Poskihoito ja loskat naamakirjalle

Epämääräinen joukko muusikoita ja kyseenalaisia julkkiksia on ollut viime viikolla seksikohun tyngän keskellä. Eniten julkisuutta ovat saaneet Cheekin kirjoittamiksi väitetyt retostelut hänen omista seksikokemuksistaan Sisäpiiri-nimisessä Facebook-ryhmässä. Seiskan käynnistämän hässäkän mukaan ryhmässä on ollut noin viitisenkymmentä jullia.

Menemättä sen enempää ryhmän infantiiliin nimeen, tai sen yleiseen urpoilun tasoon, Cheekin kirjoittamiksi väitetyt seksiretostelut herättävät useita kiinnostavia kysymyksiä yksityisen ja julkisen viestinnän eroista, seksipuheesta, kumppanien kunnioittamisesta ja asenteista. Cheekin lisäksi seksijutuillaan ovat pullistelleet ryhmässä muutkin, ja pikkulinnut kertovat, että seksikumppaneita on arvosteltu, kommentoitu ja vertailtu suoraan ja nimellä mainiten.

On hyvä selvittää heti kärkeen kaksi asiaa: 

1. Seksijuttujen jakaminen on mahtavaa ja makeaa. Hyvä seksi on hieno juttu, eikä sitä tarvitse pitää vakan alla. Myös huonoista seksikokemuksista kannattaa puhua. Seksipuheesta ei ole sellaisenaan syytä moralisoida ketään. Sitä tekevät melkein kaikki sukupuolesta riippumatta, ja myös rasvaiselle huulenheitolle on paikkansa. Olennaista on kuitenkin konteksti, konteksti, konteksti ja KONTEKSTI.
2. Omien kumppanien kunnioittaminen on yksi tärkeimmistä seksitaidoista. Se pätee niin iskutilanteissa, seksipuuhissa kuin jälkipuinneissakin. Kuten Nina Honkanen kirjoittaa, seksitaidot ovat jääneet heikoiksi, jos asenteet toisten ihmisten kunnioittamisen suhteen ovat päiväkotitasoa. Välinpitämättömät asenteet seksikumppaneita ja heidän yksityisyyttään kohtaan eivät ole pelkästään mulkkuutta, vaan myös väärin. Toisen ihmisen seksijuttuja rempsästi jakelemalla voi tehdä oikeasti vahinkoa.

Takaisin Cheekiin ja julleihin. Puolustautuessaan ei-niin-mairittelevalta julkisuudelta ryhmän jäsenet toistivat useasti, että ryhmä on suljettu, eikä viestittelyä ollut tarkoitettu muuta kuin kavereiden väliseksi. Tämä väite on kiinnostava yksityisen ja julkisen viestinnän rajapinnan kannalta. On selvää, että yksityisviestit kahden kesken tai parin kaverin ryhmässä ovat yksityisiä. Myös kirjesalaisuus suojaa tällaisia viestejä.

Mainittu FB-ryhmä oli kuitenkin noin viidenkymmenen hengen kokoinen. Harva meistä menee kahville tai edes baariin hengaamaan muina miehinä 50 frendin kanssa. Tai ehkä Cheek ja kaverit menee; mistä sitä tietää, mitä sisäpiiriläiset tekevät, he kun ovat sisällä... piireissä... On kuitenkin selvää, että 50 hengen keskustelufoorumi ei ole missään olennaisessa mielessä yksityistä viestintää.

Suljetut pienehköt ryhmät ovat kuitenkin kiinnostava rajatapaus, sillä kukaan ei voi suoralta kädeltä sanoa, onko yksityisen viestittelyn raja 5 vai 20 henkilöä. Joskus vaikkapa luottamuksellisessa vertaistukiryhmässä voi olla parikymmentä henkeä. Jos ryhmä on suljettu ja perustuu ainakin periaatteessa luottamukseen, voi syntyä illuusio siitä, että siellä julkisuuden henkilökin voi vähän tuuletella ja antaa näppäimistön laulaa.

