1.4.2015

Vihapuhe, puut ja metsä


Tuomas Enbusken provokaatio Naisasialiitto Unionin Juha-kampanjasta herätti paljon keskustelua ideologisen vaikuttamistyön retoriikasta. Kuten tavallista, sukupuolikeskustelun äärellä valtaosa kommenttipuheenvuoroista oli mitäänsanomatonta paheksuntaa tai riitaisaa puolen valitsemista. Enbusken pointti meni valtaosalta ohitse.

Vaikka Enbuske hämmentää kärjistämällä, ei hänen osuvaa havaintoaan ideologisen retoriikan rakenteista pidä jättää huomiotta. Enbusken argumentti vetoaa klassiseen aristoteeliseen erotteluun muodon ja sisällön välillä. Retoriikkaa voidaan siis arvioida erikseen sen muodon (kuten argumentaation, rakenteiden ja logiikan) ja sisällön (mitä väitetään, oletetaan tai vaaditaan) perusteella.

Enbuske argumentoi, että feministinen Juha-kampanja käyttää samanlaista ihmisryhmää leimaavaa retoriikkaa kuin maahanmuuttajien tekemää seksuaalista väkivaltaa korostava nuivaksi itseään kutsuva retoriikka. Jos mainittu maahanmuuttajiin kohdistuva arvostelu katsotaan vihapuheeksi, on sitä muodon yhdenmukaisuuden perusteella myös Juha-kampanjan miehiä arvosteleva retoriikka.

Enbusken argumentti on pätevä, minkä vuoksi on tärkeää suhtautua kriittisesti kaikkeen leimaamiselle perustuvaan ideologiseen sanailuun. Harva kommentaattori ymmärsi, mitä Enbusken kritiikki tarkoitti. Ajattelutyön sijaan useimmat vain päätyivät joko puolustamaan feminismiä tai lukemaan Enbusken kritiikin antifeministisenä. Kummatkin ovat varsin huteria yrityksiä osallistua keskusteluun, joka näyttää menevän liian monilta yli hilseen.

Onneksi on poikkeuksia. Lilja Tamminen arvioi Enbusken väitteitä aivan oikein ja huomioi, että tämän argumentti on pätevä. Liljan vastinekin osuu maaliinsa, koska se kohdistuu ensisijaisesti väitteiden arvosisältöihin: ideologinen argumentaatio ei tapahdu tyhjiössä, joten leimaamisen seuraukset ole samansuuruisia esitetyissä tapauksissa. Tästä huolimatta Enbusken pääpointti on tärkeä. Jos asioita yksinkertaistetaan oman poliittisen taisteluretoriikan välineiksi ja nujerretaan keskustelua umpioikeamielisellä "Vihapuhetta!"-huutelulla, jäävät olennaiset asiat huomaamatta.

Sukupuolikeskustelussa on olennaista kysyä, miksi naisia on niin vähän pörssiyhtiöissä.  Syitä on lukuisia: naiset perustavat vähemmän yrityksiä, naiset laittavat usein muita asioita uran edelle, ammatinvalinnassa painavat stereotyypit, yrityskulttuuri on miesvetoista, naiset kantavat yhä miehiä enemmän vastuuta perheen perustamisesta jne. Nämä haasteet eivät kuitenkaan ole Juhien syytä tai yksioikoisesti miesten aiheuttamia. Naiset tekevät paljon valintoja, jotka johtavat muualle kuin pörssiyhtiöiden johtoon. Taustasyiden perkaaminen mahdollistaa kasvatuksellisia ja valistuksellisia ratkaisuja, jotka rohkaisevat naisten yrittäjyyttä. Juha-leimaaminen ei sitä tee.

Täysin sama logiikka pätee myös keskustelussa maahanmuuttajien tekemästä seksuaalisesta väkivallasta. Tilasto on faktatietoa, eikä tieto ole vihapuhetta. Olennaista on se, miten tietoa käytetään. Jos tilastoa hyödynnetään leimaamisessa tai mustamaalaamisessa, lopputulos voi olla vihapuhetta. Tilastoja voidaan myös käyttää kysymyksenasettelun perustana aivan kuten pörssiyhtiöiden kohdallakin.

Tilasto näyttää, että on olemassa ongelma. Siihen on monenlaisia syitä, jotka syntyvät nuorten miesten yliedustuksesta maahanmuuttajaväestössä, syrjäytymisestä, taustakulttuurin epätasa-arvoisuudesta, heikosta kotoutumisesta, rasismista, seksuaalikulttuurin ongelmista jne. Ongelmien ratkaiseminen vaatii tässäkin tapauksessa taustan ymmärtämistä ja keinojen suuntaamista oikein. Esimerkiksi seksuaalikasvatuksen tehostaminen ja kotoutumisen edistäminen voisivat olla keinoja maahanmuuttajien tekemien seksuaalirikosten vähentämiseksi. Tämä ei ole vihapuhetta.

Omankaan viiteryhmän ideologista retoriikkaa ei kannata niellä purematta, sillä joskus hyvän ja arvokkaan politiikan suurin vastustaja on sen puolesta esitetty surkea, leimaava tai vihamielinen retoriikka.