26.5.2020

Osmon orkesteri - seksismiä ja myrkyllistä vallankäyttöä seksologien piireissä

Vaikka Suomi on maailman mittakaavassa varsin tasa-arvoinen maa, täälläkin esiintyy edelleen ummehtunutta seksismiä työpaikoilla ja ammatillisissa ympyröissä. Ilmiön yksi muoto on vanhojen ukkojen sairastuminen valta-asemaansa. Marja Kihlström nosti juuri esille Instagramissa, miten tunnettu seksologi, Osmo Kontula savusti hänet pois Suomen seksologisen seuran puheenjohtajan paikalta.

Kontula pyöritti Suomen seksologista seuraa omana orkesterinaan pari vuosikymmentä. Hän toimi seuran puheenjohtajana useita vuosia, ja silloin kun hän ei ollut suoraan puikoissa, oli hän varapuheenjohtajana ja takapiruna. Kontulan toimintaa kuvasi se, että mikään aloite tai uudistus ei mennyt yhdistyksen toiminnassa läpi, jos sille ei ollut Kontulan siunausta. Aloitteen valmistelulla, perusteluilla tai kannatuksella ei ollut merkitystä. Jos Kontula ei asiasta tykännyt, se lytättiin ja rutattiin kaikin keinoin.

Kun Marja Kihlström valittiin Suomen seksologisen seuran puheenjohtajaksi 2017, seura oli ottamassa vuosikymmenen harppauksen kohti nykyhetkeä. Kihlström on valovoimainen ja vahvatahtoinen ihminen. Hän halusi uudistaa seuran toimintaa ja nostaa sen pienehkön piirin touhukerhosta nykyaikaiseksi, näkyväksi järjestöksi. Tämä olisi tarkoittanut Kontulalle vallan lipsumista omista käsistä pois, niinpä hän kääntyi Kihlströmiä vastaan, asettui kaikessa poikkiteloin ja myrkytti seuran hallituksen työskentelyilmapiirin.

Lopputuloksena Kihlström sai pian perseilystä tarpeekseen ja lähti. Hänen oli mahdotonta johtaa seuran toimintaa, koska Kontula pani joka käänteessä arvovaltansa häntä vastaan, aukoi privaatisti päätään, huusi ja rähjäsi sekä maanitteli vanhat tuttunsa yhdistyksessä Kihlströmiä vastaan. Myrkyllisen ilmapiirin seuraukset olivat paikoin absurdeja, kun Kontulan johdolla seuran hallitus torppasi täysin perusteltuja hankkeita, kuten esitteiden ja käyntikorttien painatuksen, vain siksi, että Kihlström niitä esitti.

Toisin sanoen eläkeikää lähestyvä käppäukko ei pystynyt käsittelemään sitä, että uusi puheenjohtaja oli nuori nainen, ja haluton soittamaan kakkosviulua Osmon orkesterissa. Kihlstömillä oli oma tahto, omat ajatukset seuran toiminnan kehittämisestä ja halu viedä asioita tarmokkasti eteenpäin. Nämä ovat vaarallisia ominaisuuksia nuorissa naisissa. Ne panevat käppäukot viralta.

Osmo Kontula on Suomen tunnetuin tutkija seksologian alalla. Hänelle olisi ollut tarjolla oikein arvovaltainen ja kunnioitettu rooli alan pioneerina ja mentorina nuoremmille tekijöille. Sen sijaan hän valitsi pitää kiinni omasta valta-asemastaan kurttuiset rystyset valkoisina rapauttaen kaiken sen arvostuksen, jonka hän olisi voinut muuten pitää.

Kontulan asenne mustui myöhemmin entisestään, ja kulminoitui siihen, että vuoden 2018 keväällä häntä ei enää valittu "oman yhdistyksensä" hallitukseen, koska jopa monet hänen entisistä huilisteistaan olivat saaneet tarpeekseen. Sittemmin keväällä 2020 hänet erotettiin Suomen seksologisesta seurasta kokonaan vahingollisen suhmurointinsa takia.

