden / -vammaisuuden) muotoja, löytyy parempia vertailukohteita. Esimerkiksi henkilöillä, joilla on asperger-oireyhtymä, mutta jotka ovat verrattain toimintakykyisiä, voi olla sosiaalisia ongelmia, koska he eivät tunnista kanssaihmisten tunnetiloja, eivätkä ymmärrä, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat tunteidensa vuoksi.

Tämä sopii hyvin vertailukohdaksi aseksuaalisuuteen, sillä monissa aseksuaalien tarinoissa kuvaillaan juuri ongelmia sopeutumisessa kanssaihmisten seksuaalisiin motiiveihin, puheisiin ja kanssakäymiseen. Sekä asperger-ihmiset että aseksuaalit kuvailevat monesti olevansa ulkopuolisia ja vain esittävänsä samanlaista muiden kanssa. Heillä on kuitenkin vahva kokemus siitä, että he eivät ymmärrä, miksi kanssaihmiset toimivat kuten toimivat.

Tässä mielessä aseksuaalisuutta voisi pitää yhtenä (neurologisen?) vammaisuuden lajina. Kyse voi olla kehityksellisestä vammasta tai trauman seurauksena syntyneestä vammasta. Kuten kaikkien muidenkin vammojen kohdalla, tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että aseksuaalit olisivat huonompia kuin muut ihmiset. Heiltä ainoastaan puuttuu eräs ominaisuus, joka muilla ihmisillä on, ja tämän johdosta he voivat kokea olevansa ulkopuolisia ja kohdata sosiaalisia hankaluuksia.

Aseksuaalien puolestapuhujat ovat toivoneet keskustelua aseksuaalisuudesta ylipäätään, jotta heidän tilanteensa tulisi tunnetummaksi ja sitä kautta ymmärretymmäksi. Minua kiinnostaisi kuulla kommentteja aseksuaaleilta ja muilta aiheeseen perehtyneiltä, voisiko vammaisuusdiskurssi auttaa heitä asiassaan, vai kokevatko he yllä olevan analyysin vääräksi tai haitalliseksi, ja millä perusteella?

30.6.2015

Miksi olen feministi


Toverini haastoi minut kirjoittamaan omasta feminismistäni, koska olen viime aikoina ollut useamman kerran napit vastakkain sosiaalisissa medioissa harjoitettujen feminismien kanssa. Tämä on hyvä haaste, sillä jotkut ovat keskustelujen perusteella väittäneet minun olevan antifeministi tai miesasiamies tai muuta vastaavaa. 

Kun alan hahmotella vastausta kysymykseen "Miksi olen feministi?" ensimmäisinä asioina nousevat esiin feminismin ilmeinen aatehistoriallinen voittokulku sekä naisten huono asema globaalisti. Muiksi iteelleni tärkeiksi aiheiksi tunnistan marginaalissa olevien naisryhmien tilanteen parantamisen (esim. seksityöntekijät, siirtolaiset, kulttuurisesti alistetut naiset ja näiden intersektiot), seksuaalisen vapauden ja turvallisuuden edistämisen sekä normikriittisen asennekasvatuksen osana seksuaalikasvatusta ja yhteiskunnallista kasvatusta.

Feminismi on ollut tärkeä ja vaikutusvaltainen aate 1900-luvun alkupuolelta asti. Se on nostanut yhteiskunnalliseen keskusteluun arvokkaita kysymyksiä sukupuolesta, vallasta, normeista ja vapaudesta. Feministinen työ tasa-avoisen yhteiskunnan rakentamiseksi on vielä monin paikoin kesken, vaikka suuria voittoja on saavutettu. Pidän kuitenkin tänä päivänä keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä naisten asemaa globaalisti.

Esimerkiksi monien Etelä-Amerikan tai Afrikan maiden tasa-arvotilanne on käsittämättömän huono. Niiden rinnalla Pohjoismaissa käytävät tasa-arvokeskustelut ovat enempi hyvän tilanteen viilausta vielä paremmaksi. Monissa maissa taistellaan perusasioista: turvallisuudesta, terveydestä, sananvapaudesta, poliittisista oikeuksista.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Pohjoismaissa käsiteltävät tasa-arvokysymykset olisivat triviaaleja. Epäoikeudenmukaisten asetelmien ja rakenteiden korjaaminen on aina perusteltua. Pidän kuitenkin henkilökohtaisesti feminismille tärkeämpänä fokuksena suuren mittakaavan ongelmiin puuttumista sekä marginaalissa olevien naisryhmien aseman parantamista.

