Keskustelu seksissä suojautumisesta on tärkeää, mutta sitä ei pidä yksinkertaistaa

Hesarin juttu seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta (30.3.2021) on hyvä ja tärkeä. Se ei kuitenkaan onnistu erityisen hyvin ruotimaan seksitilanteiden monimutkaista neuvottelukuviota. Jutun keskiössä ovat stealthing eli kondomin ottaminen salaa pois kesken seksin sekä kondomin käyttöön liittyvä painostus. Niiden osalta jutun viesti on yksinkertainen ja selvä - ja oikea. Kondomin käyttö on aina neuvottelukysymys, jossa toisen tahdon yli ei saa kävellä. 

Kun jutussa käsitellään kondomin käyttöön liittyvää manipulaatiota ja painostusta, eettisten erottelujen tekeminen muuttuu hankalammaksi. Tässä on myös jutun suurin kömmähdys. Juttu antaa ymmärtää lukijoiden tarinoiden kautta, että miesten näkemykset kondomista vapautumisesta olisivat pääasiassa manipulaatiota ja fuulaa. Tähän olisi tarvittu rakastava lusikallinen seksologista osaamista.

On aivan totta, että kondomin kanssa perseily on pääsääntöisesti miesten juttu. Monien miesten asenteissa tarvittaisiin suurta muutosta, jotta seksitilanteet olisivat heidän kumppaneilleen entistä turvallisempia, eikä kenenkään tarvitsisi kohdata tai pelätä painostusta asiassa. Pelko ja epävarmuus eivät ole mukavia seuralaisia seksitilanteissa. 

Juttu kuitenkin vihjaa lukijoiden kertomusten kautta, että miltei kaikki miesten käynnistämät keskustelut kondomin käytöstä olisivat vähintään manipulatiivisia, ja että miesten toiveet ja tarpeet asiassa olisivat vain venkoilua. Miesten näkökulmaa kondomin käyttöön ei käsitellä jutussa lainkaan, eikä manipulaatiokertomuksille esitetä mitään vaihtoehtoista narratiivia.

Kun mukaan tuodaan seksologinen ymmärrys ja miesten näkökulma, asetelmat näyttävät vähän toisenlaisilta. Valtaosalle miehistä kondomin käyttö on ihan oikeasti seksin nautinnollisuutta huomattavasti heikentävä asia. Kondomi on siis välttämätön paha. Lisäksi monille kondomin käyttö on ihan oikeasti epämiellyttävää. Jos penis ei ole erityisen tuntoherkkä, kondomi voi viedä seksistä tunnon kokonaan. Silloin seksi on lähinnä tympeä suoritus ja laukeaminen on käytännössä mahdotonta. Se voi johtaa myös stondiksen katoamiseen, kun tuntoaistimukset eivät pidä kiihottumista yllä.

Nämä ovat oikeita ja merkittäviä syitä sille, miksi monet miehet haluavat neuvotella kondomista vapautumisesta etenkin vakiintuneissa seksiä sisältävissä suhteissa. Miesten syitä ei voi kuitata vain vedätyksenä tai manipulaationa. Lisäksi seksissä on kyse myös intiimiydestä, läheisyydestä ja monista muista hyvistä, joita kondomin käyttö voi vähentää.

Jutun ongelmien taustalla ovat ikivanhat asenneongelmat, miten miehen pitäisi aina kyetä suorittamaan seksihommat sujuvasti kaikissa tilanteissa ja kaikki velvollisuudet huomioiden. Kun miesten näkemyksiä esimerkiksi seksin nautinnollisuudesta tai intiimiydestä ei kuulla tai oteta vakavasti, ollaan jälleen vanhassa kunnon "mies ei valita, mies suorittaa" -olettamuksessa, joka vahingoittaa miehiä valtavasti.  

Jutun asenteissa kaikuu myös ajatus siitä, että naiset eivät ole miesten tavoin kiinnostuneita seksistä tai sen nautinnollisuudesta, ja että miesten ajatukset siitä, että seksin pitäisi olla kivaa ja nautinnollista, ovat jotenkin vääränlaisia. Tällaiset kaiut puritaanisesta seksinegatiivisuudesta eivät ole kenellekään eduksi - ei miehille eikä naisille. 

Jos kondomin käyttö nostetaan jonkinlaiseksi nykyajan pakkopullaksi, sivuutetaan se seikka, että seksitilanteet perustuvat aina neuvottelulle. Myös suojautumisesta ja siihen liittyvistä ajatuksista on oltava mahdollisuus keskustella hyvässä hengessä. Jos toiveet eroavat valtavasti toisistaan, eikä kompromissia synny, lienee parempi, että seksiinkään ei silloin ryhdytä.

Tämän kaiken huomioimisessa ei ole kyse siitä, että perseilylle, painostamiselle tai manipuloinnille annettaisiin synninpäästö. Kaukana siitä. Joidenkin miesten kusipäiset toimintatavat ovat kaikille haitaksi ja synnyttävät seksitilanteisiin varautuneisuutta ja pelkoa. Ne synnyttävät myös turhaan asetelmia, joissa sukupuolet nähdään toistensa vastustajina. Tätä asetelmaa myös Hesarin juttu osittain heijasteli, valitettavasti. 

Sen sijaan hyvässä seksikommunikaatiossa on kyse aidosta kohtaamisesta, jossa kerrotaan omista haluista ja tarpeista, rajoja kunnioitetaan ja toisen näkemyksiä kuunnellaan hyväntahtoisesti. Pyrkimyksenä on tietysti molemmille hyvä ja nautinnollinen seksi. Kun nämä asiat toimivat, suojautumisen kanssa perseilystä ja sukupuoleen kiinnittyneistä asenteista päästään toivottavasti joskus eroon.

Osmo Kontula yrittää syrjäyttää nuoren naisen seksologisen seuran puheenjohtajan paikalta - jälleen

Vietin tänään 10.9.2020 elämäni neljä turhinta ja absurdeinta tuntia Suomen seksologisen seuran vuosikokouksen jatkokokouksessa. Siellä seurasin ja osallistuin outoon näytelmään, joka on jatkoa Osmo Kontulaa koskevaan saagaan, josta kirjoitin aiemmin täällä.

Aiempaa kirjoitustani on arvosteltu rajusti siksi, että käytän siinä rumaa kieltä. Joitakin seksologeja ja muita siis häiritsee enemmän rumasti sanominen kuin se, että Kontula on käyttänyt valtaansa seurassa väärin ja hyökännyt seksistisesti nuorta, naispuolista puheenjohtajaa vastaan. Marja Kihlström kirjoittaa itse asiasta täällä. 

Koska rumasti sanominen on joidenkin mielestä pahempaa kuin seksistinen hyökkäys toista kohtaan, aion käyttää tässä tekstissä hyvin asiallista kieltä. Lisäksi minua on varoiteltu useaan otteeseen ottamasta asiaan kantaa julkisesti, koska se saattaisi hämmentää entisestään seksologisen seuran mutkalla olevia asioita. Minun eettinen vakaumukseni ei kuitenkaan anna minun olla hiljaa niistä asioista, joita olen todistanut viimeisen kuukauden sisällä, ja tänään maailman oudoimmassa kokouksessa.

Seksologisen seuran jäsenistä moni on toivonut avoimuutta seuran asioihin. He eivät ehkä tiedä, mitä ovat tilanneet, mutta toimitetaan nyt. Olen itsekin avoimen keskustelun kannalla; pidän kurjana sitä, että kaikkea Kontulan ikävää toimintaa vuosien ajalta ei ole ollut mahdollista nostaa esille aiemmin. Suurimpana esteenä on ollut pelko hänen valtaansa kohtaan. Vasta nyt, kun Kontula on jäänyt eläkkeelle useista tehtävistään, ongelmista on voitu alkaa puhua. Niin suuri vaikutus asiattomalla vallankäytöllä on ollut.

Valitettavan tutun oloinen asetelma on nyt toistumassa. Osmo Kontula hyökkää voimalla seksologisen seuran nykyistä puheenjohtajaa vastaan. Kyseessä on Kontulaa huomattavasti nuorempi nainen, Tiina Vilponen, mikä ei ehkä yllätä Kihlströmin tapausta seuranneita. Yhteistä Marjan ja Tiinan välillä on se, että kumpikaan heistä ei taivu vallankäyttöön tai painostukseen, vaikka painostaja olisi miten arvovaltainen tahansa.

Nyt Kontula yrittää syrjäyttää Tiina Vilposen seuran puheenjohtajan paikalta vedoten teknisiin yksityiskohtiin seuran sääntöasioissa. Hän aloitti hyökkäyksensä elokuussa pidetyssä vuosikokouksen ensimmäisessä osassa väittäen, että Vilposen kausi hallituksen puheenjohtajana olisi vain yhden vuoden, ja että hänen pitäisi nyt luopua puheenjohtajuudestaan, vaikka seuran nykyisissä säännöissä puheenjohtajan kaudeksi on kirjattu 2 vuotta. 

Taustalla Kontulan syytöksissä on uusien sääntöjen hyväksyminen vuonna 2019. Uudet säännöt tehtiin, koska vanhat säännöt olivat vanhentuneet ja epäselvät, ja ne vain pönkittivät seurassa Kontulan aikoina vallinnutta epävirallista johtamiskulttuuria. 

Kontulan mielestä Tiinan pitäisi astua syrjään, koska vanhoina aikoina seuran käytäntönä on ollut puheenjohtajan valinta vuosittain. Puheenjohtajan kautta ei kuitenkaan mainita vanhoissa säännöissä, koska se on ilmeisesti unohtunut. Sen sijaan hallituksen jäsenen kausi mainitaan, se on 2 vuotta. Kyse on siis juuri sellaisesta epävirallisesta johtamiskulttuurista, jota on toteutettu Kontulan aikoina hänen päätöksillään ja valvonnassaan.

Kontulan syrjäyttämishankkeessa on kuitenkin unohdettu ottaa esille kaksi olennaista seikkaa:

• Kontula on itse ollut mukana vuosikokouksessa 2019, jossa uudet säännöt hyväksyttiin, ja jossa Tiina valittiin kahden vuoden kaudelle yksimielisesti. Kontula ei silloin kiistänyt sääntöjä tai Tiinan valintaa, eikä riitauttanut päätöksiä kokouksen jälkeen lain asettamassa määräajassa.

• Kontulaa alkoi kiinnostamaan Tiinan puheenjohtajakauden pituus ja sääntöasiat vasta, kun hän joutui oman toimintansa tähden seurassa erottamisprosessiin. Erottamisprosessia johti asiaan kuuluvasti seuran puheenjohtaja eli Tiina.