Lähdin itse aikanaan kävelemään Suomen seksologisen seuran hallituksesta Osmon orkesterin absurdin vallankäytön takia, ja koska seuran toiminnan kehittäminen ilman Kontulan siunausta oli mahdotonta. Marja Kihlströmin kohtaama älytön perseily oli viimeinen niitti, joka romahdutti lopun kunnioitukseni Kontulaa kohtaan.

Valitettavasti Kontulan törkeä käytös ei alkanut eikä päättynyt tähän. Erityisesti nuoret, uransa alkupuolella olevat naiset ovat kohdanneet vähättelyä ja halveksuntaa, mikäli he eivät ole olleet halukkaita soittamaan Osmon orkesterissa. Luultavasti tarinoita kilometrien mittaisista, vittumaisesta kirjelmöinneistä, määräilevistä puheluista, halventavista kommenteista ja muista alentavista tempauksista alkaa nyt tupsahtelemaan enemmänkin esille. Tiedän Kihlströmin lisäksi ainakin 4 tai 5 henkilöä, jotka voisivat puhua suunsa puhtaaksi myrkyllisestä vallankäytöstä.

Osmo Kontulan romahdus arvostetusta tutkijaksi käppäukoksi on surullinen kuvio, jossa hän jäi valta-asemaansa jumiin, eikä osannut antaa soihtua eteenpäin. Sääli jää kuitenkin ohimeneväksi häivähdykseksi, sillä Marja Kihlström tai kukaan muu ei ole ansainnut sellaista maan kaivamista jalkojen alta, halveksuntaa ja myrkyllistä käytöstä, minkä avulla Kontula asemastaan kiinni piti.

Vallan ja myrkyllisyyden yhdistelmä johti siihen, että kukaan ei uskaltanut nostaa Kontulan toimintaa tapetille kuin vasta useamman vuoden päästä tapahtumista. Kiitän Marjaa rohkeudesta kirjoittaa asiasta nyt. Vanhojen ukkojen kulttuuri väistyy hitaasti, mutta se väistyy!

***

Lisäys 1.6.2020. Tätä tekstiä on arvosteltu siitä, että se sisältää vahvistamattomia väitteitä ja on ikävä tyylilajiltaan. Tekstin väitteet perustuvat omiin kokemuksiini Suomen seksologisen seuran aktiivina ja Marja Kihlströmin läheisenä työtoverina eli kirjoittamani perustuu ensi käden tietoon. Olen nähnyt Kontulan asiattomia ja epäammatillisia kirjeitä sekä kuunnellut vierestä, kun hän huutaa ja rähjää puhelimessa. Olen myös itse kohdannut hänen epäammatillista ja epäkollegiaalista suhmurointiaan yhdistyksen hallitustyöskentelyssä ja seurannut useita tapauksia sivusta. Jos tekstin tyylilaji huolestuttaa enemmän kuin seksismi ja myrkyllinen vallankäyttö yhdistystoiminnassa, on syytä katsoa peiliin.

18.4.2020

Myytinmurtamista squirttaamisesta

Squirttaaminen tarkoittaa seksuaalisessa tilanteessa tapahtuvaa nestepurkausta pillusta. Se herättää usein ihmetystä ja kummastusta, sillä ilmiön luonteesta pyörii villejä käsityksiä ihmisten keskuudessa. Joskus keskustelut ajautuvat jopa myrkyllisiksi, koska aiheeseen liittyy yhä häpeää ja häpäisemistä.

Squirttaamiselle ei valitettavasti ole kunnollista suomennosta. Monet mahdolliset käännökset, kuten ruikkiminen, roiskiminen tai kastelu, kantavat negatiivista vivahdetta ainakin minun korvaani. Ehkä roiskiminen voisi olla näistä vähiten kielteinen? Tai purkautuminen? Toivottavasti jossakin vaiheessa jokin kiva suomenkielinen sana vakiintuu kuvaamaan sitä.

