Syyllinen kunnes toisin todistetaan?

Entinen kumppanini onnistui melkein tuhoamaan elämäni ja urani tekaistulla rikosilmoituksella raiskauksesta. Hänen tekonsa oli kosto siitä, että lähdin myrkylliseksi muuttuneesta ihmissuhteesta. Hänen tarinansa ei kuitenkaan pysynyt koossa oikeudenkäynnissä ja syyte raiskauksesta hylättiin sisäisten ristiriitaisuuksien vuoksi 9.10.2023. Seuraavaksi käsittelyyn tulee väärä ilmianto ja vahingonkorvausvaatimukset.

Olen surullinen ja pettynyt sitä, että pari vuotta kestänyt suhde päättyi näin. Olen aina pyrkinyt siihen, että erotaan yhteisymmärryksessä ja että suhteen jälkeen pidetään yllä hyviä välejä. Toimin niin tälläkin kertaa. Valitettavasti entinen kumppanini valitsi toisen tien.

Perättömän väitteen aiheuttamaa piinaa kesti kaksi ja puoli vuotta. Kun iltapäivälehdet julkaisivat nimeni tapauksen yhteydessä talvella 2023, alkoivat jatkuvat hyökkäykset minua ja työnantajaani vastaan. Lehdet olivat saaneet nimettömän vinkin asiasta, ja päättivät poikkeuksellisesti julkaista minun nimeni, vaikka sellaista ei yleensä tehdä, kun prosessi on kesken. Nimettömät kirjeet ja uhkailut jatkuivat minua ja työnantajaani vastaan tehdyissä hyökkäyksissä ja asian levittelyssä sivullisille aina ulkomaita myöten.

Sometuomioistuimet ja perättömät syytökset vahingoittavat kaikkia

Lehtien tekemällä päätöksellä syyttömyysolettama lensi ulos ikkunasta ja some-tuomioistuin oli valmiina jakamaan asiasta erehtymättömiä ratkaisujaan. Nykyisessä some-ilmapiirissä asiat menevät niin, että pelkkä syytös katsotaan merkiksi syyllisyydestä ja sen jälkeen mikä tahansa huutelu ja loanheitto on monien mielestä sallittua.

Lehtijuttujen jälkeen myös vanhat vastustajat aktivoituvat julistamaan tuomioitaan. Esiin tupsahteli henkilöitä, joiden kanssa olen joskus ollut eri mieltä nettikeskustelussa tai joutunut vetämään heidän käytökselleen rajan. Monet näkivät tässä tilaisuuden kostaa minulle kokemansa erimielisyyden tai torjunnan.

Nykyisessä metoo-maailmassa, jossa “naisten kertomuksia pitää aina uskoa”, on vain vähän liikkumatilaa puolustautua valheita vastaan. Monet yleensä fiksutkin somekeskustelijat toistelevat väitettä, että “ei kai nyt kukaan keksisi syytöstä seksuaalirikoksesta”. Metoo on minusta edelleen seksuaalikulttuurillemme tarpeellinen liike, josta on ollut paljon hyötyä, mutta se ei voi olla sinisilmäinen ja sokea.

Seksuaalirikokset ovat edelleen suuri ongelma, ja niitä on vaikea tutkia. Suurin osa rikoksista jää ilmoittamatta, koska kynnys siihen on suuri. Perättömät syytökset eivät helpota yhtään tämän ongelman ratkaisua. Vaikka niitä onkin vähän oikeisiin tapauksiin verrattuna, niitä on silti olemassa.

Perättömien syytösten syitä on tutkimuksissa nostettu esiin useita: kommunikaatiovirheet, uskottomuuden peittely, sosiaalinen paine, huomiohakuisuus, morkkis omasta toiminnasta, kiristäminen, kosto, hyötymistarkoitus, ase riidassa tai kiistassa, henkilön raivaaminen pois tieltä, päihteiden käyttö, sekavuus, traumojen triggeröityminen ja tietyt mielenterveysongelmat, jotka altistavat vihaisuudelle tai vainoharhaisuudelle. Myös minun tapaukseeni sopii näistä pari.

Jos joku yhä on sitä mieltä, että “kukaan ei valehtelisi seksuaalirikoksesta”, niin kannattaa minun tapaukseni lisäksi perehtyä vaikka seuraaviin:

• Mies tuomittiin raiskauksesta, nainen tunnusti 7 vuoden päästä
• Nainen yritti kiristää miestä perättömällä raiskausväitteellä
• Humalassa syntynyt riita johti perättömään raiskausväitteeseen
• Poliisi toteaa, että noin joka kymmenes raiskauksesta tehty ilmoitus on perätön (2019)

Onnekseni en ollut vastaamassa perättömään syytökseen yksin. Minun ja entisen kumppanini yhteinen ystävä Tiina Vilponen seurasi suhdettamme sivusta lähietäisyydeltä. Hän oli entisen kumppanini uskottu elämän haasteissa. Tiina oli todistajana oikeudessa ja pystyi kertomaan siitä, miten tapahtumat tosiasiassa etenivät.

Perättömät väitteet seksuaalirikoksista vahingoittavat suuresti kohteitaan. Leima voi seurata vielä pitkään, vaikka syyte olisi hylätty tai tuomio kumottu. Lisäksi epäilys voi jäädä leijumaan monien mieliin syytteiden hylkäämisestä riippumatta ja pahantahtoiset ihmiset käyttävät tilaisuutta hyväkseen loanheittoon, mustamaalaamiseen tai hyötymiseen.

Kohteidensa lisäksi perättömät väitteet vahingoittavat myös todellisten seksuaalirikosten uhreja sekä vaikeuttavat auttamistyötä ja viranomaisprosesseja. Seksuaalirikosten vastainen työ on muutenkin hankalaa ja monimutkaista, eivätkä useimmat todellisten rikosten uhrit saa tarvitsemaansa apua tai oikeutta.

Jokainen perätön väite aiheuttaa vahinkoa ja vie paljon niitä resursseja, joita tarvittaisiin todellisten rikosten selvittämiseen. Olen itse tehnyt paljon työtä seksuaalioikeuksien puolesta, seksuaalirikosten ennaltaehkäisemiseksi, uhrien tukemiseksi ja suostumuskulttuurin edistämiseksi. Minuun kohdistuneen väärän syytöksen takia kaikki tämä työ on ollut jäissä, ja se tulee olemaan jatkossa taas vaikeampaa kuin aiemmin.


Salakuvausväite

Väite salakuvaamisesta meni oikeudessa läpi, vaikka se oli osa samaa väärää ilmiantoa kuin hylätty raiskaussyytös. Kuvaamistilanteessa oli kyse parin kuvan ottamisesta nukkuvasta kumppanistani. Kuvat eivät liittyneet seksitilanteeseen, eikä niissä näkynyt kasvoja, rintoja tai sukuelimiä. Halusin ottaa silloin minulle rakkaasta ihmisestä kauniin kuvan, kun hän nukkui.

Aika monella ihmisellä on puhelimessaan tai kotialbumissaan kuvia läheisistä ihmisistä nukkumassa tai muussa tilanteessa, jossa he eivät ole huomanneet kuvan ottamista. Tästä tapauksesta teki rikoksen vain se, että entinen kumppanini päätti syyttää minua siitä eron jälkeen.

Valokuvaamisen osalta pitää olla hyvin tarkkana, sillä salakuvaamista koskeva laki on erittäin lavea (RL24:6). Sen mukaan mikä tahansa kuvaamistilanne yksityisissä tiloissa on salakuvaamista, jos siihen ei ole eksplisiittistä lupaa. Kuvaamisen kohde voi milloin vain väittää, että lupaa ei ollut, eikä hän tarvitse väitteensä tueksi mitenkään erityistä näyttöä.

Esimerkiksi kuvan räpsäiseminen perheillallisella ilman ennakkovaroitusta on lain näkökulmasta salakuvaamista. Kuvaamisen kohteiden ei tarvitse olla tunnistettavissa eikä kuvassa tarvitse olla mitään sensitiivistä sisältöä. Myöskään kuvaajan tarkoitus tai hyvä tahto ei merkitse tämän lain kohdalla mitään.

Kysyin asianajajaltani, miten tällaista vastaan sitten voisi suojautua yksityiselämässään, niin hänen vastauksensa oli, että “älä kuvaa mitään”. Arkisten kuvaamistilanteiden osalta kuvaajan oikeusturva jää olemattomaksi, jos asiasta tuleekin riitaa.


Suostumusasioita

Olen seksuaalietiikan ammattilainen ja tehnyt aiheesta väitöskirjan. Keskeisimpiä osaamisalueitani etiikassa on suostumus ja sen arviointi, ja olen pitänyt siitä lukuisia luentoja ja työpajoja mm. seksologeille, terapeuteille, opiskelijoille ja muille ihmisille seksipositiivisissa tapahtumissa. Olen myös seksuaalietiikassa kansainvälisen tason kouluttaja ja konsultti.

Omassa elämässäni kinkynä suhtaudun suostumukseen hyvin vakavasti. Olen noudattanut ihmissuhteissani seuraavia toimintatapoja innokkaan suostumuksen (enthusiastic consent) mahdollistamiseksi ja neuvottelemiseksi:

• Yhteisistä toiveista ja rajoista keskustellaan avoimesti suhteen alusta asti
• Seksistä ja sessioista jutellaan yhdessä etukäteen, tarkoituksena muodostaa tekemiseen innokas suostumus ja fiilistellä yhdessä tulevia juttuja
• Seksi- ja sessiotilanteissa pidetään keskusteluyhteys auki ja huolehditaan kumppanin tai kumppanien hyvinvoinnista
• Seksi- ja sessiotilanteissa on aina voimassa useita erilaisia turvasignaaleja kuten turvasanoja ja -merkkejä (esim. liikennevalot ja taputus)
• Seksin ja sessioiden jälkeen jätetään aikaa palautumiselle, jälkihoidolle, juttelulle ja tarvittaessa myös palautekeskustelulle tai sessiopalautteelle
• Kumppanin tai kumppanien huolet, kritiikki, korjausehdotukset ja toiveet otetaan vastaan vakavasti ja hyväntahtoisesti
• BDSM-kontekstissa sessioiden sisällöistä tai jatkuvan suostumuksen kehyksestä neuvotellaan tarvittaessa tai toivottaessa myös kirjallisesti viestein ja keskusteluapuvälinein (kuten Kinx-list)
• Vaativammista BDSM-sessioista neuvotellaan aina etukäteen käyden läpi riskikartoitus ja varmistetaan kumppanin tai kumppanien toiveet ja rajat.

Nukkuvan kumppanini valokuvaaminen perustui myös ihmissuhteen suostumuskehykseen, jossa asiasta oli keskusteltu etukäteen. Oikeudenkäynnissä ongelmaksi muodostui se, että viranomaiset eivät ymmärtäneet erilaisia suostumuskäytäntöjä, vaan tarkastelevat asiaa palikkametodilla: oliko lupa kysytty ja annettu juuri sillä hetkellä. Jatkuvan suostumuksen sopiminen, etukäteen neuvottelu tai suostumuskehys eivät olleet heille tuttuja käsitteitä.

Kinkyjen rutiininomaisesti käyttämät suostumuskäytännöt voivatkin osoittautua juridisessa tarkastelussa vaikeiksi, jos joku BDSM-session osapuolista haluaa myöhemmin väittää, että suostumusta ei ollutkaan. Pelkkä olettamus kaikkien osapuolten hyvästä tahdosta ja yhteisymmärryksestä ei pelasta syytöksiltä, jos joku myöhemmin kiistää suostumuksensa esimerkiksi pettymyksen, katumuksen, oman pahan olon tai vanhojen traumojen aktivoitumisen vuoksi.


Yritys tuhota elämäni

Perätön väite seksuaalirikoksesta on monikärkiohjus, joka kykenee tekemään hirvittävää tuhoa. Syytös raiskauksesta osui minulle tärkeimpiin asioihin: työhöni seksuaalioikeuksien puolesta, seksipositiiviseen aktivismiini sekä henkilökohtaiseen elämääni kinkynä. Syytös onnistui melkein tuhoamaan koko elämäni: kävin syytöksen takia useamman kerran pohjalla, eikä itsemurha ollut kaukana.