Kontulan hyökkäys Tiinaa vastaan on kosto erottamisprosessista. Kontula osallistui neuvotteluihin, joissa erottaminen päätettiin peruuttaa, ja hän hyväksyi sovinnon. Nyt hän päätti palata eläkkeeltään savustamaan Tiinaa ulos puheenjohtajan paikalta ja sääntötekniset kysymykset alkoivat kiinnostaa häntä kovin, vaikka niissä ei ollut mitään huomautettavaa vuonna 2019, kun hän oli itse uusia sääntöjä hyväksymässä.

Kontulan yritys syrjäyttää Tiinaa puheenjohtajan paikalta tuskin onnistuu sääntöjen ja yhdistyslain avulla. Sen sijaan Tiinaan ja seuran hallitukseen kohdistuva savustaminen, häirintä ja väsyttäminen saattaa onnistua. Kontula on masinoinut tuttujaan mukaan toimintaan ja nyt pieni joukko Kontulan kavereita tekee kaikkensa saadakseen seuran asiat mahdollisimman vaikeiksi.

Vaikka Kontula ja kaverit yrittävät esittää, että eivät tee yhteistyötä syrjäyttämisyrityksen masinoimiseksi, samanlaiset copy-paste -viestit eri henkilöiltä, luottamuksellisen tiedon vuotaminen ja tiiviit rintamat kokouksissa kertovat toista. 

Nyt Kontulan ja kavereiden hyökkäysten vuoksi seuran vuosikokous on mennyt täydeksi sirkukseksi. Jo kaksi kokousta on vedetty pääsemättä kokouksen järjestäymisasioita pidemmälle. Laskuakin touhusta kertyy muutama tonni per kerta tilojen ja järjestelyiden takia. Voihan seuran talouden näinkin tärvellä.

Syynä kokousten jumittumiseen on Kontulan leirin jatkuva ja intensiivinen hyökkäys seuran puheenjohtajaa ja hallitusta vastaan. Ilmeisesti taktiikka on se, että mitä ei voi saavuttaa lain sallimin asiallisin keinoin (esim. riitauttamalla puheenjohtajan kaudet oikeudessa) yritetään saavuttaa väsytyksellä ja sotkemalla seuran hallinto pitkäksi ajaksi.

Tämän päivän kokouksessa päädyttiin erikoisiin tilanteisiin. Osmo Kontula piti pari puheenvuoroa, joissa hän esitti olevansa hyvin huolissaan seksologisen seuran tilasta ja ilmapiiristä, vaikka hän on päätekijä ongelmien aiheuttajana. Kontula valehteli kirkkain silmin ja arvovaltaansa nojaten, että hänellä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, vaikka hän edellisessä kokouksessa elokuussa aloitti Tiinan syrjäyttämisen omien sääntötulkintojensa nojalla.

Lisäksi eräs pieni sattumus paljasti asetelman aika rumasti: Kontula tunki eräässä tilanteessa mikrofonin ääreen sanomaan asiaansa, ja vei mikrofonin Tiinalta, vaikka hänelle ei oltu annettu siinä kohdassa puheenvuoroa. Tällaista on se röyhkeys ja olettamus omasta asemasta (entitlement), jota monet seuran aktiivit ovat ihmetelleet jo vuosia. Nyt se pilkahti näkyviin kaikille muillekin.

Kokoussaaga jatkuu vielä, sillä kokous päättyi taas kesken, esityslistan kohtaan 3, jos muistan oikein. Osmo ja hänen kaverinsa ovat alkaneet saagan aikana esittää hurjia syytöksiä väärinkäytöksistä, luottamusaseman rikkomisesta ja talousrikoksista ilman perusteluja. Kokouksiin tarvitaan nyt lakiapua, koska tilanne on mennyt niin älyttömäksi.

Tällaiset ovat asiattoman vallankäytön kasvot. Väsyttämistä, valehtelua, mustamaalaamista ja perättömiä syytöksiä. Ja syynä on viime kädessä vain se asia, että nuoret naiset ovat uskaltaneet nousta Kontulan vallankäyttöä ja vanhoja epämääräisiä johtamiskäytäntöjä vastaan. 

Kirsikkana kakun päälle Kontula sanoi kokouksessa, että kun hän oli puheenjohtaja, mitään tällaisia ongelmia ei ollut. No ei ollut silloin, kun kaikki tekivät kuten Kontula sanoi.

Seksismin ja asiattoman vallankäytön kitkeminen on ikävää ja epäkiitollista työtä. Vanhojen miesten valta ulottuu pitkälle. Sen varjo on niin pitkä, että useat seksologisen seuran jäsenet ovat jääneet sen alle. Osmoa peesaillaan, seksismin vastustajia mustamaalataan ja arvovaltaa pelätään. Minun eettinen vakaumukseni ei salli tällaista, ja aion puolustaa seuran toimeliaita nuoria naisia viimeiseen asti tässä väännössä - vaikka he ovatkin täysin kykeneviä puolustamaan itse itseään, mutta ei kukaan tällaista yksin jaksa.

Lisäys 27.11.2020 Imperiumin vastaisku

Osmo Kontula ja pari kaveriansa lähtivät näemmä vastaiskuun oikein Hesarin palstalla. Tällä sumuverholla yritetään peittää sitä tosiasiaa, että Kontula on käyttäytynyt seksistisesti ja asiattomasti Tiina Vilposta ja Maria Kihlströmiä vastaan, ja että hän on ollut vallan väärinkäyttäjä Suomen seksologisessa seurassa jo vuosikausia.

Sumuverholla peitetään myös sitä seikkaa, että Kontula, tuo seksologian Väyrynen, on taas hakeutumassa seuran johtoon, kun hän on saanut häirinnällään ja kiusaamisellaan nykyisen puheenjohtajan, Tiina Vilposen, eroamaan. Ero astuu voimaan 30.11., joten Hesarin juttu on aika kätevästi ajoitettu ennen kriittistä kokousta. Tietääköhän Hesarin toimittaja, millaiseen vedätykseen Kontula ja kaverinsa on hänet vetäneet?

Kontula ja kaverinsa syyttävät minua lystikkäästi "maalituksesta" ja jutussa puhutaan ”julkisesta telottamisesta”, vaikka en ole käyttänyt somea enää pariin vuoteen. He ilmeisesti viittaavat näillä blogiteksteihini. Tiedoksi kaikille seksismin ja syrjinnän vastustajille: kaikki mitä teette on ilmeisesti nyt maalittamista ja telottamista, koska näin on Hesarissa todettu. 

Hesarin juttu on sumuverho. Siinä pari Kontulan kaveria yrittää vääntää asiaa jostakin koulutusjutuista tai pohjoismaisesta yhteistyöstä, joissa ei tosiasiassa ole mitään kiistanalaista, paitsi Kontula itse. Ainoa todellinen pihvi jää käsittelemättä: se, että Kontula on nyt onnistuneesta savustanut Suomen seksologisesta seurasta kaksi nuorempaa naista puheenjohtajan paikalta, ja on itse jälleen kampeamassa johtoon. 

Minä vastustan edelleen aktiivisesti seksismiä ja Kontulan sekä muiden käppäukkojen seksististä suhmurointia ja valtaan takertumista, vaikka se johtaakin siihen, että minua yritetään vetää lokaan Hesaria myöten. Sori, käppäukot ja -akat, ei onnistu!

Mitä löytyy jalkojen välistä? - Ainakin semioottis-poliittinen konflikti!

Sukupuolielimet, genitaalit, pissaelimet... Jalkojen väliä koristaville härpättimille on monta nimeä, mutta mikään niistä ei ole täydellinen. Ongelma johtaa paikoin jopa ärhentelyyn kovasti virittyneessä sukupuolikeskustelussa; härpättimiä koskevat sanat nimittäin kantavat monenlaisia viittauksia ja merkityskonteksteja, jotka eivät miellytä kaikkia.

Sanojen merkitykset ovat sekä kulttuurisia että yksilöllisiä. Vaikka yksilö kuinka käyttäisi jotakin sanaa omalla tavallaan, ei sanan kulttuurisista viittauksista pääse helposti eroon, sillä kuulijat lukevat sanoihin aina mukaan sekä oman tulkintansa että kulttuurisesti jaetut merkitykset. Ilman jaettua ainesta ymmärrettävä kieli olisi tietenkin mahdotonta, joten kulttuuriset merkitykset, stereotyypit, myytit ja väärinymmärrykset pyörivät jaloissamme, vaikka kuinka yrittäisimme jalostaa kieltä puhdasoppiseksi tai eksaktiksi (mikä vastaa haasteena pitkälti kiviseinän murtamista otsalla).

Mutta, jotta otsikon ajatus ei pääse karkaamaan pidemmälle semiotiikan kurimukseen, syynätkäämme asiaa esimerkkien kautta:

Sukupuolielimet: Tämä on virallinen valinta nimeksi jalkovälihärpättimille. Se löytyy niin lakitekstistä kuin viranomaismietinnöistäkin. Sanaa on arvosteltu erityisesti siitä, että se olettaa sukupuolen olevan kaksijakoinen asia ja toisintaa konservatiivista käsitystä miehen ja naisen toisiaan täydentävästä luonteesta. Toisaalta voidaan sanoa, että "asialla on monta puolta", joten kaksijakoisuus näyttäisi olevan vain tulkinta, ei sanan "puoli" merkitykseen välttämättä kytkeytyvä asia. Sanan ongelmana on myös se, että se kytkee sukupuolen käsitteenä (sis. myös kokemuksen, identiteetin jne.) jalkojen välisiin härpäkkeisiin, mikä ei tietenkään ole koko totuus asiasta. Toki voidaan väittää, että sana ei pyri kertomaan koko totuutta tai oleta välttämätöntä linkkiä härpättimien ja identiteetin välillä, vaan viittaa ainoastaan siihen seikkaan, että sukupuolielimet ovat de facto valtaosalle ihmisiä tärkeä sukupuolta määrittävä tekijä, vaikka ne eivät kaikille olisikaan. Tässä mielessä sana olisi eräänlainen enemmistökäsite, joka kyllä kuvaa todellisuutta hyvin enemmistön näkökulmasta, mutta jättää sukupuolivähemmistöt osin sen merkityskontekstin ulkopuolelle.

