22.8.2010

Rakkauden tragedia


Jos rakkaus on ihmisten välisistä siteistä suurin ja arvostetuin, niin miksi valtaosassa ihmissuhteista toisen vapauden rajoittaminen merkitsee lopulta enemmän kuin rakkauden säilyminen? Onko kyse tekopyhyydestä, itsepetoksesta vai vallanhalusta - vai kaikista yhdessä?


Uskollisuuden vaatimus rakkaussuhteessa on outo paradoksi. Valtaosa ihmisistä nostaa rakkauden jalustalle, mutta halu kontrolloida kumppanin tekemisiä ohittaa käytännössä rakkauden mennen tullen. Joissakin tapauksessa kontrolli saa aivan naurettavia mittasuhteita, kun yhteisen arjen järjestämisestä tulee taistelutanner.

Kliseiksi muodostuneet taistelut sukkien sijoituspaikasta ja wc-kannen asennosta ovat vain pieni raapaisu siihen raadolliseen vallankäytön maailmaan, joka suhteissa voi ajoittain vallita. Vaikka arki sujuisikin mallikkaasti, vallanhalu iskee päälle viimeistään seksuaalisista haluista ja tunteista puhuttaessa.

Jos oma kumppani alkaakin vilkuilla toista, niin rakkaus jää nopeasti toissijaiseksi asiaksi kun seksuaalisuuden omistusoikeudesta ryhdytään keittämään kriisiä. Toinen kriisin paikka on parisuhteelle korvamerkittyjen tunteiden ilmaiseminen sen ulkopuolelle. Toisilla kontrollimoodin laukaisijaksi riittävät pelkät vilkaisut väärään suuntaan, toiset tarvitsevat raskauttavaa todistusaineistoa.

Eksklusiivisen eli poissulkevan parisuhteen paradoksaalinen tilanne on siinä, että ihmisen seksuaaliset ja emotionaaliset taipumukset eivät ole ekslusiivisia - eivät biologisesti eivätkä kulttuurisesti. Kaikissa kulttuureissa, joissa monogamiaa esiintyy, on myös vahvoja kulttuurisia rakenteita, joilla monogamista normistoa kierretään. Ihmiset siis toteuttavat seksuaalista ja emotionaalista vaihtelunhaluaan jopa kuoleman uhalla kaikista synkimmissäkin sortoyhteisöissä, kuten esimerkiksi nyky-Iranissa.

Kumppanin tekemisten vartioiminen, sanktioiminen ja kriisiyttäminen tuntuvat olevan seksin ja tunne-elämän suhteen valtavan paljon suurempia asioita kuin keskinäinen rakkaus. Pitäisikö nykyään palata rehellisyyden nimissä vanhaan Levi-Straussin määritelmään, jonka mukaisesti parisuhde tarkoittaisi "puolisoiden yksityisoikeutta toistensa seksuaalisuuteen"?

Tällöin parisuhteissa vallitseva vallankäyttö, kiristys ja keskinäinen kauhun tasapaino tulisi selkeästi sanoitetuksi. Samalla rakkaudesta puhumisen voisi jättää niille, jotka ovat valmiita rakastamaan toisia ilman vallankäyttöä, omistamista ja kahleita.

7 kommenttia:

Lady Manhattan kirjoitti...

Asiaa!

Ja monien parisuhteiden kummallisuus on vielä se, ettei mitään omaa tilaa tai yksityisyyttä saisi olla. Puhelut, sähköpostit jne. pitäisi olla kumppanuksien vapaassa tutkinassa tai muuten "on jotain salattavaa". Ei perkele!

Olen kuullut omin korvin joidenkin valittavan myös kumppaninsa masturboimisesta! Miten epävarma voikaan itsestään olla?

Saara kirjoitti...

Kyä näin on.

Kiitos vain ajatusten herättelystä.
Innostuin pohdiskelemaan asiaa ja sen vierustoja tuolla oman blogin puolella vähän pidemmältikin.

Ehkäpä meidän pitäisi lakata häpeämästä epävarmuuttamme ja epätoivoisuuttamme. Eivät ne mihinkään kieltämällä häviä, mutta usein niistä joutuu lopulta kärsimään kumppani. Siis juuri se ihminen jolle halusimme eniten hyvää. Minusta parisuhteella alkaa olla toivoa siinä vaiheessa kun puheeksi otetaan kumppanin vikojen sijasta oma epävarmuus.

Ketunkivi kirjoitti...

Juuri näin. Näissä asioissa eletään vielä syvässä pimeydessä. Kaikkien osapuolien kärsimykseksi.

Lainavaate kirjoitti...

Rakkaus on hankala termi, ihmiset määrittävät sen ja lataavat siihen varsin erilaisia tunteita. Määritän itse rakkauden pyyteettömäksi. Se mikä ei ole pyyteetöntä ei ole mielestäni rakkautta. Tästä syystä katson, että parisuhteet eivät pääsääntöisesti ole motivoituja rakkaudesta vaan muista asioista.