Jos joku kummastelee "pillun" käyttöä tässä tekstissä, niin sana on tarkoin valittu. Vaginat ja emättimet ovat luotaantyöntävää virallista puhetta, ja naisten elimistä puhuminen taas tarpeettoman sukupuolittavaa, koska tässä ilmiössä ei ole kyse naisista tai sukupuolista, vaan elimistä. Siispä valokeilassa on pillu.

Nestepurkausten anatominen alkuperä on pitkään herättänyt pitkään ihmettelyä seksologien parissa. Yksi syy kummastelulle on ollut se, että seksuaalisuuden fysiologian moderni tutkimus on ollut hyvin ohutta. Toinen syy piilee siinä, että ilmiölle ei ole ollut selkeää funktionaalista selitystä; squirttailulle ei ole löydetty mitään biologista tarvetta tai käyttöä. Toisaalta suurin osa ihmisen seksuaalisesta toiminnasta on "biologisesti tarpeetonta", joten funktionaalinen lähestymistapa on muutenkin seksuaalisuuden tutkimuksessa aika hutera.

Squirttaamisen alle voi kuulua monia erilaisia ilmiöitä, joten lienee hyvä vähän purkaa käsitteen mahdollista sisältöä. Joissakin tapauksissa kyse voi olla runsaasta nesteestä, joka johtuu kiihottumisen tuottamasta kostumisesta tai kuukautiskiertoon liittyvästä valkovuodosta. Harvoin kyse voi olla myös virtsan karkaamisesta, mutta siinä tapauksessa ongelma esiintyy myös muissa kuin seksuaalisissa tilanteissa. 

Varsinaisen squirttaamisen käsitteen sisään osuu kaksi hieman erilaista ilmiötä: 1) skenen rauhasen eli ns. pillun eturauhasen erittämä neste, joka on paksuhkoa ja vaaleaa, tai 2) runsaampi nestepurkaus virtsarakosta. Paksumpaa nestettä kutsutaan joskus myös pillun ejakulaatioksi. Vasta runsaampaa nestepurkausta kutsutaan yleensä squirttaamiseksi, mutta rajanveto on enempi mielipideasia - toiselle riittää lusikallinen, toiselle lasillinen.

Nestepurkauksen koostumuksen tutkiskelu on osoittanut, että runsaammassa roiskahduksessa on mukana sekä eturauhasen nestettä että virtsaa. Tämä selittää ensikäden havainnot siitä, että neste ei haise tai maistu selvästi pissalle. Ultraäänikuvantamisessa on havaittu, että kyseistä sekamehua kertyy virtsarakkoon kiihottumisen yhteydessä, ei normaalissa virtsanerityksessä. Virtsarakko toimii vain nesteen säilytyspaikkana ennen sen nautinnollista purskahdusta.

Pornon sirkustemput saattavat harhauttaa ajattelemaan, että kyse on nimenomaan pissaamisesta, sillä pornon näyttävimmät suihkuttelut ovat useimmiten trikkejä, joissa joko pissataan paineella kesken seksin tai sitten ruiskutellaan vettä pillusta lantionpohjan lihaksilla. Merkitystä on myös asennolla ja kuvakulmalla. Kyykkiessä kameran päällä pienempikin nestemäärä voi näyttää vesiputoukselta.

Juuri pissaamisrinnastus tuntuu aiheuttavan squirttaijoille eniten häpeää, koska siihen liittyy sosiaalisia rajoituksia ja jopa jonkinasteinen tabu. Opimme yleensä lapsena kontrolloimaan tarkoin pissaamistamme ja vahinkotilanteet koetaan hyvin noloiksi. Tätä häpeäkokemusta vahvistavat keskusteluihin ilmestyvät jumittajat, jotka vänkäävät, että squirttaaminen on pissaamista. He eivät tunnu pääsevän yli siitä, että vaikka nesteestä osa on virtsaa, kyse on eri toiminnosta. 