Sukuelimet: Jotta puolittamisesta päästäisiin eroon, on sukupuolielimien tilalle ehdotettu sukuelimiä. Valitettavasti tällöin tilalle saadaan koko suku, mikä ei välttämättä ole toivottavaa, sillä sukuelimet, kuten suvun pää ja sukukokouksen seremoniamestari, eivät luontevasti sijoitu jalkojen väliin. Lisäksi sana kytkee härpättimet suvunjatkamiseen, mikä toki on yksi niiden mahdollinen käyttötapa, mutta ongelma on lopulta ihan sama kuin sukupuolielintenkin kanssa: saamme väkisin niskaamme merkityskontekstin, joka vääntää elimet kohti jotakin tiettyä tarkoitusta, oli kyse sitten sukupuolen määrittelemisestä tai suvun jatkamisesta.

Genitaalit: Jotkut neropatit yrittävät päästä eroon suomen kielen merkityshankaluuksista käyttämällä latinankielistä sanaa. Vieraskielisyyden ja sivistyssanakikkailun lisäksi genitaalien ongelmana on sama merkityskonteksti kuin sukuelimilläkin: latinan genitalis viittaa siittämiseen ja synnyttämiseen. Vaikka latinan puhuminen on tietty siistiä, emme pääse sen avulla tällä kertaa ongelmia pakoon.

Seksielimet: No nyt päästään asiaan! Tähän mennessä paras sana kytkee jalkovälihärpättimet ehdottomasti mukavimpaan toimintaan, jota niillä voi tehdä - ainakin minun mielestäni. Sana on siitä hyvä, että se sallii kaikenlaisen seksitoiminnan, myös sooloseksin, eikä pakota sukupuolta tai lisääntymistä mukaan kuvioon. Tälläkin sanalla toki on kriitikkonsa ja ongelmansa. Koska elimillä voidaan tehdä (ja olla tekemättä) useita asioita, voidaan väittää, että on perusteetonta seksin mainostamista kytkeä härpättimet kiinteästi seksikontekstiin. Väkevämpi vastaväite samoilla linjoilla huomauttaa, että lasten kohdalla härpäkkeiden kutsuminen seksielimiksi ontuu pahasti. Tosin eipä niiden nimittäminen sukuelimiksi ole yhtään osuvampaa.

Pissaelimet: Kun nyt lapsiin päästiin, niin tämä sana lienee lapsia varten keksitty häveliäs kiertoilmaus, jotta aikuiset voisivat vältellä seksistä puhumista. Toki sanassa tulee esille härpättimien yksi merkittävä käyttötarkoitus, mutta sanan merkityskonteksti on ihan yhtä rajoittunut kuin muidenkin ehdokkaiden.

Eiköhän tämä pyörittely tee jo selväksi ongelman luonteen. Kukin voi toki itse käyttää omista jälkovälihärpäkkeistään ihan mitä nimitystä tahansa, mutta ongelman kanssa joudutaan painimaan, kun halutaan puhua niistä yleisellä tasolla. Semioottinen pallottelu kirkastaa ainakin sen asian, että ihan kovin besserwisseriksi ei itse käyttämänsä sanan erinomaisuuden kanssa kannata ryhtyä; kaikille sanoille löytyy perusteltuja vastaväitteitä. Toisaalta vastaväitteiden kanssa voi myös relata ja todeta, että sanat ovat aina monimerkityksisiä, eikä niiden päällimmäisiä kulttuurisia mielikuvia ja merkityskonteksteja tarvitse pitää välttämättöminä. Sanojen käyttö joustavasti lisää pikkuhiljaa niiden joustavuutta myös kulttuuristen merkitysten tasolla.

Itse olen päätynyt ongelmanratkaisussa vaiheeseen, jossa sana vehkeet näyttää olevan paras termi, jota... no, vehkeistä voi käyttää sekä puhekielessä että seksologian ammatillisessa kontekstissa. Se on neutraali, selkeä, lyhyt, helppokäyttöinen ja suuhun sopiva [sic], eikä se pakota mitään merkityskontekstia mukaan keskusteluun. Vehje tarkoittaa puhekielessä jotakin tarkemmin määrittelemätöntä välinettä, jota voi käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Sana on kontekstisidonnainen, joten sen voi hyvin ottaa käyttöön myös seksuaalisuuden kontekstissa rakentaen sille näin omaa joustavaa merkitystä siellä. Vehkeiden ongelmana on sanan puhekielisyys, mikä tekee sen käytön hankalaksi virallisissa asiakirjoissa - ainakin toistaiseksi.

Sanakeskustelu tietysti jatkuu tästä hamaan tulevaisuuteen, sillä kieli ja tulkinnat elävät ja uusia sanoja syntyy. Jos löydät mielestäsi superhyvän sanan, joka ratkoo yllämainittuja ongelmia, niin täräytä ehdotus ja raudanlujat perustelut kommentteihin.

Hyvää vehkeilyä kaikille!

Mansplaining ja sukupuolinaivismi

Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.

Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäyksenä tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 

Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem -derailing-taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut. Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.

On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.

Hesarin tuottaja sekoilee raiskausuutisoinnin kanssa

Helsingin sanomien kaupunkitoimituksen uutistuottaja Päivi Punkka arvosteli kommenttipuheenvuorossaan raiskaustapauksen uutisointia. Hän antoi ymmärtää, että vammojen laadusta puhuminen tai tekijöiden ikään viittaaminen "poikina" olisi jotenkin väärin. Hän kirjoittaa:

Valtaosa nykyihmisistä varmaankin jo toivottavasti ymmärtää, mistä raiskauksessa on kyse: vakavasta rikoksesta, vallankäytöstä, väkivallasta, joka pahimmillaan tuhoaa uhrin elämän. Pojankoltiaisilla tai mustelmien puuttumisella ei pitäisi olla sijaa ajatuksissa tai keskusteluissa, kun puhutaan raiskauksesta.

Alun toteamuksesta kukaan tuskin on eri mieltä, mutta paasaus "pojankoltiaisista" tai "mustelmista" on ihan Punkan omaa maalailua. Hän kyllä yrittää syyttää näistä kyseenalaisista sanamuodoista poliisia ja toimittajakollegaansa, mutta tällaisia ilmauksia ei löydy alkuperäisestä uutisesta.

Punkan kirjoitus on todella outo. Luin Hesarin uutisen huolella läpi, enkä löytänyt mitään erikoista, virheellistä tai värittynyttä. Sanamuodoista voidaan toki olla montaa mieltä ja kinata maailman tappiin asti. Uutisoinnin tyyli tai sisältö oli kuitenkin täysin asiallista ja tällaiselle uutisoinnille tyypillistä.

Punkka tarttui erityisesti komisario Hiltusen kommenttiin "Nainen ei loukkaantunut fyysisesti vakavasti tapahtuneessa", joka on epäilemättä vastaus kysymykseen, miten naiselle kävi. Sen mainitseminen, että vakavia vammoja ei tullut on ihan perusteltua tiedottamista. Asian olisi voinut ilmaista esim. "lieviä fyysisiä vammoja", mutta yhtälailla sitäkin voitaisiin arvostella sanan "lievä" käytöstä vakavan rikoksen kohdalla.

Vammoista kysyminen ja puhuminen on rikosuutisoinnissa tavanomaista. Rikosten raakuudella ja tekotavalla on huomattavasti merkitystä tapauksen arvioimiselle ja yleiselle turvallisuudelle. Punkan esittämä verhottu väite siitä, että jokainen raiskaus on aina yhtä vakava rikos, ei ole järkevä, sillä on selvää, että tekotavoissa on monenlaisia eroja. On myös aivan perusteltua, että poliisi ottaa kantaa vain fyysisiin vammoihin, sillä henkisen vahingon määrää ei voi arvioida tässä vaiheessa mitenkään.

Ja mitä tulee "poikiin" tekijöinä, uutisen mukaan pojat olivat 15-18 -vuotiaita. Tämän ikäisistä ihmislajin koiraista käytetään tavallisesti arkikielessä sanaa "poika", joten Punkan reagointi on vallan kummallista. Erikoisempaa olisi, jos käytettäisiin sanaa "mies".

Olen aiemmin todennut, miten sukupuolta ja ikää muljataan välillä uutisissa rikoksen tekijöiden ja uhrien stereotyyppien mukaisiksi. Esimerkiksi 17-vuotiasta rikoksen tekijää pyritään kutsumaan "nuoreksi mieheksi" ja vastaavasti 17-vuotiasta uhria "pojaksi". Tällä kertaa nimike meni ihan oikein. "Pojan" käyttäminen iän ilmauksena ei ole tietenkään mikään "pojat on poikia" -väite. Haloo nyt saatana.

Mitä Punkka oikein ajaa takaa? Hänen syytöksensä ovat perusteettomia ja yliampuvia, sillä uutisoinnissa ei ollut kyse "pojankoltiaisista" tai "mustelmisen puuttumisesta". Nämä ovat hänen omia sanojaan, joita ei löydy alkuperäisestä tekstistä.Yrittääkö Punkka sanoa kommentillaan, että toimittajien ja poliisin pitäisi luopua neutraalista tyylistä raportoidessaan naisiin kohdistuvista seksuaalirikoksista? Pitäisikö rikoksia alkaa alleviivaamaan tai retostelemaan keltaisen lehdistön tapaan?

Pitäisikö jokaisen rikosuutisen perään lisätä vakavalla äänellä lausuttu julkilausuma: "Tämä on niin raskas, vaikea ja murheellinen asia..."

Punkan sekoilu on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät aikeet, tuohtumus ja heikko osaaminen tuottavat, kun harkinta sattuu pettämään. Tiedän hyvin, mitä silloin voi tapahtua, sillä olen itsekin joskus kirjoitellut kaikenlaista epämääräistä vitutuspäissäni. Olennaisena erona minun ja Punkan välillä on kuitenkin se, että Punkka touhuaa arvostetun lehden toimituksessa ja purkaa tunteitaan suurelle lukijakunnalle, joka pitää painettua sanaa erityisen luotettavana.

Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen

Feminismiä ja sukupuolta koskevissa eetterikeskusteluissa nostaa vahvasti päätään trendikäs osakulttuuri, jonka modus operandia voisi luonnehtia etulyöntiaseman tavoitteluksi loukkaantumisella. Osakulttuurin toiminnassa keskeisinä tekijöinä ovat uhriposition hyödyntäminen (victim entitlement), loukkaantumisen käyttäminen oikeutuksena (culture of umbrage) sekä joukkovoiman hyödyntäminen (angry lynching mob).

