24.2.2015

Väestöliitto: Lisää kärsimystä, kiitos!


Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen on ilmeisesti innoittunut 50 Shades of Grey -elokuvasta, sillä hän kaipailee lisää kärsimystä YLE:n verkkouutisissa. Juttu käsittelee salamaerojen lisääntymistä, josta Heli johtelee hämmentäviä yhteiskunnallisia pohdintojaan. Vaarasen mukaan 

"uskonnollisemmassa yhteiskunnassa kärsimyksellä on arvoa. Tuska ei ole nykyihmiselle arvokasta, toisin kuin silloin kun uskonto hallitsi jokaisen länsimaisenkin ihmisen elämää."
Nostalgia voi tietysti olla joskus mukavaa ja menneisyys näyttää kauniilta 20-luvun kampauksineen, mutta yllä oleva on todella häiriintynyttä ajattelua. Vaaranen siis kaipaa aikaa, jolloin ihmisuhteissa osattiin kärsiä kunnialla? Vilkaistaanpa hieman, mitä se piti ennen vanhaan sisällään.
  • Naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin!
  • Mies on perheen pää; kärsi hiljaa nainen!
  • Lyöminen takaisin kurituskeinojen valikoimaan!
  • Uskonnolliset häpeärangaistukset käyttöön!
  • Syyllistetään naimattomat äidit itsemurhan partaalle!
  • Kylpyhuoneen henkariabortit takaisin!
Kyllä ennen osattiin kärsiä arvokkaasti!

Uskonnon kauniista roolista wanhan kunnon kärsimyksentäyteisen seksuaalimoraalin ylläpitäjänä kertoo hyvin se, miten kirkko on vastustanut jokaista seksuaaliterveyden edistysaskelta aikanaan. Jos kirkon tahto olisi mennyt aina läpi, ei abortteja saisi tehdä tai kondomeja ostaa kaupoista, homot olisivat vankilassa tai hullujenhuoneella ja naiset pysyttelisivät kotona miestensä mieli- ja väkivallan alaisina.

Tällaista uskonnollisempaa yhteiskuntaa voi mennä katsastamaan vaikkapa Saudi-Arabiaan tai Talebanin pariin. Lähempääkin löytyy: vanhoillislestadiolaiset naiset pitävät varmasti kärsimystä arvossaan, kun oma keho hajoaa kymmenennen raskauden kohdalla noudattaessa äijäneuvostojen viisaudessaan tulkitsemaa lisääntymiskäskyä.

Ja mitä tulee salamaerojen lisääntymiseen, olisi kiva, jos Parisuhdekeskuksen johtaja olisi tarjonnut yhdenkin tutkimusviitteen ilmiöstä - edes saatana gallupin. Lisätietoa ei löydy edes Väestöliiton jutusta, joka on lyhyempi kuin entisajan virsi kaunis.

Olisiko tässäkin uhkaavan ilmiön "lisääntymisessä" kyse samanlaisesta julkisuusvedätyksestä kuin suukseksin aiheuttamien suusyöpien kohdalla? Vai hassutteliko Tuska-Vaaranen vain vähän uskonnollisilla kärsimysjutuillaan?

Suusyöpävedätyksessä oli kyse suusyöpien esiintyvyyden lisääntymisestä "uhkaavasti". Esimerkiksi Iso-Britannian väestössä esiintyvyyden lisäys oli huimasta 0,000086 prosentista 0,000094 prosenttiin kahden vuoden aikana 2008-2010, mikä tarkoittaa noin 500 uutta tapausta liki 65 miljoonaisessa kansakunnassa (lukuja ja lisätietoa). Tämän valtaisan epidemian syyksi maalailtiin innolla suuseksiä konservatiivisissa ja pölhöpopulistisissa medioissa kuten Iltalehdessä. Tosiasiassa suusyöpien syyt ovat moninaisia, eikä yhtä selkeää aiheuttajaa voida nimetä.

Sen sijaan salamaeroepidemiasta esitetään rautaista näyttöä: yhden terapeutin käsittelemistä erotapauksista kuulemma jopa 30% on salamaeroja. Kun a) salamaeroa ei ole täsmällisesti määritelty, b) eikä ole tietoa, paljonko psykoterapeutilla on eroasiakkaita kaikkiaan, c) eikä tiedetä, miten terapeutti on asian tilastoinut, on tämän luvun merkitys... ööö... täysin merkityksetön.

Minun tämän vuoden puolella kuulemistani seksijutuista 68% käsitteli ryhmäseksiä. Siis: suomalaisista yli puolet harrastaa ryhmäseksiä! Eikös vaan?

Mutta yksi varma totuus jutusta ja Vaarasen uskonnollisista visioista löytyy. Koko jutun syypää on Tinder!

14.1.2015

Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen


Sosiaalinen media on siitä hieno ja inhottava asia, että arvostelu, nurina ja paskan heittäminen alkavat jo ennen kuin ruumiit ovat ehtineet kylmenemään. Näin on käynyt myös - tai erityisesti - Charlie Hebdon katalan joukkomurhan tapauksessa.

Kun veri oli valunut kokouspöydälle, noin viiden minuutin ihmettelyn jälkeen pilkkalehteä alettiin syyttää uudella tarmolla rasismista, islamofobiasta ja vähäosaisten lyömisestä, koska osa pilkasta kohdistui islamiin ja islaminuskoisiin. 


Tässä ei tietenkään ollut mitään uutta, sillä vastaavaa keskustelua on käyty lehden ympärillä vuosikausia. Keskustelussa esitetyt rasismiväitteet ovat olleet kiistanalaisia ja tuloksettomia, sillä poliittisena satiirina lehden tyyliä ovat suojanneet sekä satiirin eurooppalainen traditio että sananvapauden periaatteet - kuten pitääkin.

Mutta, miksi seksuaalisuutta käsittelevä blogi sekaantuu murhiin ja pilkkalauluihin? Siksi, että tyylikkäästi veriroiskeiden perään ajoitetut rasismisyytökset muistuttavat ilkeällä tavalla raiskauskeskustelusta tuttua uhrin syyllistämistä.

Kiusalliseksi homman tekee se, että nk. valveutunut verkkolehdistö ja blogisto on päätynyt tässä tapauksessa heittelemään rasismisyytöksiä, vaikka raiskaustapauksissa niiden kanta on vahvasti uhrien syyllistämistä vastaan. Erityisesti feministiblogeissa ristiriita suorastaan kirkuu lukijan korvaan (kts. esim. Jezebelin keskustelupalstoja).