Olen ajattelutavoiltani aika klassinen liberaalifeministi, sillä pidän yksilönvapauden edistämistä keskeisenä feminismin tavoitteena ja työkaluna. Katson, että feminismin merkittävimmät saavutukset ja tärkeimmät tavoitteet perustuvat naisten mahdollisuuksien lisäämiseen erilaisia rakenteellisia esteitä purkamalla. Tähän liittyy myös kulttuuristen asenteiden kanssa työskentely, mikä tekee projektista osaltaan vuosikymmenten akselilla mitattavan.

Asennetyöskentelyyn ja vapauden edistämiseen liittyy myös ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi naisten hakeutuminen matalapalkkaiselle hoitoalalle voidaan nähdä sekä naisten valintana (mikään ei tosiasiassa estä heitä hakeutumasta muille aloille), mutta myös kulttuuristen normien tuottamana paineena (hoitoala nähdään perinteisesti naisten alana ja naisille sopivana alana). Tällaisten asetelmien purkaminen on hidasta ja vaatii varovaista normikriittistä työskentelyä. Vaikka asetelma nähtäisiin ongelmana, ei sitä voi purkaa nopeasti, sillä voimakkaat interventiot rikkoisivat hoitoalalle haluavien naisten vapautta valita oma ammattinsa.

Omalla alallani, seksuaalisuuden kentällä, pidän tällä hetkellä kulttuurissamme keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä seuraavia:

  • naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja häirinnän vähentäminen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä
  • äitiyteen liittyvien yhteiskunnallisten kustannusten jako tasapuolisesti
  • seksuaalisen itsemäärämisoikeuden edistäminen erityisesti muista ihmisistä riippuvaisilla ryhmillä kuten vammaiset, nuoret, vanhukset (paradoksaalisesti näiden ryhmien itsemääräämisoikeutta rajoitetaan myös ns. konservatiivifeministisillä suojeluargumenteilla)
  • seksityöntekijöiden seksuaalioikeuksien edistäminen
  • maahanmuuttajanaisten seksuaalioikeuksien edistäminen
  • sterotyyppien purkaminen naisten seksuaalisuuden kohdalla, esimerkiksi pornoa katsovat naiset, masokistinaiset, transnaiset, seksuaalisesti hyvin aktiiviset naiset jne.
Muitakin tärkeitä aiheta toki löytyy, ja joitakin olen voinut tässä ja nyt unohtaa listastani. Heitelkää kommentteihin lisää teemoja, jos olen mielestänne unohtanut jotakin erityisen tärkeää.

Joku saattaa kiinnittää huomiota siihen, että olen yllä kirjoittanut vain naisista, enkä ole huomioinut, että monet teemat koskevat myös muita sukupuolia. Lisäksi voidaan huomauttaa, että nykyisin feministit ajavat myös seksuaalisuuden monimuotoisuuden parempaa hyväksymistä ja etnisten vähemmistöjen asioita, rasismin vastustamista jne. Päätin kuitenkin tässä kirjoituksessa palata feminismiin nimen omaan naisten asemaa edistävänä aatteena ja pitäytyä sen rajaamisessa sukupuolten väliseen tasa-arvon ja rakenteiden purkamiseen.

Vaikka jotkut feministit käsittelevät vahvasti yllä mainittuja tärkeitä aiheita, katson että ne eivät kuulu feminismiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki laajemmassa tasa-arvokeskustelussa esiin nousevat muutkin teemat kuin sukupuoli, ja syrjäytymiseen, eri ihmisryhmien arvostukseen ja stereotyyppeihin liittyvät kysymykset linkittyvät sukupuoleen. Esimerkiksi naisten asema voi olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen hyvä, mutta jotkut naiset kärsivät moninkertaisesta stigmasta tai asenteista. Esimerkiksi kehitysvammainen nainen tai ulkomaalainen seksityöntekijä voivat kokea sellaistakin sukupuoleen liityvää painolastia, jota muuten ei kulttuurissamme sukupuolistereotyyppeihin enää liitetä.