Jo pelkästään syytöksen painaminen lehteen nimettömällä vihjeellä aiheutti kymmenien tuhansien eurojen suuruisia menetyksiä minulle ja työnantajalleni, eikä maineelleni ja uralleni aiheutunutta vahinkoa voi edes täysin mitata tai ennakoida. Joidenkin mieliin epäilykset jäävät kaivelemaan määräämättömäksi ajaksi, vaikka syyte hylättiin.

 
Nyt on kuitenkin aika jatkaa eteenpäin ja rakentaa uudelleen sitä, mitä perättömällä syytöksellä jo onnistuttiin tuhoamaan. En tule lopettamaan työtäni seksuaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. En aio lopettaa työtäni seksologina. En lopeta työtäni seksuaalirikosten ennaltaehkäisemiseksi ja uhrien auttamiseksi. En aio lopettaa suostumuskulttuurin edistämistä. En lopeta elämääni seksipositiivisena queerina ja kinkynä.

Ja niille, jotka yrittävät minua yhä nujertaa, sanon not today - ei tule onnistumaan!


Lisäys 17.10.2023: Lisätty tuoreempi juttu poliisin kohtaamista perättömistä raiskausilmoituksista linkkilistaan.

Mitä meidän pitäisi oppia Silkkitien tapauksesta

Silkkitie oli darknetin merkittävin päihteiden ja dopingin kauppapaikka Suomessa ennen poliisin ratsiaa. Asiasta on ratsian jälkeen kirjoiteltu niin voitonriemuisesti, hämmästellen kuin kauhistellenkin. Jutuissa muistutellaan etusormi vipattaen huumeiden kataluudesta ja anonymiteetin harhasta.

Tärkein oppi Silkkitie-tapauksesta liittyy kuitenkin kauhistelun sijaan sen käyttäjäkuntaan. Valtaosa käyttäjistä oli poliisille tuntemattomia ihmisiä, nk. tavallisia kansalaisia. Tämä on tärkeä viesti, joka kertoo kieltolaille perustuvan huumepolitiikan epäonnistumisesta ja siitä, että stereotyyppinen kuva rappiolla olevista vaarallisista huumerikollisista on pitkälti roskaa (minkä toki kaikki alan tutkimusta ja keskustelua seuraavat jo tietävät).

Erilaisia päihteitä käytetään mitä erilaisimmista syistä: kivun ja stressin lievitykseen, tajunnan laajentamiseen, spirituaalisten kokemusten etsimiseen, rentoutumiseen ja hyvään fiilikseen, seurassa nautiskeluun ja niin edelleen. Dopingaineetkin ovat ongelma vain kilpaurheilun näkökulmasta; harrastajan pitäisi saada kehittää kehoaan haluamillaan keinoilla. Minkään näistä ei pitäisi olla rikollista.

Se, että tavallinen posse käyttää erilaisia kemikaaleja kehonsa, psyykensä ja olonsa muovaamiseen, ei ole eettisesti kiellettävää, eikä edes arveluttavaa. Suurin osa aineista ja menetelmistä olisi yhteiskunnallekin ihan ok, jos lääkäri olisi ne määrännyt. Jyrkkä jako laillisen ja laittoman käytön välillä on täysin keinotekoinen.

Silkkitien tapaus kertoo, että ihmiset ovat valmiita uhmaamaan typerää lainsäädäntöä omien yksilöllisten valintojensa ja tarpeidensa vuoksi. Tämä pitää lukea viestinä, joka tukee päihteitä koskevan lainsäädännön purkamista ja dekriminalisaatiota, ei minään keskenkasvuisena vahingonilona, jossa riemuitaan "pahojen huumerikollisten" narauttamisesta. Suurin osa kiinni jääneistä on tavallisia ihmisiä. He ovat näköalattoman ja kehnon päihdepolitiikan uhreja.

Huumekeskustelusta unohtuvat liberaalin oikeusvaltion lähtökohdat

Tarjosin Hesarille vieraskynäpalstalle tekstiä huumekeskustelusta. Eivät olleet kiinnostuneita, joten julkaisen tekstin täällä. Olen tutkinut liberaalia etiikkaa, oikeusfilosofiaa ja länsimaisen oikeusvaltion mallia eri tavoin jo 20 vuotta, enkä tämä aikana ole löytänyt tiukkoja, eettisesti ja oikeusfilosofisesti päteviä perusteita sille, että jotkut päihteet ovat ankarasti kiellettyjä ja toisia myydään avoimesti lähikaupassa.

Edustan yksilönvapautta korostavaa näkökulmaa tässäkin asiassa ja haluaisin nähdä oikeasti avoimen yhteiskunnan, jossa yksilö saa itse valita omat päihtensä ja ottaa myös vastuun niiden käytöstä - sulkematta pois vahvaa apua ja tukea niille, joille päihteistä tulee ongelma tavalla tai toisella. Yksilön vastuuta korostava lähestymistapa voi joidenkin maiden tapausten mukaan jopa lisätä vastuullista käyttöä ja vähentää ongelmia. Huumesota ja kieltolakiroska eivät toimi, on aika edetä johdonmukaisesti vapauden suuntaan poispäin holhousvaltiosta.

***

Maisemaa on mahdotonta nähdä koko komeudessaan, jos sitä katselee putken läpi. Huumeita koskeva yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa on samanlaista: se junnaa rikoksen ympärillä hukaten yhteiskunnallisen perspektiivin. Vastaava kuvio nähtiin, kun tilaisuus laajalle alkoholipoliittiselle keskustelulle valui sormien välistä poliitikkojen vatuloidessa prosentin kymmenysten kanssa.

Kannabiksen käytön rangaistavuudesta keskusteleminen on näpertelyä tilanteessa, jossa kieltolaille perustuva huumepolitiikka on kansainvälisesti lopullisessa kriisissä. Huumesodan etulinjassa olleet maat ovat todenneet jo vuosia sitten sodan hävityksi ja sen oikeutuksen valheelliseksi. Uusia ratkaisumalleja etsitään kuumeisesti huumeiden käytön dekriminalisoinnista ja levittämisen laillistamisesta.

Poliittisten kysymysten keskellä on hyvä pysähtyä miettimään myös lainsäädännön tarkoitusta. Liberaalissa oikeusvaltiossa lainsäädännön tulisi olla eettisesti perusteltua ja koherenttia eli sisäisesti ristiriidatonta. Rikoslain tulee kieltää teot, jotka vahingoittavat toisia ihmisiä tai loukkaavat heidän perusoikeuksiaan. Lainsäädännön tehtävä ei ole puuttua siihen, millaista elämää kansalaisten tulisi elää, vaan elämäntavan ja arvojen valinta kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen.

Huumelainsäädäntö ei täytä yllä olevia kriteereitä mitenkään. Se määrittelee osan päihteistä sallituiksi (esim. tupakka ja alkoholi) ja osan kielletyiksi (esim. kannabis ja lsd) ilman kelvollista evidenssiperustaa. Se vaikeuttaa aineiden saatavuutta, tutkimusta, tuotekehittelyä ja haittojen vähentämistä. Tästä johtuen myös huumeita koskeva keskustelu on rajoittunutta ja asiallisen tiedon saaminen on tarpeettoman hankalaa. Taustalla on kulttuurinen kaksinaismoralismi, jonka vuoksi perinteisesti suosittuja päihteitä tarkastellaan täysin eri kriteereillä kuin muita aineita.

Huumeet kieltävä laki puuttuu yksilön vapauteen ilman päteviä eettisiä perusteita. Se on moralistista lainsäädäntöä, jossa raittiin elämäntavan ihanne asetetaan yksilön päätösvaltaa korkeampaan asemaan. Toisin sanoen laki estää yksilöä tekemästä informoituja valintoja hänelle sopivista päihteistä ja niiden turvallisesta käytöstä. Pitäisi olla yksilön vallassa päättää, haluaako hän ottaa oluen vai polttaa jointin. Tällaiset päätökset eivät kuulu valtiolle.

Jotta jokin toiminta voitaisiin määritellä rikokseksi perustellulla ja oikeutetulla tavalla, on osoitettava, että siitä on vääjäämättömästi vahinkoa muille ihmisille. Huumeita on täysin mahdollista käyttää, levittää ja tuottaa ilman, että siitä on vahinkoa muille. Tästä yksinkertaisesta syystä niihin kohdistuvat kriminalisoinnit ovat perusteettomia ja moralistisia, kuten sadattuhannet Suomessa illanvietoissaan kannabissätkän polttaneet ihmiset tietävät. On absurdia väittää kaikkia rikollisiksi.

Kun huumelainsäädäntöä verrataan muille elämän osa-alueille, kuten uskonnonvapauteen tai ruokapolitiikkaan, niin vastaava laki tarkoittaisi käytännössä sitä, että vain yhden uskonnon harjoittaminen olisi sallittua, tai että kaupasta saisi ostaa vain salmiakkia, sillä kaikki muut karkit olisivat kiellettyjä. Kuulostaako mielivaltaiselta ja epäreilulta? Kuulostaa varmasti, koska juuri sellaista moralistinen lainsäädäntö on. Siksi sitä pidetään oikeusfilosofiassa yleisesti kelvottomana.

Taustalla on vanhanaikainen fantasia valtion koulimasta ihannekansalaisesta. Se soveltuu heikosti nykyaikaiseen ihmiskäsitykseen, jossa yksilö pyrkii itse tasapainottamaan hyvän elämän pyrkimyksensä ja velvollisuutensa kansalaisena. Hyvän elämän koko kirjoon sisältyvät kehon hallinnointi, psykotekniikat ja vapaa-aika, joiden yhteydessä käytetään vireyttä, mielialaa, tajunnantilaa ja rentoutumista sääteleviä aineita - osaa lääkärin määrääminä, osaa itselääkintänä ja osaa viihdekäytössä.

Grammojen ja prosenttien sijaan huumekeskustelun pitäisi suuntautua terävästi liberaalin oikeusvaltion ydinkysymyksiin. Tarvitsemme keskustelua yksilönvapaudesta, nykyaikaisesta ihmiskuvasta, eettisesti perustelluista rajoista sekä progressiivisesta ja oikeusfilosofisesti korkeatasoisesta lainsäädännöstä. Sadattuhannet eri huumeita kokeilleet ja käyttäneet suomalaiset eivät ole rikollisia - vanhentunut ja surkeasti perusteltu huumepolitiikka on.

Suostumus on seksikästä!

Suostumus 2018 -kampanjan verkkosivut

Allekirjoitin vastikään kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan raiskausta koskevan lainsäädännön kehittämistä suostumusperustaiseksi. Aloitteen tarkoitus on selkiyttää lainsäädännön taustalla olevia periaatteita sekä laajentaa rikosnimikettä kattamaan myös tapaukset, joissa ei ole käytetty väkivaltaa tai rikoksen uhri ei ole pystynyt vastustelemaan. Samalla yhdistettäisiin yhden lainkohdan alle aiemmin hyväksikäytöksi katsotut rikokset.

Aloitteen perustelut ovat hyvät ja vankat. Seksuaalirikoslainsäädännöllä suojataan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, jonka tärkein eettinen mittari on suostumus. Kriminalisointiteoreettisesta näkökulmasta aloitetta voi kannattaa ilman varauksia, koska se noudattaa selkeäpiirteisesti liberaalin oikeusfilosofian lähestymistapaa yksilön oikeuksiin.

Raiskauslainsäädännön historian vuoksi raiskauksia on käsitelty väkivaltarikoksina, jolloin myös tunnusmerkistössä on keskitytty enemmän väkivaltaan kuin itsemääräämisoikeuden pontevaan suojelemiseen. Menneisyyden painolasti on vaikuttanut lainsäädäntöön ja tuottanut kehnoa lainkäyttöä. Näkökulman muuttaminen mahdollistaa lainsäädännön korjaamisen koherentiksi ja liberaaliksi.