Kiinnostavaa on, että keskustelun polaariset vastapuolet, feministiaktivistit sekä miesasiamiehet, hyödyntävät täsmälleen samaa keinovalikoimaa retoriikassaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki feministit tai miesaktivistit sortuisivat näihin huteriin keskustelutaktiikoihin, mutta suosituimmilla eetteripalstoilla niin vaikuttaa käyvän. Todettakoon, että valitettavan useat hyvät keskustelunavaukset puolesta riippumatta jäävät möyhäämisen jalkoihin.

Otan pari esimerkkiä, joita olen itse kohdannut. Niitä löytyy paljon enemmänkin, joten en pyri osoittamaan ilmiötä todeksi juuri näillä esimerkeillä, vaan hahmottelen ainoastaan loukkaantumiskulttuurin rakenteita (alla pari jatkolinkkiä kiinnostuneille):

1. Henry Laasasen pitämän Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogin keskusteluissa on toistunut usein ilmiö, jossa jokin kriitinen huomio alkuperäiseen kirjoitukseen tai keskustelun valtavirtaa edustavaan kommenttiin luetaan suoralta kädeltä "femakkoroskaksi". Tyypillistä keskustelulle on se, että itse asia jää pitkälti keskustelutta, mutta iso joukko palstan vakiokeskustelijoita dissaa, vittuilee tai trollaa toisinajattelijan kumoon.

Laasasen blogissa ei ole tykkäystoimintoa, mutta monella ulukomaan palastalla efektiä vahvistetaan tykkäämällä joukoittain jostakin samanmielisestä  vastaväitteestä riippumatta sen tasosta. Tykkäily aivottomista samanmielisyyksistä tai retorisista henkilöön käyvistä hyökkäyksistä ei ole mitään viatonta oman mielen ilmaisemista, vaan klassista soihdut ja talikot -taktiikkaa, jossa toisinajattelu pyritään nujertamaan joukon voimalla.

2. Feministisellä Jezebel-sivustolla olen kohdannut täsmälleen saman ilmiön kuin yllä esittelin. Kaikista surullisin kohtaamani tapaus liittyi Isla Vistan murhien jälkipyykkiin, jossa Jezebelin juttu ja yleinen mielipide rummutti käsitystä, jonka mukaan poliisi ei ottanut Rodgerilta (murhaaja) aseita pois, koska poliisi on naisvihamielinen. Keskustelussa esiintyi hyvin sitkeä ja asiallinen poliisitoimintaa ja lakia tunteva henkilö, joka argumentoi pätevästi sen puolesta, että poliisi ei olisi saanut lain ja virkakäytäntöjensä nojalla ottaa Rodgerilta aseita pois niiden tietojen peruteella, joita poliisilla silloin oli. Tämä selitys oli selkeästi vahvempi kuin perustelematon spekulaatio poliisin naisvihamielisyydestä.

Keskustelussa tätä asiallisesti käyttäytynyttä ja hyvin argumentoinutta henkilöä vastaan nousi valtava paskamyrsky: häntä nimiteltiin, hänen taustojaan ja motiivejaan kyseenalaistettiin ja hänen sanomisiaan vääristeltiin. Tätä kaikkea tehtiin isolla joukolla, joka lietsoi toisiaan mitä älyttömimpiin hyökkäyksiin aina pilkkakuvien ja inhottavan persoonallisuusarvioinnin muodoissa.

Yllä mainitut esimerkit eivät ole yksittäistapauksia. Vastaavaa tapahtuu eri tavoin ja eritasoisena useilla foorumeilla, jotka osallistuvat sukupuolikeskusteluun ja tiettyihin muihin rinnakkaisiin diskursseihin. Trendi on levittäytynyt mm. feministiseen keskusteluun, queer-aktivismiin, trans-aktivismiin, miesliikkeeseen, rasismikeskusteluun, "maahanmuuttokritiikkiin" ja  evoluutiopsykologiseen jauhantaan.

Tympeä erityispiirre tässä keskusteluosakulttuurissa on se, että sivistyneistä yhteiskunnista pitkälti kitkeytynyt "vihaisen lynkkausjoukon" idea on palannut takaisin eteerisessä muodossa. Ennen lynkkausjoukko saattoi todella tappaa tai karkoittaa epäsuosiossa olleen henkilön tai ryhmän, mutta nykyisessä muodossaan lynkkausjoukko pyrkii käyttämään häpäisyretoriikkaa hiljentääkseen tai karkoittaakseen epäsuosittuja mielipiteitä esittävän keskustelijan. Inhottavuudessaan uusi lynkkaustaktiikka ei paljoa häviä vanhalle soihdut ja talikot -meiningille.

Keskustelutaktiikkana lynkkausjoukko on tietenkin surkea. Se hyödyntää nykyisessä muodossaan väkevästi kahta virheellisen argumentaation keinoa: ad populumia ja ad misericordiamia. Edellinen on ajattelutapa, jonka mukaan jokin suosittu käsitys on automaattisesti oikea käsitys. On surullista, että omissa liemissä muhiminen tuottaa samanlaista pöljyyttä niin miesliikkeen foorumeilla kuin feministienkin keskuudessa. Keskustelussa keskialueelle jättäytyvät kriittinen arvioitsija saa niskaansa täyslaidallisen kummaltakin suunnalta. Toisaalta on aika tyylikästä olla samanaikaisesti änkyräfemakko ja seksistinen etuoikeutettu miespaska...

Jälkimmäinen ajattelutapa (ad misericordiam) rakentuu uhrin etulyöntiasemalle, jota pyritään vahvistamaan keskustelussa tutuiksi tulleilla ad hominem -argumenteilla kuten keskustelijan leimaamisella naisvihaajaksi, seksistiksi tai etuoikeutetuksi, ja siksi sokeaksi Totuudelle (tm). On kiinnostavaa, että kurjuudella argumentointi sisältää toistuvasti väitteen siitä, että feministit, trans-aktivistit, miesaktivistit tai muut pyritään hiljentämään vasta-argumentaatiolla, vaikka kyseiset ryhmät ovat nykyisin äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kuin koskaan - ja he itse harjoittavat ensiluokkaisen tehokkaasti joukkovoimalla hiljentämistä.

Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu "etuoikeutettujen" ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.

Olen toistuvasti kutsunut yllä mainittuja ilmiöitä "taisteluretoriikan" käyttämiseksi, koska sillä pyritään nujertamaan tai häpäisemään vastustaja sen sijaan, että pyrittäisiin käymään keskustelua ymmärryksen lisäämiseksi. Käsittelemässäni osakulttuurissa valistuksen eetos on työnnetty sivuun ja keskusteluun lähdetään amerikkalaishenkisellä "Coca-Cola, sometimes war" -asenteella, mikä muuten osuu Jezebelin viihteellis-feministiseen, mutta aggressiiviseen yleislinjaan helvetin hyvin.
Tämä niljakas keskustelutrendi ei tietenkään katoa mihinkään hetkessä, joten joudumme sietämään sitä luultavasti pitkäänkin, etenkin sen sisäänrakennetun lynkkausjoukkomentaliteetin vuoksi. Harhakäsitys joukkovoiman vanhurskauttavasta luonteesta voi pitää yllä samanmielisten yhteisöjen koheesiota vaikka kuinka kauan, minkä voi todeta esimerkiksi marginaalisten, täyspimeiden uskonnollisten pienyhteisöjen sitkeydestä.

Vaikka kalistelen verbaalisapeleita joskus itsekin, kannatan silti viime kädessä akateemista keskustelutapaa, jossa kiivaankin väittelyn taustalla on kunnioitus vastapositiota kohtaan, ja jossa pyritään viime kädessä löytämään yhteistä maaperää ja syvällisempää ymmärrystä toisen positiota ja itse asiaa kohtaan. Tällainen keskustelu voi päättyä perustavan erimielisyyden toteamiseen johtamatta kuitenkaan vihaan tai katkeruuteen toista kohtaan. Markus Neuvonen kuvailee hyvää keskustelukulttuuria oivasti blogitekstissään Voittaminen, luusereiden hommaa?

Lausuttakoon vielä vastuuvapauslauseke (disclaimer): en ole antifeministi tai miesliikevastainen. Olen maltillinen liberaalifeministi, maltillinen miesaktivisti ja ensisijaisesti yhteiskuntafilosofinen egalitaristi. Alla pari linkkiä, jos esittelemäni kriittisen position syventäminen kiinnostaa. Näiden avulla pääsee syventymään aiheesta käytävän keskustelun ytimeen niin hyvässä kuin pahassakin...

• Jack Halberstam: You Are Triggering me! The Neo-Liberal Rhetoric of Harm, Danger and Trauma (Bully Bloggers)
• Cathy Young: Stop Fem-Splaining: What ‘Women Against Feminism’ Gets Right (Time)

Päätän puheenvuoroni John Stuart Millin sitaattiin teoksesta On Liberty (1859):

"Vaikka koko ihmiskunta yhtä henkilö lukuunottamatta olisi yhtä mieltä, ja tämä yksi henkilö vastakkaista mieltä, ei ihmiskunta olisi sen oikeutetumpi hiljentämään tätä yhtä henkilö, kuin hän olisi oikeutettu hiljentämään koko ihmiskunnan, mikäli hänellä olisi keinot siihen." 

Erioikeus ja poliittinen käsitteenmuodostus

Erioikeutta tai etuoikeutta tarkoittava sana "privilege" nousee nykyisin helposti esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa käsittelevissä keskusteluissa. Sanaa käytetään monesti jonkinlaisena keskustelun astalona, jolla osoitetaan, että joku keskustelijoista ei voi edes periaatteessa ymmärtää ongelmaa, koska hän nauttii etuoikeutetusta asemasta sukupuolensa ja/tai ihonvärinsä vuoksi. Tavallisimmin etuoikeutettu hahmo on valkoihoinen mies.

Etuoikeusargumentoinnissa on ollut aina jotakin, joka on hämmentänyt minua. Olen suhtautunut siihen jo pitkään epäluuloisesti, mutta vasta viime aikoina olen ryhtynyt tutkimaan, mikä aiheessa on vinksallaan. Ongelma on pitkälti sama, jota pidän yhtenä nykyfeminismin helmasynneistä: poliittinen käsitteenmuodostus, jolloin käsitteen rakentamisen tarkoituksena ei ole ensisijaisesti selkeys, tarkkuus, kuvaavuus tai yleinen käyttökelpoiusuus, vaan poliittinen iskuvoima.

