Osmon orkesteri - seksismiä ja myrkyllistä vallankäyttöä seksologien piireissä

Vaikka Suomi on maailman mittakaavassa varsin tasa-arvoinen maa, täälläkin esiintyy edelleen ummehtunutta seksismiä työpaikoilla ja ammatillisissa ympyröissä. Ilmiön yksi muoto on vanhojen ukkojen sairastuminen valta-asemaansa. Marja Kihlström nosti juuri esille Instagramissa, miten tunnettu seksologi, Osmo Kontula savusti hänet pois Suomen seksologisen seuran puheenjohtajan paikalta.

Kontula pyöritti Suomen seksologista seuraa omana orkesterinaan pari vuosikymmentä. Hän toimi seuran puheenjohtajana useita vuosia, ja silloin kun hän ei ollut suoraan puikoissa, oli hän varapuheenjohtajana ja takapiruna. Kontulan toimintaa kuvasi se, että mikään aloite tai uudistus ei mennyt yhdistyksen toiminnassa läpi, jos sille ei ollut Kontulan siunausta. Aloitteen valmistelulla, perusteluilla tai kannatuksella ei ollut merkitystä. Jos Kontula ei asiasta tykännyt, se lytättiin ja rutattiin kaikin keinoin.

Kun Marja Kihlström valittiin Suomen seksologisen seuran puheenjohtajaksi 2017, seura oli ottamassa vuosikymmenen harppauksen kohti nykyhetkeä. Kihlström on valovoimainen ja vahvatahtoinen ihminen. Hän halusi uudistaa seuran toimintaa ja nostaa sen pienehkön piirin touhukerhosta nykyaikaiseksi, näkyväksi järjestöksi. Tämä olisi tarkoittanut Kontulalle vallan lipsumista omista käsistä pois, niinpä hän kääntyi Kihlströmiä vastaan, asettui kaikessa poikkiteloin ja myrkytti seuran hallituksen työskentelyilmapiirin.

Lopputuloksena Kihlström sai pian perseilystä tarpeekseen ja lähti. Hänen oli mahdotonta johtaa seuran toimintaa, koska Kontula pani joka käänteessä arvovaltansa häntä vastaan, aukoi privaatisti päätään, huusi ja rähjäsi sekä maanitteli vanhat tuttunsa yhdistyksessä Kihlströmiä vastaan. Myrkyllisen ilmapiirin seuraukset olivat paikoin absurdeja, kun Kontulan johdolla seuran hallitus torppasi täysin perusteltuja hankkeita, kuten esitteiden ja käyntikorttien painatuksen, vain siksi, että Kihlström niitä esitti.

Toisin sanoen eläkeikää lähestyvä käppäukko ei pystynyt käsittelemään sitä, että uusi puheenjohtaja oli nuori nainen, ja haluton soittamaan kakkosviulua Osmon orkesterissa. Kihlstömillä oli oma tahto, omat ajatukset seuran toiminnan kehittämisestä ja halu viedä asioita tarmokkasti eteenpäin. Nämä ovat vaarallisia ominaisuuksia nuorissa naisissa. Ne panevat käppäukot viralta.

Osmo Kontula on Suomen tunnetuin tutkija seksologian alalla. Hänelle olisi ollut tarjolla oikein arvovaltainen ja kunnioitettu rooli alan pioneerina ja mentorina nuoremmille tekijöille. Sen sijaan hän valitsi pitää kiinni omasta valta-asemastaan kurttuiset rystyset valkoisina rapauttaen kaiken sen arvostuksen, jonka hän olisi voinut muuten pitää.

Kontulan asenne mustui myöhemmin entisestään, ja kulminoitui siihen, että vuoden 2018 keväällä häntä ei enää valittu "oman yhdistyksensä" hallitukseen, koska jopa monet hänen entisistä huilisteistaan olivat saaneet tarpeekseen. Sittemmin keväällä 2020 hänet erotettiin Suomen seksologisesta seurasta kokonaan vahingollisen suhmurointinsa takia.

Lähdin itse aikanaan kävelemään Suomen seksologisen seuran hallituksesta Osmon orkesterin absurdin vallankäytön takia, ja koska seuran toiminnan kehittäminen ilman Kontulan siunausta oli mahdotonta. Marja Kihlströmin kohtaama älytön perseily oli viimeinen niitti, joka romahdutti lopun kunnioitukseni Kontulaa kohtaan.

Valitettavasti Kontulan törkeä käytös ei alkanut eikä päättynyt tähän. Erityisesti nuoret, uransa alkupuolella olevat naiset ovat kohdanneet vähättelyä ja halveksuntaa, mikäli he eivät ole olleet halukkaita soittamaan Osmon orkesterissa. Luultavasti tarinoita kilometrien mittaisista, vittumaisesta kirjelmöinneistä, määräilevistä puheluista, halventavista kommenteista ja muista alentavista tempauksista alkaa nyt tupsahtelemaan enemmänkin esille. Tiedän Kihlströmin lisäksi ainakin 4 tai 5 henkilöä, jotka voisivat puhua suunsa puhtaaksi myrkyllisestä vallankäytöstä.

Osmo Kontulan romahdus arvostetusta tutkijaksi käppäukoksi on surullinen kuvio, jossa hän jäi valta-asemaansa jumiin, eikä osannut antaa soihtua eteenpäin. Sääli jää kuitenkin ohimeneväksi häivähdykseksi, sillä Marja Kihlström tai kukaan muu ei ole ansainnut sellaista maan kaivamista jalkojen alta, halveksuntaa ja myrkyllistä käytöstä, minkä avulla Kontula asemastaan kiinni piti.