Ja jonkinlaisena vastuuvapauslausekkeena on varmastikin hyvä huomauttaa, että feminismin käsittely yllä ei tietenkään tarkoita sitä, että en pitäisi tärkeinä muita sukupuolikysymyksiä, jotka eivät mahdu tässä käyttämääni feminismin rajaukseen. Pidän tärkeänä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä sukupuolista riippumatta.

20.5.2015

Häirintä, moralismi ja seksuaalikielteisyys


Edellisessä tekstissä kärjekkäästi kommentoimani tekstiviestikohu tuntuu kaipaavan analyyttisempää otetta, sillä sosiaalisessa mediassa liikkuu valtavasti mielipiteitä, joiden mukaan tapauksessa on ollut kyse "ahdistelusta" tai "seksuaalisesta häirinnästä". Jälkimmäinen näistä olisi jo rikos.

Väitteen "seksuaalisesta häirinnästä" on esittänyt myös häirintää Helsingin yliopistossa tutkinut Kaisa Kauppinen. Lienee syytä analysoida hieman kohun sisältöä ja esitettyjä väitteitä, sillä juuri näin seksiskandaalit toimivat: faktat unohtuvat kun iskulauseet alkavat jyllätä ja yhtäkkiä asia muuttuu toiseksi.

Keskisuomalaisen alkuperäinen juttu kertoo yksityiskohtia kahdesta tapauksesta, joista kumpikin tapahtui Facebook-keskustelussa. Ensimmäisessä oli kyse poliittisesta keskustelusta, jonka lomassa Kankaanniemi heitti, että "rakastelu olisi ihanaa" vastaanottajan kanssa. Toisessa tapauksessa viestien vastaanottaja kertoo, että "Kankaanniemi saattoi kesken muun keskustelun kysyä seksiin liittyviä asioita".

Iltalehti julkaisi myös viestiketjun, jossa on kuuluisaksi noussut vitsailu "nussittuna nukkuisit sikeästi". Jutusta ei käy ilmi, onko viestiketju osa kahta yllämainittua tapahtumasarjaa, vai erillinen niistä. Lehdissä kuitenkin väitetään, että naisia on ollut useampia ja tapahtumat ovat levittäytyneet noin vuoden ajalle viime syksystä lähtien.

Keskisuomalainen raportoi myös viestejä julkaisseiden naisten näkökulmaa asiaan. He halusivat paljastaa Kankaanniemen toiminnan, koska tämä kommentoi arvostelleen muiden perussuomalaisten aiheuttamia kohuja. Kaksinaismoralismin paljastaminen yksityisviestejä julkaisemalla on ollut perusteltu teko sikäli, että Kankaanniemi on esiintynyt julkisuudessa kristillisen avioliittokäsityksen edustajana ja puolustajana.

Olen aiemmin esittänyt kannan, että Kankaanniemen toiminta on ollut yksityistä, eikä siihen ole muilla mitään sanomista. Syytökset ahdistelusta tai häirinnästä tietysti haastavat tämän tulkinnan. Arvioidaan hieman kohun elementtejä tästä näkökulmasta.

Onko Kankaanniemi syyllistynyt seksuaaliseen häirintään?

Seksuaalisen häirinnän määritelmässä on tavallisesti kaksi elementtiä, joista toinen perustuu fyysiseen kajoamiseen ja toinen muuhun häiritsevään käytökseen. Tässä tapauksessa on kyse seksiehdotuksista Facebook-keskustelussa, joten kyse ei ole ainakaan fyysisestä kajoamisesta.

Häirintä on aina enemmän tai vähemmän tulkinnanvarainen asia. Yllättävä kullin heiluttelu työtoverin naaman edessä keskellä työpäivää täyttää aika varmasti häirinnän kriteerit, mutta vihjailu toisen viehättävyydestä tai haluttavuudesta voi olla tulkittavissa monin tavoin. Sitä voidaan tilanteesta ja henkilöstä riippuen pitää esimerkiksi kehumisena, flirttinä tai tahdittomuutena.

Pelkkä vihjailu tai ehdottelu ei kuitenkaan sellaisenaan ylitä seksuaalisen häirinnän rajaa, sillä jokaisella on oikeus ilmaista itseään ja seksuaalisuuttaan sanallisesti. Sen vuoksi häirinnän pitäisi olla jotakin sellaista, jota pidetään itsestään selvästi yleisesti häirintänä, tai jonka kohde itse ilmoittaa häiritseväksi tekijälle.