"Etuoikeuden" ongelmallisuus alkaa nousta esiin, kun tarkastelee käsitteen alkuperäistä merkitystä ja sen nykykäyttöä. Privilegium (lat.) tarkoittaa jollekin yksilölle tai ryhmälle myönnettyä erioikeutta, jota kaikilla ei ole. Myös suomen kielen "erioikeus" tai "etuoikeus" viittaa johonkin oikeuteen, josta henkilö nauttii muiden ylitse. 

Kuitenkin feministisessä keskustelussa etuoikeudella viitataan ensisijaisesti ubiikkiin, rakenteelliseen asetelmaan, jossa mies on paremmassa asemassa kuin nainen, tai nauttii jotakin hyötyä, jota naisella ei ole. Tällaiselle tilanteelle oikeampi kuvaus olisi kuitenkin joko se, että miehellä on sukupuoleensa perustuva etu, tai että naisella on sukupuoleensa perustava haitta. Kyse ei siis ole oikeudesta, josta joku nauttii.

Nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa varsinaisia sukupuoleen perustuvia etuoikeuksia on erittäin vähän. Sellaisia saattavat olla esimerkiksi joidenkin epävirallisten herrakerhojen jäsenyydet tai miesten roolit vanhakantaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta nekin alkavat hiljalleen olla väistymässä. Sen sijaan naisten vapaus asevelvollisuudesta on sukupuoleen perustuva etuoikeus sanan varsinaisessa merkityksessä.

Miksi sitten sanaa "etuoikeus" käytetään pelkkien "etu" tai "haitta" asemasta? Yhtenä syynä vaikuttaisi olevan poliittinen tarve kääntää huomio pois huonommassa asemassa olevan ryhmän kokemista haitoista ja tukea tällä tavoin ryhmän voimautumista. Toisaalta taas etuoikeuksista puhumalla pyritään esittämään eduista nauttiva ryhmä kyseenalaisessa valossa. Etuoikeudethan ovat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa jotakin, jota ei saisi olla, ja joista nauttiminen haiskahtaa vahvasti kähminnältä ja riistolta.

Ongelmana tällaisessa poliittisessa käänteessä on se, että käsitteen uusiokäytölle ei ole kunnollisia perusteita, sillä useimmissa tapauksissa voidaan hyvin perustellusti sanoa, että juuri väitetty etuoikeus kuvaa normaalia ja toivottavaa asiaintilaa. Silloin miesten leimaaminen epäoikeudenmukaisista hyödyistä nauttiviksi hyypiöiksi on aika erikoista, sillä kaikki muutkin pyritään saamaan juuri samojen etujen piirin.

Miesten etuoikeuden arvostelemisen sijaan olisi kuvaavampaa sanoa, että naiset kärsivät perusteetta haitasta sukupuolensa vuoksi. Tällainen tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, kun naisen näkemykset eivät saa ansaitsemaansa tilaa miesvaltaisessa keskustelussa. Toivottava tilanne olisi tietysti se, että kaikkien näkemykset arvioitaisiin niiden sisällön perusteella, ei esittäjän sukupuolen.

Etuoikeusväittämissä on ongelmallista myös se, että etuoikeus esitetään usein yleispätevänä ja hallitsevana, sukupuolesta johtuvana piirteenä, ja samalla oletetaan sen tekevän etuoikeuttu henkilö kykenemättömäksi ymmärtämään muiden kokemia haittoja, esteitä ja hankaluuksia. Joissakin tapauksissa on toki niin, että kultalusikka kitusissa estää ymmärtämästä muiden vaikeuksia ja tuottaa kusipäistä käytöstä, mutta turhan usein etuoikeuden kusipäistävä voima ulotetaan kepeästi kaikkiin miehiin - tai ainakin niihin miehiin, jotka ovat olleet eri mieltä joistakin feministien esittämistä näkemyksistä.

Yleistämisen suurimpia ongelmia ovat se, että edut ja haitat rakentuvat tosiasiassa varsin monimutkaisesti, ja se että edullinen asema ei mitenkään välttämättä aiheuta sokeutta muiden ongelmille. Jos henkilön nauttimana etuna on esimerkiksi hyvä koulutus, niin hän saattaa hyvinkin olla avoimempi yhteiskunnallisille ongelmille kuin kouluttamattomuuden haitasta kärsivä henkilö.

Etujen ja haittojen monimutkaisuus johtuu ensinnäkin siitä, että jokainen yksilö nauttii ja kärsii samanaikaisesti useista risteävistä eduista ja haitoista, joita synnyttävät sukupuolen ja ihonvärin lisäksi oma perhetausta, sosiaaliset resurssit, henkilökohtaiset kyvyt (kuten älykkyyys tai lahjakkuus), varallisuus, kansalaisuus, kulttuuritausta jne. Joissakin tilanteissa tietyt edut aktivoituvat ja toiset jäävät sivuun. Edut tai haitat eivät siis koskaan ole jotakin essentiaalista ja hallitsevaa. On tilanteita, joissa on edullista olla nainen, ja tilanteita, joissa on edullista olla mies. Useissa tilanteissa muut edut tai haitat ajavat kokonaan sukupuoliasioiden ohitse, ja joissakin tilanteissa sukupuoli on täysin merkityksetön seikka.

On ehdottomasti tärkeää korjata yhteiskuntamme toimintaa sellaisissa tilanteissa, joissa sukupuoli muodostuu perusteetta eduksi tai haitaksi yksilölle. Sukupuolineutraalin tasa-arvopolitiikan tulisi tähdätä juuri tähän. Etuoikeus ensisijaisesti poliittisena käsitteenä saattaa olla jopa haitaksi tälle tavoitteelle, sillä etuoikeusväitteillä tähdätään usein etuoikeutetuksi väitetyn ryhmän näkökulman sivuuttamiseen tai ryhmän leimaamiseen sortajiksi tai riistäjiksi.

Pelkkä väitetty etuoikeus ei tietenkään riitä evidenssiksi sorrosta ja riistosta, tai siitä, että miehet kategoriana olisivat jostakin epäkohdasta suoraan vastuussa. Yhteiskunnallisten ongelmien tunnistaminen, täsmällinen hahmottaminen ja ratkaisujen kartoittaminen vaativat ihan toisen tasoista yhteiskuntatieteellistä ja poliittista työskentelyä kuin mitä pelkkä etuoikeuspuheen viljely on.

Tosiasia on, että miesten etuoikeuksia on purettu systemaattisesti jo vuosikymmeniä, ja niin pitääkin olla. Jäljelle jäävien perusteettomien etujen purkamiseen tarvitaan huolellista arviointia ja neutraalia tasa-arvotyötä. Sukupuolipoliittinen slogan-argumentaatio, josta tyypillinen esimerkki on etuoikeudella päähän lyöminen, johtaa valitettavasti ennemmin keskustelun polarisoitumiseen ja poteroista huutelemiseen kuin konsensuksen ja ratkaisujen etsimiseen.

Tämä on suurin syy siihen, miksi hätyyttelen toistuvasti sekä feministien että miesliikkeen käyttämää taisteluretoriikkaa ja arvostelen niitä liioittelusta tai pahansuopuudesta. Valitettavasti etuoikeus-käsite kärsii juuri näistä ongelmista. Käsitettä on kuitenkin pyöritetty aika paljon yhteiskuntatieteissä, joten jos jollakin minua lukeneemmalla henkilöllä on tarjota vahvaa argumentaatiota käsitteen suopeamman tulkinnan tai käyttökelpoisuuden tueksi, luen sellaista mielelläni. Ideologiset änkyrät älkööt vaivautuko.

Mies-poika mediassa

Olen seurannut seksuaalisuutta ja seksuaalirikoksia käsitteleviä uutisia jo päälle kymmenen vuotta. Olen tänä aikana kiinnittänyt useasti huomiota siihen, miten seksuaalirikoksen epäillyn/tekijän ja uhrin sukupuoli vaikuttaa suoraan siihen, millaisia ilmauksia hänestä käytetään.

Uutisointia seuraaville on jo varmasti tuttu juttu, miten teini-ikäiset tytöt kuvataan tahdottomina nukkeina, joilla ei ole toimijuutta tai seksuaalisuutta. Toinen, hieman hankalammin tartuttava ilmiö on mystisten mies-poikien esiintyminen jutuissa.

Nimittäin, kun 17-vuotias ihmisuros on rikoksen uhri tai riskeille altis, häntä kutsutaan pojaksi tai jopa lapseksi. Jos taas samainen 17-vuotias ihmisuros on epäiltynä seksuaalirikoksesta, hän on mies. 

Tässähän menee aivan sekaisin. Onko kyseessä nyt täysivaltainen häikäilemätön rikollinen, vai väräjävä viaton poikanen? Toimittaja päättää sen meidän puolestamme fiiliksensä mukaan!

Sanavalinta paistaa varsin räikeästi läpi tuoreesta Ilta-sanomien jutusta, jossa 17-vuotias mies vapautettiin seksuaalirikosepäilystä. Alle 18-vuotias uhri on kuitenkin aina tyttö. Jostakin syystä naaraat ovat useammin lapsia kuin urokset, vaikka kyseisten olentojen kronologinen ikä olisi täsmälleen sama. Ehkä toimittajat pitävät naisia lapsellisina?

Vaikka tällaisissa sanavalinnoissa on kyse pienestä jutusta, ne paljastavat hyvin yleisen ennakkoluulon, jonka mukaan ihmisuros on aina tekijä ja toimija, ja sellaisena täydessä vastuussa kaikista tilanteista, joita elämässä tulee eteen. Naaras puolestaan nähdään usein viattomana, passiivisena ja heikkona, vaikka tapaus kertoisi aivan muuta.

Saman päivän uutisista bongattu juttu avioeroriidassa hirviöksi muuttuneesta naisesta vahvistaa stereotyypin vaikutukset: viaton mies kärsi naisen valheiden ja sekoilujen takia vuosien piinan. Käräjäoikeuskin uskoi naisen kertomuksia, vaikkei mitään konkreettista todistusaineistoa ollut.

Sukupuolikäsityksillä on merkitystä rikosprosesseissa ja niiden uutisoinnissa. Ottakaahan ammattilaiset laput silmiltänne!

***
Korjattu biologinen ikä kronologiseksi iäksi (29.5.).

Ei ihan kaikkien Ilona

Noheva kansalaiskollektiivi järjesti maaliskuussa pienen tapahtuman, jossa etsiskeltiin pillulle erisnimeä. Tempaus oli saanut alkunsa syvästi koetusta epätasapuolisuudesta, sillä tunnettiinhan miehinen sukupuolielin leikkisästi nimellä Jorma.