Charlie Hebdon kohdalla monet ovat nopeasti irtisanoutuneet lehden linjasta, vaikka heillä ei ole ollut mitään tekemistä lehden kanssa. Lehteä on syytetty vihapuheesta, iljettävästä rasismista, etnisesti profiloivista piirroksista jne. Lisäksi tunniste #iamnotcharlie on saanut merkityksen, jossa irtisanoudutaan lehden hengestä. En oikein ole ymmärtänyt miksi, sillä kukaan muu kuin lehden tekijät eivät ole vastuussa lehdessä julkaistuista materiaaleista.


Rasismisyytöksissä on selkeästi kyse samanlaisesta väitteestä kuin tapauksissa, joissa raiskauksen uhria syytetään varomattomuudesta, oli kyse sitten humalatilasta, paljastavista vaatteista tai väärän seuran valinnasta. Uhrin syyllistämisestä on kyse siitä, että vihjataan uhrin olevan jollakin tavalla vastuussa siitä, että hän joutui rikoksen uhriksi. Muodollisesti väitteen rakenne on kepeästi formalisoituna tällainen:

Rikos X tapahtuu uhria vastaan. Rikos johtui tekijän teosta P. Uhrin syyllistämisenä pidetään sellaista puhetta, jossa rikoksen tapahtumiseen katsotaan vaikuttaneen rikoksen tekijän teon P lisäksi uhrin toiminnan ominaisuus Q, sillä edellytyksellä, että Q:ta pidetään negatiivisena asiana, se oli uhrin valittavissa ja lisäsi rikoksen todennäköisyyttä.

Raiskaustapauksissa
X = raiskaus
P = raiskaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin varomattomuus

Pilapiirtäjän murhassa
X = murha
P = murhaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin piittaamattomuus uskovien tunteista, esim. loukkaavan (rasistisen, islamofobisen tms.) kuvan piirtäminen
Kiinnostavaa on se, että monet rasismin vastustajat käyttävät huoletta tällaista argumenttia uhrin syyllistämisen tuomitsemiseen raiskaustapauksien julkisessa käsittelyssä, mutta eivät huomioi sitä huudellessaan rasismia ja islamofobiaa ruumiskasan äärellä.

Uhrin syyllistämisen tuomitsemista perustellaan raiskauksen kohdalla mm. sillä, että se lisää uhrin kokemaa kärsimystä, tuottaa väärää syyllisyyden tunnetta sekä vähentää uhrien halua ilmoittaa rikoksesta tulevaisuudessa.

Charlie Hebdon tapauksen kohdalla totetuu ainakin kaksi näistä vaikutuksista aivan samanlaisina. Rasismisyytökset ovat suolaa uhrien omaisten haavoihin ja siirtävät epäreilusti vastuuta murhaajilta uhreille.

"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että kännissä minihameessa mustien miesten matkaan lähtenyt nainen raiskataan..."
"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että rasistisia ja islamia rienaavia kuvia piirtävät tyypit tapetaan..."
Ottakaa vastuu omasta tekopyhyydestänne!

25.12.2014

Epäeettistä seksuaalisuutta


Seksivälineliike ei saanut rahoitusta koska aihe on epäeettinen, uutisoi YLE äskettäin. Aivopierun lähde oli valtion rahoitusyhtiö Finnvera, joka tarjoaa rahoitusta mm. yritysten perustamiseen ja vientihankkeisiin. Finnvera päättää tietysti itse ja omilla kriteereillään, mitä he rahoittavat ja mitä eivät, mutta etiikasta he eivät näytä tajuavan hölkäsen pöläystä.

Ajatus siitä, että seksuaalisuus ja seksi olisivat jotenkin moraalittomia asioita, on vanhentunutta kulttuurikonservatiivista hömppää. Käsitys perustuu ikälopulle seksuaalinormistolle, jossa seksuaalisuuden oikeita toteuttamistapoja säätelivät konservatiivikristilliset seksuaalikäsitykset, haaveunet perheidyllistä moraalisesti välttämättönänä yhteiskuntarakenteena sekä sotia edeltäneelle ajalle ominainen kunnollisuuden korostaminen niin käytöstapojen kuin sukupuolinormienkin osalta.


Kun tällaisia käsityksiä tutkaillaan etiikan näkökulmasta, paljastuvat ne seksuaalikammoisen pikkuporvarillisuuden pintakuonaksi, jolla pyritään lähinnä ylläpitämään yhteiskunnallisia kontrollirakenteita ja vallitsevia valtajärjestelmiä. Etiikan kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Eettisyydessä on kysymys oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta, oikeuksien kunnioittamisesta, mielivaltaisen vahingoittamisen kieltämisestä ja vastaavista asioista. Ei seksielämän valinnoista, seksileluista, kunnollisuuden kuvitelmasta tai pikkuporvarillisesta sovinnaisuudesta.


Jos oletamme idealistisesti, että seksivälinekauppiaat saavuttavat tavoitteensa, eli tuottavat toiminnallaan seksuaalista mielihyvää, iloa ja onnellisuutta ihmissuhteissa, heidän toimintansa on eettisesti kiitettävää. Mikään heidän toiminnassaan ei viittaa epäeettisyyteen: se ei ole vahingollista, epäreilua tai rusikoi kenenkään oikeuksia.

Moraalifantasiat vuosikymmenten takaa eivät määrittele eettisyyttä. Finnveran talousveijojenkin (ja monien muiden) on aika herätä nykyaikaan ja päivittää käsityksensä seksuaalietiikasta.

26.8.2014

Vapaus valita ja sota häirintää vastaan


Valtion ja useiden järjestöjen Right to Choose -kampanja seksuaalista väkivaltaa ja häirintää vastaan on herättänyt keskustelua Hesarin mielipidepalstalla. Keskustelu näyttää olevan varsin amerikanisoitunutta eli tarkoituksellisten väärinymmärrysten ja kovan retoriikan sävyttämää. Keskustelijat ajautuvat retoriikan painosta vastakkaisiin leireihin, vaikka tosiasiassa heidän kantansa tuskin ovat niin kaukana toisistaan kuin äkkiseltään vaikuttaa.

Sami Sjöblom kommentoi kampanjaa siitä, että se suhtautuu liian jyrkästi teini-ikäisten sosiaalisen elämän koukeroissa sattuviin virheisiin ja rajanylityksiin. Sjöblom arvosteli kampanjan asenteita uusmoralistisiksi ja loukkaantumiseen opettaviksi. Melissa Mäntylä puolestaan vastasi tähän, että ikä ei oikeuta seksuaalirikoksen tekemistä, siihen puututaan yhä leväperäisesti, ja että ahdistelulla voi olla vakavia seurauksia uhreille.

Ei ole ihme, että asiasta seuraa sotkuinen vyyhti, sillä kummatkin keskustelijat ovat osaltaan oikeassa. He vain puhuvat toistensa ohitse.

Seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat ilman muuta suuria ongelmia, mutta niitä ei tulisi nostaa poikkeukselliseen rooliin. Niiden tarkasteleminen poikkeuksellisena johtaa helposti ylilyönteihin, joita sävyttää yleinen puritaanisperäinen seksuaaliangsti. Melissa tuskin puritanisteihin lukeutuu, mutta tulee toistaneeksi (vahingossa?) konservatiivifeminististä retoriikkaa, jossa seksuaalinen ahdistelu on suurin piirtein kidutukseen verrattavissa oleva rikos: "Seksuaalinen väkivalta ja ahdistelu ovat aina peruuttamattomia tekoja uhrin mielenterveydelle."

Seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa on hyvin monenlaista. Niiden niputtaminen yhteen ja laittaminen "peruuttamattomien seurausten" kategoriaan, on varsin kovaa retoriikkaa, joka on valitettavasti haitaksi lähinnä ahdistelun ja väkivallan uhrien toipumiselle. Kovalla retoriikalla oikeutettu omista kokemuksista kumpuava viha tai  katkeruus voi myös rakentua tunne-elämän ongelmaksi, jos sitä vahvistetaan sosiaalisesti.

Jostakin syystä Right to Choose -kampanjan retoriikka ja tyyli ovat aggressiivisia. Ehkä niillä halutaan kytkeytyä sosiaalisen median raivokkaisiin keskusteluihin? Sivusto valistaa meitä stereotyyppisesti sukupuolitetun nyrkkeilyhanskakuvituksen kera, että tyttöjen pitää oppia sanomaan "take no shit", anaaliseksi on arveluttavaa, ja on aina huono idea julkaista alastonkuvia itsestään verkossa.

Kampanjan esimerkit seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ovat kuitenkin ihan hyvin valittuja. Niistä ei tule takavuosien tapaan sellaista kuvaa, että mikä tahansa seksijuttu ja -ehdotus olisi häirintää. Vastuuta annetaan myös ehdotusten vastaanottajalle, jonka tehtävänä on joko lähteä leikkiin mukaan tai ilmoittaa, että ei halua jatkaa keskustelua.

Häirinnän kontekstuaalisuutta ja väärinkäsitysten selvittämistä olisi ollut hyvä avata lisää, mutta se lienee enemmän seksuaalikasvatuksen kuin valistussivustojen tehtävä. Kampanja ei ole huono, mutta aggressiivinen tyyli ei kannusta pohtimaan, mistä sosiaalisten tilanteiden monimutkaisissa asetelmissa on kyse. Se kannustaa pikemminkin amerikkalaiseen tyyliin ampumaan ensin ja kysymään jälkeenpäin.


Melissan huomio heikosta seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan puuttumisesta koulumaailmassa ja nuorten harrastusten parissa on kuitenkin aivan oikea: liian moni tapaus päästetään läpi sormien. Syinä tähän ovat mm. tilanteiden tunnistamisen vaikeus, häpeän aiheuttama puhumattomuus sekä, valitettavasti, opettajien, ohjaajien ja muiden aikuisten osaamattomuus. Viimeksi mainitulle pitäisi tehdä täpäkästi jotakin. Esimerkiksi seksuaalikasvatustaitojen hankkiminen on hyvä alku kenelle tahansa nuorten kanssa työskentelevälle.

Missä sitten Melissan ja Samin sukset menevät ristiin? Ensinnäkin siinä, että Melissa käsittelee asiaa rikoksen ja oikeuksien näkökulmasta. Samin näkökulma puolestaan on kasvatuksessa ja sosiaalisessa neuvottelussa. Jonkinlainen synteesi näistä näkökulmista olisi tarpeen. Se voisi olla seksuaalimyönteinen lähestymistapa, jossa korostetaan avointa puhetta seksistä ja ihmissuhteista samalla kun kirkastetaan jokaisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden kommunikoimista ja kunnioittamista.

Keskusteluun pesiytynyt jyrkkyys suuntaan tai toiseen ei vie asioita eteenpäin. Erityisesti nuorten kanssa keskusteltaessa tarvitaan joustavuutta, näkökulmien avaamista ja avointa keskustelua. Sosiaalisissa tilanteissa luovimiseen tarvitaan empatiaa ja näkökulmia, joiden oppimisessa toisten näkökulmien kuunteleminen ja ymmärtäminen on ensisijaista.


10.8.2014

Oikeusministeriö ja hukassa olevat oikeusperiaatteet


Oikeusministeriö pyrkii tiukentamaan lakia "seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäytöstä" esittämällä myös tuottamuksellisen teon kriminalisoimista. Tämä tarkoittaa sitä, että seksin ostaminen parituksen tai ihmiskaupan uhrilta olisi rikos myös silloin, kun ostaja ei ole tiennyt myyjän olevan uhri. Nykyinen laki edellyttää ostajalta tahallisuutta, mutta lakiesitys tekisi myös tahattomista tapauksista rikoksen.

Oikeusministeriö ajautuu lakiesityksellään ristiriitaiseen tilanteeseen oikeusperiaatteiden suhteen. Pohtikaamme hieman seuraavia esimerkkejä:
1) Heimo Vesa kärsii kipeästä selästä ja soittaa Natalian hierontapalveluun. Pian Natalia saapuu Heimon asunnolle, hieroo Heimon selkää, laskuttaa palvelusta ja poistuu. Natalia puhuu vain kaksi sanaa suomea, mutta hoitaa työnsä asiallisesti ja käyttäytyy aivan normaalisti. Heimo ei ole tietoinen siitä, että Natalia on ihmiskaupan uhri, sillä hierontafirman pomo Oleg pitää Natalian passia kassakaapissa ja vie suurimman osan Natalian ansaitsemista rahoista hämärien "velkojen" maksamiseksi. Oleg on uhannut tappaa Natalian, jos hän edes vihjaa tilanteesta kenellekään.
2) Heimo Vesa kärsii seksin puutteesta ja soittaa "Natalian hierontapalveluun". Pian Natalia saapuu Heimon asunnolle, hieroo Heimon heppiä, laskuttaa palvelusta ja poistuu. Natalia puhuu vain kaksi sanaa suomea, mutta hoitaa työnsä asiallisesti ja käyttäytyy aivan normaalisti. Heimo ei ole tietoinen siitä, että Natalia on ihmiskaupan uhri, sillä "hierontafirman" pomo Oleg pitää Natalian passia kassakaapissa ja vie suurimman osan Natalian ansaitsemista rahoista hämärien "velkojen" maksamiseksi. Oleg on uhannut tappaa Natalian, jos hän edes vihjaa tilanteesta kenellekään.
Ensimmäisen esimerkin tapauksessa roisto on ilman muuta Oleg. Hän on ihmiskauppias, joka syyllistyy vapaudenriistoon, kiristykseen ja uhkailuun. Heimo on nähtävissä ennemmin petoksen uhrina kuin rikollisena, sillä häntä huijataan tilanteessa: Oleg on pyörittävinään asiallista firmaa, mutta julkisivun takana on käynnissä julma riisto.