Vallan ja myrkyllisyyden yhdistelmä johti siihen, että kukaan ei uskaltanut nostaa Kontulan toimintaa tapetille kuin vasta useamman vuoden päästä tapahtumista. Kiitän Marjaa rohkeudesta kirjoittaa asiasta nyt. Vanhojen ukkojen kulttuuri väistyy hitaasti, mutta se väistyy!

***

Lisäys 1.6.2020. Tätä tekstiä on arvosteltu siitä, että se sisältää vahvistamattomia väitteitä ja on ikävä tyylilajiltaan. Tekstin väitteet perustuvat omiin kokemuksiini Suomen seksologisen seuran aktiivina ja Marja Kihlströmin läheisenä työtoverina eli kirjoittamani perustuu ensi käden tietoon. Olen nähnyt Kontulan asiattomia ja epäammatillisia kirjeitä sekä kuunnellut vierestä, kun hän huutaa ja rähjää puhelimessa. Olen myös itse kohdannut hänen epäammatillista ja epäkollegiaalista suhmurointiaan yhdistyksen hallitustyöskentelyssä ja seurannut useita tapauksia sivusta. Jos tekstin tyylilaji huolestuttaa enemmän kuin seksismi ja myrkyllinen vallankäyttö yhdistystoiminnassa, on syytä katsoa peiliin.

Kiintiöorgasmit pakollisiksi?

Pitäisikö orgasmien jakautua tasa-arvoisesti sukupuolten välillä? Entä pitäisikö niiden jakautua yhdenvertaisesti myös muiden ihmisryhmien kohdalla? Miten tällainen tilanne saavutettaisiin? Pitäisikö orgasmintuotantovälineet ottaa valtion haltuun?

Anna-Stina Nykänen esitti orgasmien määrän tasa-arvokysymyksenä Hesarin jutussaan (17.9.2017). Hän viittasi Finsex-tutkimuksen lukuihin, joiden mukaan noin 90% miehistä kertoo laukevansa useimmiten yhdynnässä. Naisten kohdalla vastaava luku on vain noin 50%. Alle 30-vuotiaiden naisten ryhmässä orgasmimäärät ovat olleet erityisen heikolla tolalla.

Tilanteelle voi esittää monenlaisia selityksiä. Nykyisin niitä etsiskellään esimerkiksi työstressistä, pornosta ja mielialalääkkeistä. Toinen tutkimussuunta painottaa miesten ja naisten välisiä luontaisia eroja seksuaalisuuden fysiologiassa ja psykologiassa. Tutkimustakin on perusteltua kritisoida, sillä seksitapojen monipuolistuessa yhdyntä ei ole välttämättä lainkaan aina se olennaisin tilanne, jossa orgasmeja havitellaan ja koetaan.

Orgasmien määrän nostaminen tasa-arvo-ongelmaksi on aika erikoinen lähestymistapa asiaan, sillä orkkujen ja seksuaalisen nautinnon katsotaan yleensä kuuluvan seksuaalisen autonomian piiriin. Myös seksuaalioikeudet sijoittavat sen yksilön vapauden ja päätäntävallan kontekstiin, sillä Seksuaalioikeuksien julistuksessa puhutaan nautinnollisten kokemusten mahdollisuudesta seksuaalisen hyvinvoinnin yhteydessä.

Seksuaalinen nautinto on siis negatiivinen oikeus, joka kuuluu mahdollisuuksien tasa-arvon piiriin. Absoluuttinen orkkujen määrän laskeminen tasa-arvon mittarina vihjaa, että jollakulla, esim. valtiolla, olisi jonkinlainen velvollisuus orkkujen määrän lisäämiseen.

Tässä mielessä orkkujen määrä ei siis ole tasa-arvo-ongelma, eikä oikeastaan tasa-arvokysymys lainkaan, mikäli yhteiskunta ei ole asettanut minkäänlaisia esteitä kenenkään nautinnon tavoittelulle. Nykyisessä yhteiskunnassamme erilaiset mahdollisuudet nautinnon tavoitteluun ovat jokaiselle yksilölle saatavilla, vaikkakin on selvää, ettei kaikilla ole tasaveroisia voimavaroja nautinnon tavoitteluun.

Vapauden piiriin kuuluvissa asioissa valtion ei kuitenkaan tarvitse suoraan tällaisia voimavaroja lisätä, kunhan huolehditaan siitä, että tarpeettomat esteet poistetaan. Sukupuolten välisen tasa-arvon sijaan olisinkin enemmän huolestunut niistä seksuaalisen hyvinvoinnin esteistä, joita esimerkiksi sukupuolivähemmistöt tai vammaiset ihmiset kohtaavat.

Rakenteellisten tasa-arvokysymysten kohdalla Nykäsen linja osuu lähemmäs oikeaa. Seksuaalista hyvinvointia (osana seksuaalioikeuksia) on täysin perusteltua tukea toiminnalla, joka kasvattaa yksilöiden voimavaroja myös seksuaalisuudesta nauttimiseen. Tällaisessa toiminnassa on kyse esimerkiksi seksipositiivisuudesta, kokonaisvaltaisesta seksuaalikasvatuksesta ja panostamisesta seksuaaliongelmien ratkaisemiseen ja hoitoon.