Uskollisuus vaatimuksella ja rakkaudella ei ole mielestäni toistensa kanssa mitään tekemistä. Uskollisuus vaatimus on kahden ihmisen välinen luottamukseen perustuva sopimus jota motivoi varsin itsekkäät tarpeet. Tämä omistamis suhde alkaa jo lapsena ja sen psykologinen rakenne on varsin monimutkainen. Minä ja minun ei ole meille oikeastaan kovinkaan selkeitä asioita. Monet ihmiset ajattelevat ihan oikeasti että; Minulta viedään, kun heidän kumppaninsa harrastaa vaikkapa seksiä toisen ihmisen kanssa. Se on äärimmäisen väkivaltainen ja loukkaava tunne, jos se on näin sidottu ihmisen minuuteen.

Jos toisen ihmisen sitoo osaksi minuuttaan, hän on myös potenttiaalinen uhka ja vaaratekijä joka saattaa loukata omaa psyykettä, omaa minuutta. Tällöin suhde voi muutta äärimmäisen paranoidiksi ja vaikeaksi. Tämä sama malli toimii itse asiassa joidenkin insesti tapausten yhteydessä, vanhempi näkee lapsensa osaksi omaa itseään, jolloin hänellä on ikään kuin oikeus kohdella omaa itseään kuten hän tahtoo.

Ihmisen minuuden uhkaaminen on suurinpiirtein samanlainen asia kuin uhkaisi toisen ihmisen henkeä. Siksi se herättää niin käsittämättömiä tunteita ja toisinaan jopa tekoja. Ihmiset ovat täynnä ristiriitoja ja pradoxeja. Omat seksuaaliset halut ja kokeilut voivat todella olla ristiriidassa jopa oman parisuhde käsitteen kanssa ja voi herättää ihmisessä suurta vastenmielisyyttä itseään kohtaan kun hän esimerkiksi "löytää" itsensä "pettämästä" kumppaniaan.

Nämä rakenteet ovat oman käsitykseni ja kokemukseni mukaan vaikeasti tavoitettavissa, etenkin jos ihminen ei ole rehellisesti kovinkaan tietoinen itsestään. Kysymys lienee vähän monimutkaisemmista asioista kun siitä, että valitseeko menevänsä vasemmalle vai oikealle, ainakin suurimmalle osalle ihmisistä.

HK kirjoitti...

Päivän löytö, melkoisen omituinen, mutta kiinnostava artikkeli. Mietin toki lähteen luotettavuutta.

http://www.sfgate.com/cgi-bin/article.cgi?f=%2Fc%2Fa%2F2010%2F08%2F28%2FINF21F2Q9H.DTL

Seksualisti kirjoitti...

Minun tietääkseni tätä ilmiötä on jonkin verran dokumentoitu, jotta ihan roskajutusta ei ole kyse. Myöskin lehti, jonka sivulta juttu on, on tunnettu ja suuri sanomalehti. Ilmiö esitellään myös varsin suositussa kirjassa ja elokuvassa "Leijat Kabulin yllä".

Ehkä eniten tuossa jutussa hämää pedofilia-sanalla revittely, sillä poikarakkaus ei kohdistu läheskään aina pikkupoikiin. Ja myös väite elämien ja yhteisön tuhoutumisesta on aika yliampuva.

Joka tapauksessa juttu valottaa kiinnostavalla tavalla sitä, miten muinaiset toimintatavat elävät kyseenalaistamatta uskonnollisen totalitarismin kainalossa.

Pekka Mustonen kirjoitti...

Tommi hiukan provosoi mielestäni tahallisesti - tai sitten ei. Rakkaussuhteen kontrolli noussee monesti kontrolloijan oman sisäisen kaaoksen hallinnasta. Jos ei voi hallita omaa sisäistä maailmaa yriteään hallita ympäristöä. Tämä tietenkin toteutuu myös seksuaalikysymyksissä. Kyseeessä on emotionaalisen tasapainon järkkyminen ja huono kyky ylläpitää omaa emitionaalista tasapaino. Ilmiö liittyneen alhaiseen ahdistuksen sietokynnykseen ja erillisyyden tasoon. Monogamia on taas systeemi eikä mikään muu. Sitä on turha sekoittaa seksuaaliseen käyttäytymisen ja kontrolliin.
Yksiavioiset toimivat suhteet perustuvat valinnoille ja sille sopimukselle millainen ihminen aikoo olla siinä suhteessa. Ihminen lupaa jotain itselleen ja toinen on toissijainen edunsaaja - toinen ei vaadi toiselta mitään.En oikein ymmärrä, miten suhde voi olla erinomainen ja tuottava jos mahdollisia kumppaneita voi olla useita eli kumppani on vain sosiaalisesti sovelias ja saatavailla oleva. Omassa ajattelussani kumppanilla täytyy olla erityinen asema toisen elämässä ja tämä rajaa mahdollisten kumppaneiden määrän yhteen. Näin ihminen voi etsiä omaa seksuaalista potentiaaliaan