Tämä on juridista ja eettistä määrittelyä, jota tarvitaan oikeusturvan ja kohtuuden ylläpitämiseksi. On nimittäin niin, että yksilölliset tulkinnat siitä, mikä on häiritsevää ja mikä ei, vaihtelevat suuresti, eikä ihmisten yksittäisiä arviointivirheitä tai luonteiden eroja voi pitää laittomuuden tai moraalittomuuden perusteena. Lisäksi laillisuusperiaate edellyttää, että lain pitää määritellä rikoksen tunnusmerkit täsmällisesti. Teon laittomuus ei saa riippua mielivaltaisesti teon kohteen mielipiteestä, vaan tekijän on voitava tietää missä lain raja menee.

Häirinnän kohdalla nyrkkisääntönä on ajatus, että selkeästi esitetyn kiellon jälkeen kiellettyä toimintaa ei saa jatkaa tai syyllistyy häirintään. Totesimme tämän myös Kaisa Kauppisen kanssa haastattelussamme YLE:n Aamu-tv:ssä pari vuotta sitten. Tästä huolimatta Kauppinen esittää käsillä olevaan tapaukseen kommentin, jonka mukaan hän pitää Kankaanniemen toimintaa häirintänä. Hän ei perustele kantaansa mitenkään eikä esitä lisäaineistoa väitteensä tueksi.

Juuri tällaisista aineksista skandaali rakentuu. Jopa häirinnän tutkija tulee imaistuksi mukaan ilmiöön ja siinä samassa hän unohtaa keskeiset häirinnän arviointiperusteet sekä oman asemansa tutkijana. Jos hänellä ei ole lisäaineistoa esitettäväksi, hän ei voi mutulla väittää, että tapauksessa olisi kyse häirinnästä, jos saatavilla olevat tiedot eivät sitä tue.

Häirintäväitettä tai sen sukulaisia pönkitetään myös näppärillä sanavalinnoilla uutisoinnissa ja haastatteluissa. Kauppinen puhuu letkeästi vauhtisokeudesta ja vallan väärinkäytöstä. Iltalehti kirjoittaa "vieraille naisille" viestittelystä ikään kuin kaikki eivät olisi toisilleen vieraita ennen lähempää tutustumista. Soini laukoo "täydellisestä harkintakyvyn menetyksestä" ikään kuin kyseessä olisi valtava valtiollinen munaus. Näin muutamista yksityisistä viesteistä tulee valtakunnan tason skandaali, jossa moraalinen asetelma on vyörytetty kohteensa päälle riippumatta siitä, mitä faktat itse asiassa kertovat.

Onko kyse vallan väärinkäytöstä?

Jos tapauksessa olisi kyse vallan väärinkäytöstä tai täydellisestä harkintakyvyn menetyksestä, puhuisimme aivan toisenlaisista moraalisista ulottuvuuksista. Nyt viestien saajat ovat olleet itsenäiseen päätöksentekoon kykeneviä naisia, joita ei ole saatavissa olevan tiedon mukaan pakotettu, painostettu, lahjottu tai manipuloitu yhtään mihinkään. Viestit ovat olleet suoria ja selkeitä. Rakasteluviestiä voi pitää ihan hyvin herttaisena ja kauniina.

Kankaanniemi ei ole myöskään antanut ymmärtää, että naisten poliittinen ura tai maine tms. olisi kiinni heidän vastauksistaan. Ennemmin hän on itse ollut tietoinen siitä, että riski on hänen puolellaan. Siksi hän pyysi naisia pitämään viestit yksityisinä. Tilanteessa ei ole nähtävillä minkäänlaista vallankäyttöä ja vielä vähemmän vallan väärinkäyttöä, sillä Kankaanniemi ei ole käyttänyt mitään painostuskeinoja naisia kohtaan. Pikemminkin hän on antanut naisille valtaa itseään kohtaan viesteillään, ja tämä valta on tapauksessa myös realisoitunut hallituspaikan menetyksenä.

Vallan väärinkäyttö tai painostus edellyttää aina uhkaamista kielteisillä seurauksilla. Tilanteessa ei ole saatavilla olleiden tietojen mukaan ollut lainkaan tällaisia elementtejä. Väitteet seksuaalisesta häirinnästä tai vallan väärinkäytöstä pitäisi siis todentaa jollakin lisäevidenssillä, jos niitä haluaa yhä levittää.