Tämä ei kuitenkaan ole varsinaista sukupuolten tasa-arvoon kohdistuvaa työtä, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoa tuottavaa ja kasvattavaa pohjatyötä. Itse orkkujen hankkiminen on edelleenkin jokaisen oma tehtävä ja valinta. Valtion määräämillä kiintiöorkuilla tuskin päästään toivottaviin lopputuloksiin, vaikka ihan sievän bdsm-seksifantasian siitäkin voi kehitellä orkunmetsästyksen tueksi!

Miksi olen feministi

Toverini haastoi minut kirjoittamaan omasta feminismistäni, koska olen viime aikoina ollut useamman kerran napit vastakkain sosiaalisissa medioissa harjoitettujen feminismien kanssa. Tämä on hyvä haaste, sillä jotkut ovat keskustelujen perusteella väittäneet minun olevan antifeministi tai miesasiamies tai muuta vastaavaa. 

Kun alan hahmotella vastausta kysymykseen "Miksi olen feministi?" ensimmäisinä asioina nousevat esiin feminismin ilmeinen aatehistoriallinen voittokulku sekä naisten huono asema globaalisti. Muiksi iteelleni tärkeiksi aiheiksi tunnistan marginaalissa olevien naisryhmien tilanteen parantamisen (esim. seksityöntekijät, siirtolaiset, kulttuurisesti alistetut naiset ja näiden intersektiot), seksuaalisen vapauden ja turvallisuuden edistämisen sekä normikriittisen asennekasvatuksen osana seksuaalikasvatusta ja yhteiskunnallista kasvatusta.

Feminismi on ollut tärkeä ja vaikutusvaltainen aate 1900-luvun alkupuolelta asti. Se on nostanut yhteiskunnalliseen keskusteluun arvokkaita kysymyksiä sukupuolesta, vallasta, normeista ja vapaudesta. Feministinen työ tasa-avoisen yhteiskunnan rakentamiseksi on vielä monin paikoin kesken, vaikka suuria voittoja on saavutettu. Pidän kuitenkin tänä päivänä keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä naisten asemaa globaalisti.

Esimerkiksi monien Etelä-Amerikan tai Afrikan maiden tasa-arvotilanne on käsittämättömän huono. Niiden rinnalla Pohjoismaissa käytävät tasa-arvokeskustelut ovat enempi hyvän tilanteen viilausta vielä paremmaksi. Monissa maissa taistellaan perusasioista: turvallisuudesta, terveydestä, sananvapaudesta, poliittisista oikeuksista.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Pohjoismaissa käsiteltävät tasa-arvokysymykset olisivat triviaaleja. Epäoikeudenmukaisten asetelmien ja rakenteiden korjaaminen on aina perusteltua. Pidän kuitenkin henkilökohtaisesti feminismille tärkeämpänä fokuksena suuren mittakaavan ongelmiin puuttumista sekä marginaalissa olevien naisryhmien aseman parantamista.

Olen ajattelutavoiltani aika klassinen liberaalifeministi, sillä pidän yksilönvapauden edistämistä keskeisenä feminismin tavoitteena ja työkaluna. Katson, että feminismin merkittävimmät saavutukset ja tärkeimmät tavoitteet perustuvat naisten mahdollisuuksien lisäämiseen erilaisia rakenteellisia esteitä purkamalla. Tähän liittyy myös kulttuuristen asenteiden kanssa työskentely, mikä tekee projektista osaltaan vuosikymmenten akselilla mitattavan.

Asennetyöskentelyyn ja vapauden edistämiseen liittyy myös ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi naisten hakeutuminen matalapalkkaiselle hoitoalalle voidaan nähdä sekä naisten valintana (mikään ei tosiasiassa estä heitä hakeutumasta muille aloille), mutta myös kulttuuristen normien tuottamana paineena (hoitoala nähdään perinteisesti naisten alana ja naisille sopivana alana). Tällaisten asetelmien purkaminen on hidasta ja vaatii varovaista normikriittistä työskentelyä. Vaikka asetelma nähtäisiin ongelmana, ei sitä voi purkaa nopeasti, sillä voimakkaat interventiot rikkoisivat hoitoalalle haluavien naisten vapautta valita oma ammattinsa.

Omalla alallani, seksuaalisuuden kentällä, pidän tällä hetkellä kulttuurissamme keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä seuraavia:

• naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja häirinnän vähentäminen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä
• äitiyteen liittyvien yhteiskunnallisten kustannusten jako tasapuolisesti
• seksuaalisen itsemäärämisoikeuden edistäminen erityisesti muista ihmisistä riippuvaisilla ryhmillä kuten vammaiset, nuoret, vanhukset (paradoksaalisesti näiden ryhmien itsemääräämisoikeutta rajoitetaan myös ns. konservatiivifeministisillä suojeluargumenteilla)
• seksityöntekijöiden seksuaalioikeuksien edistäminen
• maahanmuuttajanaisten seksuaalioikeuksien edistäminen
• sterotyyppien purkaminen naisten seksuaalisuuden kohdalla, esimerkiksi pornoa katsovat naiset, masokistinaiset, transnaiset, seksuaalisesti hyvin aktiiviset naiset jne.

Muitakin tärkeitä aiheta toki löytyy, ja joitakin olen voinut tässä ja nyt unohtaa listastani. Heitelkää kommentteihin lisää teemoja, jos olen mielestänne unohtanut jotakin erityisen tärkeää.

