10.1.2016

Lääppijät ja halventajat


Seksuaalinen häirintä on taas julkisessa keskustelussa ja hyvä niin. Siitä pitää puhua, jotta ongelman laajuus, monimuotoisuus ja seuraukset tulisivat kaikille selviksi. Persujen Jukka Wallin teki keskustelulle saman kuin Päivi Räsänen kirkon kannatukselle: yritys nolata Rakel Liekki hiljaiseksi nostikin kaikkien aikojen metakan.

Erilaisiin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan muotojen vähentämiseen pitäisi panostaa huomattavasti entistä paremmin. Julkinen keskustelu näyttää keskittyvän kuitenkin tavalliseen tapaansa legalistisiin pikaratkaisuihin, vaikka pitkäkestoisia tuloksia saadaan järjestyksenvalvonnan tai rankaisemisen sijaan vain kasvatuksella, valistuksella ja rakenteellisia uudistuksia tekemällä.

Koviin keinoihin, taisteluretoriikkaan ja vääristelyyn tukeutuminen on ollut perinteisesti pääasiassa laitaoikeiston ja konservatiivien käyttämä keskustelutaktiikka (jota mm. Saku Timonen on ansiokkaasti dokumentoinut), mutta julkisen keskustelun muuttuessa yhä aggressiivisemmaksi ja polarisoituneemmaksi, näihin keinoihin sortuvat myös muut. Todellisuudesta irrallinen rähinä näyttää valitettavasti olevan nopeasti yleistyvä tyylilaji.

Ikävin seuraus tästä on se, että ongelmien vähentämiseen pyrkivä pitkäjänteinen työ kärsii yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä vilisevästä huutelusta. Esimerkiksi laitaoikeiston äänitorvet saattavat vastustaa maahanmuuttajien parissa tehtävää valistustyötä, koska heidän mielestään se on "mamuja paapovaa suvakkimädätystä", mutta samalla myös sinisilmäisimmät monikulttuurisuusaktivistit vastustavat valistustyötä, koska heidän mielestään se on leimaavaa ja rasistista. 

Vakavasti otettava dialogi seksuaalikulttuurien eroista ja murroskohtiin liittyvistä ongelmista jää sivuseikaksi, kun kaikilla on kiire valita puoliaan ja poseerata sosiaalisessa mediassa "oikean mielipiteen" edustajana riippumatta siitä, mikä mielipide on kyseessä. Omaan ideologiseen viiteryhmään jumiutuva keskustelutrendi halveksuu dialogia ja analyyttisuutta, vaikka kukin ryhmä käyttääkin mielellään tutkimustuloksia omien agendojensa ajamiseen.

Erityisesti laitaoikeisto käyttää seksuaalisen väkivallan ehkäisemistä keppihevosena koville toimille maahanmuuttajia vastaan. He liioittelevat röyhkeästi uhkan todellista suuruutta suhteutettuna kaikkeen yhteiskunnassamme tapahtuvaan häirintään ja väkivaltaan. Mutta myös heitä vastustavat "ennenkin on lääpitty" -argumentit menevät paikoin ohi maalistaan ja päätyvät pahimmillaan vähättelemään niitä ahdistelukokemuksia, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on selvästi merkitystä.

Idologisen väärinymmärtämisen trendi kiteytyy hienosti siinä, miten poliisin onnettomia lausuntoja uudenvuodenyönä tapahtuneista ahdistelutapauksista tulkitaan eri puolilla keskustelukenttää. Kun poliisipäälliköt kommenteissaan hahmottelevat seksuaalisen häirinnän tavoissa tapahtuneita viimeaikaisia muutoksia, näkevät toiset lausunnoissa todisteen siitä, että turvapaikanhakijat ovat suuri uhka, jota pitää vastustaa kaikin keinoin, ja toiset puolestaan pitävät ongelmia olemattomina ja lausuntoja osoituksena poliisin rasistisuudesta.

Vaikka poliisipäälliköiltä irronneet lausunnot olivat epämääräisiä, ovat myös tulkinnat niistä olleet tarkoitushakuisia ja vääristyneitä. Poliisin puhe "uudesta ilmiöstä" ei tietenkään viittaa siihen, että häirinnässä olisi mitään uutta, vaan siihen, että kentällä on havaintoja joidenkin maahanmuuttajamiesten porukoiden harjoittamasta suunnitelmallisesta ja joukolla tehdystä ahdistelusta, joka on aiemmin ollut harvinaista. Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt on "monikulttuurinen helvetti" valloillaan, vaan ainostaan sitä, että häirintärikosten kirjossa on uusia muotoja, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on vaikutusta. Tämän ymmärtäminen auttaa sekä järjestyksenvalvonnan suunnittelussa että myös pitkäjänteisempien valistuksellisten toimien suuntaamisessa.

Vakavasti otettava seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vastainen työ ei ole huutokilpailua siitä, kenen huoli on suurin tai kuka saa puhua ongelmista. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi tarvitaan huolellista analyysia ongelmien eri konteksteista, tekijöiden motiiveista, kulttuurisista rakenteista sekä nämä eri ulottuvuudet huomioivaa seksuaalipoliittista vaikuttamista. Valitettavasti tällainen työ on hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä se onnistu partioimalla kadulla tai kirjoittelemalla rikinkatkuisia blogitekstejä.