Yllä olevan summaten Kankaaniemi ei ole syyllistynyt rikokseen tai eettisesti tuomittavaan toimintaan. Hän on toiminut lähinnä itse edustamiaan arvoja vastaan ja syyllistynyt politiikassa vallitsevan seksuaalisen puhtoisuuden ihanteen rikkomiseen. Puhtoisuuden ideaali on hetero-, cis- ja vaniljanormatiivinen ja edellyttää lisäksi toimijoilta jonkinlaista seksittömyyden ihannetta ilmaisussaan. Tämän kohtuuttoman, seksikielteisen ja umpikonservatiivisen ihannekuvan rikkomisesta en oikein osaa olla kovin pahoillani.

Kaiutan Rakel Liekin näkemystä siitä, että politiikan seksittömyysihanne vaatii kohtuuttomia uhrauksia ja epäinhimillistä toimintaa poliitikoilta. Kankaanniemen viestit ovat olleet kesyjä ja ne on lähetetty ennestään tutuille henkilöille keskusteluiden kuluessa. Kyse ei ole mistään täysin tuntemattomille lähetetyistä kyrpäkuvista, vaikka tällaista rinnastustakin on keskustelupalstoilla yritetty esittää. Rakel Liekki kysyy:
Toimi oli lähettänyt naiselle, johon oli tutustutunut poliitiikan kautta viestin, jossa kertoi, että rakastelu hänen kanssaan olisi ihanaa. Ihanko todella olemme valmiita tuomitsemaan tämän?

Vai olisiko sittenkin kyse ihan perinteisestä moralismista seksin ympärillä?

Kansalaiset tuntuvat olevan sitä mieltä
, että varsin kesyt seksiehdotukset ennestään tutuille ihmisille ovat "suuri moka", "mautonta ja härskiä" tai "täysi uskottavuuden menetys". Minua kiinnostaa, miten ihmiset ovat päätyneet elämässään koskaan seksisuhteisiin, jos seksin ehdottaminen on näin vakava ja kaamea asia. Onko siis niin, että yhdenkin seksiviestin lähettäminen on niin vakava teko, että kaikki luottamusta vaativat tehtävät ovat mahdottomia?


Onko ministeripaikan menetys kohtuullinen rangaistus teosta, joka ei ole rikos eikä eettisesti tuomittava? Teosta, jonka tärkein julkisuudessa esitetty kielteinen ominaisuus on "seksuaalinen"? Pitäisikö isolle osalle suomalaisista antaa kenkää samoin perustein?

Kansainvälisten tutkimusten mukaan noin 30-40 % länsimaisista nuorista on lähettänyt joskus seksuaalissävytteisen viestin jollekulle. Ovatko he tulevaisuudessa kelpaamattomia politiikkaan tai luottamustehtäviin? Ovatko he härskejä, mauttomia, arvostelukyvyttömiä ja täydellisen epäuskottavia?

Miksi seksuaalisuus on monille yhä niin vaikea ja ahdistava aihe, että mitättömästä ja yksityisestä asiasta voidaan nostaa skandaali, joka pudottaa ministereitä tuoleiltaan? Tällaisen naurettavuuden, pikkusieluisuuden ja seksikammoisuuden keskellä en löydä enää muuta sanottavaa kuin Max Cannonia mukaillen "Minä vihaan teitä, suomalaiset."

19.5.2015

Tekstiviestikohu ja moraalihurmos


Harvoin pääsee puolustamaan kristillis-persua seksiasioissa, mutta kun tilaisuus tulee vastaan, on se käytettävä! On toki kutkuttavaa, että kristillisillä arvoillaan politiikassa touhuava Kankaanniemi päätyy seksiskandaaliin, mutta tärkeämpää kuin hänen mollaamisensa, on kiinnittää huomiota moralistiseen lynkkausjoukkoon. Kun sellaisen antaa touhuta vapaasti, voi koittaa päivä, jolloin poliitikot ja kansalaiset ovat vaahto suussa talikoineen kenen tahansa ovella.