Joku saattaa kiinnittää huomiota siihen, että olen yllä kirjoittanut vain naisista, enkä ole huomioinut, että monet teemat koskevat myös muita sukupuolia. Lisäksi voidaan huomauttaa, että nykyisin feministit ajavat myös seksuaalisuuden monimuotoisuuden parempaa hyväksymistä ja etnisten vähemmistöjen asioita, rasismin vastustamista jne. Päätin kuitenkin tässä kirjoituksessa palata feminismiin nimen omaan naisten asemaa edistävänä aatteena ja pitäytyä sen rajaamisessa sukupuolten väliseen tasa-arvon ja rakenteiden purkamiseen.

Vaikka jotkut feministit käsittelevät vahvasti yllä mainittuja tärkeitä aiheita, katson että ne eivät kuulu feminismiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki laajemmassa tasa-arvokeskustelussa esiin nousevat muutkin teemat kuin sukupuoli, ja syrjäytymiseen, eri ihmisryhmien arvostukseen ja stereotyyppeihin liittyvät kysymykset linkittyvät sukupuoleen. Esimerkiksi naisten asema voi olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen hyvä, mutta jotkut naiset kärsivät moninkertaisesta stigmasta tai asenteista. Esimerkiksi kehitysvammainen nainen tai ulkomaalainen seksityöntekijä voivat kokea sellaistakin sukupuoleen liityvää painolastia, jota muuten ei kulttuurissamme sukupuolistereotyyppeihin enää liitetä.

Ja jonkinlaisena vastuuvapauslausekkeena on varmastikin hyvä huomauttaa, että feminismin käsittely yllä ei tietenkään tarkoita sitä, että en pitäisi tärkeinä muita sukupuolikysymyksiä, jotka eivät mahdu tässä käyttämääni feminismin rajaukseen. Pidän tärkeänä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä sukupuolista riippumatta.

Väestöliitto: Lisää kärsimystä, kiitos!

Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen on ilmeisesti innoittunut 50 Shades of Grey -elokuvasta, sillä hän kaipailee lisää kärsimystä YLE:n verkkouutisissa. Juttu käsittelee salamaerojen lisääntymistä, josta Heli johtelee hämmentäviä yhteiskunnallisia pohdintojaan. Vaarasen mukaan 

"uskonnollisemmassa yhteiskunnassa kärsimyksellä on arvoa. Tuska ei ole nykyihmiselle arvokasta, toisin kuin silloin kun uskonto hallitsi jokaisen länsimaisenkin ihmisen elämää."

Nostalgia voi tietysti olla joskus mukavaa ja menneisyys näyttää kauniilta 20-luvun kampauksineen, mutta yllä oleva on todella häiriintynyttä ajattelua. Vaaranen siis kaipaa aikaa, jolloin ihmisuhteissa osattiin kärsiä kunnialla? Vilkaistaanpa hieman, mitä se piti ennen vanhaan sisällään.

• Naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin!
• Mies on perheen pää; kärsi hiljaa nainen!
• Lyöminen takaisin kurituskeinojen valikoimaan!
• Uskonnolliset häpeärangaistukset käyttöön!
• Syyllistetään naimattomat äidit itsemurhan partaalle!
• Kylpyhuoneen henkariabortit takaisin!

Kyllä ennen osattiin kärsiä arvokkaasti!

Uskonnon kauniista roolista wanhan kunnon kärsimyksentäyteisen seksuaalimoraalin ylläpitäjänä kertoo hyvin se, miten kirkko on vastustanut jokaista seksuaaliterveyden edistysaskelta aikanaan. Jos kirkon tahto olisi mennyt aina läpi, ei abortteja saisi tehdä tai kondomeja ostaa kaupoista, homot olisivat vankilassa tai hullujenhuoneella ja naiset pysyttelisivät kotona miestensä mieli- ja väkivallan alaisina.

Tällaista uskonnollisempaa yhteiskuntaa voi mennä katsastamaan vaikkapa Saudi-Arabiaan tai Talebanin pariin. Lähempääkin löytyy: vanhoillislestadiolaiset naiset pitävät varmasti kärsimystä arvossaan, kun oma keho hajoaa kymmenennen raskauden kohdalla noudattaessa äijäneuvostojen viisaudessaan tulkitsemaa lisääntymiskäskyä.

Ja mitä tulee salamaerojen lisääntymiseen, olisi kiva, jos Parisuhdekeskuksen johtaja olisi tarjonnut yhdenkin tutkimusviitteen ilmiöstä - edes saatana gallupin. Lisätietoa ei löydy edes Väestöliiton jutusta, joka on lyhyempi kuin entisajan virsi kaunis.

Olisiko tässäkin uhkaavan ilmiön "lisääntymisessä" kyse samanlaisesta julkisuusvedätyksestä kuin suukseksin aiheuttamien suusyöpien kohdalla? Vai hassutteliko Tuska-Vaaranen vain vähän uskonnollisilla kärsimysjutuillaan?