Seksuaalisuuteen liittyvä häpäiseminen on ikävää ja tarpeetonta. Jos kyse on jollekin erityisen herkästä asiasta, voi satunnainenkin nettikeskustelussa eteen tullut pään aukominen aktivoida häpeäkokemuksen. Yksi reitti ulos häpeästän sävyttämästä diskurssista on oikea tieto. Toinen reitti on seksipositiivisuus, jonka näkökulmasta voi todeta, että niin squirttaaminen kuin pissaaminenkin ovat kummatkin täysin ok osana seksuaalista toimintaa. Häpäisemistä tai arvottavia rajanvetoja ei tarvitse kukaan. 

16.12.2019

Naisjärjestöt naisia vastaan - seksityön kieltämistä vängätään taas

Naisjärjestöjen keskusliitto julisti marraskuun lopussa, että seksin ostaminen pitäisi kieltää Suomessa ihmiskaupan kitkemiseksi. Tässä ei ole mitään uutta, sillä konservatiiviset feministit ovat esittäneet vastaavaa jo ainakin kaksi vuosikymmentä. Myöskään argumentit eivät ole muuttuneet vuosikymmenten kuluessa: ihmiskaupalla ratsastetaan edelleen, ja se sekoitetaan tahallaan seksityöhön pyrkimyksenä lietsoa mahdollisimman paljon moralistista närkästystä.

Onneksi näiden järjestöjen misinformaatiostrategia ei ole toiminut Suomessa. Seksityötä tekevät ihmiset ja heidän tukenaan toimivat liittolaiset ovat muistuttaneet yhtä kauan kuin keskustelua on käyty, että seksityö ja ihmiskauppa ovat eri ilmiöitä. Niitä ei saa sekoittaa toisiinsa.

Naisjärjestöjen keskusliittoon kuuluu 60 järjestöä, mm. puolueiden naisjärjestöjä ja erilaisia naiserityisten kysymysten parissa työkenteleviä järjestöjä. On erikoista, että näin kirjava joukko toimijoita on valjastettu seksuaalikielteisen ja seksuaalioikeusvastaisen kieltolakiagendan taakse. En usko, että järjestöistä kaikki ovat samalla kannalla, joten olisi kiinnostavaa tietää, millaisella prosessilla julkilausuma on muodostettu.

Ei yllätä, että Naisjärjestöjen keskusliiton puheenjohtajana häärii Eva Biaudet, joka on tunnettu konservatiivinen feministi ja seksin ostokiellon puolestapuhuja. Häntä voi pitää seksityöntekijöiden ykkösvihollisena Suomessa.

On surullista, että konservatiivisen feminismin piirissä on yhä valtavasti kannatusta seksuaalikielteiselle agendalle, joka vetää mattoa seksityötä tekevien naisten alta. Konservatiivifeministit tekevät hämmästyttävän silmänkääntötempun, kun he ohittavat seksityöntekijöiden ihmisoikeudet ja vaativat seksityön kieltoa naisten ihmisoikeuksiin vetoamalla.

Lisäksi Naisjärjestöjen keskusliitto tulkitsee omissa arvoissaan mainittuja yhdenvertaisuusperiaatteita ja naisten edun ajamista varsin tunkkaisesti, jos niihin ei mahdu seksityötä tekevien naisten asema ja oikeudet. Naisjärjestöjen solidaarisuus naisia kohtaan näyttää olevan myrkyllistä.

Naisten etuun ja oikeuksiin kuuluu ensisijaisesti seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Sitä ei voi kyseenalaistaa ihmiskaupan kitkemisen perusteella, sillä ihmiskauppaan on mahdollista puuttua monenlaisilla tavoilla ja toimenpiteillä, jotka eivät edellytä seksityötä tekevien naisten seksuaalisen autonomian loukkaamista.

Naisjärjestöt eivät kunnioita naisten seksuaalista autonomiaa siinä määrin, että niiden asiantuntijat tekisivät tarvittavan analyysin asian selvittämisesti. Niiden hinku kitkeä kaupallinen seksi maailmasta on niin suuri, että naisten äänet, ihmisoikeudet ja kaikenlainen muu pikku turhake jää sen jalkoihin.  Kun huoruuden synti on kitkettävä, ei naisten vikinät paljoa paina.