Lynkkausmeininkiin liittyvää moraalihurmosta sävyttää aina kaksi asiaa: vahingonilo sekä oikean toiminnan standardien nostaminen tasolle, jota juuri kukaan ei täytä. Pikkuasioista tehdään Valtakunnan Moraalin kysymyksiä tavalla, joka muistuttaa iljettävästi Ugandan mallin homovihaa. Kanssaihmisten seksuaalikäyttäytymisen vartioimisesta ja tuomitsemista tehdään puolueviskaalien asia ja median auttavalla kädellä yleinen kansanhuvi. Jos tällainen mentaliteetti pääsisi toden teolla valloilleen, niin kaiketi jalkapuut ja julkiset raipparangaistukset saisivat nähdä taas uuden kultakauden.

Kaksi huomautusta moraalihurmoksessa piehtaroiville:
  1. Kankaanniemen seksiviestit ovat vain ja ainoastaan hänen itsensä sekä viestin saajien välinen asia riippumatta siitä, mikä on Kankaanniemen poliittinen asema tai siviilisääty. Jos toiminta ei ylitä esimerkiksi seksuaalisen häirinnän kynnystä, mitä ei tapahdu ainakaan julkisuudessa olleiden esimerkkien perusteella, kenelläkään ulkopuolisella ei ole minkäänlaista oikeutta puuttua viestittelyyn mitenkään.
  2.  
  3. Kankaanniemen ja hänen puolisonsa väliset sopimukset, riidat tai luottamusasiat ovat vain ja ainoastaan heidän yksityinen asiansa. Kenelläkään muulla ei ole minkäänlaista oikeutta mennä sanelemaan, miten Kankaanniemen ja hänen puolisonsa tulisi ihmissuhteessaan toimia.

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, totean vielä, että myös poliitikot ovat ihmisiä ja valtaosalla ihmisistä on seksuaalisuus, joka ei aina asetu täydellisesti moraalinvartijoiksi itsensä korottaneiden hyypiöiden mielivaltaisiin standardeihin. Todettakoon myös, että koko kohu on mitä todennäköisimmin poliittista ketmuilua ja sellaisena sen aihe on lopulta aivan yhdentekevä. Kuitenkin seksielämän käyttö kohun lähteenä tällä tavoin kertoo siitä, että yhteiskunnassamme elää yhä vahvasti seksuaalikielteinen kunnollisuuden utopia, jota käytetään onnistuneesti seksikohujen masinoimiseen.

Enää jää kysyttäväksi, miksi taktiikka edelleen toimii? Ovatko poliitikot ja kansalaiset niin verenhimoisia, pikkusieluisia tai tyhmiä, että seksikohulla jallitus pelaa vuodesta toiseen? Menkää kaikki kohua ruokkivat ihmiset itseenne, mieluiten isolla dildolla.


1.4.2015

Vihapuhe, puut ja metsä


Tuomas Enbusken provokaatio Naisasialiitto Unionin Juha-kampanjasta herätti paljon keskustelua ideologisen vaikuttamistyön retoriikasta. Kuten tavallista, sukupuolikeskustelun äärellä valtaosa kommenttipuheenvuoroista oli mitäänsanomatonta paheksuntaa tai riitaisaa puolen valitsemista. Enbusken pointti meni valtaosalta ohitse.

Vaikka Enbuske hämmentää kärjistämällä, ei hänen osuvaa havaintoaan ideologisen retoriikan rakenteista pidä jättää huomiotta. Enbusken argumentti vetoaa klassiseen aristoteeliseen erotteluun muodon ja sisällön välillä. Retoriikkaa voidaan siis arvioida erikseen sen muodon (kuten argumentaation, rakenteiden ja logiikan) ja sisällön (mitä väitetään, oletetaan tai vaaditaan) perusteella.

Enbuske argumentoi, että feministinen Juha-kampanja käyttää samanlaista ihmisryhmää leimaavaa retoriikkaa kuin maahanmuuttajien tekemää seksuaalista väkivaltaa korostava nuivaksi itseään kutsuva retoriikka. Jos mainittu maahanmuuttajiin kohdistuva arvostelu katsotaan vihapuheeksi, on sitä muodon yhdenmukaisuuden perusteella myös Juha-kampanjan miehiä arvosteleva retoriikka.