Suusyöpävedätyksessä oli kyse suusyöpien esiintyvyyden lisääntymisestä "uhkaavasti". Esimerkiksi Iso-Britannian väestössä esiintyvyyden lisäys oli huimasta 0,000086 prosentista 0,000094 prosenttiin kahden vuoden aikana 2008-2010, mikä tarkoittaa noin 500 uutta tapausta liki 65 miljoonaisessa kansakunnassa (lukuja ja lisätietoa). Tämän valtaisan epidemian syyksi maalailtiin innolla suuseksiä konservatiivisissa ja pölhöpopulistisissa medioissa kuten Iltalehdessä. Tosiasiassa suusyöpien syyt ovat moninaisia, eikä yhtä selkeää aiheuttajaa voida nimetä.

Sen sijaan salamaeroepidemiasta esitetään rautaista näyttöä: yhden terapeutin käsittelemistä erotapauksista kuulemma jopa 30% on salamaeroja. Kun a) salamaeroa ei ole täsmällisesti määritelty, b) eikä ole tietoa, paljonko psykoterapeutilla on eroasiakkaita kaikkiaan, c) eikä tiedetä, miten terapeutti on asian tilastoinut, on tämän luvun merkitys... ööö... täysin merkityksetön.

Minun tämän vuoden puolella kuulemistani seksijutuista 68% käsitteli ryhmäseksiä. Siis: suomalaisista yli puolet harrastaa ryhmäseksiä! Eikös vaan?

Mutta yksi varma totuus jutusta ja Vaarasen uskonnollisista visioista löytyy. Koko jutun syypää on Tinder!

Kick-Ass ja sarjakuvataiteilijan yhteiskunnallinen vastuu

Kick-Ass -sarjakuvan tekijä Mark Millar on ollut viime aikoina kovassa höykytyksessä hänen kommentoituaan sarjakuviensa raiskauskohtauksia. Verkkopalstoilla levinnyt feministinen tuohtumus on keskittynyt lähinnä väitteeseen, että raiskauskuvauksia ei pitäisi kirjoittaa, jos ei ymmärrä, mitä raiskaus merkitsee sen uhreille.

Meuhkan herättänyt Millarin lausuma kuvaili raiskausta vain yhdeksi juonirakenteeksi, jolla osoitetaan sarjakuvan pahojen tyyppien olevan todella pahoja. Hänen mielestään raiskausta voi verrata muuhun raakan väkivaltaan, kuten pään irtileikkaamiseen. Vastaväittäjien mielestä raiskaus on jotakin erityistä, jota pitäisi aina käsitellä silmälläpitäen yhteiskunnallisia faktoja seksuaalisen väkivallan yleisyydestä ja traumatisoivuudesta.

Ilman muuta Millarin kommentti tarkastelee raiskausten merkitystä kapeasti, sillä raiskauskohtaukset eivät ole pelkästään osoittimia pahisten pahuudesta. Ne resonoivat myös yhteiskunnallisella tasolla, kuten kaikki muukin kerronta. Lisäksi ne operoivat seksuaalisten fantasioiden tasolla avaten ikkunan pidättelemättömään, hirviömäiseen seksuaalisuuteen niin tekijöiden kuin uhrienkin näkökulmasta. Vaikka seksuaalinen väkivalta ahdistaa monia, se myös herättää useissa kiinnostusta tavalla, jota ei voi kuvailla pelkästään moraaliseksi pöyristykseksi.

Millarin ei tietenkään tarvitse esittää haastatteluissaan mitään täydellistä tutkielmaa raiskauskuvausten yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hän on taiteilija, jolla on vapaus esittää juuri sellaisia kuvauksia, kuin hän katsoo sopivaksi. Häneen kohdistunut kritiikki kuitenkin tuntuu edellyttävän, että taitelilijan tulisi ottaa paremmin huomioon raiskauskuvausten yhteiskunnallinen konteksi.

Yhdysvalloissa käytävä raiskauskeskustelu on raivokkuudeltaan jotakin aivan toista kuin Suomessa. Tämä johtuu sekä paikallisten feministien rajusta taistolaisretoriikasta että epäsensitiivisistä ja seksistisistä ääliölaumoista, jotka tuntuvat kansoittavan lähes jokaista verkkokeskustelua. Aihepiirin räjähdysalttius johtaa keskustelun miltei vääjäämättä naurettavalle tasolle riippumatta keskustelijan sijainnista sukupuolipolitiikan kartalla.

Vaikka Mark Millar käyttäisikin sarjakuvissaan naishahmoja ohuina sivuhenkilöinä, joiden tehtävänä on olla heikko kohta sankarin haarniskassa, tämä kuvaamistapa on hänen taiteellinen valintansa. Olisi toki mahtavaa ja upeaa, jos Millar kuvaisi raiskaustilanteita ymmärtävästi ja sukupuolisensitiivisesti, mutta häntä ei voi mitenkään siihen velvoittaa. Millaria saa toki paheksua, mutta yleisellä kielellä esitetty paheksunta, joka väittää Millarin toimivan jotenkin moraalittomasti, on roskaa.

Kick-Ass ja monet muut Millarin sarjakuvat ovat ultraväkivaltaisia, mustalla huumorilla kuorrutettuja, ilmaisussaan roiseja ja tarkoituksella shokeeraavia. On oikeastaan aika tyhmää suomia Millaria siitä, että hänen raiskauskohtauksensa eivät ole naisen kokemuksen huomioivia, sillä Millar tykittää kaikessa kerronnassaan täysillä lukijan silmille. Jos hänen tavaramerkikseen muodostunut karu haista vittu -asenne ei miellytä, voi lukea vaikkapa Castle Waitingia (joka on muuten erinomainen sarjakuva).