Onneksi feminismi ei nykyaikana ole pelkästään konservatiivisten ja seksuaalikielteisten naisjärjestöjen ummehtunutta politiikkaa. Nuoremman polven feminismissä on aivan päinvastaisia virtauksia: seksipositiivinen ja inklusiivinen feminismi näkee seksityötä tekevät naiset ja heidän intressinsä yhtä arvokkaina kuin muidenkin naisten. Seksistä ei tehdä ongelmaa, vaan seksuaalisuuden moninaiset toteuttamistavat nähdään osana feminististä yhteiskunnallista agendaa.

Seksipositiivisessa ajattelussa seksuaalikulttuuriin eri puoliin suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisesti. Toki seksuaalikulttuurissa on ongelmia, mutta ongelmista puhuminen ei oikeuta kieltoja, voimakeinoja tai sortavia toimenpiteitä, vaan pikemminkin niitä pyritään ratkaisemaan kehittämällä seksuaalikulttuuria paremmaksi positiivisin keinoin kuten keskustelulla, valistuksella ja kasvatuksella.

Suostumusta koskeva aktivismi, seksipositiiviset queerit tilat, eroottisten taitojen kehittäminen työpajoilla ja radikaali inklusiivisuus ovat hyviä esimerkkejä myönteisen näkökulman voimasta. Seksityön ja pornon eri muodot nähdään mahdollisuuksina seksipositiivisen agendan sekä seksuaalisuuden moninaisuuden esiin tuomiselle.

Feminismi on perinteisesti ollut radikaali kulttuurinen muutosvoima, joka on tehnyt valtavasti hyvää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kehitykselle. Seksityötä tekeviltä naisilta mattoa alta vetävät naisjärjestöt ovat vuosien aikana muuttuneet omaan jähmeyteensä tukehtuviksi systeemin rattaiksi. Kun ei ole enää kykyä uudistua ja elää ajassa, niin pillusymbolit ja maiharitakit alkavat vaihtua sovinnaisiin jakkupukuihin ja konservatiivis-korrektiin narinaan. Se on ihan paskaa.

Jos naisten oikeudet, seksuaalioikeudet ja yhdenvertaisuus oikeasti kiinnostavat, on korkein aika sanoutua irti Naisjärjestöjen keskusliiton kaltaisten ummehtuneiden ankeuttajien toiminnasta ja kääntyä nuoremman polven seksipositiivisen feminismin puoleen.

14.12.2019

Mitä meidän pitäisi oppia Silkkitien tapauksesta

Silkkitie oli darknetin merkittävin päihteiden ja dopingin kauppapaikka Suomessa ennen poliisin ratsiaa. Asiasta on ratsian jälkeen kirjoiteltu niin voitonriemuisesti, hämmästellen kuin kauhistellenkin. Jutuissa muistutellaan etusormi vipattaen huumeiden kataluudesta ja anonymiteetin harhasta.

Tärkein oppi Silkkitie-tapauksesta liittyy kuitenkin kauhistelun sijaan sen käyttäjäkuntaan. Valtaosa käyttäjistä oli poliisille tuntemattomia ihmisiä, nk. tavallisia kansalaisia. Tämä on tärkeä viesti, joka kertoo kieltolaille perustuvan huumepolitiikan epäonnistumisesta ja siitä, että stereotyyppinen kuva rappiolla olevista vaarallisista huumerikollisista on pitkälti roskaa (minkä toki kaikki alan tutkimusta ja keskustelua seuraavat jo tietävät).

Erilaisia päihteitä käytetään mitä erilaisimmista syistä: kivun ja stressin lievitykseen, tajunnan laajentamiseen, spirituaalisten kokemusten etsimiseen, rentoutumiseen ja hyvään fiilikseen, seurassa nautiskeluun ja niin edelleen. Dopingaineetkin ovat ongelma vain kilpaurheilun näkökulmasta; harrastajan pitäisi saada kehittää kehoaan haluamillaan keinoilla. Minkään näistä ei pitäisi olla rikollista.