Kun asetelmaa säädetään noin 40 sentillä ja hierotaankin sukupuolielimiä, niin oikeusministeriön logiikkaprosessori menee jumiin. Lakiesityksen mukaan Heimoa tulisi pitää rikollisena, mutta vain toisen esimerkin tapauksessa.

Oikeusministeriön esityksessä on perustelematon taustaolettamus, jonka mukaan seksityö on jotakin niin kaameaa, että seksin ostajaa pitää kohdella rikollisena. Olettamusta ei kuitenkaan voida sanoa ääneen, sillä yritys kieltää seksikauppa kokonaan ei menisi läpi. Oikeusministeriö on siis ajautunut esityksellään tilanteeseen, jossa se päätyy de facto pitämään seksikauppaa hyväksyttävänä ja laillisena elinkeinona, mutta kuitenkin suhtautuu kaupan toiseen osapuoleen rikollisena kohtuuttomalla tavalla.

Millä muulla alalla ostajaa pidetään rikollisena sellaisessa tilanteessa, jossa palvelujen tuottajat toimivat rikollisesti, mutta salaavat toimintansa luonteen? Ihmiskauppiaiden ei tiedetä huutelevan kaduilla, että "haluaisitko nussia patteriin kahlittua virolaista teinityttöä" tai "nyt olisi orjatyövoimalla tuotettuja nuudeleita tarjolla".

On ilmiselvää, että oikeusministeriön kanta perustuu johonkin muuhun, kuin pöydällä oleviin tosiasioihin tai "rikoksen" oikeusfilosofiseen analyysiin. Koko lakiesitys näyttää poliittiselta peliltä ja toimii astinlautana kohti joidenkin haaveissa olevaa seksin ostokieltoa.

Leimallista koko kähminnälle on se, että koko prosessissa seksityöntekijöiden sekä riippumattomien tutkijoiden ja asiantuntijoiden ääni on jäänyt kuulumattomiin. Ruotsin ostokieltoa on esitelty uskonnolliseen sävyyn totuuden miekkana ja tasa-arvon kilpenä ilman, että kriittisiä ääniä tai riippumattomia tutkimuksia olisi jaksettu nostaa esiin.

Kritiikistä kiinnostunut voi vaikkapa tutkailla EU:ssa käytyä keskustelua nk. Honeyball-raportista, jossa suositettiin seksin ostokieltoa Euroopan laajuisesti. Raporttia vastusti yli 500 järjestöä ja liki 100 korkean tason akateemikkoa...

Kriminalisointifantasiat johtavat tämän lakiesityksen kaltaisiin aivotuhnuihin, joista paistaa läpi ennemmin aatteellinen kiihkoilu kuin harkinta ja osaaminen. Kevytkin eettinen, yhteiskunnallinen tai oikeusfilosofinen tarkastelu osoittaa esityksen olevan reikäinen kuin hölmöläisten saavi.

Muuten olen sitä mieltä, että seksityö on dekriminalisoitava.

29.7.2014

Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen


Feminismiä ja sukupuolta koskevissa eetterikeskusteluissa nostaa vahvasti päätään trendikäs osakulttuuri, jonka modus operandia voisi luonnehtia etulyöntiaseman tavoitteluksi loukkaantumisella. Osakulttuurin toiminnassa keskeisinä tekijöinä ovat uhriposition hyödyntäminen (victim entitlement), loukkaantumisen käyttäminen oikeutuksena (culture of umbrage) sekä joukkovoiman hyödyntäminen (angry lynching mob).

Kiinnostavaa on, että keskustelun polaariset vastapuolet, feministiaktivistit sekä miesasiamiehet, hyödyntävät täsmälleen samaa keinovalikoimaa retoriikassaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki feministit tai miesaktivistit sortuisivat näihin huteriin keskustelutaktiikoihin, mutta suosituimmilla eetteripalstoilla niin vaikuttaa käyvän. Todettakoon, että valitettavan useat hyvät keskustelunavaukset puolesta riippumatta jäävät möyhäämisen jalkoihin.

Otan pari esimerkkiä, joita olen itse kohdannut. Niitä löytyy paljon enemmänkin, joten en pyri osoittamaan ilmiötä todeksi juuri näillä esimerkeillä, vaan hahmottelen ainoastaan loukkaantumiskulttuurin rakenteita (alla pari jatkolinkkiä kiinnostuneille):

1. Henry Laasasen pitämän Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogin keskusteluissa on toistunut usein ilmiö, jossa jokin kriitinen huomio alkuperäiseen kirjoitukseen tai keskustelun valtavirtaa edustavaan kommenttiin luetaan suoralta kädeltä "femakkoroskaksi". Tyypillistä keskustelulle on se, että itse asia jää pitkälti keskustelutta, mutta iso joukko palstan vakiokeskustelijoita dissaa, vittuilee tai trollaa toisinajattelijan kumoon.

Laasasen blogissa ei ole tykkäystoimintoa, mutta monella ulukomaan palastalla efektiä vahvistetaan tykkäämällä joukoittain jostakin samanmielisestä  vastaväitteestä riippumatta sen tasosta. Tykkäily aivottomista samanmielisyyksistä tai retorisista henkilöön käyvistä hyökkäyksistä ei ole mitään viatonta oman mielen ilmaisemista, vaan klassista soihdut ja talikot -taktiikkaa, jossa toisinajattelu pyritään nujertamaan joukon voimalla.

2. Feministisellä Jezebel-sivustolla olen kohdannut täsmälleen saman ilmiön kuin yllä esittelin. Kaikista surullisin kohtaamani tapaus liittyi Isla Vistan murhien jälkipyykkiin, jossa Jezebelin juttu ja yleinen mielipide rummutti käsitystä, jonka mukaan poliisi ei ottanut Rodgerilta (murhaaja) aseita pois, koska poliisi on naisvihamielinen. Keskustelussa esiintyi hyvin sitkeä ja asiallinen poliisitoimintaa ja lakia tunteva henkilö, joka argumentoi pätevästi sen puolesta, että poliisi ei olisi saanut lain ja virkakäytäntöjensä nojalla ottaa Rodgerilta aseita pois niiden tietojen peruteella, joita poliisilla silloin oli. Tämä selitys oli selkeästi vahvempi kuin perustelematon spekulaatio poliisin naisvihamielisyydestä.