Enbusken argumentti on pätevä, minkä vuoksi on tärkeää suhtautua kriittisesti kaikkeen leimaamiselle perustuvaan ideologiseen sanailuun. Harva kommentaattori ymmärsi, mitä Enbusken kritiikki tarkoitti. Ajattelutyön sijaan useimmat vain päätyivät joko puolustamaan feminismiä tai lukemaan Enbusken kritiikin antifeministisenä. Kummatkin ovat varsin huteria yrityksiä osallistua keskusteluun, joka näyttää menevän liian monilta yli hilseen.

Onneksi on poikkeuksia. Lilja Tamminen arvioi Enbusken väitteitä aivan oikein ja huomioi, että tämän argumentti on pätevä. Liljan vastinekin osuu maaliinsa, koska se kohdistuu ensisijaisesti väitteiden arvosisältöihin: ideologinen argumentaatio ei tapahdu tyhjiössä, joten leimaamisen seuraukset ole samansuuruisia esitetyissä tapauksissa. Tästä huolimatta Enbusken pääpointti on tärkeä. Jos asioita yksinkertaistetaan oman poliittisen taisteluretoriikan välineiksi ja nujerretaan keskustelua umpioikeamielisellä "Vihapuhetta!"-huutelulla, jäävät olennaiset asiat huomaamatta.

Sukupuolikeskustelussa on olennaista kysyä, miksi naisia on niin vähän pörssiyhtiöissä.  Syitä on lukuisia: naiset perustavat vähemmän yrityksiä, naiset laittavat usein muita asioita uran edelle, ammatinvalinnassa painavat stereotyypit, yrityskulttuuri on miesvetoista, naiset kantavat yhä miehiä enemmän vastuuta perheen perustamisesta jne. Nämä haasteet eivät kuitenkaan ole Juhien syytä tai yksioikoisesti miesten aiheuttamia. Naiset tekevät paljon valintoja, jotka johtavat muualle kuin pörssiyhtiöiden johtoon. Taustasyiden perkaaminen mahdollistaa kasvatuksellisia ja valistuksellisia ratkaisuja, jotka rohkaisevat naisten yrittäjyyttä. Juha-leimaaminen ei sitä tee.

Täysin sama logiikka pätee myös keskustelussa maahanmuuttajien tekemästä seksuaalisesta väkivallasta. Tilasto on faktatietoa, eikä tieto ole vihapuhetta. Olennaista on se, miten tietoa käytetään. Jos tilastoa hyödynnetään leimaamisessa tai mustamaalaamisessa, lopputulos voi olla vihapuhetta. Tilastoja voidaan myös käyttää kysymyksenasettelun perustana aivan kuten pörssiyhtiöiden kohdallakin.

Tilasto näyttää, että on olemassa ongelma. Siihen on monenlaisia syitä, jotka syntyvät nuorten miesten yliedustuksesta maahanmuuttajaväestössä, syrjäytymisestä, taustakulttuurin epätasa-arvoisuudesta, heikosta kotoutumisesta, rasismista, seksuaalikulttuurin ongelmista jne. Ongelmien ratkaiseminen vaatii tässäkin tapauksessa taustan ymmärtämistä ja keinojen suuntaamista oikein. Esimerkiksi seksuaalikasvatuksen tehostaminen ja kotoutumisen edistäminen voisivat olla keinoja maahanmuuttajien tekemien seksuaalirikosten vähentämiseksi. Tämä ei ole vihapuhetta.

Omankaan viiteryhmän ideologista retoriikkaa ei kannata niellä purematta, sillä joskus hyvän ja arvokkaan politiikan suurin vastustaja on sen puolesta esitetty surkea, leimaava tai vihamielinen retoriikka. 


11.3.2015

Hesarin tuottaja sekoilee raiskausuutisoinnin kanssa


Helsingin sanomien kaupunkitoimituksen uutistuottaja Päivi Punkka arvosteli kommenttipuheenvuorossaan raiskaustapauksen uutisointia. Hän antoi ymmärtää, että vammojen laadusta puhuminen tai tekijöiden ikään viittaaminen "poikina" olisi jotenkin väärin. Hän kirjoittaa:
Valtaosa nykyihmisistä varmaankin jo toivottavasti ymmärtää, mistä raiskauksessa on kyse: vakavasta rikoksesta, vallankäytöstä, väkivallasta, joka pahimmillaan tuhoaa uhrin elämän. Pojankoltiaisilla tai mustelmien puuttumisella ei pitäisi olla sijaa ajatuksissa tai keskusteluissa, kun puhutaan raiskauksesta.
Alun toteamuksesta kukaan tuskin on eri mieltä, mutta paasaus "pojankoltiaisista" tai "mustelmista" on ihan Punkan omaa maalailua. Hän kyllä yrittää syyttää näistä kyseenalaisista sanamuodoista poliisia ja toimittajakollegaansa, mutta tällaisia ilmauksia ei löydy alkuperäisestä uutisesta.