Juttujen vuotaminen ja irroittaminen kontekstistaan on nykyisin vietävän helppoa. Se myös johtaa sikäli eriarvoiseen asemaan, että joitakuita satunnaisen läpänheiton vuotaminen lehtiin vahingoittaa ihan eri tasoisesti kuin toisia. Internet-viestinnässä ongelma syvenee siksi, että monet yksityisetkin keskustelut voivat vuotaa ja levitä kuvakaappauksin. Yksittäinen ronski murjaisu ei merkitse paljon mitään parin kaverin viestittelyketjussa, jossa kaikki ymmärtävät huumorin tason, mutta se näyttää tosi pahalta iltapäivälehden lööpissä murjaisijan kuvalla ja sopivalla paheksunnalla saateltuna.

Yksityisen ja julkisen rajapinta tulee kulmikkaasti vastaan myös kumppanin yksityisyyden kunnioittamisen kohdalla. Jokaisella on tietysti oikeus puhua läheisilleen omista seksikokemuksistaan. Saapa niitä jakaa myös julkisemminkin, jos on sopivan hienotunteinen. Toisaalta taas jokaisella on myös oikeus yksityisyyteen ja omaa seksuaalisuutta koskevan tiedon hallintaan. Seksikokemuksista puhuminen edellyttää siis näiden kahden ulottuvuuden - sananvapauden ja yksityisyyden - välillä tasapainottelua.

Seksikokemuksien jakamisessa on aina otettava huomioon konteksti. Nina Honkanen kiteyttää tämän hyvin:

”On eri asia jutella kokemuksistaan sen kokoisessa porukassa, joka mahtuu saunan lauteille. Jos taas kertoo seksikokemuksiaan kirjallisesti 50 ihmiselle, on puutetta käytöstavoista, seksuaalikasvatuksesta, tilannetajusta ja suhteellisuudentajusta.”

Kontekstiin vaikuttaa myös se, millaisesta seksistä on kyse. On eri asia paljastaa kumppanin sukkahousufetissin yksityiskohdet kaikille tutuille kuin puhua vain perushöyläämisestä yleisellä tasolla. Lisäksi jokaisella on omia toiveita ja odotuksia siitä, millaista yksityisyyden tasoa seksikokemusten kertomisessa noudatetaan.

Hyvä seksikumppani kunnioittaa aina toisten toiveita siitä, miten kokemuksia saa jakaa eteenpäin. Jos ei tiedä, mitä kumppani ajattelee juttujen kertomisesta, pitää kysyä ja sopia.

Mahtavat seksiseikkailut on hieno asia, eikä niitä - tai niistä puhumista - pidä turhalla moralisoimisella nitistää. Seksistä voi kuitenkin puhua avoimesti siten, että kunnioittaa kumppaniensa yksityisyyttä. Kyse on siitä, millainen asenne seksiä ja kumppaneita kohtaan vallitsee keskustelukulttuurissa. Valitettavasti räppäritouhu ja jamppojen keskinäiset urpoilut näyttävät tässä keskenkasvuisuutensa. Sekä  Hesari että Rumba kirjoittivat taannoin aiheesta. Räppärien puolustelu ja selittely seksiurpoilun ympärillä saa melko kornin sävyn, kun sitä peilaa puhelaulun lyriikoissa ja ympärillä vallitsevaan seksistiseen kulttuuriin.

Seksiretostelun paheksuttavuudella on myös sukupuolittuneet ulottuvuutensa. Seksismi ja moralismi kohdistuvat tavallisesti naisiin slut-shamingin muodossa, mutta seksismillä on myös toinen puoli. Enbuske toteaa kolumnissaan, että verkossa naisilla tuntuu olevan erivapaus karuun miesten seksuaalisuutta, seksikkyyttä tai ulkonäköä koskevaan arvosteluun, eli juuri siihen, josta Cheekiä koviten syytettiin.

Tässä on jälleen yksi tasapainottelulauta aiemmin käsiteltyjen rinnalle. Pitäisi samanaikaisesti pitää yllä vapautta huulenheittoon, mutta huolehtia myös sopivassa suhteessa seksismin ja muun vahingollisen skeidan kitkemisestä. Pahimmassa tapauksessa seksipuheen suitsiminen vie kohti tympeää moraalinvartiomista, johon kovin moni tuskin haluaa palata. Mutta, jos pahinta törkypuhetta ei saa arvostella ja kitkeä, niin öyhöttäjät perivät koko valtakunnan ja prinsessa kähmitään kuoliaaksi.