Tapahtumaa edelsi Facebookissa järjestetty kilpailu, jossa ehdotettiin erilaisia nimiä ja tykkäiltiin omasta mielestä parhaita ehdotuksia. Itse tapahtumassa keskusteltiin sukupuolielimistä, niiden merkityksistä sekä nimeämisen tuottamasta voimasta eri näkökulmista. Olipa tilaisuudessa myös runoutta ja laulua. Lopulta suosituimmista nimiehdokkaista valittiin paras huutoäänestyksellä. Ilona oli ehdoton voittaja. Sillä oli jopa oma vaalimottonsa: "Kaikkien Ilona!"

Sexpon julkaistua asiasta tiedotteen, valinta on saanut myös arvostelua osakseen. Kuten aina kaikkien kieli poskessa järjestettyjen kulttuuritempausten kanssa, joitakin asia ei huvittanut. Nyreä palaute keskittyi lähinnä siihen, että olisiko kiva, jos sinun nimesi olisi vaginan nimenä ja siihen, että ajatelkaa nyt sentään lapasia. Ote palautteesta löytyy Sexpon FB-sivulta.

Kielteisestä palautteesta nousi silmäänpistävästi esille yksi piirre, nimittäin seksistigman läpitunkeva läsnäolo. Kirjoittajat ajattelivat, että henkilön nimen viittaus sukupuolielimeen on jotakin, joka tahrii, häpäisee ja ahdistaa. Stigma värittää mielipiteitä erityisen voimakkaasti, kun viitataan lapsiin. Pikkutytöt näyttäytyvät jonakin täydellisen viattomana ja puhtaana, jotka viittaus likaiseen pilluun tahrii ja turmelee. Eräs kommentoi ahdistuneen sarkastisesti, että "Onpa hienoa, että he kaikki voivat nyt jutella vaginasta kuin hyvästä kaverista."

Kommentoijilta lienee mennyt ohitse se seikka, että niin Sexpon kuin muidenkin seksuaalisuuteen myönteisesti suhtautuvien toimijoiden näkökulmasta olisi kaikin puolin suotavaa, että vaginasta voisi jutella kuin hyvästä kaverista!  

Seksuaalikasvatuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on se, että kaikenlaiset kehoon ja sen toimintaan liittyvät asiat olisivat helppoja ja luontevia puheenaiheita. Omien sukupuolielinten, niiden toiminnan ja tuottaman mielihyvän pitää olla ylpeyden ja myönteisten tunteiden lähde jo ihan pienestä lapsesta asti. 

Seksuaalikielteisestä ja seksistigman tahraamasta näkökulmasta käsin avoin puhe seksuaalisuudesta voi toki näyttäytyä ahdistavana, mutta ongelmallista tällaisesta positiosta lähtevä palaute on siksi, että sen antajat ovat juuri niitä, jotka aiheuttavat seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia omilla asenteillaan. Jos seksuaalisuuden (ja yhden humoristisen tempauksen) edessä ollaan kauhuissaan, järkyttyneinä ja tuohtuneina, niin millä todennäköisyydellä tällaiset henkilöt osaavat antaa neutraalia, tukevaa ja voimauttavaa seksuaalikasvatusta lähiympäristönsä lapsille - tai edes suhtautua asiallisesti seksiin liittyviin hankaliin kysymyksiin?

Kritiikkiin vastaaminen tuntuu aika turhauttavalta siksi, että näkökulmaero on valtavan suuri. Miten selittää asia henkilölle, jolle pitäisi pitää vuoden mittainen seksologian peruskurssi ennen kuin päästäisiin edes jotakuinkin samalle viivalle.Toivottavasti kentältä löytyy minua kärsivällisempiä seksuaalikasvattajia, jotka jaksavat kasvattaa ja koulia näitä ahdistuneita aikuisia, sillä juuri he itse ovat kipeästi myönteisen seksuaalikasvatuksen tarpeessa.

Todellisuus vs. byrokratia! Fight!

Australian korkeimman oikeuden päätös "määrittelemättömän sukupuolen" merkitsemisestä virallisiin papereihin Norrien tapauksessa on ollut paljon keskustelussa sukupuolitietoisten keskuudessa. Tapaus on pieni nytkähdys eteenpäin sukupuolen moninaisuuden huomioimisen saralla, mutta lopulta valitettavan pieni.

Australian passeihin on jo jonkin aikaa saanut X-merkinnän, jos on ollut esittää lääkärintodistus trans*identiteetistä, mutta muihin asiakirjoihin kolmas vaihtoehto ei ole ulottunut. Nyt oikeuden päätös muodostaa ennakkotapauksen myös muiden asiakirjojen osalta, mutta vain, jos henkilö on käynyt läpi sukupuolenmuutosprosessin [sic]*. 

Byrokratian nihkeys sukupuolen moninaisuutta kohtaan on tuttua myös Suomessa. Valitettavasti kotomaamme alkaa olla jo melkoinen takapajula, mitä tulee moninaisuuden huomioimiseen virallisissa yhteyksissä. Ongelmaa voisi kutsua yleisellä tasolla byrokraatin omnipotenssiharhaksi eli harhakuvitelmaksi siitä, että todellisuuden ja byrokratian ollessa vastakkain byrokratia voittaa.

On tunnettu tosiasia, että kaksijakoisen sukupuolijurottamisen ulkopuolella on ollut ihmisiä historian sivu. Intersukupuolisuus, androgynia ja erilaiset transmuunnelmat ovat sukupuolisuuden todellisuutta. Yhtälailla tosiasia on se, että ihmissuhteiden kirjoon on pitkään kuulunut niin sateenkaariperheet kuin monisuhteetkin. Nykyinen keskustelu siitä, mitä valtion pitäisi hyväksyä, sallia tai virallistaa on jälkijättöistä jupinaa, jota pitävät yllä todellisuudesta vieraantuneet tai tynnyrissä kasvaneet hyypiöt. 

Helou, moninaisuus on jo täällä, ja on ollut jo pitkään. Kaikki yritykset piilottaa ihmisten ja suhteiden kirjo viralliselta maailmalta ovat vain epätoivoisia yrityksiä roikkua kiinni harhaisessa maailmankuvassa, jonka perusta on jo romahtanut. Valitettavasti byrokratiaan sisäänrakennettu inertia pitää vielä harhakäsityksiä yllä. Kuten veteraaniseksologi Milton Diamond on todennut, luonto rakastaa monimuotoisuutta, mutta valitettavasti yhteiskunta vihaa sitä.

Yksi maailman yleisimmistä vääryyksien ja typeryyksien perusteluista on: "No, kun meillä on tällainen käytäntö." Säännöillä, käytännöillä, määräyksillä ja järjestelmillä perustellaan kaikenlaista, vaikka mitkään niistä eivät kelpaa perusteluiksi sille, miksi edellä mainittuja ei pitäisi muuttaa tarvittaessa.

Se, että todellisuus toimii toisin kuin viralliset käytännöt, on aika hyvä peruste käytäntöjen uudelleenarvioinnille. Toinen, vielä keskeisempi peruste on se, että huonot käytännöt aiheuttavat hankaluuksia ja kärsimystä, ja mitä moninaisuuteen tulee, käytäntöjen avartaminen ei ole keneltäkään pois, eikä riko kenenkään oikeuksia, vaan päinvastoin.

Oikeusvaltioina itseään pitävien maiden pitäisi alkaa ymmärtää vastuunsa ja ryhtyä rasvaamaan byrokratiansa kiinniruostuneita rattaita. Jos lomakkeiden uudistaminen on kallista ja vaikeaa, lienee perusteltua uudistaa koko systeemi niin, että muutosten tekeminen on jatkossa sen verran helppoa, etteivät ihmisten oikeudet ja hyvinvointi jää nolojen tekosyiden alle.

* Kirjoitin "sukupuolenmuutosprosessi", sillä yleisesti käytetty sana "korjaus" kattaa heikosti tapausten kirjon. Muutos on sanana korjausta neutraalimpi ja sisällyttää enemmän variaatioita.

Feminatsit vauhdissa EU-komiteassa

Euroopan parlamentti on ottamassa lähiaikoina käsittelyynsä Naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunnan mietinnön, jolla ajetaan sukupuolistereotypioiden purkamista EU:n alueella. Mietinnöstä pyritään saamaan pohja uudelle EU-lainsäädännölle, jolla toteutettaisiin stereotypioiden vastaista työtä.

Lainsäädäntö ei välttämättä ole toimiva tai tehokas väline stereotypioiden purkamiselle, mutta kyseisen mietinnön suurimmat ongelmat eivät liity tähän. Stereotypioden keventäminen on sinänsä hyvä asia, mutta mietintö riehaantuu piehtaroimaan konservatiivifeministisissä fantasioissa sellaisessa mitassa, että naamani meinasi nyrjähtää sitä lukiessa.

Muutamia otteita perusteluista:

sukupuoleen perustuva syrjintä on yhä yleistä tiedotusvälineissä, viestinnässä ja mainonnassa ja edistää sukupuolistereotypioiden lisääntymistä varsinkin sitä kautta, että naiset esitetään myynninedistämisessä usein seksiobjekteina

nuorille suunnattujen laulujen sanoituksissa on seksuaalisesti ehdottelevaa sisältöä, joka usein ruokkii naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa

politiikan kuin talouselämän päätöksentekoelimissä esiintyy edelleen sukupuolistereotypioita ja seksismiä, seksistisiä kommentteja ja häirintää, mukaan lukien jonkinasteista seksuaalista häirintää ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Ja mietinnössä esitettyjä vaatimuksia ja toimenpiteitä:

kielletään alkoholiteollisuuden tapa esittää tytöt ja naiset seksiobjekteina

markkinoinnissa ja mainonnassa kunnioitetaan ihmisarvoa ja toimitaan nuhteettomasti

tuomitaan kaikenlaiset sukupuoleen perustuvat loukkaukset ja naisten ja tyttöjen halventaminen tiedotusvälineissä

kehottaa unionia tutkimaan lapsipornografian ja aikuispornografian välisiä yhteyksiä ja niiden vaikutuksia tyttöihin, naisiin, poikiin ja miehiin sekä pornografian ja seksuaalisen väkivallan välistä suhdetta

kehottaa unionia ja jäsenvaltioita ottamaan huomioon parlamentin 16. syyskuuta 1997 antaman päätöslauselman, jossa vaaditaan pornografian kaikkien muotojen kieltämistä viestintävälineissä sekä seksimatkailun mainostamiskieltoa ja toteuttamaan konkreettisia toimia vaatimusten täytäntöönpanemiseksi

Tässä vain osa mietinnön aivoituksista. Vaikka tyyli on virallinen, tekstistä paistaa läpi ajattelun taso: "Mä haluun, että köyhyys ja ilkeys poistuis maailmasta ja kaikki olis niinku kivoja ja reiluja. Ja sit se porno, se on vaan tosi paha juttu..." 