Punkan kirjoitus on todella outo. Luin Hesarin uutisen huolella läpi, enkä löytänyt mitään erikoista, virheellistä tai värittynyttä. Sanamuodoista voidaan toki olla montaa mieltä ja kinata maailman tappiin asti. Uutisoinnin tyyli tai sisältö oli kuitenkin täysin asiallista ja tällaiselle uutisoinnille tyypillistä.

Punkka tarttui erityisesti komisario Hiltusen kommenttiin "Nainen ei loukkaantunut fyysisesti vakavasti tapahtuneessa", joka on epäilemättä vastaus kysymykseen, miten naiselle kävi. Sen mainitseminen, että vakavia vammoja ei tullut on ihan perusteltua tiedottamista. Asian olisi voinut ilmaista esim. "lieviä fyysisiä vammoja", mutta yhtälailla sitäkin voitaisiin arvostella sanan "lievä" käytöstä vakavan rikoksen kohdalla.

Vammoista kysyminen ja puhuminen on rikosuutisoinnissa tavanomaista. Rikosten raakuudella ja tekotavalla on huomattavasti merkitystä tapauksen arvioimiselle ja yleiselle turvallisuudelle. Punkan esittämä verhottu väite siitä, että jokainen raiskaus on aina yhtä vakava rikos, ei ole järkevä, sillä on selvää, että tekotavoissa on monenlaisia eroja. On myös aivan perusteltua, että poliisi ottaa kantaa vain fyysisiin vammoihin, sillä henkisen vahingon määrää ei voi arvioida tässä vaiheessa mitenkään.

Ja mitä tulee "poikiin" tekijöinä, uutisen mukaan pojat olivat 15-18 -vuotiaita. Tämän ikäisistä ihmislajin koiraista käytetään tavallisesti arkikielessä sanaa "poika", joten Punkan reagointi on vallan kummallista. Erikoisempaa olisi, jos käytettäisiin sanaa "mies".

Olen aiemmin todennut, miten sukupuolta ja ikää muljataan välillä uutisissa rikoksen tekijöiden ja uhrien stereotyyppien mukaisiksi. Esimerkiksi 17-vuotiasta rikoksen tekijää pyritään kutsumaan "nuoreksi mieheksi" ja vastaavasti 17-vuotiasta uhria "pojaksi". Tällä kertaa nimike meni ihan oikein. "Pojan" käyttäminen iän ilmauksena ei ole tietenkään mikään "pojat on poikia" -väite. Haloo nyt saatana.

Mitä Punkka oikein ajaa takaa? Hänen syytöksensä ovat perusteettomia ja yliampuvia, sillä uutisoinnissa ei ollut kyse "pojankoltiaisista" tai "mustelmisen puuttumisesta". Nämä ovat hänen omia sanojaan, joita ei löydy alkuperäisestä tekstistä.Yrittääkö Punkka sanoa kommentillaan, että toimittajien ja poliisin pitäisi luopua neutraalista tyylistä raportoidessaan naisiin kohdistuvista seksuaalirikoksista? Pitäisikö rikoksia alkaa alleviivaamaan tai retostelemaan keltaisen lehdistön tapaan?

Pitäisikö jokaisen rikosuutisen perään lisätä vakavalla äänellä lausuttu julkilausuma: "Tämä on niin raskas, vaikea ja murheellinen asia..."

Punkan sekoilu on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät aikeet, tuohtumus ja heikko osaaminen tuottavat, kun harkinta sattuu pettämään. Tiedän hyvin, mitä silloin voi tapahtua, sillä olen itsekin joskus kirjoitellut kaikenlaista epämääräistä vitutuspäissäni. Olennaisena erona minun ja Punkan välillä on kuitenkin se, että Punkka touhuaa arvostetun lehden toimituksessa ja purkaa tunteitaan suurelle lukijakunnalle, joka pitää painettua sanaa erityisen luotettavana.