Tosiasiassa suostumus on toki nykyisessäkin laissa olennaisessa osassa. Laki on kuitenkin kirjoitettu kapeasti väkivaltanäkökulmasta, jolloin väkivallattomat pakottamistilanteet voivat jäädä lain kirjaimen ulkopuolelle. Nykyisen lainsäädännön valossa moni sellainen tapaus tuomitaan kuitenkin hyväksikäyttönä, joten tekijä pääsee aniharvoin vapaalle jalalle laintulkinnan ongelmien vuoksi. Uusi ehdotettu laki kuitenkin yhtenäistäisi laintulkintaa ja mahdollistaisi tekojen vakavuuden arvioinnin johdonmukaisemmin, koska tekojen vakavuutta voitaisiin arvioida ennemmin yhden nimikkeen alla kuin nimikkeiden välillä.

Suostumusperustaisen lainsäädännön kohdalla on esitetty huolia kaikenlaisista asioista. Niistä köykäisimmät liittyvät ihmisten haluttomuuteen ymmärtää lakimuutoksen perusteita. Jotkut vääräleukailevat, että pitääkö sitten sopia jatkossa lomakkeella seksistä tai miten sitä enää uskaltaa ketään lähestyä. Voin taata, että mikäli kansalaisaloite menee läpi, lähestyminen ei ole tulevaisuudessa sen vaikeampaa kuin nytkään. Se on ehkä jopa helpompaa, jos vaan ottaa vakavasti aloitteen taustalla olevan ajatuksen paremmasta kommunikaatiosta ja neuvottelusta.

Vakavammat huolet ovat liittyneet näyttöongelmiin. Juristit ovat olleet niin Suomessa kuin Ruotsissakin huolissaan siitä, että sana sanaa vastaan -tapaukset lisääntyvät ja hankaloituvat. Periaatteessa uusi lainsäädäntö ei muuta mitenkään todistustaakkaa, mutta kieltämättä se vaara on olemassa, että todistelussa aletaan enenevässä määrin kasata vastuuta tarinankerronnalle konkreettisen evidenssin sijaan. Se voi hapertaa syyttömyysolettamaa ja edellyttää syytetyltä syyttömyyden todistelua painavammin kuin ennen.

Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole suostumuslähestymistavan ongelmia, vaan lainkäytön ja oikeudenkäyntien menettelytapojen käytännön ongelmia. Niiden ennaltaehkäisemiseksi tarvitaan huolellisuutta lain valmistelutyössä sekä koulutusta seksuaalirikosepäilyjen tutkinnassa ja käsittelyssä koko rikostutkinta- ja oikeusprosessissa.

Kulttuurisesta näkökulmasta lakiuudistus olisi hyvin tervetullut. Seksuaalikulttuuri voi vain parantua sillä, että ihmisiä patistetaan neuvottelemaan ja etsimään selkeää yhteisymmärrystä seksuaalisissa tilanteissa. Asennemuutos ei ole tärkeä pelkästään seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojaamisen näkökulmasta, vaan myös siksi, että se mahdollistaa parempia seksuaalisia kohtaamisia. Suostumus on seksikästä ja neuvottelu on jo osa seksiä.

Haluaisin leikkiä kanssasi! Mitä sinä haluaisit tehdä kanssani?

Tällaiset kysymykset mahdollistavat uudenlaisen suoran flirttailun kulttuurin, joka ei entisen tapaan nojaa mielikuville, stereotyypeille, esittämiselle tai sokealle normien seuraamiselle. On ziljoona kertaa parempaa, että seksuaalisista haluista ja toiveista puhutaan suorempaan, eikä neuvottelua sivuuteta leffoista tuttujen romanttisten typeryyksien vuoksi. Toisten ihmisten kohtaaminen oikeasti on paljon rehellisempää ja kuumempaa.

Allekirjoita Raiskauksen määritelmä suostumusperustaiseksi -kansalaisaloite täällä!

Ina sydän porno 4 - sensuelli Brasilia

Huh huh! Inan ohjelma on saavuttanut nyt sellaiset kierrokset, että pohdin, voiko enää kovempaa mennä. Seikkailu São Paulossa nousi huikeisiin ulottuvuuksiin ja jokainen vierailu nokitti edellistä vielä vähän. 

Jaksossa havainnoitiin brasilialaisen seksuaalikulttuurin omaleimaista luonnetta, joka on uniikki, sensuelli ja kiinnostavan jännitteinen. Asetelmassa on paljon samaa kuin Japanissa, sillä samanaikaisesti yhteiskuntaa puristavat katolisen kirkon, machokulttuurin ja konservatiivisuuden kahleet, mutta pinnan alla kuplii monimuotoinen ja riehakas seksuaalinen alakulttuuri. Japanin hienovaraisuuden sijaan brasilialainen seksi on rehevää kuten jaksossa esitelty muodokas vartaloihanne!

Brasilia on Japanin ja Keski-Euroopan maiden lisäksi yksi fetisistisen pornon suurvalta. Näitä maita yhdistänee jokin kontrollin ja vapauden erityislaatuinen, jännitteinen intersektio, mikä nostattaa fetissit ja valtaleikit omalle tasolleen. Tasa-arvoisissa ja vapaamielisissä Pohjoismaissa ei tunnu esiintyvän samanlaista intoa fetissien ympärillä, vaikka elintilaa niille löytyisi monella tavalla konservatiivisempia kulttuureja enemmän.

Ohjelmalla on mahtava ajoitus, sillä menen juttelemaan fetisseistä Perttu Häkkisen kanssa Yle Puheelle ensi tiistaina (20.3. klo 13:00). Ohjelmassa tulossa sekä asiantuntijanäkökulmaa, että henkilökohtaisia kokemuksia. Olkaahan kuulolla!

Olen ollut tästä jaksosta todella innoissani ja oudosti ylpeä (eihän minulla ole mitään tekemistä sen erinomaisuuden suhteen), koska se menee sellaiseen syvyyteen seksuaalikulttureissa, jossa itse viihdyn oikein hyvin. Minusta on ihanaa, että tästä maailmasta löytyy muitakin, jotka fiilistelevät hyvällä pössiksellä erilaisissa eroottisissa tilanteissa. Ja pottia kasvattaa huikeasti se, että Ina tarjoaa muillekin kurkistusikkunan näihin tilanteisiin tavalla, jota esim. meikän blogi ei mitenkään voi saavuttaa.

Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki tässä jaksossa webcam-pornoa tekevä pari, joiden suurena ilona oli seksin harrastaminen autossa enemmän tai vähemmän julkisilla paikoilla. Haastattelu saavutti myös upeat mittasuhteet gonzo-journalismissa, sillä Ina istui etupenkillä, kun pari kuvasi pornopätkän takapenkillä. Ina pääsi samalla mukaan pornofilmiin, ja vaikka hän ei suoraan toimintaan osallistunutkaan, on hänen roolinsa sivustakatsojana ja -kuulijana varsin mehukkaan kinky.

Autoseksi ja muutenkin julkisen paikan ihana kuumotus on aihe, joka kirvoitti minussa halun kirjoittaa astetta poliittisempaa tekstiä. Kristillis-konservatiivisiin seksuaalinormeihin nojaavan kulttuurimme yksi salakavalan ubiikki piirre on se, että avointa seksuaalisuutta pidetään yhä jollakin tavalla outona, paheksuttavana tai haitallisena. Moinen käsitys ei ole lainkaan yhtä yleinen sellaisissa kulttuureissa, joissa ei ole protestantismin painostavaa perinnettä.

Vaikka Suomessa periaatteessa osataan arvostaa luontevaa alastomuutta, ovat nudistirantamme vain pari syrjäistä kivikkoa ja julkierotiikkaan suhtaudutaan edelleen kuin kyse olisi jostakin myrkyllisestä substanssista. Vaikka kansasta harva uskoon kirkon jorinoihin, viesti on mennyt vuosisatojen takomisessa sikäli perille, että ajatus seksin ja alastomuuden vapauttamisesta ulkoympäristöissä on yhä kaukainen haave. Suomalaiset kylpylätkin ovat ihmeellisiä sukupuoliapartheidin ja kontrollin keskuksia. Kunnon vapaan ruumiinkulttuurin kylpylät ja rannat löytyvät vasta Berliinistä.

Eroottinen puuhastelu tai jopa seksi julkisella paikalla on niin kuumaa osin siksi, että se on kiellettyä, mutta toinen puoli asiaa on kiihottuminen nähdyksi tulemisesta tai sen mahdollisuudesta. Toisen ihmisen katse on julkisilla paikoilla läsnä ideana, vaikka kukaan ei varsinaisesti katsoisikaan. Nähdyksi tuleminen tai sen riski voi olla fetisististä, mutta useimmille ihmisille se on niin olennainen osa seksuaalista palettia, että sen pitäminen tuomittavana on oikeastaan aika huvittavaa ja lapsellista ajattelua.

Vaikka julkinen sekstailu on kiellettyä myös Suomessa, harva saa siitä tosiasiassa tuomioita. Tämä johtuu siitä, että asiaa katsotaan sormien läpi, mutta myös siitä, että laki on kirjoitettu aika järkevästi; rikos edellyttää tosiasiallista pahennuksen aiheuttamista, eikä onneksi kovin moni suomalainen sen kummemmin pahennu, jos joku joskus pensaassa kuksisikin. Silti pidän tarpeettomana ja huonona asiana sitä, että julkinen alastomuus tai seksuaalinen toiminta on yhteiskunnassamme yhä rikos.

Jos jonkun seksipuuhat ovat tarkoituksellista häiriköimistä tai ne tapahtuvan aivan väärässä paikassa ja väärään aikaan, on toki perusteltua häätää touhuajat matkoihinsa. Muuttaisin itse kuitenkin lakia ja käytäntöjä siten, että diskreetti erotiikka julkisilla paikoilla olisi lähtökohtaisesti sallittua.

Pidän autossa kuksivia Dread Hotia ja Alemãoa suorastaan sankareina ja vallankumoustaistelijoina. Heidän eroottinen kansalaistottelemattomuutensa uhmaa Brasilian lakia ja katolisia tuntoja vapaamman seksuaalikulttuurin puolesta! Viva!

Nuorten väliset seksisuhteet eivät ole rikoksia

Itä-Suomen hovioikeus antoi 19-vuotiaalle tuomion seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska hän oli ollut yhdynnässä 14-vuotiaan kanssa. Henkilöt olivat harrastaneet seksiä täydessä yhteisymmärryksessä ja seurustelleet sen jälkeen jonkin aikaa.

Oikeus oli pohtinut erityisesti ikäeroa ja todennut sen melko suureksi. Tuomio annettiin pitkälti tämän perusteella. Lisäksi nuorempi osapuoli oli ollut humalassa ja kyseessä oli ollut hänen ensimmäinen yhdyntänsä. Oikeus myös totesi, että henkilöt eivät seurustelleet keskenään ennen seksiin ryhtymisstä.

Tuomio annettiin äänin 2-1. Vapauttamisen kannalla ollut tuomari katsoi, että yhteisymmärryksessä harrastetusta seksistä ei pitäisi antaa tuomiota, ja että nuoret voivat olla ikäänsä nähden varsin erilaisilla kehitystasoilla.

Ei pitäisikään. Tässä tapauksessa lakia käytettiin nuijan tavoin tylppänä instrumenttina, vaikka tällaisissa tapauksissa pitäisi harjoittaa tarkkaa ja täsmällistä eettistä harkintaa. Nuoren suostumut ja ymmärrys tilanteesta on tärkein punnittava, ei ikäero, kokemattomuus tai älytön edellytys seurustelusta.

Nuorten seksuaalioikeuksien lähtökohdasta nuoren kuuleminen on tällaisissa tilanteissa kaikista tärkeintä. Koska nuori itse koki vahvasti, että häntä ei oltu millään tavalla loukattu, ja myös jutusta päätellen kertoi kantansa selkeästi ja johdonmukaisesti, ei tuomiota olisi pitänyt antaa. Koko prosessi loukkaa kummankin nuoren oikeutta päättää omasta seksuaalisuudestaan.