Julkinen kohunlietsonta on kuitenkin tylppä instrumentti eettiseen tai yhteiskunnalliseen keskusteluun. Seiska sai varmasti haluamansa lukijat kyseenalaisella mustamaalaamisellaan ja skandaalinkehittelyllään. Kääntöpuolena on se, että hankalat ja vivahteikkaat kysymykset yksityisen ja julkisen rajapinnoista saavat nuijakäsittelyn. Tällaisten kohujen tarkastelu kriittisin silmin johtaa lähinnä lopputulokseen, jossa kasvatusta eivät kaipaa pelkästään puhelauluartistit, vaan koko saatanan kansakunta kieroista journalisteista törynhimoiseen yleisöön.

Tekstiviestikohu ja moraalihurmos

Harvoin pääsee puolustamaan kristillis-persua seksiasioissa, mutta kun tilaisuus tulee vastaan, on se käytettävä! On toki kutkuttavaa, että kristillisillä arvoillaan politiikassa touhuava Kankaanniemi päätyy seksiskandaaliin, mutta tärkeämpää kuin hänen mollaamisensa, on kiinnittää huomiota moralistiseen lynkkausjoukkoon. Kun sellaisen antaa touhuta vapaasti, voi koittaa päivä, jolloin poliitikot ja kansalaiset ovat vaahto suussa talikoineen kenen tahansa ovella.

Lynkkausmeininkiin liittyvää moraalihurmosta sävyttää aina kaksi asiaa: vahingonilo sekä oikean toiminnan standardien nostaminen tasolle, jota juuri kukaan ei täytä. Pikkuasioista tehdään Valtakunnan Moraalin kysymyksiä tavalla, joka muistuttaa iljettävästi Ugandan mallin homovihaa. Kanssaihmisten seksuaalikäyttäytymisen vartioimisesta ja tuomitsemista tehdään puolueviskaalien asia ja median auttavalla kädellä yleinen kansanhuvi. Jos tällainen mentaliteetti pääsisi toden teolla valloilleen, niin kaiketi jalkapuut ja julkiset raipparangaistukset saisivat nähdä taas uuden kultakauden.

Kaksi huomautusta moraalihurmoksessa piehtaroiville:

1. Kankaanniemen seksiviestit ovat vain ja ainoastaan hänen itsensä sekä viestin saajien välinen asia riippumatta siitä, mikä on Kankaanniemen poliittinen asema tai siviilisääty. Jos toiminta ei ylitä esimerkiksi seksuaalisen häirinnän kynnystä, mitä ei tapahdu ainakaan julkisuudessa olleiden esimerkkien perusteella, kenelläkään ulkopuolisella ei ole minkäänlaista oikeutta puuttua viestittelyyn mitenkään.
 

2. Kankaanniemen ja hänen puolisonsa väliset sopimukset, riidat tai luottamusasiat ovat vain ja ainoastaan heidän yksityinen asiansa. Kenelläkään muulla ei ole minkäänlaista oikeutta mennä sanelemaan, miten Kankaanniemen ja hänen puolisonsa tulisi ihmissuhteessaan toimia.

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, totean vielä, että myös poliitikot ovat ihmisiä ja valtaosalla ihmisistä on seksuaalisuus, joka ei aina asetu täydellisesti moraalinvartijoiksi itsensä korottaneiden hyypiöiden mielivaltaisiin standardeihin. Todettakoon myös, että koko kohu on mitä todennäköisimmin poliittista ketmuilua ja sellaisena sen aihe on lopulta aivan yhdentekevä. Kuitenkin seksielämän käyttö kohun lähteenä tällä tavoin kertoo siitä, että yhteiskunnassamme elää yhä vahvasti seksuaalikielteinen kunnollisuuden utopia, jota käytetään onnistuneesti seksikohujen masinoimiseen.

Enää jää kysyttäväksi, miksi taktiikka edelleen toimii? Ovatko poliitikot ja kansalaiset niin verenhimoisia, pikkusieluisia tai tyhmiä, että seksikohulla jallitus pelaa vuodesta toiseen? Menkää kaikki kohua ruokkivat ihmiset itseenne, mieluiten isolla dildolla.

Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen

Sosiaalinen media on siitä hieno ja inhottava asia, että arvostelu, nurina ja paskan heittäminen alkavat jo ennen kuin ruumiit ovat ehtineet kylmenemään. Näin on käynyt myös - tai erityisesti - Charlie Hebdon katalan joukkomurhan tapauksessa.

Kun veri oli valunut kokouspöydälle, noin viiden minuutin ihmettelyn jälkeen pilkkalehteä alettiin syyttää uudella tarmolla rasismista, islamofobiasta ja vähäosaisten lyömisestä, koska osa pilkasta kohdistui islamiin ja islaminuskoisiin. 

Tässä ei tietenkään ollut mitään uutta, sillä vastaavaa keskustelua on käyty lehden ympärillä vuosikausia. Keskustelussa esitetyt rasismiväitteet ovat olleet kiistanalaisia ja tuloksettomia, sillä poliittisena satiirina lehden tyyliä ovat suojanneet sekä satiirin eurooppalainen traditio että sananvapauden periaatteet - kuten pitääkin.

Mutta, miksi seksuaalisuutta käsittelevä blogi sekaantuu murhiin ja pilkkalauluihin? Siksi, että tyylikkäästi veriroiskeiden perään ajoitetut rasismisyytökset muistuttavat ilkeällä tavalla raiskauskeskustelusta tuttua uhrin syyllistämistä.

Kiusalliseksi homman tekee se, että nk. valveutunut verkkolehdistö ja blogisto on päätynyt tässä tapauksessa heittelemään rasismisyytöksiä, vaikka raiskaustapauksissa niiden kanta on vahvasti uhrien syyllistämistä vastaan. Erityisesti feministiblogeissa ristiriita suorastaan kirkuu lukijan korvaan (kts. esim. Jezebelin keskustelupalstoja).

Charlie Hebdon kohdalla monet ovat nopeasti irtisanoutuneet lehden linjasta, vaikka heillä ei ole ollut mitään tekemistä lehden kanssa. Lehteä on syytetty vihapuheesta, iljettävästä rasismista, etnisesti profiloivista piirroksista jne. Lisäksi tunniste #iamnotcharlie on saanut merkityksen, jossa irtisanoudutaan lehden hengestä. En oikein ole ymmärtänyt miksi, sillä kukaan muu kuin lehden tekijät eivät ole vastuussa lehdessä julkaistuista materiaaleista.

Rasismisyytöksissä on selkeästi kyse samanlaisesta väitteestä kuin tapauksissa, joissa raiskauksen uhria syytetään varomattomuudesta, oli kyse sitten humalatilasta, paljastavista vaatteista tai väärän seuran valinnasta. Uhrin syyllistämisestä on kyse siitä, että vihjataan uhrin olevan jollakin tavalla vastuussa siitä, että hän joutui rikoksen uhriksi. Muodollisesti väitteen rakenne on kepeästi formalisoituna tällainen:

Rikos X tapahtuu uhria vastaan. Rikos johtui tekijän teosta P. Uhrin syyllistämisenä pidetään sellaista puhetta, jossa rikoksen tapahtumiseen katsotaan vaikuttaneen rikoksen tekijän teon P lisäksi uhrin toiminnan ominaisuus Q, sillä edellytyksellä, että Q:ta pidetään negatiivisena asiana, se oli uhrin valittavissa ja lisäsi rikoksen todennäköisyyttä.

Raiskaustapauksissa
X = raiskaus
P = raiskaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin varomattomuus

Pilapiirtäjän murhassa
X = murha
P = murhaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin piittaamattomuus uskovien tunteista, esim. loukkaavan (rasistisen, islamofobisen tms.) kuvan piirtäminen

Kiinnostavaa on se, että monet rasismin vastustajat käyttävät huoletta tällaista argumenttia uhrin syyllistämisen tuomitsemiseen raiskaustapauksien julkisessa käsittelyssä, mutta eivät huomioi sitä huudellessaan rasismia ja islamofobiaa ruumiskasan äärellä.

Uhrin syyllistämisen tuomitsemista perustellaan raiskauksen kohdalla mm. sillä, että se lisää uhrin kokemaa kärsimystä, tuottaa väärää syyllisyyden tunnetta sekä vähentää uhrien halua ilmoittaa rikoksesta tulevaisuudessa.