Keskustelussa tätä asiallisesti käyttäytynyttä ja hyvin argumentoinutta henkilöä vastaan nousi valtava paskamyrsky: häntä nimiteltiin, hänen taustojaan ja motiivejaan kyseenalaistettiin ja hänen sanomisiaan vääristeltiin. Tätä kaikkea tehtiin isolla joukolla, joka lietsoi toisiaan mitä älyttömimpiin hyökkäyksiin aina pilkkakuvien ja inhottavan persoonallisuusarvioinnin muodoissa.
Yllä mainitut esimerkit eivät ole yksittäistapauksia. Vastaavaa tapahtuu eri tavoin ja eritasoisena useilla foorumeilla, jotka osallistuvat sukupuolikeskusteluun ja tiettyihin muihin rinnakkaisiin diskursseihin. Trendi on levittäytynyt mm. feministiseen keskusteluun, queer-aktivismiin, trans-aktivismiin, miesliikkeeseen, rasismikeskusteluun, "maahanmuuttokritiikkiin" ja  evoluutiopsykologiseen jauhantaan.

Tympeä erityispiirre tässä keskusteluosakulttuurissa on se, että sivistyneistä yhteiskunnista pitkälti kitkeytynyt "vihaisen lynkkausjoukon" idea on palannut takaisin eteerisessä muodossa. Ennen lynkkausjoukko saattoi todella tappaa tai karkoittaa epäsuosiossa olleen henkilön tai ryhmän, mutta nykyisessä muodossaan lynkkausjoukko pyrkii käyttämään häpäisyretoriikkaa hiljentääkseen tai karkoittaakseen epäsuosittuja mielipiteitä esittävän keskustelijan. Inhottavuudessaan uusi lynkkaustaktiikka ei paljoa häviä vanhalle soihdut ja talikot -meiningille.

Keskustelutaktiikkana lynkkausjoukko on tietenkin surkea. Se hyödyntää nykyisessä muodossaan väkevästi kahta virheellisen argumentaation keinoa: ad populumia ja ad misericordiamia. Edellinen on ajattelutapa, jonka mukaan jokin suosittu käsitys on automaattisesti oikea käsitys. On surullista, että omissa liemissä muhiminen tuottaa samanlaista pöljyyttä niin miesliikkeen foorumeilla kuin feministienkin keskuudessa. Keskustelussa keskialueelle jättäytyvät kriittinen arvioitsija saa niskaansa täyslaidallisen kummaltakin suunnalta. Toisaalta on aika tyylikästä olla samanaikaisesti änkyräfemakko ja seksistinen etuoikeutettu miespaska...

Jälkimmäinen ajattelutapa (ad misericordiam) rakentuu uhrin etulyöntiasemalle, jota pyritään vahvistamaan keskustelussa tutuiksi tulleilla ad hominem -argumenteilla kuten keskustelijan leimaamisella naisvihaajaksi, seksistiksi tai etuoikeutetuksi, ja siksi sokeaksi Totuudelle (tm). On kiinnostavaa, että kurjuudella argumentointi sisältää toistuvasti väitteen siitä, että feministit, trans-aktivistit, miesaktivistit tai muut pyritään hiljentämään vasta-argumentaatiolla, vaikka kyseiset ryhmät ovat nykyisin äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kuin koskaan - ja he itse harjoittavat ensiluokkaisen tehokkaasti joukkovoimalla hiljentämistä.

Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu "etuoikeutettujen" ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.

Olen toistuvasti kutsunut yllä mainittuja ilmiöitä "taisteluretoriikan" käyttämiseksi, koska sillä pyritään nujertamaan tai häpäisemään vastustaja sen sijaan, että pyrittäisiin käymään keskustelua ymmärryksen lisäämiseksi. Käsittelemässäni osakulttuurissa valistuksen eetos on työnnetty sivuun ja keskusteluun lähdetään amerikkalaishenkisellä "Coca-Cola, sometimes war" -asenteella, mikä muuten osuu Jezebelin viihteellis-feministiseen, mutta aggressiiviseen yleislinjaan helvetin hyvin.
Tämä niljakas keskustelutrendi ei tietenkään katoa mihinkään hetkessä, joten joudumme sietämään sitä luultavasti pitkäänkin, etenkin sen sisäänrakennetun lynkkausjoukkomentaliteetin vuoksi. Harhakäsitys joukkovoiman vanhurskauttavasta luonteesta voi pitää yllä samanmielisten yhteisöjen koheesiota vaikka kuinka kauan, minkä voi todeta esimerkiksi marginaalisten, täyspimeiden uskonnollisten pienyhteisöjen sitkeydestä.

Vaikka kalistelen verbaalisapeleita joskus itsekin, kannatan silti viime kädessä akateemista keskustelutapaa, jossa kiivaankin väittelyn taustalla on kunnioitus vastapositiota kohtaan, ja jossa pyritään viime kädessä löytämään yhteistä maaperää ja syvällisempää ymmärrystä toisen positiota ja itse asiaa kohtaan. Tällainen keskustelu voi päättyä perustavan erimielisyyden toteamiseen johtamatta kuitenkaan vihaan tai katkeruuteen toista kohtaan. Markus Neuvonen kuvailee hyvää keskustelukulttuuria oivasti blogitekstissään Voittaminen, luusereiden hommaa?

Lausuttakoon vielä vastuuvapauslauseke (disclaimer): en ole antifeministi tai miesliikevastainen. Olen maltillinen liberaalifeministi, maltillinen miesaktivisti ja ensisijaisesti yhteiskuntafilosofinen egalitaristi. Alla pari linkkiä, jos esittelemäni kriittisen position syventäminen kiinnostaa. Näiden avulla pääsee syventymään aiheesta käytävän keskustelun ytimeen niin hyvässä kuin pahassakin...
Päätän puheenvuoroni John Stuart Millin sitaattiin teoksesta On Liberty (1859):
"Vaikka koko ihmiskunta yhtä henkilö lukuunottamatta olisi yhtä mieltä, ja tämä yksi henkilö vastakkaista mieltä, ei ihmiskunta olisi sen oikeutetumpi hiljentämään tätä yhtä henkilö, kuin hän olisi oikeutettu hiljentämään koko ihmiskunnan, mikäli hänellä olisi keinot siihen." 

24.7.2014

Aseksuaalinen väärinkäsitys


Seksologian ammattilaisten ja aseksuaalien edunvalvojien välillä on ollut paljon jännitteitä siitä asti, kun aseksuaalit tulivat järjestäytyneesti esiin blogistanissa ja sosiaalisissa medioissa. Merkittävä osa ongelmasta johtuu käsitteen "aseksuaali" määrittelemisestä ja ymmärtämisestä, mutta myös seksologiassa vallitsevasta seksuaalimyönteisestä eetoksesta.