Tapaus on tyypillinen esimerkki tylpän legalismin ongelmasta. Suojaikäraja on tällaisissa tapauksissa enempi haitaksi kuin hyödyksi. Kun oikeus tarkastelee pääasiassa teknisiä seikkoja ja jättää suostumuksen analyysin vähemmälle, päädytään vääriin ratkaisuihin.

Siksi myös suojaikärajan alentamisesta tai jopa poistamisesta pitäisi keskustella vakavasti. Suomessa vallitseva 16 vuoden ikäraja on korkea, kun sitä verrataan naapurimaihin ja nuorten seksielämän aloittamisikiin. Moni 15-vuotias on jo aloittanut seksipuuhat. Olisi hyvä myös harkita suojaikärajan sijaan mallia, jossa viranomaiset ja oikeus arvioisivat nuorten seksisuhteisiin liittyviä rikosepäilyjä aina suostumuksen perusteella. Tällainen vaihtoehto on hyvin perusteltu juuri nuorten erilaisilla kehitystasoilla ikään nähden, nuoren kuulemisella, hänen näkemyksensä kunnioittamisella sekä sillä, että monet nuoret kokevat suojaikärajan seksin ikärajana, joka ennemmin rajoittaa kuin suojaa heitä.

Joka tapauksessa oikeusistuimien ja muiden viranomaisten täytyy huomioida nuorten seksuaalioikeudet ja kuunnella nuoria näissä tilanteissa. Legalistinen ajattelu ja nuijan kopauttelu on surkeinta mahdollista seksuaalikasvatusta.

Eläinseksin kriminalisoinnille ei ole perusteita

Eläinsuojelulakia ollaan parhaillaan päivittämässä ja prosessin yhteydessä on keskusteltu myös  eläinseksin kieltämisestä. Kieltämistä on perusteltu julkisuudessa lähinnä kolmella tavalla: 1) melkein kaikkialla muualla Euroopassa eläinseksi on kielletty, joten Suomi on barbaarinen maa salliessaan moisen, 2) ihmisen ja eläimen ei kuulu harrastaa seksiä keskenään; se on epäkunnioittava ja vääränlainen suhtautumistapa eläimiin, sekä 3) eläinseksi vahingoittaa eläimiä.

Nämä perustelutavat kasautuvat usein yhdeksi ja samaksi: eläinseksi inhottaa ihmisiä niin paljon, että useimpien mielestä se pitäisi kieltää - ilmeisesti ihan vaan heidän mielenrauhansa vuoksi. Pelkkä inho, ahdistus tai hämmennys ei kuitenkaan ole riittävä peruste kriminalisoinnille. Lailla kieltämisen tulee aina perustua tärkeiden oikeushyvien suojaamiseen tunneperäisten reaktioiden tai moralismin sijaan.

Eläinseksin kielto poistui laista vuonna 1971, kun seksuaalisuutta koskevaa lainsäädäntöä liberalisoitiin ja järkeistettiin urakalla. Kiellon poistamisen pääperuste oli se, että lakia oli aikanaan sovellettu lähinnä kehitysvammaisiin nuoriin tai muihin vajaavaltaisiin. Lainvalmisteluasiakirjoissa todettiin, että eläinseksiä harrastava henkilö on ennemmin hoidon kuin rangaistuksen tarpeessa.

Vaikka ajatus hoidon tarpeesta on nykyisin osittain vanhentunut, on lainsäädännön taustalla ollut ajatus yhä kelvollinen. Eläinseksin kriminalisoiminen vaikeuttaisi huomattavasti hoitoon pääsyä niissä tapauksissa, joissa henkilö tarvitsee apua oman seksuaalisuutensa käsittelyssä. Avun kynnyksen nostaminen jättäisi vain yhden jo valmiiksi marginalisoidun ihmisryhmän vaille apua.

Maailma on kuitenkin muuttunut paljon 70-luvusta. Nykyisin seksologiassa ja seksuaalisuutta koskevassa psykiatriassa on vallalla näkemys, jonka mukaan erikoiset seksuaaliset mieltymykset eli parafiliat eivät ole sellaisenaan mielenterveyden häiriöitä. Parafilioiden depatologisointi on johtunut pitkälti siitä, että tutkimustieto niistä on lisääntynyt, eikä uusi tieto ole tukenut aiempaa ajattelua niistä mielisairauksina. Esimerkiksi uudessa psykiatrian diagnostisessa käsikirjassa (DSM) erotetaan seksuaalinen mieltymys ja mielenterveyden häiriö toisistaan selkeästi: henkilö, jolla on erikoinen seksuaalinen mieltymys (siis esimerkiksi seksuaalinen kiinnostus eläimiä kohtaan) ei ole sairas tai tarvitse hoitoa, ellei hänen taipumuksensa ole pakkomielteinen tai vahingollinen joko hänelle itselleen tai muille.

Seksologinen tutkimus tukee tätä ajattelutapaa. Eläinseksin harrastajia ovat erityisesti kokeilunhaluiset nuoret, maaseudun yksinäiset miehet, lemmikkiensä kanssa peuhaavat eläinrakkaat naiset sekä muutamat zoofiilit eli henkilöt, joilla on erityinen eläimiin kohdistuva seksuaalinen mieltymys. Karkeasti voidaan puhua korvikeseksin harrastajista sekä henkilöistä joilla on erityinen zoofiilinen mieltymys. Jos henkilön mieltymys ei ole hänelle itselleen ongelma tai esiinny ongelmallisilla tavoilla, ei heidän diagnosoimiselleen ole perusteita.

Näiden ihmisten toiminnan kriminalisoiminenkin vaikuttaa vallan turhalta. Mitä yhteiskunnallista hyötyä olisi siitä, että omaa seksuaalisuuttaan etsivä teinityttö päätyy poliisitutkintaan ja saa syytteen siitä, että antoi koiran nuolla pimppiään?

Eläinten vahingoittamisen estäminen on ainoa perusteltu rajoitus eläinten ja ihmisten välisiin seksuaalisiin suhteisiin. Se ei kuitenkaan ole riittävä peruste eläinseksin kieltämiseen kokonaisuudessaan. Sen perusteella voidaan kieltää vain vahingollinen toiminta, mikä on jo nykyisin kiellettyä. Julkisessa keskustelussa vahingollisuuteen liittyy paljon vääriä mielikuvia. Keskustelu vilisee revenneitä sukupuolielimiä, ruhjeita ja kuvitelmia raaoista miehistä, jotka raiskaavat eläimiä. Sadistiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Valtaosa eläinseksistä on jotakin aivan muuta.

Maaseudun eläinseksi tapahtuu useimmiten eläimiä hoitavan henkilön ja eläimen välillä. Usein tällaiset henkilöt välittävät suuresti eläinten hyvinvoinnista. Toinen merkittävä eläinseksin harjoittajien ryhmä on kaupungeissa lemmikkiensä kanssa puuhastelevat naiset, jotka tavallisesti suhtautuvat eläimiin rakkaudella ja kunnioituksella. Myös zoofiilien kannaotot ja keskustelupalstat antavat vahvan kuvan ihmisistä, joille eläinten hyvinvointi on tärkeää. Kun eläimen ja ihmisen välistä seksuaalista toimintaa ohjaa hyväntahtoisuus, ei puheille vahingoittamisesta ole perusteita - etenkään yhteiskunnassamme, jossa monenlainen eläinten hyötykäyttö on arkipäiväistä esimerkiksi maataloudessa, näyttelyissä ja urheilussa.

On myös esitetty, että eläinseksiä ei pitäisi sallia, koska eläin ei voi antaa suostumustaan. Näkemys ei kuitenkaan ole kovin kestävä eettisenä argumenttina, sillä eläimen voi joissakin tapauksissa katsoa olevan aktiivinen seksuaalisessa toiminnassa ja tällöin antavan suostumuksensa toiminnallaan. Näin on esimerkiksi silloin, kun kiimainen uroskoira alkaa pökkiä kaikkea läsnäolevaa ja ihminen ainoastaan asettuu pökittäväksi.

Suostumus ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti kelvollinen tapa käsitellä eläimen ja ihmisen välisiä suhteita, sillä eläimillä ei keskimäärin ole kykyä käsitellä suostumuksen kaltaisia monimutkaisia eettis-oikeudellisia käsitteitä (poislukien jotkut kädelliset). Tästä syystä eläimen ja ihmisten välisten suhteiden etiikkaa on hedelmällisempi tarkastella benevolentian eli hyväntahtoisuuden käsitteen avulla. Se on nykyisen eläinsuojelulainsäädäntömme taustalla ja määrittelee ihmisen velvollisuudeksi kohdella eläimiä hyvin ja välttää tarpeetonta kärsimyksen tuottamista jne.

Ja mitä eläinten kunnioittamiseen tulee, vaaditaan aika erikoista loogista jumppaa, jos halutaan väittää, että seksuaalinen suhde johonkin on epäkunnioittavaa yleisesti ottaen. Soveltakaapa samaa ajattelutapaa vaikkapa aviopuolisoihin tai seurustelukumppaneihin. Jos seksi juuri eläimen kanssa olisi epäkunnioittavaa, pitäisi puolestaan löytää jokin perustelu sille, miksi eläimiä on sallittua syödä, trimmata ja komennella ilman että se olisi epäkunnioittavaa.

Summa summarum, eläinseksin kieltämiselle ei näytä olevan vakuuttavia eettisiä perusteita. Eläinten vahingoittamisen pitää olla kiellettyä, ja se on sitä jo nykyisessä laissa. Uusia kieltoja ei tarvita pelkästään tyydyttämään joidenkin moralistista närkästystä asiassa, jota he eivät tunne, eivätkä ymmärrä.

Feminatsit vauhdissa EU-komiteassa

Euroopan parlamentti on ottamassa lähiaikoina käsittelyynsä Naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunnan mietinnön, jolla ajetaan sukupuolistereotypioiden purkamista EU:n alueella. Mietinnöstä pyritään saamaan pohja uudelle EU-lainsäädännölle, jolla toteutettaisiin stereotypioiden vastaista työtä.

Lainsäädäntö ei välttämättä ole toimiva tai tehokas väline stereotypioiden purkamiselle, mutta kyseisen mietinnön suurimmat ongelmat eivät liity tähän. Stereotypioden keventäminen on sinänsä hyvä asia, mutta mietintö riehaantuu piehtaroimaan konservatiivifeministisissä fantasioissa sellaisessa mitassa, että naamani meinasi nyrjähtää sitä lukiessa.

Muutamia otteita perusteluista:

sukupuoleen perustuva syrjintä on yhä yleistä tiedotusvälineissä, viestinnässä ja mainonnassa ja edistää sukupuolistereotypioiden lisääntymistä varsinkin sitä kautta, että naiset esitetään myynninedistämisessä usein seksiobjekteina

nuorille suunnattujen laulujen sanoituksissa on seksuaalisesti ehdottelevaa sisältöä, joka usein ruokkii naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa

politiikan kuin talouselämän päätöksentekoelimissä esiintyy edelleen sukupuolistereotypioita ja seksismiä, seksistisiä kommentteja ja häirintää, mukaan lukien jonkinasteista seksuaalista häirintää ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Ja mietinnössä esitettyjä vaatimuksia ja toimenpiteitä:

kielletään alkoholiteollisuuden tapa esittää tytöt ja naiset seksiobjekteina

markkinoinnissa ja mainonnassa kunnioitetaan ihmisarvoa ja toimitaan nuhteettomasti

tuomitaan kaikenlaiset sukupuoleen perustuvat loukkaukset ja naisten ja tyttöjen halventaminen tiedotusvälineissä

kehottaa unionia tutkimaan lapsipornografian ja aikuispornografian välisiä yhteyksiä ja niiden vaikutuksia tyttöihin, naisiin, poikiin ja miehiin sekä pornografian ja seksuaalisen väkivallan välistä suhdetta

kehottaa unionia ja jäsenvaltioita ottamaan huomioon parlamentin 16. syyskuuta 1997 antaman päätöslauselman, jossa vaaditaan pornografian kaikkien muotojen kieltämistä viestintävälineissä sekä seksimatkailun mainostamiskieltoa ja toteuttamaan konkreettisia toimia vaatimusten täytäntöönpanemiseksi

Tässä vain osa mietinnön aivoituksista. Vaikka tyyli on virallinen, tekstistä paistaa läpi ajattelun taso: "Mä haluun, että köyhyys ja ilkeys poistuis maailmasta ja kaikki olis niinku kivoja ja reiluja. Ja sit se porno, se on vaan tosi paha juttu..." 