Charlie Hebdon tapauksen kohdalla totetuu ainakin kaksi näistä vaikutuksista aivan samanlaisina. Rasismisyytökset ovat suolaa uhrien omaisten haavoihin ja siirtävät epäreilusti vastuuta murhaajilta uhreille.

"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että kännissä minihameessa mustien miesten matkaan lähtenyt nainen raiskataan..."

"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että rasistisia ja islamia rienaavia kuvia piirtävät tyypit tapetaan..."

Ottakaa vastuu omasta tekopyhyydestänne!

YK: "Tapetaan hei pari homoa!"

Ihmisoikeuksien päivä oli ja meni viime perjantaina (10.12). Sen kunniaksi YK:n on puuhattu tänä syksynä kiireisesti uutta päätöslauselmaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden hengessä "seksuaalinen suuntautuminen" päätettiin poistaa listalta, jossa tuomitaan ihmisten teloittaminen mielivaltaisin perustein.

Yyykoon yleiskokouksen ihmisoikeuskomitea on siis sitä mieltä, että ihmisen murhaaminen on ihan ookoo, jos hän sattuu olemaan homo, lesbo, bisse tai transu. Yyykoo ookoo!

Kansainvälinen oikeus alkaa vaikuttaa huonolta vitsiltä, kun sitä normittamaan päästetään ihmisoikeuksista piittaamattomat roistovaltiot. Pukki kaalimaan vartijana osuu tämän prosessin kuvaajaksi napakasti kuin kalashnikov miehimyksen silmien väliin.

Mitä järkeä on sellaisessa päätöksentekoprosessissa, jossa tunnetut ihmisoikeuksien polkijat pääsevät laatimaan päätöslauselmia ihmisoikeuksista? Tätä naurettavaa prosessia vetivät takapajuiset Afrikan maat ja sitä komppasi koko islamilainen revohka. Ai niin, onhan siellä allekirjoittajien joukossa yllä mainittujen lisäksi myös pari muuta demokratian ja ihmisoikeuksien mallimaata: Venäjä ja Kiina!

Kansainvälistä ihmisoikeuskeskustelua ihmetellessä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ugandassa pystytetään "homot hirteen" -lainsäädäntöä amerikkalaisten pastorien voimin ja islamilaiset maat antavat oman ihmisoikeusjulistuksensa, jossa kaikilla on oikeus (ja velvollisuus) elää islamin mukaisesti. Venäjän ja Kiinan touhuja katsellaan läpi sormien kaupankäynnin nimissä.

Kun YK:ssa leikitään naurettavaa piirileikkiä idioottien kanssa, samanaikaisesti lukuisia seksuaalivähemmistöihin kuuluvia tapetaan, pahoinpidellään ja vainotaan ympäri maailmaa. Ja piirileikin tuloksena sille väläytetään vihreää valoa. Onhan se kiva, kun uskonnolliset siveyspoliisit, kansalaismilitiat ja muut roskajoukot saavat hirmuvallalleen oikein kansanvälisen yhteisön siunauksen. Voi sitten taas hyvällä omallatunnolla tappaa ja porskuttaa! Saatana!


Lisäys: Ainoa mieltä lämmittävä seikka tässä asiassa on se, että Pohjoismaat olivat jyrkästi esitystä vastaan, Suomi etunenässä. Tämä nostattaa paljon enemmän minun kansalaistuntojani kuin mikään urpoilu kiekkokaukalossa.

Onko seksi hyvän tavan vastaista?

Hesari julkaisi mielipidekirjoitukseni (12.6.2009) Herculeksen darkroomeihin liittyen lyhennettynä. Alla koko teksti. Keskustelua aiheesta löytyy Hesarin jutun ohesta sekä Ranneliikkeestä.

***

Etelä-Suomen lääninhallituksen virkamies Ilkka Ripatti ilmaisi, että ravintolassa olevat kopit, joissa asiakkaat saattavat harrastaa seksiä, ovat hyvän tavan vastaisia. Ravintola Herculeksen johto lannistui virkamiehen sanomisista niin, että poisti kopit asiakkaidensa käytöstä, vaikka niiden laillisuus oli varmistettu aiemmin ennen niiden rakentamista.