Aseksuaaliliike on politisoituessaan esittänyt paljon kritiikkiä seksologeja kohtaan ja samalla arvostellut yhteiskunnan "yliseksualisoitumsta" tai "seksin tulvaa". Näistä ajatuksista voi saada hieman osviittaa vaikkapa Walter de Campin City-lehden jutusta. Osa kritiikistä saa käyttövoimansa nuorehkon liikkeen poliittisesta palosta, osa vaikuttaa olevan ihan silkkaa ymmärtämättömyyttä (aseksuaalien taholta), mutta osassa on totuuden siemen.

Seksologit ovat koko ammattikunnan historian ajan taistelleet seksuaalikielteisyyttä ja rajoittuneita konservatiivisia seksuaalikäsityksiä vastaan. Taistelun tukena on ollut eetos, jossa seksuaalisuus on nähty perustavalla tavalla hyvänä asiana ja sen valtava potentiaali tuottaa ihmimillistä hyvää on nostettu keskiöön.

Kuitenkin, kuten kaikissa ideologioissa, jotkut ihmiset ovat ottaneet seksuaalimyönteisyyden annettuna ja unohtaneet, että maailmassa on ihmisiä, joille seksuaalisuus on tarkoittanut vain huonoja asioita. Esimerkiksi seksuaalisesta väkivallasta vakavasti traumatisoituneet tai muista vakavista seksuuaaliongelmistä kärsivät henkilöt eivät välttämättä koe seksuaalisuutta lainkaan hyvänä asiana.

Aseksuaalinen liike on huomauttanut ihan perustellusti, että aseksuaaleille seksuaalisuus ei ole potentiaalinen voimavara, vaan pikemminkin joko neutraali, merkityksetön tai ei-toivottava asia. Seksologien silmissä asiaa ovat kuitenkin mutkistaneet sellaiset vaikutusvaltaiset aseksuaalisuuden määritelmät, joihin voi sisältyä sooloseksiä, romanttisia ihmissuhteita tai romanttista läheisyyttä. Seksologiassa vallitsevan seksuaalisuuskäsityksen mukaan kaikki nämä kuuluvat olennaisesti seksuaalisuuden piiriin. Seksologeille termi "a-seksuaalisuus" eli "ei seksuaalisuutta", tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että henkilöllä ei pitäisi olla mitään kaipuuta yllä mainittujen, seksuaalisiksi luettavien toimien pariin.


Vaikka aseksuaalisuus onkin terminä huono, olisi perusteltua, että sen vakiinnuttua seksologitkin nielisivät terminologisen ylpeytensä ja hyväksyisivät sen nykyiset merkitykset. Voimme hyvin todeta, että laajasta näkökulmasta katsoen aseksuaaleillakin on seksuaalisuus, mutta heille seksuaalisuus on huomattavasti rajatumpaa kuin suurimmalle osalle ihmisistä.
 

Aseksuaaliliike voisi saada seksologeista hyviä liittolaisia, sillä seksologit ovat lähtökohtaisesti varsin ymmärtäväisiä erilaisille seksuaalikokemuksille ja identiteeteille. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua liikkeen sisällä kupliva seksuaalikielteisyys, joka äityy paikoin katkeraksi ja yliampuvaksi. Aseksuaalisuuden eri muodot kaipaavat tunnustamista ja ymmärrystä, mutta sitä tuskin löytyy hyökkäämällä niitä vastaan, joille seksuaalisuus on keskeinen ja tärkeä osa oma elämää ja identiteettiä. Puolin ja toisin esiintyvästä ymmärtämättömyydestä olisi hyvä siirtyä rakentamaan siltoja vallihautojen sijaan.

***

Jälkeenjääneitä huomioita:
Edellisen blogitekstini lukeneet saattavat nyt kysyä, miksi samaa ajattelutapaa ei voisi soveltaa esimerkiksi feministiseen "etuoikeuden" käsitteeseen. Miksi sen nykymerkitystä ei voisi hyväksyä, vaikka termi ei olekaan sananmukaisesti hyvä?

Olennainen ero on siinä, että käsitettä "aseksuaali" käytetään ensisijaisesti ilmiön kuvaamiseen, jolloin siitä ei johdu suoraan mitään poliittista kantaa ilmiöön. Sen sijaan "etuoikeus" on jo usein määritelty poliittisesti. Joko se on määritelmältään kapea, vain tiettyyn ihmisryhmään viittaava (esim. miehet)
tai sitten se kytketään suoraan poliittiseen toimintaan väittämällä, että kaikki etuoikeudet ovat epäreiluja, jopa sortoa, ja ne pitää purkaa tai poistaa jopa väkivalloin. Tällaisessa kontekstissa mikä tahansa, mitä nimitetään etuoikeudeksi kantaa heti sisällään sekä moraalisen arvostelman että toimintamaksiimin.


16.7.2014

Erioikeus ja poliittinen käsitteenmuodostus


Erioikeutta tai etuoikeutta tarkoittava sana "privilege" nousee nykyisin helposti esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa käsittelevissä keskusteluissa. Sanaa käytetään monesti jonkinlaisena keskustelun astalona, jolla osoitetaan, että joku keskustelijoista ei voi edes periaatteessa ymmärtää ongelmaa, koska hän nauttii etuoikeutetusta asemasta sukupuolensa ja/tai ihonvärinsä vuoksi. Tavallisimmin etuoikeutettu hahmo on valkoihoinen mies.


Etuoikeusargumentoinnissa on ollut aina jotakin, joka on hämmentänyt minua. Olen suhtautunut siihen jo pitkään epäluuloisesti, mutta vasta viime aikoina olen ryhtynyt tutkimaan, mikä aiheessa on vinksallaan. Ongelma on pitkälti sama, jota pidän yhtenä nykyfeminismin helmasynneistä: poliittinen käsitteenmuodostus, jolloin käsitteen rakentamisen tarkoituksena ei ole ensisijaisesti selkeys, tarkkuus, kuvaavuus tai yleinen käyttökelpoiusuus, vaan poliittinen iskuvoima.

"Etuoikeuden" ongelmallisuus alkaa nousta esiin, kun tarkastelee käsitteen alkuperäistä merkitystä ja sen nykykäyttöä. Privilegium (lat.) tarkoittaa jollekin yksilölle tai ryhmälle myönnettyä erioikeutta, jota kaikilla ei ole. Myös suomen kielen "erioikeus" tai "etuoikeus" viittaa johonkin oikeuteen, josta henkilö nauttii muiden ylitse. 

Kuitenkin feministisessä keskustelussa etuoikeudella viitataan ensisijaisesti ubiikkiin, rakenteelliseen asetelmaan, jossa mies on paremmassa asemassa kuin nainen, tai nauttii jotakin hyötyä, jota naisella ei ole. Tällaiselle tilanteelle oikeampi kuvaus olisi kuitenkin joko se, että miehellä on sukupuoleensa perustuva etu, tai että naisella on sukupuoleensa perustava haitta. Kyse ei siis ole oikeudesta, josta joku nauttii.

Nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa varsinaisia sukupuoleen perustuvia etuoikeuksia on erittäin vähän. Sellaisia saattavat olla esimerkiksi joidenkin epävirallisten herrakerhojen jäsenyydet tai miesten roolit vanhakantaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta nekin alkavat hiljalleen olla väistymässä. Sen sijaan naisten vapaus asevelvollisuudesta on sukupuoleen perustuva etuoikeus sanan varsinaisessa merkityksessä.

Miksi sitten sanaa "etuoikeus" käytetään pelkkien "etu" tai "haitta" asemasta? Yhtenä syynä vaikuttaisi olevan poliittinen tarve kääntää huomio pois huonommassa asemassa olevan ryhmän kokemista haitoista ja tukea tällä tavoin ryhmän voimautumista. Toisaalta taas etuoikeuksista puhumalla pyritään esittämään eduista nauttiva ryhmä kyseenalaisessa valossa. Etuoikeudethan ovat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa jotakin, jota ei saisi olla, ja joista nauttiminen haiskahtaa vahvasti kähminnältä ja riistolta.


Ongelmana tällaisessa poliittisessa käänteessä on se, että käsitteen uusiokäytölle ei ole kunnollisia perusteita, sillä useimmissa tapauksissa voidaan hyvin perustellusti sanoa, että juuri väitetty etuoikeus kuvaa normaalia ja toivottavaa asiaintilaa. Silloin miesten leimaaminen epäoikeudenmukaisista hyödyistä nauttiviksi hyypiöiksi on aika erikoista, sillä kaikki muutkin pyritään saamaan juuri samojen etujen piirin.

Miesten etuoikeuden arvostelemisen sijaan olisi kuvaavampaa sanoa, että naiset kärsivät perusteetta haitasta sukupuolensa vuoksi. Tällainen tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, kun naisen näkemykset eivät saa ansaitsemaansa tilaa miesvaltaisessa keskustelussa. Toivottava tilanne olisi tietysti se, että kaikkien näkemykset arvioitaisiin niiden sisällön perusteella, ei esittäjän sukupuolen.

Etuoikeusväittämissä on ongelmallista myös se, että etuoikeus esitetään usein yleispätevänä ja hallitsevana, sukupuolesta johtuvana piirteenä, ja samalla oletetaan sen tekevän etuoikeuttu henkilö kykenemättömäksi ymmärtämään muiden kokemia haittoja, esteitä ja hankaluuksia. Joissakin tapauksissa on toki niin, että kultalusikka kitusissa estää ymmärtämästä muiden vaikeuksia ja tuottaa kusipäistä käytöstä, mutta turhan usein etuoikeuden kusipäistävä voima ulotetaan kepeästi kaikkiin miehiin - tai ainakin niihin miehiin, jotka ovat olleet eri mieltä joistakin feministien esittämistä näkemyksistä.

Yleistämisen suurimpia ongelmia ovat se, että edut ja haitat rakentuvat tosiasiassa varsin monimutkaisesti, ja se että edullinen asema ei mitenkään välttämättä aiheuta sokeutta muiden ongelmille. Jos henkilön nauttimana etuna on esimerkiksi hyvä koulutus, niin hän saattaa hyvinkin olla avoimempi yhteiskunnallisille ongelmille kuin kouluttamattomuuden haitasta kärsivä henkilö.

Etujen ja haittojen monimutkaisuus johtuu ensinnäkin siitä, että jokainen yksilö nauttii ja kärsii samanaikaisesti useista risteävistä eduista ja haitoista, joita synnyttävät sukupuolen ja ihonvärin lisäksi oma perhetausta, sosiaaliset resurssit, henkilökohtaiset kyvyt (kuten älykkyyys tai lahjakkuus), varallisuus, kansalaisuus, kulttuuritausta jne. Joissakin tilanteissa tietyt edut aktivoituvat ja toiset jäävät sivuun. Edut tai haitat eivät siis koskaan ole jotakin essentiaalista ja hallitsevaa. On tilanteita, joissa on edullista olla nainen, ja tilanteita, joissa on edullista olla mies. Useissa tilanteissa muut edut tai haitat ajavat kokonaan sukupuoliasioiden ohitse, ja joissakin tilanteissa sukupuoli on täysin merkityksetön seikka.

On ehdottomasti tärkeää korjata yhteiskuntamme toimintaa sellaisissa tilanteissa, joissa sukupuoli muodostuu perusteetta eduksi tai haitaksi yksilölle. Sukupuolineutraalin tasa-arvopolitiikan tulisi tähdätä juuri tähän. Etuoikeus ensisijaisesti poliittisena käsitteenä saattaa olla jopa haitaksi tälle tavoitteelle, sillä etuoikeusväitteillä tähdätään usein etuoikeutetuksi väitetyn ryhmän näkökulman sivuuttamiseen tai ryhmän leimaamiseen sortajiksi tai riistäjiksi.


Pelkkä väitetty etuoikeus ei tietenkään riitä evidenssiksi sorrosta ja riistosta, tai siitä, että miehet kategoriana olisivat jostakin epäkohdasta suoraan vastuussa. Yhteiskunnallisten ongelmien tunnistaminen, täsmällinen hahmottaminen ja ratkaisujen kartoittaminen vaativat ihan toisen tasoista yhteiskuntatieteellistä ja poliittista työskentelyä kuin mitä pelkkä etuoikeuspuheen viljely on.

Tosiasia on, että miesten etuoikeuksia on purettu systemaattisesti jo vuosikymmeniä, ja niin pitääkin olla. Jäljelle jäävien perusteettomien etujen purkamiseen tarvitaan huolellista arviointia ja neutraalia tasa-arvotyötä. Sukupuolipoliittinen slogan-argumentaatio, josta tyypillinen esimerkki on etuoikeudella päähän lyöminen, johtaa valitettavasti ennemmin keskustelun polarisoitumiseen ja poteroista huutelemiseen kuin konsensuksen ja ratkaisujen etsimiseen.

Tämä on suurin syy siihen, miksi hätyyttelen toistuvasti sekä feministien että miesliikkeen käyttämää taisteluretoriikkaa ja arvostelen niitä liioittelusta tai pahansuopuudesta. Valitettavasti etuoikeus-käsite kärsii juuri näistä ongelmista. Käsitettä on kuitenkin pyöritetty aika paljon yhteiskuntatieteissä, joten jos jollakin minua lukeneemmalla henkilöllä on tarjota vahvaa argumentaatiota käsitteen suopeamman tulkinnan tai käyttökelpoisuuden tueksi, luen sellaista mielelläni. Ideologiset änkyrät älkööt vaivautuko.