Yleisempi feministinen kritiikki sarjakuvien naiskuvasta lienee ihan perusteltua. Monitahoisia naishahmoja ja oivaltavaa tai rajoja rikkovaa sukupuolisuuden kuvausta olisi varmasti hyvä olla enemmän. Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan voi käyttää yhtä sarjakuvataiteilijaa vastaan, sillä yleinen kritiikki koskee koko taiteenlajia tai genreä kerrallaan. Jos aikoo suomia Millaria koko genren ongelmista, voi ihan yhtä hyvin ajatella kaikkien sarjakuvien edustavan militanttia feminismiä, koska Tank Girl on niin kova.

Yksittäiset sarjakuvat tai taiteilijat eivät edusta koko sarjakuvakulttuuria, eikä heitä voi velvoittaa käsittelemään kulloisenkin lukijan kokemia yhteiskunnallisia vääryyksiä. Taiteilijana Millarin kommentit raiskauskohtausten merkityksestä ovat täysin ymmärrettäviä ja perusteltuja. Jos hän ei halua tehdä yhteiskunnallista kommentaaria, hänen ei tarvitse. On suorastaan ylimielistä edellyttää, että Millarin pitäisi kirjoittaa sarjakuvia siihen tapaan kuin jotkut hänen kriitikkonsa vaativat.

Pitkä juttu aiheesta New Republic -lehdessä

Poliisi tarjoaa patukkaa

...ainakin Ruotsissa, jossa poliisi haluaisi rankaista seksiä ostaneita miehiä kovempaa.
Lisää! Kovempaa! Uudestaan! Uuh!

Ruotsin poliisi on omaksunut kurinpitoerotiikassaan näemmä täysin ruotsalaisen tasa-arvopolitiikan radikaalifeministisen ajattelutavan ja omalaatuiset tulkinnat seksityöstä. On outoa, että poliisi puolustaa näin hanakasti kehnoa ja tavoitteissaan epäonnistunutta lainsäädäntöä.

Seksologian maailmankonferenssissa Göteborgissa (2009) esiintynyt ruotsalainen sosiaalihistorioitsija Susanne Dodillet esitti tietoja, joiden mukaan Ruotsin tiukka seksityötä koskeva lainsäädäntö ei ole vähentänyt itse ilmiötä eikä parantanut alalla työskentelevien asemaa.

Samassa symposiumissa esiintyneet uusiseelantilaiset tutkijat raportoivat tekemästään tutkimuksesta, joka osoitti seksityön dekriminalisoimisen parantaneen selkeästi seksityötä tekevien terveystilannetta, asemaa ja turvallisuutta. Dekriminalisoinnista on ollut hyötyä myös asiakkaille, kun toiminnan laittomuuden synnyttämät riskit ovat poistuneet.

Jos siis ruotsalaiset tasa-arvonikkarit olisivat aidosti kiinnostuneita ihmisten hyvinvoinnista, niin seksityön dekriminalisoiminen olisi paras vaihtoehto. Ihmisläheisen humanismin sijaan pidemmän korren näyttää edelleen vetävän sokea ja vääristynyt tasa-arvopolitiikan valepuvussa kulkeva moralismi.

Pakkoseksi pakolliseksi!

Seksualisti on salakavalasti kasvanut taaperoikään: 1v-syntymäpäivä vilahti ohi tammikuussa. Sen kunniaksi jakelen iskuja puolelta toiselle. Olen jo parin kirjoituksen verran mätkinyt Moilasen feminististä muka-humoristista noloilua. Nyt on vuorossa Hännikäisen miesaktiivinen ulostulo.

Timo Hännikäisen juoni on neroudessaan lähes häkellyttävä: Pillua naisvihalla! Tämähän on perinteinen macho-miesten taktiikka, mutta nyt tie on avattu myös hintelille runoilijoille. Voi silti olla, että Hännikäisen versio taktiikasta on hieman väärin kohdennettu...

Mies tekee moilaset asialleen. Vaikka seksuaalinen syrjäytyminen on tärkeä puheenaihe, hänen valitsemansa retoriikka vie huomion toisaalle. Hesarin jutun mukaan hän ei kirjoita pilke silmäkulmassa, mutta ehdottaa kuitenkin naisille pakollista seksipalvelusta miesten asepalveluksen rinnalle. Vitsi tai ei, pakkoja lisäämällä tuskin luodaan parempaa maailmaa.

Sukupuolikeskustelun tilaa kuvaa hyvin myös Hännikäisen käsitys auvoisesta menneisyydestä. Hänen mielestään asiat olivat paremmin silloin, kun "perheinstituutio, rakastajattaret ja bordellit pitivät huolen siitä, että seksi oli kaikkien ulottuvilla."

Onko esimerkiksi puritanismin ajan mukainen pikkuporvarillinen perhemalli muka jotekin ihanteellinen seksistä nauttimisen kannalta? Entisajan luokkayhteiskunnissa moinen auvo oli ainoastaan todella rikkaiden ja yläluokkaisten saatavilla. Silloinkin skandaalinkäry oli ilmassa aivan toisissa mittasuhteissa kuin nykyään.

Ja miksi kurotella menneisyyteen? Perheen perustaminen on varsin suosittua nykyäänkin. Rakastajattaren hankkiminen on varmasti helpompaa kuin männävuosina ja seksiä saa edelleen rahalla. Miksi siis nostalgia? Luultavasti kyse on vain heikosta kultturihistorian tuntemuksesta ja parempien entisaikojen naiivista romantisoimisesta.