Huoli kaikenlaisen pahuuden "esiintymisestä" siellä sun täällä on varsin naiivia, sillä vaikka mitä tehtäisiin, niin maailma ei muutu kertaheitolla hyväksi. Jos perusteluna on jonkun asian "esiintyminen" jossakin, tällaisia viritelmiä voidaan kirjoittaa mistä tahansa aiheesta ja vaatia millaisia tahansa toimia. Takaan, että kaikenlaisista toimista huolimatta ei-toivottuja asioita tulee jatkossakin "esiintymään" tässä maailmassa.

Leväperäisellä ajattelutyöskentelyllä ja epämääräisellä uhkien maalailulla voidaan perustella kätevästi juuri niitä toimia, joita mietinnön kirjoittajat pitävät tärkeinä. Perusteiden ja lähtökohtaolettamusten ollessa joka tapauksessa kiistanalaista höttöä, on helpompi heitellä iskusanoja kuin pohtia vaikeita asioita kuten sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä monimutkaisia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia vaikuttussuhteita, median ja tiedonvälityksen merkityksiä ja valtavaa monimuotoisuutta, ihmisten motiivien ja arvojen moninaisuutta sekä liberaalin oikeusvaltion perusteita.

Kuitenkin juuri yllä mainittujen pohdintojen laiminlyönti tuottaa mietintöjä ja julkilausumia, joissa ideologisen kooman vallassa ollaan heittämässä lasta pesuveden mukana. Esimerkki: pornon kieltäminen sukupuolistereotypioiden vahvistamisen takia on täysin ristiriitaista ja mietinnössä esitettyjen tavoitteiden vastaista. Seksuaalisesti vapaamielinen ja avoin nainen on mitä vahvin perinteisten naisroolien rikkoja. Nainen aktiivisena seksuaalisena toimijana tuntuu pelottavan joitakin feministejä aivan valtavasti.

Juuri tällaista taistelua käyvät parhaillaan monet arabimaiden nuoret naiset mm. Aliaa Magda Elmahdyn johdolla. Pitäisikö hänen alastonkuvansa ja toimintansa kieltää seksististen stereotyyppien levittämisenä? Näyttää siltä, että mietinnön tekijät eivät olekaan oikeasti murtamassa stereotypioita, vaan asettamassa voimaan heidän itse valitsemiaan uusia stereotyyppejä naiseudesta ja sukupuolisuudesta.

Mietinnössä viljellään paljon 80-luvun feminismin väljähtynyttä termistöä, kuten "seksiobjekti", "seksualisoituminen" tai "halventaminen". Ne perustuvat radikaalifeministiselle ajattelutavalle, jossa salakavala miesriistäjien patriarkaatti aivopesee naiset tahdottomiksi uhreiksi - elleivät he valaistu ja näe feminismin totuutta. Vanhan taistoretoriikan kumu EU-komitean mietinnössä paljastaa, että osaamisen sijaan komiteaan on valikoitunut ideologista huttua suoltavia tyyppejä. Valitettavasti heidän paatoksensa on mennyt niin hyvin läpi, että ölinä on päässyt viralliseen paperiin asti.

Mietintö käsittelee mediaa nk. rokotemallin mukaisena toimijana, joka saa aivottoman massan käyttäytymään tahdottomasti. Lisäksi se elättelee vuosikymmeniä vanhoja virhekäsityksiä pornosta ja rohkenee lähteä (taas kerran) kieltämään pornoa kaikissa sen muodoissaan, vaikka antipornofeministit hävisivät aikanaan taistelunsa sekä poliittisesti että älyllisesti. Mietinnössä mennään jopa niin alhaiselle tasolle, että vipuvartta yritetään hakea mainitsemalla sana "lapsiporno" sopivassa yhteydessä.

Tällaiselle retoriikalle tyypilliseen tapaan erilaisten iskusanojen merkitys ja laajuus jätetään määrittelemättä. Kun epäsopivaksi toiminnaksi, sukupuolistereotyyppien ylläpitämiseksi ja häirinnäksi voidaan katsoa feminismin perinteessä vähän mitä tahansa tarpeen mukaan, piirtyy mietinnöstä kuva jonkinlaisena feministisen lainsäädännön Frankensteinin hirviönä. En mielelläni käytä stereotyyppisiä haukkumasanoja sukupuolikeskustelussa, mutta mietintöä lukiessa sana "feminatsi" jää häilymään kielen päälle...

Summa summarum, koska nuorisomusiikki aiheuttaa raiskauksia ja alkoholimainonta huoruutta, kiellämme kaiken! Ja koska kaiken takana on kuitenkin paha porno, niin se kielletään myös kaikista viestintävälineistä kaikissa muodoissaan. Siispä kirjat kieltolistalle, jos niissä mainitaan fallinen patriarkaatin symboli eli peenis. Mietinnössä jopa vaaditaan operaattoreita tarttumaan toimeen kieltojen toimeenpanemiseksi.

Pelottavaa on se, että jotkut ovat oikeasti käyttäneet arvokasta aikaa ja EU-kansalaisten verorahoja tällaisen roskan pungertamiseen ulos ajatustyöskentelyn peräreiästä. Onko nyt menossa jokin idioottimaisen konservatiivifeminismin uusi trendi, sillä oikeusministerin ja "professori" Johanna Niemen höseltäminen pahan prostitutsioonin kieltämiseksi osuu samaan saumaan? Tarvitsen hermoloman.

Seksuaalipolitiikka hämmentää

"Vihreän nuoren seksikirjoitus hämmentää" raportoi Ilta-Sanomat verkkojutussaan. Kyse on Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton eli ViNO:n puheenjohtajan Hanna Hakon blogikirjoituksesta, jossa käsitellään seksuaalilainsäädännön nykytilaa. 

Varmasti hämmentääkin. Monien käsitykset seksistä ja ihmissuhteista ovat keskiverto 13-vuotiaan tasolla, joten vakava yhteiskunnallinen ja eettinen keskustelu voivat mennä yli hilseen. Kun lisäksi koloistaan kaivautuvat esiin kaikenlaiset turjakkeet, joiden käsitykset ovat peräisin toissa vuosisadan taitteesta, sekoittuuhan siinä pienen ihmisen pää.

Seksuaalisuutta koskevassa keskustelussa unohtuu helposti, että asiantuntemukseksi eivät riitä omat kokemukset vaakamambosta tai seksittömästä rangaistusavioliitosta. Eivätkä myöskään omaan umpimieliseen vanhemmuuteen perustuvat käsitykset lasten tai nuorten seksuaalisesta kehityksestä. Vaikka jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä asioista, ei se tee kaikista mielipiteistä ilmaisemisen arvoisia. Koska seksuaalisuuskeskustelu on usein herkkää ja tunteikasta, pitää väitteiden perustelemiseen ja hyvään argumentaatioon panostaa tavallista enemmän - ei vähemmän, vaikka monilla onkin erheellisesti niin tapana.

Seksistä hämmentyneiden olentojen nillitys ei kuitenkaan saa estää hyvää ja rationaalista keskustelua seksuaalipolitiikasta. Kiitos Hanna Hakolle keskustelunavauksesta ja kiitos myös jatkokeskustelijoille, mutta vain niille, jotka vaivautuvat ottamaan asian vakavasti - vaikka olisivatkin eri mieltä kanssani.

Hakko pohti kirjoituksessaan seksuaalilainsäädännön uudistamisen tarvetta seksityön dekriminalisoimisen pohjalta. Pohdinnan aiheina olivat insestikiellon purkaminen, suojaikärajojen uudelleenarvioiminen ja sivumaininnalla myös "lajienvälinen seksi" eli suoremmin sanottuna seksi eläinten kanssa. Kirjoitus lähti liikkeelle yksinkertaisesta liberaalista periaatteesta: vapaaehtoisten seksuaalitekojen dekriminalisoinnista. Hakko huomioi vapaaehtoisuuden olevan joissakin tapauksissa hankala määriteltävä, mutta kun käsite korvataan täsmällisellä suostumuksen käsitteellä, merkittävä osa ongelmista voidaan ratkaista.

Osapuolten välinen suostumus on minkä tahansa yhteistoiminnan oikeuttaja. Suostumukseksi ei riitä pelkkä vapaaehtoisuus, vaan sen kriteereinä ovat myös riittävä tieto toiminnan merkityksestä ja seurauksista sekä vapaus pakottavista valtasuhteista. Riittävän tiedon ehto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että seksin harrastamiseen tarvittaisiin seksologian maisterin paperit, vaan kriteerien tiukkuus on suhteutettava aktin mahdollisiin haittoihin: Esimerkiksi kahden seksuaalisesti kokemattoman henkilön homoseksuaaliset kokeilut ovat minimaalisen riskialttiita, jolloin niiden rajoittamista on hyvin hankala perustella. Sen sijaan jos ryhdytään tekemään viiltoja, amputaatioita tai muuta kehonmuokkausta, on suostumuksen oltava kirkas ja selkeä.

Hakon mainitsema "varovaisuusperiaate" eli ajatus siitä, että jotakin kannattaa kieltää siksi, että sallimisesta voi olla vakavia haittoja, toimii vain hyvin harvoissa tapauksissa, joissa haitat ovat hyvin todennäköisiä ja vakavia. Muissa tapauksissa haitat ovat minimoitavissa täsmällisillä interventioilla. Varovaisuusperiaatetta huomattavasti parempi lähtökohta on "vähäisimmän puuttumisen periaate", jolloin pyritään puuttumaan pelkästään suoraan ongelmiin kunnioittaen mahdollisimman paljon kohteena olevan henkilön itsemääräämisoikeutta.

Esimerkiksi nuorten seksin kohdalla parhaisiin tuloksiin päästään tehostamalla seksuaalikasvatusta ja keskittämällä lainsäädäntöä vain vahingollisten tekojen kriminalisointiin sekä höllentämällä sitä muilta osin. Hollantilainen liberaali lähestymistapa on tilastojen valossa ollut ylivertainen Euroopan maiden keskuudessa. 

Hakko nosti esille suojaikärajan alentamisen tai poistamisen ja joutui sen vuoksi odotetusti kovan hyökkäyksen kohteeksi. Suojaikärajaan kohdistuva kiihkoilu on kuitenkin täysin perusteetonta sen valossa, että naapurimaissamme suojaikärajat ovat alempia kuin Suomessa: Virossa 14 ja Ruotsissa 15. Näistä ikärajoista ei ole seurannut mitään merkittäviä ongelmia kummassakaan maassa, joten ei kotoinen 16 vuoden ikäraja ole sellainen rajapyykki, johon keskustelussa kannattaisi hirttäytyä. 

Keskustelua seksuaalipolitiikasta on pyritty vaimentamaan väitteellä, että ei ole mitään mieltä ajaa piskuisten vähemmistöjen asioita. Tästä olen täysin päinvastaista mieltä. Ihmisoikeuksien ja seksuaalioikeuksien toteutumista pitää tarkkailla kokonaisvaltaisella tasolla ja huomioda juuri ne pienetkin ryhmät ja marginaaliset tapaukset, joiden kohdalla oikeudet toteutuvat heikoiten. Pienet ryhmät paljastavat järjestelmässä olevia heikkouksia ja vääryyksiä, jotka voivat tuottaa pahaa jälkeä sekä yksilöille ja heidän läheisilleen.