2.6.2014

Apua! Aivot kutistuu!


Tieteen popularisointi on taas ottanut uuden edistysaskeleen kohti totaalista idiotismia. Uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on levinnyt juttu siitä miten pornon katselu kutistaa aivoja. Tästä on toki sitten vedetty nopeasti johtopäätöksiä, joiden mukaan pornon katsojat ovat joko tyhmiä tai pornon tyhmentämiä.

Jatketaanpa tästä eteenpäin pohtimalla seuraavaa väitettä: naiset ovat miehiä tyhmempiä, koska heillä on pienemmät aivot. Tuntuuko tämä loogiselta tieteelliseltä päättelyltä? Jos olet nyökytellyt hyväksyvästi pornouutiselle, niin tämänkin pitäisi tuntua ihan asialliselta väitteeltä, sillä naisilla todella on pienemmät aivot kuin miehillä.

Aivojen koko ei kuitenkaan kerro mitään älykkyydestä tai kognitiiviisen toiminnan tasosta. Elefanteilla on valtavat aivot, mutta eivät ne silti ole ratkaiseet Hodgen konjektuuria meidän puolestamme. Aivojen koosta meuhkaaminen on siis täysin turhaa. Jos aivojen sukupuoliero kiinnostaa oikeasti, niin täältä voi aloittaa.

Hupaisaa on se, että alkuperäinen tutkimuskaan ei oikeastaan keskity aivojen kokoon, vaan niiden toimintaan. Toimittajat ovat olleet taas pihalla kuin puutarhatontut. Tutkimuksen olennainen havainto ja avoimeksi jäänyt kysymys liittyi siihen, aiheuttaako pornon katselu aivotoiminnan vähenemistä motivaatiota käsittelevällä aivoalueella, vai katsovatko pornoa enemmän sellaiset henkilöt, joilla on jo valmiiksi tietynlaiset aivot?

Tieteellisessä työskentelyssä pitää aina olla avoin erilaisille malleille, jotka saattavat selittää havainnot. Tässäkin tutkimuksessa otettiin huomioon se, että pornon katsomisen määrä ei välttämättä tuota vaikutusta, vaan korrelaation voi selittää päinvastainen vaikutussuhde. Pornon katselu voi tuottaa enemmän tyydytystä sellaiselle henkilölle, jonka aivot kaipaavat enemmän ulkoisia ärsykkeitä mielihyvän saamiseksi. Tämä näkökulma hävittääkin kokonaan sen tulkintamahdollisuuden, että pornon katselu jotenkin turmelisi aivot.


Kyseenalaista sekä tutkimuksessa ja uutisoinnissa on ilmiön esittäminen jonkilaisena miesten pornonkatselun ongelmana. Luulisi, että aivotutkimuksessa olisi olennaista tietää pornon katselun vaikutukset aivotoiminnalle katsojan sukupuolesta riippumatta. Pelkkä aivomuutosten rekisteröiminen on muutenkin aika köpsää touhua, jos ei onnistuta selittämään tyhjentävästi, ovatko muutokset nimenomaan ja pelkästään pornon tuottamia, ja miten mahdolliset muutokset vaikuttavat käyttäytymiseen.

Myös uuden oppiminen tuottaa muutoksia aivoissa. Pitäisikö siis koululaisten ja opiskelijoiden olla alati huolissaan pelottavista aivomuutoksista? Lapsia ei saisi altistaa kauheille aivomuutoksille!!1! Nyt kansanliike pystyyn!

On aika tökeröä, että hyvin ohuista tutkimustuloksista väännetään medioissa ja keskustelupalstoilla heti kielteisiä ja pornoa katsovia miehiä halveksuvia tulkintoja. Omia ennakkoasenteita kannattaisi tarkastella vähän kriittisemmin, jos sattui kompastumaan tähän tapaukseen.


Lisäys: Kappale oppimisesta (2.6.2014)

28.5.2014

Mies-poika mediassa


Olen seurannut seksuaalisuutta ja seksuaalirikoksia käsitteleviä uutisia jo päälle kymmenen vuotta. Olen tänä aikana kiinnittänyt useasti huomiota siihen, miten seksuaalirikoksen epäillyn/tekijän ja uhrin sukupuoli vaikuttaa suoraan siihen, millaisia ilmauksia hänestä käytetään.

Uutisointia seuraaville on jo varmasti tuttu juttu, miten teini-ikäiset tytöt kuvataan tahdottomina nukkeina, joilla ei ole toimijuutta tai seksuaalisuutta. Toinen, hieman hankalammin tartuttava ilmiö on mystisten mies-poikien esiintyminen jutuissa.

Nimittäin, kun 17-vuotias ihmisuros on rikoksen uhri tai riskeille altis, häntä kutsutaan pojaksi tai jopa lapseksi. Jos taas samainen 17-vuotias ihmisuros on epäiltynä seksuaalirikoksesta, hän on mies


Tässähän menee aivan sekaisin. Onko kyseessä nyt täysivaltainen häikäilemätön rikollinen, vai väräjävä viaton poikanen? Toimittaja päättää sen meidän puolestamme fiiliksensä mukaan!

Sanavalinta paistaa varsin räikeästi läpi tuoreesta Ilta-sanomien jutusta, jossa 17-vuotias mies vapautettiin seksuaalirikosepäilystä. Alle 18-vuotias uhri on kuitenkin aina tyttö. Jostakin syystä naaraat ovat useammin lapsia kuin urokset, vaikka kyseisten olentojen kronologinen ikä olisi täsmälleen sama. Ehkä toimittajat pitävät naisia lapsellisina?

Vaikka tällaisissa sanavalinnoissa on kyse pienestä jutusta, ne paljastavat hyvin yleisen ennakkoluulon, jonka mukaan ihmisuros on aina tekijä ja toimija, ja sellaisena täydessä vastuussa kaikista tilanteista, joita elämässä tulee eteen. Naaras puolestaan nähdään usein viattomana, passiivisena ja heikkona, vaikka tapaus kertoisi aivan muuta.

Saman päivän uutisista bongattu juttu avioeroriidassa hirviöksi muuttuneesta naisesta vahvistaa stereotyypin vaikutukset: viaton mies kärsi naisen valheiden ja sekoilujen takia vuosien piinan. Käräjäoikeuskin uskoi naisen kertomuksia, vaikkei mitään konkreettista todistusaineistoa ollut.

Sukupuolikäsityksillä on merkitystä rikosprosesseissa ja niiden uutisoinnissa. Ottakaahan ammattilaiset laput silmiltänne!


***
Korjattu biologinen ikä kronologiseksi iäksi
(29.5.).