Ilman kaikkea tätä roskaa olisin ihan hyvin voinut olla Hänniksen kanssa samaa mieltä parinvalinnan kovuudesta ja huonoista käytöstavoista. Nyt kuitenkin typeryyksien laukominen on ohittanut periaattessa tärkeän viestin. Ihan kuin tulisi mieleen eräs toinenkin mieskirjailija...

Sukupuolittunutta väkivaltaa

En ole aiemmin kirjoittanut suoraan henkilökohtaisista kokemuksistani. Tällä kertaa teen poikkeuksen, koska aihe on erityisen mehukas. Otetaan siis sille! Kukin ottakoon mitä haluaa...

Olin juuri Apulanta-yhtyeen keikalla eläytymässä rock-heavy-grunge-punk -tunnelmiin ja moiseen toimintaan kuuluu myös pogoominen, pomppiminen ja hikinen liiskaantuminen toisten kehoihin väkijoukon puristuksessa. Niille, jotka eivät ole eläneet punkin tai uuspunkin aikakausia, kerron että pogoominen on raisua, mutta vaaratonta ja väkivallatonta poukkoilemista vauhdikkaan musiikin tahdissa.

Rock-musiikkia kuuntelemaan oli myös tullut runsaasti pikkujoulutunnelmaisia nuoria naisia, joilla oli ilmiselviä vaikeuksia sopeutua energiseen liikehdintään esiintymislavan etureunan tuntumassa. He yrittivät tiukasti pysyä paikallaan väkijoukon liikehtiessä sekä murjottivat ja tönivät kaikkia, jotka heihin vahingossa osuivat.

Oman tilan ja kehollisen koskemattomuuden ajatukset eivät päde tiiviissä väkijoukossa eturivin tuntumassa, missä eläytyminen ja liikehdintä on rajuinta. Jos sinne välttämättä haluaa änkeä (lähelle iiiihania esiintyjiä), niin pitää myös osata varautua tungokseen ja tahattomaan tönimiseen. Oman kehollisuutensa kanssa pitää olla tuollaisissa tilanteissa niin sinut, että jokaisesta osuma ei muutu ongelmaksi.

Todella häiriintynyttä on kehollisuusongelmien purkaminen väkivallalla. Osalla lavan edessä patsastelevista tytöistä on sellainen käsitys, että on hyvä iskeä kyynärpäällä eloisasti tanssivia tai pogoovia ihmisiä, jos nämä vahingossa osuvat heihin. Eivätkä näiden raivottarien kyynärpääiskut ole välttämättä kevyitä huomautuksia, vaan eräskin päätti täräyttää minua hampaat irvessä kylkiluihin.

Ilmeisesti minua päätä lyhyemmällä tytöllä oli jonkinlainen kuvitelma sukupuolensa tarjoamasta väkivaltamonopolista. Hän luultavasti kuvitteli, että naisena hän saa lyödä miestä vapaasti, mutta mies ei saa lyödä häntä. Itse olen sen verran tiukka tasa-arvon kannattaja että annoin välittömästi samalla mitalla takaisin...

Joillakin naisilla tuntuu olevan uskomaton määrä sukupuolitunutta röyhkeyttä. He kuvittelevat voivansa ilmoittaa säännöt väkijoukon liikkeille rokkikeikalla. Lisäksi he kuvittelevat voivansa kertoa mielipiteensä lyömällä toisia ihmisiä - ja selviytyvänsä siitä kuiville vetoamalla naiseuteensa. Jotkut miehet ovat myös niin pöhköjä, että he puolustavat mieluusti tyttöystäviensä röyhkeää käytöstä asettumalla kilviksi siinä vaiheessa kun tönivä, kampittava ja hakkaava neitokainen alkaa joutua pulaan käytöksensä takia.

Opetelkaa edes vähän hyväntahtoisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Jooko?

Henry "unelmana 3 kertaa viikossa" Laasanen

Ylen Radio ykkösessä keskusteltiin juuri Henry Laasasen näkemyksistä naisten seksuaalisesta vallasta. Ohjelma Kaapin paikka uusitaan ensi sunnuntaina (24.2. 17:15).

Laasasen julkinen esiinmarssi herättää yhden kysymyksen: Miksi hänen näkemyksensä kiinnostavat mediaa? Laasasen tutkimus on heikkotasoista, vanhanaikaista ja näennäistieteellistä. Ilmeisesti miesnäkökulmasta on huutava pula tasa-arvokeskustelussa, kun tällaisetkin näkemykset nostetaan esiin. On totta, että yhteiskunnallisesta tasa-arvosta pitäisi keskustella aiempaa laajemmin, mutta junttimainen "miesliike" tekee yhtä paljon hallaa järkevälle keskustelulle kuin radikaali feminismikin. Vain asiantunteva ja hyvin argumentoitu keskustelu vie asioita rakentavalla tavalla eteenpäin.