Se, että tavallinen posse käyttää erilaisia kemikaaleja kehonsa, psyykensä ja olonsa muovaamiseen, ei ole eettisesti kiellettävää, eikä edes arveluttavaa. Suurin osa aineista ja menetelmistä olisi yhteiskunnallekin ihan ok, jos lääkäri olisi ne määrännyt. Jyrkkä jako laillisen ja laittoman käytön välillä on täysin keinotekoinen.

Silkkitien tapaus kertoo, että ihmiset ovat valmiita uhmaamaan typerää lainsäädäntöä omien yksilöllisten valintojensa ja tarpeidensa vuoksi. Tämä pitää lukea viestinä, joka tukee päihteitä koskevan lainsäädännön purkamista ja dekriminalisaatiota, ei minään keskenkasvuisena vahingonilona, jossa riemuitaan "pahojen huumerikollisten" narauttamisesta. Suurin osa kiinni jääneistä on tavallisia ihmisiä. He ovat näköalattoman ja kehnon päihdepolitiikan uhreja.

16.11.2019

Huumekeskustelusta unohtuvat liberaalin oikeusvaltion lähtökohdat

Tarjosin Hesarille vieraskynäpalstalle tekstiä huumekeskustelusta. Eivät olleet kiinnostuneita, joten julkaisen tekstin täällä. Olen tutkinut liberaalia etiikkaa, oikeusfilosofiaa ja länsimaisen oikeusvaltion mallia eri tavoin jo 20 vuotta, enkä tämä aikana ole löytänyt tiukkoja, eettisesti ja oikeusfilosofisesti päteviä perusteita sille, että jotkut päihteet ovat ankarasti kiellettyjä ja toisia myydään avoimesti lähikaupassa.

Edustan yksilönvapautta korostavaa näkökulmaa tässäkin asiassa ja haluaisin nähdä oikeasti avoimen yhteiskunnan, jossa yksilö saa itse valita omat päihtensä ja ottaa myös vastuun niiden käytöstä - sulkematta pois vahvaa apua ja tukea niille, joille päihteistä tulee ongelma tavalla tai toisella. Yksilön vastuuta korostava lähestymistapa voi joidenkin maiden tapausten mukaan jopa lisätä vastuullista käyttöä ja vähentää ongelmia. Huumesota ja kieltolakiroska eivät toimi, on aika edetä johdonmukaisesti vapauden suuntaan poispäin holhousvaltiosta.

***

Maisemaa on mahdotonta nähdä koko komeudessaan, jos sitä katselee putken läpi. Huumeita koskeva yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa on samanlaista: se junnaa rikoksen ympärillä hukaten yhteiskunnallisen perspektiivin. Vastaava kuvio nähtiin, kun tilaisuus laajalle alkoholipoliittiselle keskustelulle valui sormien välistä poliitikkojen vatuloidessa prosentin kymmenysten kanssa.

Kannabiksen käytön rangaistavuudesta keskusteleminen on näpertelyä tilanteessa, jossa kieltolaille perustuva huumepolitiikka on kansainvälisesti lopullisessa kriisissä. Huumesodan etulinjassa olleet maat ovat todenneet jo vuosia sitten sodan hävityksi ja sen oikeutuksen valheelliseksi. Uusia ratkaisumalleja etsitään kuumeisesti huumeiden käytön dekriminalisoinnista ja levittämisen laillistamisesta.

Poliittisten kysymysten keskellä on hyvä pysähtyä miettimään myös lainsäädännön tarkoitusta. Liberaalissa oikeusvaltiossa lainsäädännön tulisi olla eettisesti perusteltua ja koherenttia eli sisäisesti ristiriidatonta. Rikoslain tulee kieltää teot, jotka vahingoittavat toisia ihmisiä tai loukkaavat heidän perusoikeuksiaan. Lainsäädännön tehtävä ei ole puuttua siihen, millaista elämää kansalaisten tulisi elää, vaan elämäntavan ja arvojen valinta kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen.

