Rakkauden tragedia

Jos rakkaus on ihmisten välisistä siteistä suurin ja arvostetuin, niin miksi valtaosassa ihmissuhteista toisen vapauden rajoittaminen merkitsee lopulta enemmän kuin rakkauden säilyminen? Onko kyse tekopyhyydestä, itsepetoksesta vai vallanhalusta - vai kaikista yhdessä?

Uskollisuuden vaatimus rakkaussuhteessa on outo paradoksi. Valtaosa ihmisistä nostaa rakkauden jalustalle, mutta halu kontrolloida kumppanin tekemisiä ohittaa käytännössä rakkauden mennen tullen. Joissakin tapauksessa kontrolli saa aivan naurettavia mittasuhteita, kun yhteisen arjen järjestämisestä tulee taistelutanner.

Kliseiksi muodostuneet taistelut sukkien sijoituspaikasta ja wc-kannen asennosta ovat vain pieni raapaisu siihen raadolliseen vallankäytön maailmaan, joka suhteissa voi ajoittain vallita. Vaikka arki sujuisikin mallikkaasti, vallanhalu iskee päälle viimeistään seksuaalisista haluista ja tunteista puhuttaessa.

Jos oma kumppani alkaakin vilkuilla toista, niin rakkaus jää nopeasti toissijaiseksi asiaksi kun seksuaalisuuden omistusoikeudesta ryhdytään keittämään kriisiä. Toinen kriisin paikka on parisuhteelle korvamerkittyjen tunteiden ilmaiseminen sen ulkopuolelle. Toisilla kontrollimoodin laukaisijaksi riittävät pelkät vilkaisut väärään suuntaan, toiset tarvitsevat raskauttavaa todistusaineistoa.

Eksklusiivisen eli poissulkevan parisuhteen paradoksaalinen tilanne on siinä, että ihmisen seksuaaliset ja emotionaaliset taipumukset eivät ole ekslusiivisia - eivät biologisesti eivätkä kulttuurisesti. Kaikissa kulttuureissa, joissa monogamiaa esiintyy, on myös vahvoja kulttuurisia rakenteita, joilla monogamista normistoa kierretään. Ihmiset siis toteuttavat seksuaalista ja emotionaalista vaihtelunhaluaan jopa kuoleman uhalla kaikista synkimmissäkin sortoyhteisöissä, kuten esimerkiksi nyky-Iranissa.

Kumppanin tekemisten vartioiminen, sanktioiminen ja kriisiyttäminen tuntuvat olevan seksin ja tunne-elämän suhteen valtavan paljon suurempia asioita kuin keskinäinen rakkaus. Pitäisikö nykyään palata rehellisyyden nimissä vanhaan Levi-Straussin määritelmään, jonka mukaisesti parisuhde tarkoittaisi "puolisoiden yksityisoikeutta toistensa seksuaalisuuteen"?

Tällöin parisuhteissa vallitseva vallankäyttö, kiristys ja keskinäinen kauhun tasapaino tulisi selkeästi sanoitetuksi. Samalla rakkaudesta puhumisen voisi jättää niille, jotka ovat valmiita rakastamaan toisia ilman vallankäyttöä, omistamista ja kahleita.