Koko ajatus ”hyvän tavan vastaisesta” perustuu konservatiiviseen eetokseen, joka mukaan vakiintuneet käytännöt riittävät kertomaan, mikä on sopivaa ja mikä ei. Tällainen käsitys kultaa jähmettyneen ja kritiikittömän ajattelun, sekä johtaa helposti eri tavalla ajattelevien ihmisten sortamiseen.

Hyvien tapojen mukaiset seksuaalinormit ovat kuvitelmia, joita pyritään oikeuttamaan vetoamalla historiallisiin tai uskonnollisiin sääntöihin. Ei ole olemassa mitään ehdottomasti oikeaa tapaa, tilannetta tai paikkaa harrastaa seksiä, vaan kaikki tällaiset käsitykset ovat aina neuvoteltavissa kulttuurien ja alakulttuurien vuorovaikutuksessa.

Lääninhallituksen virkamies syyllistyy melkoiseen mielivaltaan ajatellessaan, että juuri hän voi määritellä, mikä on hyvän tavan vastaista. Tässä tapauksessa ravintola pelkää anniskelulupiensa tai jatkoajan menettämistä ja alistuu virkamiehen mielivaltaan, vaikka mahdollinen seksin harrastaminen kopeissa ei liity millään tavalla anniskeluasioihin.

Seksin nostaminen silmätikuksi on hyvin tyypillinen seksuaalikielteisyyden muoto. Silloin seksistä tehdään ongelma ilman mitään muuta perustetta paitsi se, että kysymys on seksistä. Tämä asenne ilmenee hyvin Ripatin kommentissa siitä, että ravintolat ovat tarkoitettu oluen juomiseen ja seurusteluun, ei seksiin.

Millä perusteella virkamies määrittelee, mikä kaikki on ihmisten väliseen seurusteluun kuuluvaa? Kuuluvatko seurapelit tai biljardi seurusteluun? Entä lähekkäin tanssiminen tai suutelu? Ripatti tekee seksistä ongelman itsestään selvästi pohtimatta, miksi sen pitäisi olla ongelma. Ketä joidenkin harrastama seksi ravintolan darkroomissa vahingoittaa?

Tosiasia on, että monia ihmisiä kiinnostaa ja kiihottaa ajatus siitä, että seksille on mahdollisuus keskellä illanviettoa. Se voi tapahtua uuden tuttavuuden kanssa tai ennestään tutut kumppanit voivat hakea väristyksiä erikoisesta tilanteesta. Seksi ei katoa julkisilta paikoilta, vaikka sitä kuinka kutsuisi sopimattomaksi. Puskissa puuhastelu ja vessojen käyttäminen on ollut yleistä vuosikymmeniä. Puolijulkinen lukittava tila on näitä turvallisempi, siistimpi ja helpompi paikka.

Hercules - ja monet muut paikat maailmalla - edustaa myönteistä käsitystä seksistä. Tästä näkökulmasta on hienoa tarjota mahdollisuus harrastaa seksiä yksityisesti sosiaalisen elämän keskellä. Kun seksille annetaan avoimesti omia paikkoja sosiaalisessa ympäristössämme, luodaan myönteinen ja salliva ilmapiiri seksuaalisuutta kohtaan.

Samaa kysymystä käsiteltiin, kun lehdissä päiviteltiin seksin harrastamista yliopiston rentoutumishuoneessa. Voisiko kieltämisen ja moralisoinnin sijaan olla mahdollista ajatella vaihtoehtona ajan ja tilan tarjoamista seksille erilaisissa yhteyksissä? Kieltomoraali on seksiasioissa autoritaarista, vanhanaikaista ja huonosti perusteltua. – etenkin kun nykyaikaiset seksologiset tutkimukset osoittavat aukottomasti seksin ja avoimen suhtautumisen myönteiset vaikutukset ihmisen hyvinvointiin.

Surkuhupaisaa jupakassa on se, että sosiaali- ja terveysosaston virkamies liputtaa oluen juonnin puolesta seksiä vastaan. Alkoholin käyttö on pitkäaikainen kansanterveytemme ongelma ja alkoholiin liittyvät haitat kaikissa muodoissaan ovat valtavan suuria. Seksin kohdalla ongelmana vaikuttaa olevan pikemminkin sen vähyys ihmisten elämässä.