Huoli kaikenlaisen pahuuden "esiintymisestä" siellä sun täällä on varsin naiivia, sillä vaikka mitä tehtäisiin, niin maailma ei muutu kertaheitolla hyväksi. Jos perusteluna on jonkun asian "esiintyminen" jossakin, tällaisia viritelmiä voidaan kirjoittaa mistä tahansa aiheesta ja vaatia millaisia tahansa toimia. Takaan, että kaikenlaisista toimista huolimatta ei-toivottuja asioita tulee jatkossakin "esiintymään" tässä maailmassa.

Leväperäisellä ajattelutyöskentelyllä ja epämääräisellä uhkien maalailulla voidaan perustella kätevästi juuri niitä toimia, joita mietinnön kirjoittajat pitävät tärkeinä. Perusteiden ja lähtökohtaolettamusten ollessa joka tapauksessa kiistanalaista höttöä, on helpompi heitellä iskusanoja kuin pohtia vaikeita asioita kuten sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä monimutkaisia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia vaikuttussuhteita, median ja tiedonvälityksen merkityksiä ja valtavaa monimuotoisuutta, ihmisten motiivien ja arvojen moninaisuutta sekä liberaalin oikeusvaltion perusteita.

Kuitenkin juuri yllä mainittujen pohdintojen laiminlyönti tuottaa mietintöjä ja julkilausumia, joissa ideologisen kooman vallassa ollaan heittämässä lasta pesuveden mukana. Esimerkki: pornon kieltäminen sukupuolistereotypioiden vahvistamisen takia on täysin ristiriitaista ja mietinnössä esitettyjen tavoitteiden vastaista. Seksuaalisesti vapaamielinen ja avoin nainen on mitä vahvin perinteisten naisroolien rikkoja. Nainen aktiivisena seksuaalisena toimijana tuntuu pelottavan joitakin feministejä aivan valtavasti.

Juuri tällaista taistelua käyvät parhaillaan monet arabimaiden nuoret naiset mm. Aliaa Magda Elmahdyn johdolla. Pitäisikö hänen alastonkuvansa ja toimintansa kieltää seksististen stereotyyppien levittämisenä? Näyttää siltä, että mietinnön tekijät eivät olekaan oikeasti murtamassa stereotypioita, vaan asettamassa voimaan heidän itse valitsemiaan uusia stereotyyppejä naiseudesta ja sukupuolisuudesta.

Mietinnössä viljellään paljon 80-luvun feminismin väljähtynyttä termistöä, kuten "seksiobjekti", "seksualisoituminen" tai "halventaminen". Ne perustuvat radikaalifeministiselle ajattelutavalle, jossa salakavala miesriistäjien patriarkaatti aivopesee naiset tahdottomiksi uhreiksi - elleivät he valaistu ja näe feminismin totuutta. Vanhan taistoretoriikan kumu EU-komitean mietinnössä paljastaa, että osaamisen sijaan komiteaan on valikoitunut ideologista huttua suoltavia tyyppejä. Valitettavasti heidän paatoksensa on mennyt niin hyvin läpi, että ölinä on päässyt viralliseen paperiin asti.

Mietintö käsittelee mediaa nk. rokotemallin mukaisena toimijana, joka saa aivottoman massan käyttäytymään tahdottomasti. Lisäksi se elättelee vuosikymmeniä vanhoja virhekäsityksiä pornosta ja rohkenee lähteä (taas kerran) kieltämään pornoa kaikissa sen muodoissaan, vaikka antipornofeministit hävisivät aikanaan taistelunsa sekä poliittisesti että älyllisesti. Mietinnössä mennään jopa niin alhaiselle tasolle, että vipuvartta yritetään hakea mainitsemalla sana "lapsiporno" sopivassa yhteydessä.

Tällaiselle retoriikalle tyypilliseen tapaan erilaisten iskusanojen merkitys ja laajuus jätetään määrittelemättä. Kun epäsopivaksi toiminnaksi, sukupuolistereotyyppien ylläpitämiseksi ja häirinnäksi voidaan katsoa feminismin perinteessä vähän mitä tahansa tarpeen mukaan, piirtyy mietinnöstä kuva jonkinlaisena feministisen lainsäädännön Frankensteinin hirviönä. En mielelläni käytä stereotyyppisiä haukkumasanoja sukupuolikeskustelussa, mutta mietintöä lukiessa sana "feminatsi" jää häilymään kielen päälle...

Summa summarum, koska nuorisomusiikki aiheuttaa raiskauksia ja alkoholimainonta huoruutta, kiellämme kaiken! Ja koska kaiken takana on kuitenkin paha porno, niin se kielletään myös kaikista viestintävälineistä kaikissa muodoissaan. Siispä kirjat kieltolistalle, jos niissä mainitaan fallinen patriarkaatin symboli eli peenis. Mietinnössä jopa vaaditaan operaattoreita tarttumaan toimeen kieltojen toimeenpanemiseksi.

Pelottavaa on se, että jotkut ovat oikeasti käyttäneet arvokasta aikaa ja EU-kansalaisten verorahoja tällaisen roskan pungertamiseen ulos ajatustyöskentelyn peräreiästä. Onko nyt menossa jokin idioottimaisen konservatiivifeminismin uusi trendi, sillä oikeusministerin ja "professori" Johanna Niemen höseltäminen pahan prostitutsioonin kieltämiseksi osuu samaan saumaan? Tarvitsen hermoloman.

Naisvihaa ja nirsoilua

"Naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeudesta käyty keskustelu on käännetty jo niin, että se on miehiin kohdistuvaa sortoa", sanoo tuomiopäivän profeetta Arto Jokinen. Hän on TANE:ssa vaikuttava miestutkija, joka esiintyi YleX:n Etusivu-ohjelmassa keskustelemassa naisvihasta.

Vaikka Arto toteaakin keskustelun pirstaloituneen ja polarisoituneen, hän uskoo silti naisvihan olevan nousussa 2000-luvulla. Itse olen toista mieltä. Tasa-arvon ja liberaalin seksuaalikulttuurin voittokulku jatkuu nuorempien sukupolvien myötä, mutta uuskonservatiivit ovat saaneet rivinsä koottua ja ovat aiempaa äänekkäämpiä.

Uuskonservatismin nousussa erilaiset internetyhteisöt ovat avainasemassa. Samanmielisten keskustelukerhot vahvistavat änkyräasenteita ja internet tarjoaa niille julkaisukanavia suoraan kotisohvilta eetteriin. Kotimaan keltaisen lehdistön skandaalinhakuisuus ja sosiaalisen median kauhistelupiirit tekevät yhden takahikiän änkyrän aivopieruista kansallisen keskustelunaiheen.

Ei nykyinen asenneilmapiiri silti ongelmaton ole. Tasa-arvoinen ja vapaa yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, vaan sitä pitää aktiivisesti puolustaa kurjistajia ja vallanhamuajia vastaan. Hyvän puolustaminen ei kuitenkaan ole aina niin yksinkertaista kuin toivoisi. Miten erottaa aito miesten ongelmien setviminen naisvihamielisestä änkyröinnistä tai aito maahanmuuttokriittinen keskustelu rasistisesta roskasta? Joskus ero on hiuksenhieno ja toisinaan vastapuoli sekoittaa tahallaan asiat keskustelun vaikeuttamiseksi.

Hyvä esimerkki ongelmasta on radiokeskustelussa esiin noussut aihe miesten vaikeuksista löytää kumppania. Karkeimmillaan ongelman on esitetty johtuvan naisten nirsoilusta, mutta Arto kertoo säihkyvässä sotisovassaan asian olevan toisin: naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei voi kutsua nirsoiluksi. 

On aivan totta, että yksisilmäinen syyllistäminen on turhaa, sillä monimutkaisissa ihmissuhdekysymyksissä selitykset ja ratkaisut eivät löydy sormella osoittamalla. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on tietysti koko kysymyksen taustalla. Kenenkään ei ole pakko solmia suhteita, jos ei halua.

Asian käsittely jää kuitenkin hyvin vajavaiseksi, sillä sukupuolentutkijana Arton pitäisi kyllä ymmärtää rakenteellisten kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vaikutukset asioihin. Kumppanin löytäminen ei ole pelkästään autonomisten yksilöiden rationaalista päätöksentekoa, vaan siihen vaikuttavat suuresti vallitsevat käsitykset ihmissuhteista, median ja vertaisryhmän esimerkit sekä kohtaamistilanteisiin liittyvät normit.

Sosiologisen tutkimuksen näkökulmasta voi olla ihan hyvin niin, että hypoteesi "naisten kovat kriteerit parinvalinnassa tuottavat paineita miehille" osoittautuu perustelluksi - kyseessä on sama asia kuin tahdittomasti esitetyssä "nirsoilussa". Voi myös olla, että kyse on monimutkaisemmista vaikutussuhteista tai pelkästään siitä, että kumppanin valinnan kriteerit ovat ylipäätään koventuneet. (Yksi keskustelunavaus tällä)

Seksuaalinen itsemäärääminen toteutuu kultturisessa ympäristössä sosiaalisen verkoston vaikutuspiirissä. Tarkkaan ottaen itsemäärämisoikeus ja nirsoilu eivät ole mitenkään toisilleen vastakkaisia asioita. Itsemääräminen mahdollistaa nirsoilun. On sitten täysin eri asia, nirsoilevatko naiset todella, vai onko kyse jostakin muusta. 

Kumppanin löytäminen on kuitenkin niin keskeinen elämään vaikuttava tekijä ja onnistuessaan merkittävä onnellisuuden lähde, että ei ole yllättävää valintakriteerien olevan korkealla sukupuolesta riippumatta. Jos parinvalinnan kovuus kuitenkin aiheuttaa kohtuuttomia paineita ja kärsimystä, ehkä asiaan olisi hyvä jotenkin puuttua, vaikkapa ihmissuhdekasvatuksella?

Sukupuoli jumissa poikittain

Kieroutuneet ruotsalaiset ovat iskeneet taas. Uusin kauhistus ja maailmanjärjestyksen horjuttaja on sukupuolineutraali lelukuvasto. 