Keskustelun vaimentajat ovat ilmeisesti sitä mieltä, että kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin suuri laiskanpulskea keskiluokka ei valita? Yhteiskunnallisena ajatteluna tämä on todella laiskaa. Pienryhmien kohtaamat ongelmat nostavat esille olennaisia eettisiä ja yhteiskuntafilosofisia ongelmia, joiden käsittely tuottaa parhaimmillaan merkittäviä hyötyjä koko yhteiskunnalle. Kansalaisvapauksien kehittyminen nykyisen kaltaiseksi järjestelmäksi on vaatinut historian kuluessa monta vastaavaa keskustelua "marginaalisiksi" koetuista ongelmista kuten rotusorrosta tai naisten oikeuksista.

Myös Anna Kontula totesi lainsäädännössä olevan ristiriitoja ja kummallisuuksia, jotka olisi hyvä suoristaa. Tällaisia ovat esimerkiksi se, että seksiä eläimen kanssa ei ole kielletty, mutta eläinpornon levittäminen on. Myös seksi lähisukulaisen kanssa on erikseen kielletty. Kumpikin mainituista kielloista pohjautuu dogmaattiseen käsitykseen siitä, keiden välille seksi kuuluu. Historialliset ja uskonnolliset käsitykset seksuaalisuudesta eivät riitä mitenkään oikeusvaltion lainsäädännön perusteiksi. Jos jonkin teon vahingollisuutta tai merkittäviä haittoja ei pystytä osoittamaan, on laki syytä purkaa.

Yllätyksettömästi Väestöliiton Dan Apter torppasi koko keskustelunavauksen. Hänen mielestään seksuaalipolitiikasta ei ilmeisesti tarvitse keskustella. Tällaisella asenteella Väestöliiton rooli seksuaaliasioiden asiantuntijana rapistuu ja järjestö nahistuu entistä selkeämmin seksuaalikonservatismin linnakkeeksi.

Otto Lehto toteaa blogissaan, että erilaisen seksuaalisuuden arvostelu pohjautuu usein pelkkään ällötykseen vahvan argumentaation sijaan. Ällötys pyritään keskustelussa verhoamaan epämääräiseen haitoista puhumiseen, yleiseen moraaliin tai perinteisiin seksuaalikäsityksiin. Seksuaalipolitiikan pitää kuitenkin perustua tutkittuun tietoon ja vahvoihin eettisiin ja yhteiskunnallisiin argumentteihin, ei henkilökohtaisiin tuntemuksiin tai käsityksiin hyvästä seksuaalisuudesta.

Ihmisoikeuksien ja seksuaalioikeuksien ottaminen vakavasti tarkoittaa turhien seksuaalisuutta rajoittavien lakien purkamista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään "kaikki on sallittua" -ajattelua, vaikka konservatiivit sen niin haluaisivat kuulla. Seksuaalisuuden toteuttamista pitää rajoittaa silloin, kun kyse on toisen vahingoittamisesta, pakottamisesta, painostamisesta tai vallan väärinkäytöstä.

Seksuaalisen vapauden puolustaminen ei ole turhaa, vaikka se joskus turhauttaakin. Keskustelu tuntuu pään hakkaamiselta seinään siksi, että konservatiivien ja uskovaisten argumentit eivät ole muuttuneet pariin sataan vuoteen miksikään. Moraalin rappio, perhearvojen puolustaminen ja lasten suojelu ovat olleet aina keskustelun keskeisimmät keppihevoset. Kuitenkin historia on osoittanut eettisen liberalismin olevan voitokas kerta toisensa jälkeen, sillä sen filosofinen perusta on vahva ja jokainen voi ymmärtää vapauden vaatimuksen. Pitäkäämme huoli, että voittokulku jatkuu!

Miesten synnytyslaki

Iltalehti pistää taas parastaan nostaessaan hämmentävän "miesten synnytyksen" uutisotsikoihin. Itse jutussa on kyse siitä, kuinka ministeri Guzenina-Richardsonin erityisavustaja on touhunnut hänen selkänsä takana valmistellessaan selvitystä transsukupuolisten henkilöiden sterilisoinneista.

Keskustelussa sterilisaatiosta ei ole kyse "miesten synnytyksestä" vaan siitä, että laki vaatii transsukupuolisen henkilön sterilisoitavaksi ennen kuin hän voi vaihtaa juridista sukupuoltaan. Tällaisen kiristyksen katsotaan asiantuntijoiden parissa olevan ihmisoikeuksien ja lääkärin etiikan vastaista, mistä syystä lakia on pyritty muuttamaan paremmaksi.

Tampereen TRANS-polin psykiatri Aino Mattila kommentoi asiaa varsin selväsanaisesti vuoden 2011 TransHelsinki-tapahtumassa. Hänen näkemyksensä mukaan lainsäädännöllä ei pitäisi pakottaa lääkäreitä turhiin ja eettisesti kyseenalaisiin toimenpiteisiin. Koko puheenvuoro löytyy Ranneliikkeestä.

Jos transmiestä ei sterilisoida, on teoriassa mahdollista, että hän jossakin myöhemmässä elämänsä vaiheessa hankkiutuu raskaaksi, sillä hänellä voi yhä olla kohtu ja munasarjat. Tämä mahdollisuus on ollut kauhistus oikeellista maailmanjärjestystä vaalineelle lainsäätäjälle, joka suuressa viisaudessaan on määrännyt sterilisaation tapahtuvaksi ennen uuden sukupuolen virallistamista, sillä olisihan se "tosi ahistavaa, jos niinku mies niinku pamahtais sillee paksux."

Hieman häiritsevää on, että yllä naljailtu hallituksen esitys on vain noin 10 vuoden takaa (2001). Olisi voinut kuvitella, että lainsäätäjillä olisi tuolloin ollut käytettävissään asianmukaista tietoa lääketieteen etiikasta ja ihmisoikeuksista. Hallituksen esityksen asenne sterilisaatioon vastaa ennemmin 50-luvun käsityksiä miehen ja naisen tehtävistä maailmankaikkeudessa. Sananmukaisesti tekstikatkelma kuuluu näin: 

Edellytyksenä olisi myös lääketieteellinen selvitys lisääntymiskyvyttömyydestä, koska muussa tapauksessa saattaisi syntyä tilanteita, joissa henkilö, jonka sukupuoli on vahvistettu naiseksi, siittäisi lapsen tai henkilö, jonka sukupuoli on vahvistettu mieheksi, tulisi raskaaksi.

Koska olen punaviherrappioliberaali, minun on vaikea ymmärtää, mikä varsinainen ongelma yllä mainitussa asiassa on. Luonto tuottaa kaksipäisiä vasikoita, siamilaisia kaksosia ja sikiöitä, joiden sisällä kasvaa toinen sikiö. Sukupuolen vaihtuminen vanhemmuuden kontekstissa ei ole ollenkaan kummallisimmasta päästä maailman kummallisuuksien joukossa. Kuten veteraaniseksologi Milton Diamond on todennut: "Nature loves diversity, unfortunately society hates it."

Transsukupuoliselle tehtävä sterilisaatio on ylimääräinen ja turha, lääketieteellisesti täysin perustelematon, mutta vakava operaatio, jolla kajotaan kohteen kehoon. Sen edellyttäminen lakiteknisen pikkumaisuuden vuoksi on sekä eettisesti väärin että ihmisoikeusloukkaus. Moinen kiristyspykälä on poistettava laista!

Seksityöhön liittyviä ongelmia ei ratkaista kielloilla

Poliisi ja lupaviranomaiset ovat jälleen puuttumassa Helsingin ravintoloissa ja kaduilla tapahtuvaan seksin myymiseen. Pitkään jatkuneeseen toimintaan puututaan aina puuskissa silloin, kun joku närkästyy asiasta riittävän paljon. Valitettavasti pitkäjänteinen ja rationaalinen linjanveto puuttuu seksityökeskustelusta lähes kokonaan.

Tämänkertainen ryhtiliike on suunnattu seksin myyjiä vastaan. Viranomaisten lausunnoissa ja lehtikirjoituksissa asia esitetään ikään kuin kyseessä olisi tuholaisongelma, joka tulee saada kuriin. Sen sijaan seksin myyjien perusoikeudet tai turvallisuus eivät vaikuta olevan tärkeitä, vaikka Suomen sitoutuminen ihmisoikeuksien edistämiseen niin vaatiikin.

Kun puhutaan kovasanaisesti seksin myynnin laittomuudesta ravintoloissa, on hyvä muistaa, että kyseessä on varsin keinotekoinen rikos. Ongelma syntyi, kun seksin myynti kiellettiin kaikilla julkisilla paikoilla. Nyt kun puuska laittomuuksien kitkemiseksi on käynnistynyt, asetelmaa pidetään niin itsestään selvänä, että muut ratkaisuvaihtoehdot unohtuvat.

Seksin myyminen on ongelma viranomaisille lähinnä kahdesta syystä: 1) siihen voi liittyä turvallisuus- ja terveysriskejä, ja 2) se herättää närkästystä. Ensimmäinen on rationaalinen huolenaihe, johon pitää puuttua parhailla mahdollisilla keinoilla. Toinen sen sijaan on tunnereaktio, joka kumpuaa useimmiten moralistisista ja perustelemattomista asenteista.

Seksityötä koskeva seksuaalipoliittinen keskustelu on usein heikkotasoista juuri moralististen näkemysten takia. Jos seksityötä pidetään likaisena, inhottavana tai säädyttömänä, ajatellaan usein, että se pitää kitkeä juurineen pois. Tällöin unohtuu se, että varsinaiset ongelmat eivät johdu seksin myymisestä sinänsä, vaan seksin myyjien heikosta yhteiskunnallisesta asemasta ja leimaantumisesta – juuri sellaisista asenteista, joita seksityön kiivaimmat vastustajat edustavat.

Moralismi estää tehokkaiden ratkaisumallien hyödyntämisen seksityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa turvallisuuden ja terveyden edistämiseksi. Malliesimerkki tästä ongelmasta on nykyinen parituslaki (RL 20.luku 9§) ja sen tiukka tulkinta. Laissa määritellään kiellettäväksi toimia, jotka ovat millä tahansa muulla alalla aivan tavallisia. Yhteystietojen välittämisen tai tilojen vuokraamisen kriminalisoimiselle ei ole pitäviä eettisiä perusteita.

Nykyinen parituslaki puuttuu muodollisuuksiin tai jo muualla laissa kiellettyihin asioihin kuten pakottamiseen ja väkivallan käyttöön. Lain ei pitäisi tehdä asiallisesti toimivasta seksipalvelujen myyjästä tai edes hänen agentistaan rikollista, vaan puuttua kohdennetusti todellisiin eettisiin ongelmiin, kuten kaikenlaiseen riistoon ja kaltoinkohteluun. Toimitilojen vuokraaminen ei sellaista ole.

Pelkälle kieltämiselle perustuva ajattelu on ongelmien lakaisemista maton alle. Jos sen sijaan asiaa lähdetään tarkastelemaan rationaalisesti, seksityö pitäisi yhteiskunnassa pyrkiä organisoimaan siten, että siitä aiheutuu mahdollisimman vähän ongelmia kenellekään. Ensimmäinen askel on seksityön kokonaisvaltainen dekriminalisointi. Sen lisäksi pitäisi tuottaa kohdennettuja palveluja ja sääntelytoimia ongelmien ratkaisemiseksi ja haittojen vähentämiseksi.

Saksassa seksityöntekijät maksavat veroja ja ovat oikeutettuja työttömyysturvaan, eläkkeeseen ja muihin sosiaalietuuksiin. Myös bordellin pitäminen on sallittua. Kun seksityölle annetaan asema yhteiskunnassa, vähennetään samalla leimautumista ja mahdollistetaan yhteiskunnan palvelujen täysimääräinen käyttäminen.