Osmo Kontulan uusimman kirjan mukaan seksiä harrastetaan nykyisin entistä vähemmän ja ihmisten tyytyväisyys seksielämäänsä kohtaan on laskenut. Trendin yhdeksi syypääksi voi nimetä asenteen, jossa seksiin liittyviä vaaroja ja ongelmia ylikorostetaan nautinnon ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Julkisen Sensuurin Neuvosto

JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärisen ajatteluun ei mahdu, että internetin mahdollisuuksia tärvätään "herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin". Tällaisten sivustojen karsiminen ei hänen mielestään ole sensuuria.

Voipi olla, että Hyvärisen kannattaisi laajentaa ahtaaksi käyvää ajatteluaan esimerkiksi vetäisemällä jointti.

Tietyissä rajoissa hyväksyn internetin sisältöjen valvonnan, mutta hyvä-hyvempi-hyvärisen listassa on myös varsin outoja kohtia. Pornografia? Väkivalta? Ja mitä helvettiä ovat "lasten ja nuorten elämää tuhoavat aineistot"? Juuri tuollaisilla epämääräisillä nimikkeillä tyrannivaltiot harjoittavat sananvapauden polkemista. Luulisi, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja ajattelisi jotakin ennen kuin alkaa laukomaan mitä tahansa sanoja julkisesti.

(Lipeän tontiltani sen verran, että kummastelen tuota väkivalta-mainintaa hieman. Mitä ihmettä on internet-väkivalta? Toimiiko se niin, että kun lyön näyttöruutua ja painan send-nappulaa, niin vastaanottaja saa luuvitosen nenänvarteensa? Jos tarkoitetaan väkivallan esittämistä, niin siinäpä on sitten sensuurin suota kerrakseen. Pitääkö poistaa näytelty väkivalta, realistiset uutiskuvat, tikku-ukkojen makaaberit edesottamukset vai väkivaltaiset kertomukset? Hyvärisellä menee seuraava vuosisata rajatessa ongelmaa...)

Pornon sensuroimisen autuudesta kertoo vastikään Floridassa vetäisty oikeudenkäynti, jossa Paul Little eli Max Hardcore todettiin syylliseksi säädyttömyyteen. Extreme-pornotuottaja joutui tulilinjalle varoittavana esimerkkinä Bushin hallinnon pistäessä täytäntöön kirkasotsaisuuden uutta tulemista.

Säädyttömäksi katsotaan täkäläisen oikeuskäytännön mukaan materiaali, joka liittyy "himokkaisiin intresseihin", on "silminnähden häiritsevää" ja jolta "puuttuu vakavat kirjalliset, tieteelliset, poliittiset tai taiteelliset arvot".

Tervetuloa mielivaltaisten tuomioiden uusi uljas aikakausi!

Pornon ihanat naiset, osa 4

"Porno on rumaa", tyyskähtää nuori nainen perusteluksi sille, että hän ei pidä pornosta. Joidenkin henkilökohtaisen estetiikantajun lisäksi pornon väitetty rumuus on häirinnyt myös monia ylevyydestään kiinni pitäviä yksilöitä kuten poliitikkoja ja akateemikkoja. Eihän kenenkään ole pakko pornoa kauniina pitää, mutta jokin kuitenkin korvaani särähtää aina kun valitetaan pornon kaameasta rumuudesta - pornohan kuvaa kuitenkin seksiä.

Onko valittajilla mielessään kuva seksistä romanttisena lemmiskelynä, vai sekoitetaanko pornoangstin iskiessä omat moraalikäsitykset ja estetiikka? Nimittäin tosielämässä ponnekas rytyyttäminen näyttää varsin samanlaiselta kuin ponnekas rytyyttäminen leffassa: hiki virtaa, liha lätisee, tissit hytkyy, typy haukkoo henkeään ja äijä irvistelee.

Ja sitten niihin naisiin, joista otsikossakin on puhe. Jotkut naiset pitävät erityisen ällöttävinä kuvia, joissa naiset esittelevät pimppejään jalat apposen auki tai nelinkontin pyllistäen. Rohkenen kuitenkin epäillä, että näitä revittelykuvia kohtaan tunnettu inho on luonteeltaan enemmän moraalista kuin esteettistä. Myötähäpeä siitä, että joku paljastaa itsensä sopimattomalla tavalla virittää inhon tunteen. Pimppikuvia inhoavat naiset kohtaavat sisäisen naisvihaajansa.