Tosiasiassa mistään sukupuolineutraaliudesta ei ole kyse - josko sellaista on olemassakaan ihmisten maailmassa - vaan yksinkertaisuudessaan siitä, että lelukuvaston kuvissa tytöt ja pojat leikkivät erilaisilla leluilla ilman entisen kaltaista tiukkaa sukupuolittamista tyttöjen ja poikien leluihin tai leikkeihin. 

Neutraaliuteen ei päästä tarkoituksellisella hämmentämisellä. Neutraaliudesta olisi kyse vasta sitten, jos lapset voisivat vapaasti päättää, millä leikkivät, ja kuvat vastaisivat mahdollisimman tasapainoisesti heidän valintojaan. Tämäkin on toki harhainen kuvitelma, sillä lapset ovat kasvaneet sakean sukupuolittuneen kulttuurin ja median keskellä, eivätkä ole millään tavalla sukupuolineutraaleja toimijoita.

Ruotsalainen aateilmasto on sen verran feministisesti hapattunutta, että sukupuolipolitiikan huomioimisella on merkitystä lelukauppiaille. He eivät voi enää hyödyntää alalle perinteistä kohderyhmän rakentamista sukupuolen perusteella, mikä on erittäin hyvä asia. Vaikka en ole lainkaan kaikesta samaa mieltä ruotsalaisen feminismin kanssa, tässä asetun sen kannalle. 

Nimittäin, ihmetystä aiheuttanut sukupuolineutraalius ei ole tässä tapauksessa mitään muuta kuin yritys edes hieman horjuttaa vuosikymmeniä kestänyttä junttausta, jolla on tehty selväksi, millaisia Pojat ja Tytöt ovat. Junttaus on tuottanut vuosien mittaan paljon tuskaa ja kasvukipuja, kun ahtaista rooleista on pinnistelty ulos. Vaikka akateeminen sukupuolijärjestelmän kritiikki on tuottanut paljon päättömyyksiä ja ylilyöntejä, on sillä kiistattomat ansionsa sukupuolinormien väljentämisessä.

En ole millään tavalla sitä vastaan, että yksilöt valitsevat perinteisiä sukupuolen ilmaisemisen tapoja, mutta haluan, että kyse on todella mahdollisimman autenttisesta valinnasta. Haluan myös, että yksikään poikatyttö tai prinsessapoika ei joudu kärsimään ahdasmielisistä asenteista, kun hän astuu perinteisten normien ulkopuolelle sukupuolensa ilmaisussaan.

Sukupuolineutraali lelukuvasto on aiheuttanut paljon hälyä mualiman turuilla, mutta soraäänien keskiössä on valitettavan usein joko sokeus tai umpimielisyys vallitsevaa sukupuolihegemoniaa kohtaan. Jos kuva vauvanukella leikkivästä pojasta tai pyssyllä ampuvasta tytöstä ahdistaa, olisi hyvä hieman päästää valoa oman pään homeiseen perunakellariin ja kysyä, mistä oma käsitys sukupuolten välisistä rooleista on peräisin.

Yhteiskunnallinen sukupuolidiskurssi on todella paksua mättöä. Sukupuolinormeja tuutataan pikkupalleroiden niskaan eri rööreistä jo heti syntymästä asti. Erilaiset vaatteet, tilpehöörit, lelut, kuosit ja värit määrittelevät, kumpaan sukupuoleen pallero kuuluu. Useat vanhemmat ovat kauhuissaan sukupuolen "väärin"rakentumisesta tai epätyypillisyydestä, ja jo hiekkalaatikolla alkaa kaveripaine, kun toinen pallero tietää, miten poikien pitää muovilapiolla leikkiä.

Erilaisissa konservatiivisissa yhteisöissä sukupuolittaminen ei ole pelkkä leikin asia, se on sorron väline. Esimerkiksi lestadiolaisilla tai perinteisen somaliperheen lapsilla ei ole paljoa valinnanvaraa sukupuolensa ilmaisemisessa tai sen pakottamien roolien uudelleenneuvottelemisessa.

Sukupuolistereotypioita rikkovasta lelukuvastosta kauhistuneiden kannattaisi siis tarkastella hieman sitä, millaisilla sisälmyksillä heidän oma luupäänsä on täytetty. Ja lelukuvastoja selaavat lapset tuskin kiinnittävät kummempaa huomiota koko asiaan, elleivät heidän vanhempansa siihen puutu.

Pelkoa ja inhoa pariutumismarkkinoilla

Osuin lyhyen ajan sisään pariin nettideittailusta kertovaan blogitekstiin. Toinen on Henry Laasasen ja toinen itselleni ennestään tuntemattoman Armidan. Armidan teksti kommentoi Henryä mielestäni kiinnostavalla ja aihepiiriin nähden harvinaisen asiallisella tavalla.

Molemmat kirjoittajat tekevät hyviä huomioita deittailun kipupisteistä. Sen sijaan, että ongelmille tarvitsisi etsiä syypäitä, olen kiinnostunut niistä rakenteista, jotka tekevät deittailusta vaikeaa. Keskeisenä ongelmana tuntuu olevan kiusallinen ohipuhumisen kulttuuri seksin merkityksen suhteen.

Vallitsevan dilemman voisi muotoilla [disclaimer on] keskimääräisiä toimintatapoja kuvaavia heteroseksuaalisia stereotyyppejä hyödyntäen [disclaimer off] seuraavalla tavalla.

Vaikka sekä mies että nainen haluaisivat seksiä, kumpikaan ei voi ilmaista sitä avoimesti. Naisten parinvalintakulttuurissa suora seksistä puhuminen tai seksuaalisen halun ilmaiseminen miehen suunnalta toimii miltei täydellisenä nou nou -signaalina sekä tutkimusten että lukuisien todistusten mukaan (sukupuolesta riippumatta). 

Rautalangasta: Jos mies lähestyy seksi edellä, nainen antaa välittömästi pakit. Nainen puolestaan ei voi puhua seksistä suoraan, koska se olisi lutkamaista ja antaisi miehelle luvan puhua seksistä. Mikä tähän asetelmaan lienee syynä, on pidemmän pohdiskelun aihe, enkä tohdi mennä siihen tällä kertaa.

Naisten seksiaversio, portinvartijan rooli sekä miesten vonkapaine ja aloitevelvollisuus tuottavat tilanteen, jossa monet miehet ryhtyvät pelaamaan naisia miellyttääkseen fasadipeliä, jossa esitetään kiinnostavaa, flirttaillaan, leperrellään ja vongataan. Peli tuottaa joskus onnistumisia, mutta usein ainoastaan valehtelua, vääriä odotuksia ja pettymyksiä kaikille osapuolille. 

Rasittava vonkakulttuuri jatkuu niin pitkään kuin miehen aloitteenteon ja naisen päätöksenteon välinen dynamiikka säilyy yhtä hankalana kuin se nykyisin on. Fasadipelin suurin ongelma on se, että sen tuottamista vaikeuksista ja vääristymistä huolimatta, se on yhä miltei välttämätön osa sekä nettideittailua että kuppiloissa tehtäviä lähestymisiä. Ilman fasadia mies on joko liian tylsä tai liian suora saadakseen vastakaikua.

Naisia on turha arvostella siitä, että he etsivät kumppania, joka erottuu joukosta edukseen. Tottahan toki kiinnostavuus, jännittävyys jne. ovat tavoiteltavia asioita kumppanissa. Ongelmana on kuitenkin se, että toisen todellinen kiinnostavuus ei välttämättä paljastu lainkaan ilman syvällisempää tutustumista.

Kuppiloissa todellista kiinnostavuutta merkittävämmäksi nousee taito esittää kiinnostavaa. Internetissä puolestaan kirjoitustaito ja kärsivällisyys persoonallisten kirjeiden kirjoitteluun nousee vastaavaan rooliin.

Olen lopulta Henryn (ja Armidan) kanssa samalla linjalla siinä, että deittailuhässäkkä helpottuisi huomattavasti, jos naiset antaisivat jouhevammin mahdollisuuden erilaisille ihmisille, vaikka ensivaikutelma ei veisikään jalkoja alta. Tutustuminen kannattaa aina - jos ei muuten, niin ainakin oppimiskokemuksena siitä, millainen deittiseura ei sovi itselle.

Miesten ongelmina lienevät liika yrittäminen, esittäminen ja seksikeskeisyys. Vaikka kuinka olisikin "pähkinät sinisinä" puutteesta, voisi olla hedelmällisempää keskittyä etsimään omalla persoonallaan sellaista kumppania, joka oikeasti kiinnostaa. Massapostittaminen on hyvä esimerkki liiasta yrittämisestä. Ehkä lyhytkin, mutta rehellinen ja persoonallinen viesti olisi parempi toimintatapa. 

Onneksi yllä kuvailtuihin hankaluuksiin on myös toisinajattelijan ratkaisumalleja. Seksimyönteisen kulttuurin edistäminen ja lutkamaisuuden ylistäminen voivat viedä ajattelun ja toiminnan kokonaan uudenlaisille urille. Kun avointa seksipuhetta suositaan yleisesti, eikä tulkita joko pillun vonkaamiseksi tai luvan antamiseksi kähminnälle tms., voidaan päästä tilanteeseen, jossa paria etsivät voivat puhua haluistaan ja toiveistaan avoimesti. Nykyisin tällainen asennoituminen on yleistä vain melko pienten alakulttuurien keskuudessa. Toivotaan, että asenne yleistyy!

Epämukavia lähestymisiä?

Nelosen uutisten mukaan kansanedustaja Lauri Oinonen on salannut tietoja taannoiseen eduskunnan häirintäkohuun liittyen. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kalli on tiedon mukaan nuhdellut häntä eduskunnassa työskentelevien naisten häirinnästä. Kallin mukaan Oinonen on lähettänyt "kirjeitä ja kukkia parille naistyöntekijälle".

Ilmeisesti kauhea rikos on tapahtunut. Vaadin, että kukkalähetit ruoskitaan ja postilaitos lakkautetaan tällaisen räävittömyyden johdosta. On myös epäilyttävää, että ihmisiä häiritään heidän merkkipäivinään inhottavilla kukkalähetyksillä. Vielä pahempi juttu on yököttävä kosiorituaali, jossa MIES (yök, kauheaa) antaa kokonaisen kukkapuskan naiselle.

Olisi kiva, jos uutiset perustuisivat tosiasioihin eivätkä niiden arvailuun. Lisäksi olisi tosi kiva, jos häirintä määriteltäisiin vähän täsmällisemmin. Kannattaa pysyä kukista kaukana - etenkin jos on iäkkäämpi mies.