Mikä sitten Laasasen näkemyksissä on pielessä? Useita asioita. Hänen seksihalukkuutta selvittelevä "markkinateoriansa" on lainaa sosiobiologian lisääntymisen kustannusteorialta. Ongelmana on vain se, että lisääntymisen kustannusteoria toimii vain, kun puhutaan lisääntymisestä. Siinä lisääntymisen kustannuksia lasketaan kehon aineenvaihdunnan tasolla kaloreissa. Sosiobiologiassa voidaan vertailla nisäkkäitä, esim. kädellisiä, ihmiseen, mutta kaikki asiansa tuntevat sosiobiologit tietävät, että vertailu tuottaa vihjeitä siitä, miten ihmiskehon toiminnot voisivat vaikuttaa käyttäytymiseen. Kyseessä ei ole kokonaisvaltainen selittävä teoria, kuten Laasasen markkinateoriassa, sillä ikävä kyllä ihmisen tuottamat kulttuuriset seksuualisuuden säätelemisen keinot vaikuttavat seksuaalisuuteen ja sen ilmenemismuotoihin huomattavasti voimallisemmin kuin sen fysiologiset reunaehdot.

Moitin Laasasta myös vanhanaikaisuudesta. Syynä on se, että hän pitää selviönä ilman kunnollisia perusteita sitä, että seksuaalista vetovoimaa ilmaisee aina naisilla kauneus, ja miehillä asema. Tällaisessa järjestelmässä miehet joutuvat panostamaan, mutta naiset eivät. Laasasen mukaan parin valinta tapahtuu naisilla aina, jos mahdollista, sosiaalisesta asemasta ylöspäin. Tällöin tapahtuu välttämättä maallisen hyvän siirtymä miehiltä naisille, ja alhaisessa sosiaalisessa asemassa olevat miehet jäävät ilman seksiä ja varallisuutta. Laasasen käsitys yhteiskunnasta, seksuaalisesta valtapelistä ja seksin monimuotoisuudesta on ohut kuin euron seteli sivuttain. Hänen olettamuksensa miesten ja naisten motiiveista, haluista ja seksikumppaneista ovat yksioikoisia yleistyksiä, ja sortuvat lisäksi outoon kulttuuriseen jähmettymiseen. Laasaselle maailma taitaa olla luonnostaan heteroseksuaalinen ja yksiavioinen, ja siellä elävät Miehet ja Naiset - joista toiset ovat Marsista ja toiset Venuksesta. Ihmeellinen jähmettynyt, kulttuurinen ja sukupuolinen essentialismi jyllää, ja Laasanen yrittää perustella sen huterasti sosiobiologisilla väärintulkinnoillaan.

Laasasen sumuisista käsityksistä hyvä esimerkki on hänen radio-ohjelmassa esittämänsä näkemys parisuhteen ansasta. Se menee jotakuinkin näin. Ajatellaan, että mies haluaa seksiä 3 kertaa viikossa. Jos hänellä ei ole hyvin korkeaa maskuliinista asemaa, esim politiikassa, urheilussa, musiikkielämässä tms., niin hänen mahdollisuutensa saada seksiä haluamansa määrä on hyvin vähäinen. Hänen täytyy siis turvautua parisuhteeseen, jossa hänen mahdollisuutensa saada seksiä on parempi kuin sinkkuna. Parisuhteessa kuitenkin vallitsevat Laasasen mielestä sellaiset käytännöt, että miehestä tulee mitä erilaisimmin tavoin aina maksava osapuoli. Seksi maksaa siis aina miehelle - joko aseman tavoittelun kustannuksien kautta, tai parisuhteen normien kautta. (Jos tämä kuulostaa ufolta, kuunnelkaa radio-ohjelman uusinta...)

Henry "unelmana 3 kertaa viikossa" Laasanen ei ole ilmeisesti koskaan kuullut naisista, jotka haluavat seksiä miesten kanssa muustakin syystä kuin resurssien distribuution takia. Mikä voisi olla muu syy... öö... olisiko nautinto mitään? Alistuminen parisuhteeseen seksin takia on myös outo käsitys. Ihmiset voivat ryhtyä hyvin erilaisiin suhteisiin tai harrastaa vaikka ryhmäseksiä. Miten Laasanen selittää kimppakivan resurssien jaon näkökulmasta? Käsitys miesten ja naisten seksihaluista ja motiiveista on vanhanaikainen, eikä se ota huomioon kulttuuristen muutosten mahdollisuutta. Taloudellisesti riippumattomien yksilöiden välinen parisuhde on täysin mahdollinen, ja nykyisin arvostettukin toimintatapa. Laasaselle lankeaa muserteva todistustaakka, jos hän yrittää väittää, että hänen markkinateoriansa todella kuvaa oikein kaikkia ihmisten seksuaalista kanssakäymistä kulttuureista ja alakulttuureista riippumatta. Laasasen kapea seksuaalisen vallan teoria ei ole mikään välttämätön selitysmalli. Päinvastoin, valta-analyysinä se on jopa tökerö ja karkea. On tainnut jäädä sosiologilta Foucault lukematta.

Laasasen aatteellisesti vääristynyt ja pseudotieteellinen kehitelmä muistuttaa inhottavalla tavalla ruotsalaisten hurufeministien vastaavaa rakennelmaa, "sukupuolivaltateoriaa", jossa kaikki perheväkivalta selitetään miesten luontaisella vallanhalulla ja väkivaltaisuudella. "Teoria" on radikaalin naisjärjestö ROKS:n ajamana saanut kannatusta jopa naapurimme viranomaiskoneistoissa. Sosiologien ja yhteiskuntatieteilijöiden on syytä tarkastella hyvin kriittisesti tieteenalojaan, jos tällainen aatteellinen puuhastelu pääsee läpi tieteellisen tutkimuksen nimissä.