Minun on vaikea ymmärtää, mitä rumaa pimpin kuvaamisessa on. Kyseessä on osa ihmisen ruumiista. Ja kuten mikä tahansa ruumiin osa, voi pimppikin olla ruma tai kaunis. On rumia ja kauniita polvia, ja rumia ja kauniita käsiä. Se, että pitää kaikkia pimppejä (tai niiden kuvia) rumina kielii jostakin muusta kuin esteettisestä arvostelmasta.

Naisten ja seksin näkeminen kauniina pornossa onkin enemmän asennoitumiskysymys kuin varsinainen esteettinen kysymys. Se voi olla kaunista, jos sen haluaa nähdä kauniina.

Naistenpäivä - mikä se on?

Naistenpäivän jälkeisessä todellisuudessa liikkuu outoja myhäileviä olentoja, jotka jatkavat jaaritteluaan verkon ihmeellisillä värähtelytaajuuksilla. Mutta naiset, nuo vaikeasti määriteltävät feminiinisen olemisen tyylittelijät; nuo ihanat, kiinnostavat, kauhistuttavat, pelottavat, alistetut ja alistajat - mitä ne ovat? Tietääkö Butler? Tietääkö Laasanen? Tietääkö kukaan?

Ovatko he biologisen luokitteluperusteen vankeja, kulttuurisen merkinannon ilmavia ailahduksia, universaalikiistan ympäripyöreitä yleiskäsitteitä? Miksi meitä kiinnostaa, ketkä ovat miehiä ja ketkä naisia? Miksi haluamme luokitella ihmisiä niin tiukasti, että vanne meinaa kuristaa hengiltä ne, jotka eivät luokitteluun halua tai voi alistua?

Ihminen luokittelee, lajittelee, asettelee ja säätelee. Onko kuitenkin käynyt niin, että aika on ajanut sukupuolten luokittelujen ohitse? Miesten ja naisten erilaiset roolit olivat ymmärrettäviä vielä vanhaan aikaan. Nyt kone kyntää ja nostaa, tutteli ruokkii lapset ja keskoskaappi tekee kohdun virkaa. Kulttuurimme edellytykset ovat vieneet sukupuolten perinteisiltä roolijaoilta pohjan. Se tekee kipeää hidasliikkeiselle mentaliteetille.

Kuitenkin kiinnostus toisenlaisiin ruumiisiin on säilynyt. Jos ruumiin ominaisuudet eivät meitä kiihottaisi, olisimme kaikki omniseksuaaleja, joille tärkeintä olisi persoonallisuus. Koska ruumiilla on kuitenkin suuri rooli kiihkomme herättäjänä, kiinnostaa meitä myös se, millainen tuo ruumis on. Seksuaaliset identiteetit voivat olla kulttuurimme rakennelmia, mutta voiko himo olla kulttuurin tuotetta?

Biologeille on päivänselvää, että himo on lisääntymisvietistä syntynyttä. Se, mihin ihminen viettejänsä ohjastaa, on hänen oma asiansa. Kummallista on se, että kautta aikojen meidän kulttuurimme ovat sekoittaneet piinkovia moraalisia uskomuksiaan erilaisiin himon toteutumiin. Suvut ovat hallinneet maita, ja näitä sukuja on hallittu säätelemällä jälkeläisten saantia. Moraaliset uskomukset ovat kiinnittyneet taloudellisiin kysymyksiin ja valtaan.

Ydinkysymys kuuluukin, miksi yhteiskunta, jossa suku ei enää ole tärkein vallankäytön taho, edelleen pitää vallalla entisaikojen seksuaalimoraalia ja uskomuksia sukupuolten välisistä välttämättömistä roolieroista? Mistä johtuu nykykulttuurimme seksuaalimoralismi? Pelkäävätkö ihmiset niin paljon perinteestä irrottautumista, että mieluummin sulkevat silmänsä vapaudeltaan ja tukeutuvat Sääntöön, Tapaan ja Tavalliseen?

Pohdiskellen naistenpäivän jälkeisessä todellisuudessa...