Uudessa-Seelannissa seksityö dekriminalisoitiin vuonna 2003. Uudistus on tuottanut hyviä tuloksia: sekä seksityöntekijät että asiakkaat ovat raportoineet turvallisuus- ja terveystilanteen kohentuneen. Uudistuksen vastustajien pelot seksin myynnin määrän räjähdysmäisestä kasvusta eivät ole toteutuneet lainkaan.

Myös seksin myynnin aiheuttamiin häiriöihin voidaan puuttua tehokkailla keinoilla, jos yksisilmäisestä kieltämisajattelusta luovutaan. Muutamissa yksittäisissä ravintoloissa tapahtuvaan seksin myymiseen puuttuminen on täysin nurinkurinen keino, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä. Ravintola on rajattu tila, jossa myyjät ja asiakkaat löytävät toisensa aiheuttaen mahdollisimman vähän häiriötä sivullisille. Lisäksi ravintoloissa henkilökunta huolehtii järjestyksen pidosta.

Kun ravintoloiden toimintaan puututaan, siirtyy seksin myyminen jonnekin muualle. Kadulle päätyminen on huono vaihtoehto kaikille osapuolille. Tämä asetelma osoittaa, että esitetyt toimenpiteet seksin myymisen kitkemiseksi ovat tehottomia ja epärationaalisia. Niiden sijaan pitäisi pohtia, mikä olisi paras mahdollinen muoto ja paikka seksin myynnille kaikkien osapuolten kannalta.

Seksityökeskustelussa olisi aika siirtyä moralismista harkittuun seksuaalipolitiikan tekemiseen. Ensimmäisillä sijoilla pitäisi olla seksityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa terveyden ja turvallisuuden edistäminen, yhteiskunnan palveluiden tarjoaminen tehostetusti ilman leimaamista sekä kaikenlaisen riiston ja häiriökäyttäytymisen vähentäminen. Näihin tavoitteisiin voidaan yltää ainoastaan avoimella ja rationaalisella keskustelusta siitä, miten seksityön tekeminen pitäisi yhteiskunnassamme organisoida. 

Melkein raiskaus

Saska Saarikoski nosti kolumnissaan "Kaksi halukasta aikuista" (HS 15.2.2011) esille kiinnostavia kysymyksiä seksuaalikäyttäytymisen juridisoitumisesta. Hän käsitteli tekstissään Julian Assangen saamia raiskaussyytteitä sekä piirrettyjen seksifantasioiden kriminalisoimista. Otan tässä käsittelyyn vain ensimmäisen tapauksen ja palaan myöhemmin seksifantasioiden pariin.

Ruotsin rikoslaki mahdollistaa rikossyytteen nostamisen seksistä ilman kondomia, mikäli kumppani on vaatinut kondomia käytettävän. Lakipykälässä ei sinänsä ole mitään kovin omituista, sillä kondomin käytöstä luistamisella altistaa toisen, erityisesti naisen, tietyille riskeille. Omituista sen sijaan on teosta keskusteleminen raiskauksena.

Assangen tapauksessa omituisuus nousee askeleen korkeammalle, sillä Assangen kumppaneista kumpikaan ei ole kieltäytynyt seksistä hänen kanssaan - ei edes siinä vaiheessa kun kondomin puuttuminen on todettu. Tämä seikka vie koko tapauksen pois rikoksen alueelta ihmisten välisten vuorovaikusongelmien harmaalle alueelle.

Saarikosken tärkein huomio on se, että harmaan alueen juridisoiminen johtaa pahimmillaan yhteiskunnalliseen paranoiaan siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Kun sosiaalisia kömmähdyksiä, väärinymmärryksiä ja morkkiksia aletaan puimaan oikeusistuimissa, voi käydä niin kuin Saarikoski toteaa: "melkein mikään ei ole sallittua".

Feministisiä kommentaattoreita on ärsyttänyt huomattavasti Saarikosken retoriikka, jossa hän nostaa esille seksisuhteissa esiintyviä varsin tuttuja asetelmia. Puhe luolamiehistä ja kondomitta naimisen autuudesta ärsyttää sekä Tulvan Moilasta ja Veera Hidas-Elinaa. Moilanen ottaa esille olennaisen kysymyksen "ein" sanomisen vaikeudesta, mutta Hidas-Elina vierii sivuraiteelle ja ryhtyy paasaamaan raiskauksien kauheudesta ja juristien kirkasotsaisuudesta.

Kyse ei ole lainkaan siitä, etteikö raiskauksen kauheutta tunnustettaisi tai etteikö niitä haluttaisi vähentää, vaan siitä, että raiskaus pitää määritellä selkeästi eettisin perustein. Silloin ydinkäsitteenä on suostumuksen antaminen. Suostumusta ei kuitenkaan tarvitse vääntää rautalangasta, vaan mukana puuhaaminen riittää ilmaisemaan sen.

Saarikosken kolumnissaan esittämä ajatus "seksuaalisen pelin normaaleista siirroista" tarkoittaa käsittääkseni sitä, että tyypillisissä seksijutuissa saatetaan himon vallassa tehdä kaikenlaista, mikä ei ole jälkeenpäin ajatellen järkevää tai huomaavaista. Tilanteen viedessä mukanaan on myös helppo suostua sellaisiin toimintatapoihin, joita ei valitsisi, jos saisi harkita asiaa kaikessa rauhassa. Tämä on juuri sitä harmaata aluetta, josta koko asiassa on kyse.

Huono seksi, morkkis, katumus tai jälkiviisaus eivät kuitenkaan riitä rikoksen tai vääryyden tunnusmerkeiksi, mikäli henkilö on alun perin suostunut touhuun. Erilaiset harmaan alueen sosiaaliset hiertotilanteet pitäisikin ensisijaisesti pyrkiä ratkaisemaan välittömin vuorovaikutuskeinoin, ei viemällä asiaa syyttäjän selvitettäväksi.

Eli jos toinen pyrkii lipevästi luistamaan kondomin käytöstä, hänen kumppaninsa pitäisi antaa tälle vakavat nuhteet ja tehdä selväksi, ettei hyväksy sellaista käytöstä. Jos taas antaa asian mennä olankohautuksella ja tulee myöhemmin katumapäälle, voi silloinkin ilmoittaa kumppanilleen omista tunteistaan ja nostaa asian keskusteluun. Ainakin itse kannattaa ottaa opiksi ja toimia seuraavalla kerralla toisin.

Seksisuhteiden juridisoimisen sijaan olisi tärkeää painottaa välitöntä vuorovaikutusta, oman tahdon ilmaisemista ja vastuun ottamista omista valinnoista. Juridiikka astuu peliin vasta silloin, kun toisen kieltäytyminen sivuutetaan kylmästi. Muissa tapauksissa juristin ottaminen vuoteeseen Hidas-Elinan mukaan "kaikkien oikeuksia valvomaan" on kuolinisku spontaaniudelle ja intohimolle.

Bjarnen aivoliito

Ilmeisesti helle on ollut ihmisille liikaa, sillä keskustelu avioliittolaista on päässyt salakavalasti kuumenemaan kesälomien aikana. Tulevista vaaleista povattiin kiinnostavia juuri tämän asian takia, mutta kieroimman kortin käyttivätkin tutkapari Kallis & Huovinen!

Uhkailu ja kiristys ovat tyypillisiä kasvatuksen ja politiikan keinoja. Uhkaus siitä, että kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan on kuitenkin siitä lystikäs, että monet uskonnottomat ja seksuaalivähemmistöjen edustajat ovat toivoneet moista muutosta jo vuosia.

Tietenkin uhkauksen kohderyhmä on ne kansalaiset, jotka eivät muuten seuraa keskustelua, mutta säikähtävät että eikö kirkkohäitä enää saakaan järjestää. Kauheaa kun ne homot vievät meiltä meidän oikeudet...

Vihkimisoikeudessa ei kuitenkaan ole kysymys hääseremonioista, vaan juridisesta toimesta, jolla uusi siviilisääty merkitään väestörekisteriin. Uhkaus on siis varsinaisesti tyhjä. On lopulta ihan sama, mikä viranomainen viralliset merkinnät tekee. Kirkko voi järjestää rituaalejaan ihan samaan tapaan vaikka sillä ei viranomaisen toimivaltaa olisikaan.

Koko avioliittolain yksi keskeinen ongelma on siinä, että vain tietyillä uskonnollisilla yhteisöillä on ollut historiallinen etuoikeus vihkimisten järjestäjänä. Tämä etuoikeus on jättänyt muut uskonnolliset järjestöt ja maalliset toimijat epätasapuoliseen asemaan. Toinen ongelma on tietysti avioliittolain sitominen sukupuoleen, mikä myös perustuu uskonnollisiin käsityksiin.

Ratkaisuja pohtiessa on hyvä kysyä, mikä tarkoitus on sillä, että valtio ylipäätään puuttuu yksilöiden välisiin henkilökohtaisiin sitoumuksiin säätelemällä avioliiton muotoa. Usein esitetty peruste on perheiden ja lasten aseman tukeminen antamalla avioliitossa oleville erilaisia etuja ja oikeuksia.

Tämä peruste ei kuitenkaan riitä selittämään sitä, miksi avioliittolaki on sukupuoleen sidottu tai rajoitettu pelkästään kahden ihmisen välille. Lapsen etuja määrittelee tehokkaasti huoltajuuteen ja lasten suojeluun liittyvät lait, joten valtiolla on ollut jokin intressi myös myös parisuhteen muodon säätelemiselle.

Yksi selitys on ilman muuta se, että avioliitto nykymuodossaan on historiallinen jäänne ajasta, jolloin liitot solmittiin ikuisiksi jumalan kiiluvan silmän alla seurakunnan toimittaessa moraalinvartijan virkaa.

Tässä valossa koko laki olisikin syytä laittaa tiukkaan syyniin ja pohtia, millä tavoin oikeudenmukainen ja liberaali yhteiskunta voi lainsäädännöllä yksilöiden välisiin ihmissuhteisiin puuttua, ja millä perusteilla tietyt suhteet nauttivat valtion tarjoamia etuja ja oikeuksia, mutta toiset eivät.

Naimaan isosiskon papereilla

Lähiaikojen viranomaislausuntojen ristiinlukeminen aiheuttaa kylmiä väreitä. Jos kaikki tiukentajat saisivat tahtonsa läpi seksuaalilainsäädännön osalta, olisi tämä maa pian samanlaisessa jamassa kuin Australia, jossa lapsipornotuomion voi saada Simpsons-pilakuvista.

Oikeusministeriön työryhmä esittää, että kaikkien yhdynnät alle 16-vuotiaan kanssa pitäisi järjestään katsoa törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Brax komppaa: "Tarpeellinen muutos!" Onhan niin, että teini-ikäiset eivät koskaan halua seksiä, onhan?

Kun tämä aie luetaan ristiin poliisiylijohtaja Paateron haaveiden kanssa, niin saadaan jännittävä kokonaiskuva nuorten seksisuhteiden tulevaisuudesta. Paateron mielestä olisi hyödyllistä ryhtyä pitämään Amerikan mallin mukaista julkista seksuaalirikollisten listaa, jossa julkaistaan nimet, kuvat ja asuinpaikat.

Näin päästään tilanteeseen, jossa 17-vuotias henkilö voidaan tuomita törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kun hän harrastaa seksiä 15-vuotiaan seurustelukumppaninsa kanssa. Sitten laitetaan tämän "lapsenraiskaajan" kuva internjettiin ja kaikki ovat onnellisia, kun naapuruston Rane käy pistämässä pedofiilin kylmäksi...

Tällaisiin ylilyönteihin päädytään, kun seksikauhu on vallalla, eikä faktatietoa osata käyttää hyödyksi. Viimeisimpien lukujen mukaan nuorista 30% aloittaa yhdyntänsä alle 16-vuotiaina. Näistä tapauksista vain murto-osaan liittyy kaltoinkohtelua. Mitähän oikeusministeriö oikein on kriminalisoimassa?