Huumelainsäädäntö ei täytä yllä olevia kriteereitä mitenkään. Se määrittelee osan päihteistä sallituiksi (esim. tupakka ja alkoholi) ja osan kielletyiksi (esim. kannabis ja lsd) ilman kelvollista evidenssiperustaa. Se vaikeuttaa aineiden saatavuutta, tutkimusta, tuotekehittelyä ja haittojen vähentämistä. Tästä johtuen myös huumeita koskeva keskustelu on rajoittunutta ja asiallisen tiedon saaminen on tarpeettoman hankalaa. Taustalla on kulttuurinen kaksinaismoralismi, jonka vuoksi perinteisesti suosittuja päihteitä tarkastellaan täysin eri kriteereillä kuin muita aineita.

Huumeet kieltävä laki puuttuu yksilön vapauteen ilman päteviä eettisiä perusteita. Se on moralistista lainsäädäntöä, jossa raittiin elämäntavan ihanne asetetaan yksilön päätösvaltaa korkeampaan asemaan. Toisin sanoen laki estää yksilöä tekemästä informoituja valintoja hänelle sopivista päihteistä ja niiden turvallisesta käytöstä. Pitäisi olla yksilön vallassa päättää, haluaako hän ottaa oluen vai polttaa jointin. Tällaiset päätökset eivät kuulu valtiolle.

Jotta jokin toiminta voitaisiin määritellä rikokseksi perustellulla ja oikeutetulla tavalla, on osoitettava, että siitä on vääjäämättömästi vahinkoa muille ihmisille. Huumeita on täysin mahdollista käyttää, levittää ja tuottaa ilman, että siitä on vahinkoa muille. Tästä yksinkertaisesta syystä niihin kohdistuvat kriminalisoinnit ovat perusteettomia ja moralistisia, kuten sadattuhannet Suomessa illanvietoissaan kannabissätkän polttaneet ihmiset tietävät. On absurdia väittää kaikkia rikollisiksi.

Kun huumelainsäädäntöä verrataan muille elämän osa-alueille, kuten uskonnonvapauteen tai ruokapolitiikkaan, niin vastaava laki tarkoittaisi käytännössä sitä, että vain yhden uskonnon harjoittaminen olisi sallittua, tai että kaupasta saisi ostaa vain salmiakkia, sillä kaikki muut karkit olisivat kiellettyjä. Kuulostaako mielivaltaiselta ja epäreilulta? Kuulostaa varmasti, koska juuri sellaista moralistinen lainsäädäntö on. Siksi sitä pidetään oikeusfilosofiassa yleisesti kelvottomana.

Taustalla on vanhanaikainen fantasia valtion koulimasta ihannekansalaisesta. Se soveltuu heikosti nykyaikaiseen ihmiskäsitykseen, jossa yksilö pyrkii itse tasapainottamaan hyvän elämän pyrkimyksensä ja velvollisuutensa kansalaisena. Hyvän elämän koko kirjoon sisältyvät kehon hallinnointi, psykotekniikat ja vapaa-aika, joiden yhteydessä käytetään vireyttä, mielialaa, tajunnantilaa ja rentoutumista sääteleviä aineita - osaa lääkärin määrääminä, osaa itselääkintänä ja osaa viihdekäytössä.

Grammojen ja prosenttien sijaan huumekeskustelun pitäisi suuntautua terävästi liberaalin oikeusvaltion ydinkysymyksiin. Tarvitsemme keskustelua yksilönvapaudesta, nykyaikaisesta ihmiskuvasta, eettisesti perustelluista rajoista sekä progressiivisesta ja oikeusfilosofisesti korkeatasoisesta lainsäädännöstä. Sadattuhannet eri huumeita kokeilleet ja käyttäneet suomalaiset eivät ole rikollisia - vanhentunut ja surkeasti perusteltu huumepolitiikka on.