Paateron viittaus ameriikan esimerkkiin on sekin yhtä surkuhupaisa. Siellä nimi lävähtää listalle varsin herkästi, jos on varomaton seksikumppaninsa valinnassa tai ehdottelee turhan tiukkapipoiselle tyypille. Listojen tyypillisimpiä rikoksia on "statutory rape", joka on komeasti raiskaukseksi nimetty, mutta tosiasiassa seksisuhde alaikäisen kanssa. Kun Yhdysvalloissa yleinen suojaikäraja on 18, niin yksi jos toinenkin kansalainen on vain lain kouran välttänyt kurja raiskari.

Amerikkalaista oikeudenmukaisuutta seksuaalirikoksissa edustaa myös tapaus, jossa nainen sai elinkautisen tuomion pussailtuaan huppelissa 13-vuotiasta teinipoikaa ja pakottaessaan tämän koskettamaan rintojaan. Hyvällä käytöksellä hän voi päästä 10 vuoden päästä ehdonalaiseen. Mutta koska rikos on kaamea ja iljettävä seksirikos, johtaa se elinikäiseen merkintään julkisessa seksuaalirikollisten rekisterissä.

Hyvä Amerikka! Tällainen malliko halutaan Suomeenkin? Hei Paaaaaterooo?

Tulevaisuudessa pitänee siis kysyä kaikilta nuoren näköisiltä seksikumppaneilta paperit ensiksi ja varmistaa henkilöllisyys viranomaisten avulla. Pitää vain toivoa, ettei tule vastaan huijaria, joka esiintyy isosiskon papereilla. Sehän olisi aivan törkeää hyväksikäyttöä!

Pikkupojan silpominen taas käräjillä

Englantilainen rabbi tilattiin Suomeen toissa vuonna ympärileikkaamaan juutalainen poikavauva. Seurauksena hallitsematon verenvuoto ja sairaalakeikka. Nyt vanhemmat ovat syytteessä pojan pahoinpitelystä ja käräjaoikeus on juuri aloittanut jutun käsittelyn. Nyt käsitellään lähinnä kysymystä siitä, kuka poikia saa silpoa, sillä Korkein oikeus päätti taannoin, että pojan pippelin silpominen on sallittua uskonnollisin tai kulttuurisin perustein.

Poikien silpomisten käsittely käräjillä on surkuhupaisaa johtuen Korkeimman oikeuden päätöksestä. Ennakköpäätös kun ohjaa alempia oikeusasteita jättämään itse silpomisen laillisen ja eettisen tuomittavuuden syrjään. Nyt puhutaan vain lähinnä siitä, oliko veitsi tarpeeksi terävä.

Poikien pippelien silpomiseen liittyy yhä aivan käsittämättömiä asenteita. Jostakin syystä poikien sukuelimiä ei nähdä yhtä arvokkaina ja suojelun tarpeessa olevina kuin tyttöjen. Lisäksi keskustelussa pulpahtelee tuon tuosta esiin vanha propagandaväite, jonka mukaan pippelin silpomisesta "ei ole mitään vahinkoa". Mikä helvetti sitten on vahinkoa, jos ei lapsen kehon herkimmän kudoksen viiltely teräaseella?

Lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista

Hesarin Vieraskynä-palstalla oli tänään (8.2.2010) kirjoitus lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten nimikkeistä. Siinä Liisa Kaukio-Rasilainen ja Aki Rasilainen esittivät hyväksikäyttörikosten uudelleen nimeämistä raiskauksiksi tai pahoinpitelyiksi. Ehdotus on periaatteessa hyvä, sillä "hyväksikäyttö" on terminä omituinen, koska olennaista on uhrin kokema vääryys eikä tekijän saama hyvä - kuten kirjoittajat järkeilivät. Parempi yleistermi voisi olla esimerkiksi "kaltoinkohtelu".

Kirjoituksen käsitteellinen selkeys kuitenkin katoaa, kun kirjoittajat ehdottavat raiskausta nimikkeeksi sellaisille tilanteille, joissa alle 16-vuotias on yhdynnässä. Viimeisimmän kyselytutkimuksen (Kontula 2008) mukaan noin neljännes väestöstä on ollut ensimmäisen kerran yhdynnässä alle 16 vuotiaana ja muut seksuaaliset kokeilut alkavat aina yhdyntöjä aiemmin. Pitäiskö näitä kokemuksia muka alkaa kutsua raiskauksiksi tai väkivallaksi?

Kirjoituksessa käytetään myös "lapsi" -sanaa liian laajasti. On tavallinen kömmähdys puhua murrosikäisistä nuorista lapsina, koska lakiteksti ja viranomaisten kapulakieli pitää kaikkia alle 18-vuotiaita lapsina. On kuitenkin erikoista, että asiaan perehtyneet kirjoittajat ovat tehneet saman virheen. Heidän luulisi ymmärtävän paremmin nuorten seksuaalisuutta ja sen eri vaiheita.

Myös pedofilia-sanaa käytetään tekstin otsikossa väärin. Siinä vaaditaan, että "pedofilia on otettava vakavasti lainsäädännössäkin". Jos ollaan tarkkoja, niin lainsäädännön ei tarvitse ottaa pedofiliaan kantaa millään tavalla, sillä se ei ole rikos. Lasten ja nuorten seksuaalinen kaltoinkohtelu sen sijaan on rikos, johon pitää aina puuttua. Otsikko tosin saattaa olla toimittajan käsialaa, joten vastuun ottakoon hän kelle se kuuluu.

Seksuaaliseen väkivaltaan tulee aina puuttua tiukasti ja tehokkaasti, mutta nuorten seksuaalisuuden kohdalla pitäisi pyrkiä välttämään suojelun halusta tapahtuvia ylilyöntejä ja tiukkoja rajanvetoja. Nuorten seksisuhteissa kun ei ole olennaisinta ikäraja tai ikäero, vaan kysymykset kohdeltiinko nuorta väärin tai koituiko hänelle vahinkoa. Kategorinen väite seksin vahingollisuudesta nuorelle on väärä ja rikkoo nuorten oikeutta tutkia ja toteuttaa seksuaalisuuttaan omaehtoisesti.

Laittoman pienet rinnat

Australialaiset sekoilevat taas seksuaalisuuden parissa. Olen jo aiemmin kirjoittanut heidän edesottamuksistaan Simpsonien parissa, mutta näemmä ammennettavaa riittää yhä. Tällä kertaa kyse on pienistä rinnoista, jotka houkuttelevat viattomia ihmisiä pedofiliaan.

Australian seksipuolue raportoi, että paikallinen elokuvatarkastamo (Classification Board) on kieltänyt pornoelokuvia, joissa esiintyy nuorelta näyttäviä naisia. Vaikka naiset olisivatkin aikuisia, heidän ruumiinrakenteensa muistuttaa kieltäjien mukaan lapsen (siis alle 18-vuotiaan) vartaloa. Tämä hanke saa tukea Australian lainsäädännöstä, jossa kiellettäväksi luokitellaan lapsipornon lisäksi myös sellainen porno, jonka esiintyjä vaikuttaa alaikäiseltä. Itse lakiteksti löytyy täältä (3. kohta, 1b).

Tilanne on sikäli hullunkurinen, että vakiintunut pornoteollisuus on jo pitkään pitänyt huolta malliensa täysi-ikäisyydestä. Lisäksi pornoa syytetään toistuvasti sekä isorintaisen naiskuvan tuputtamisesta että nuoren ja norjan vartalon moraalittomasta ihailusta. Haiskahtaako ristiriitaiselta? No, onneksi nyt Australia tekee lopun tästä pulmasta. Tulevaisuuden aussipornossa on vain isoja tisseja ja varmasti yli 40-vuotiaita naisia. Eivätpähän pääse pedofiilit fiilistelemään.

Seksipuolueen raportissa kerrotaan myös toisesta älyttömyydestä, nimittäin naisen ejakulaatiota sisältävien elokuvien täyskiellosta. "Perusteluna" kiellolle on näkemys, että kyseessä on virtsaamiseen liittyvä "kammottava" tapahtuma. Kengurumaan lainsäätäjät eivät ole valitettavasti faktatiedolla päätään joutuneet vaivaamaan, sillä seksologiassa on jo pitkään tiedetty, että naisen ejakulaatio - eli tuttavallisemmin ruiskautus - ei ole virtsaamista. Ja kysyähän sopii myös että mitä kauheaa on virtsaamisessa?

Australiassa vahvan jalansijan saanut pedofiliahysteria leviää myös Euroopassa. Euroopan neuvoston puitepäätöksessä lapsipornon torjumiseksi lapsipornolla tarkoitetaan seuraavaa (1 artikla):

a) "lapsella" tarkoitetaan alle 18-vuotiasta henkilöä;
b) "lapsipornografialla" tarkoitetaan kuvallista pornografista aineistoa, joka kuvaa tai esittää

i) seksuaaliseen tekoon osallisena olevaa tai osallistuvaa oikeaa lasta, sellainen aineisto mukaan lukien, jossa näytetään sukupuolisiveellisyyttä loukkaavalla tavalla lapsen sukupuolielimiä tai häpyaluetta, tai
ii) oikeaa henkilöä, joka vaikuttaa I alakohdassa mainittuun tekoon osallisena olevalta tai osallistuvalta lapselta, tai
ii) todellisuudenmukaisia kuvia I alakohdassa mainittuun tekoon osallisena olevasta tai siihen osallistuvasta lapsesta, jota ei ole olemassa

Tässä määritelmässä lapseksi katsotaan siis sekä henkilö, joka vaikuttaa lapselta, että todellisuudenmukainen kuva lapsesta - toisin sanoen siis piirroskuva tai 3D-kuva. Tämän puitepäätöksen myötä siis lolicon, piirretyt teiniseksifantasiat ja useat taidevalokuvat muuttuvat lapsipornoksi.

EU komission arviointiraportissa ja lehdistötiedotteessa (25.3.2009) pyritään entisestään kiristämään puitepäätöksen määritelmiä. Tavoitteena on kriminalisoida lapsipornon katselu sitä tallentamatta ja määritellään kuvatallenteiksi myös tiedostot, jotka voidaan tarvittaessa muuntaa kuviksi. Pahimmassa tapauksessa siis sähköpostiohjelmasi spam-filtterissä olevat pornoviestit tai tahattomasti avautuvat pop-up -ikkunat voivat tehdä sinusta rikollisen, mikäli nämä määritelmät runnotaan läpi.

Pedofiliapaniikin tuottamat lainsäädäntöräpellykset johtavat tilanteeseen, jossa yksikään internetin pornosivuilla käyvä henkilö ei ole turvassa viranomaisten mielivaltaiselta tulkinnalta. Lapsipornoksi voidaan näillä ehdotetuilla kriteereillä laskea melkein mikä tahansa kuva, jossa jonkun hysteerisen tarkastajan mielestä on liian nuorelta näyttävä henkilö.

Kyseessä voi olla vaikkapa maailmankuulu pornotähti Stoya, jonka kuvia on tallennettu miljooniin tietokoneisiin. Jos kuvasta rajaa pään pois siten, että esiintyjää ei voi pitävästi tunnistaa, niin se saattaa olla lapsipornoa.

Paniikkia lietsomalla tärvellään länsimaista oikeuskäytäntöä pitkään kohtuullistanut periaate siitä, että jokainen on syytön, kunnes hänet osoitetaan syylliseksi rikokseen. Lapsipornon kohdalla todistustaakka kääntyy toisinpäin, sillä syyttäjän ei tarvite osoittaa jonkun tietokoneelta löytyvien kuvien olevan lapsia riistävää tai hyväksikäyttävää materiaalia. Hänen tarvitsee vain todeta, että kuvien henkilöt "näyttävät minusta aika nuorilta".

***

Kiitoksia tovereilleni useista tekstin linkeistä. Aikaisempia kirjoituksiani aiheesta löytyy täältä. Ja jos aiheen kaiveleminen kiinnostaa enempikin, niin suosittelen aloituspaikaksi Matti Nikin kirjoituksia (peili).