Ihmisoikeusrikoksia islamin varjolla ja nettiaktivismin alennustila

Guardian julkaisi sunnuntaina 6.10. jutun, jossa tutkivat toimittajat olivat naruttaneet irakilaisia shia-pastoreita paljastamaan käytäntönsä "väliaikaisten avioliittojen" solmimiseksi. Kyseessä on jyrkän konservatiivisissa muslimimaissa tunnettu toimintatapa, jolla mahdollistetaan niin seksin ostaminen kuin muutkin lyhytaikaiset suhteet kontekstissa, jossa seksi avioliiton ulkopuolella on vakava synti tai jopa rikos.

Järjestelmä on tietysti täysin absurdia uskonnollista roskaa. Se kiertää naurettavalla tavalla jo ennestään naurettavia sääntöjä. Tällaista on elämä uskonnollisen ääriajattelun hallitsemassa ympäristössä. Mutta toiminta ei valitettavasti ole pelkästään naurettavaa, se on myös hyvin vahingollista ja pahimmillaan tyttöjen ja naisten henkiä uhkaavaa.

Guardianin oivallisessa jutussa todetaan, että kyseiset pastorit eivät pelkästään myönnä väliaikaisia avioliittoja rahasta, vaan he myös opastavat miehiä huijaamaan nuoria tyttöjä surutta. Pastorien mielestä on parempi panna teinityttöjä perseeseen, niin neitsyys säilyy, eikä tule hankaluuksia raskauden kanssa. Jos tämä ei mieheltä jostakin syystä onnistu, niin parempi sitten pysytellä riittävän anonyymina, että huijattu tyttö ei pysty myöhemmin vaatimaan oikeuksiaan ja hyvitystä. Irakissa ja monissa muissa muslimimaissa tyttö on pahassa pulassa, jos hän ei ole neitsyt mennessään naimisiin tai jos hän päätyy nuorena raskaaksi avioliiton ulkopuolella.

Pastorien neuvoista paistaa täydellinen piittaamattomuus naisia ja heidän hyvinvointiaan kohtaan. Kuten toimittaja toteaa, näille kusipäille naiset ovat vain lihaa, jonka nautiskeltuaan luut voi heittää kadulle. Ja olisipa tässä kyse vain yksittäisistä kusipäistä. Ei valitettavasti ole. Kyseessä on uskonnollisella ajattelulla oikeutettua rakenteellista misogyniaa, patriarkaalista vallankäyttöä ja täydellistä piittaamattomuutta toisten ihmisten hyvinvoinnista ja oikeuksista. Tämä on syvällä paikallisen uskonnollisen ja kulttuurisen ajattelun rakenteissa.

Kun kirjoitin joskus 2010-luvun puolella kriittisiä tekstejä islamiin syvästi kietoutuneesta naisvihamielisyydestä, seksuaalikonservatismista ja muista ongelmista, jotka koskevat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa, minua syytettiin rajusti rasismista. Erityisesti silloiset intersektionaalisen feminismin nettiaktivistit katsoivat siinä valkoisen setämiehen parjaavan alistettua ruskeaa ihmistä. Ajat olivat silloin sellaiset, että netin kevytaktivismin huippuvuosina mikä tahansa voitiin leimata minuutissa pahuudeksi ilman, että huutajia olisi lainkaan kiinnostanut keskustelun faktapohja.

Leijun jossakin huvittuneen vittuuntuneisuuden välitilassa, kun muistelen niitä keskusteluita. Olin jo silloin aktiivinen kansainvälisessä seksuaalioikeustoiminnassa, eikä minulle ja kollegoilleni ollut millään tavalla epäselvää, etteikö Guardianin jutun kuvaama meininki ollut täyttä totta monissa konservatiivisen islamin hallitsemissa yhteiskunnissa. Osa kollegoistani toimi aktiivisesti juuri niissä yhteiskunnissa seksuaalioikeuksien ja tasa-arvon parantamiseksi, ja juuri heidän näkemyksensä sisälsivät kovinta islamkritiikkiä mitä olen koskaan kuullut.

Erityisen kornia keskustelussa oli se, että minua syytettiin viiden pennin argumenteilla rasistiksi ja islamvihaajaksi, vaikka olen jo hyvin varhain asettunut muslimiyhteiskunnissa elävien ihmisoikeusakvitistien ja kulttuurin avartajien puolelle. Useat heistä ovat nuoria feministinaisia, jotka haluavat muuttaa elinympäristöään sisältä päin. Ja osa heistä oli yhä muslimeita. Nurinkurisesti juuri valkoiset feministit ovat näissä keskusteluissa hyökänneet kriittisten muslimifeministien kimppuun ja syyttäneet minua rasismista samaan hengenvetoon.

Nykyään keskustelu on jo huomattavasti avartunut ja islamin varjolla perseilyä osataan kritikoida järkevästi myös vasemmalle kallellaan olevassa lehdistössä kuten Guardianissa ja Hesarissa, jotka 2010-luvun puolella esiintyivät vielä melko sokeina islamin ongelmille. Omalta kannaltani tässä on huvittavaa se, että minun ei ole tarvinnut muuttaa kantaani islamin, seksuaalisuuden ja tasa-arvon kysymyksiin missään vaiheessa. Lähinnä tilanne on muuttunut siten, että nyt entiset huutajat alkavat kilvan havahtua dogmaattisesta unestaan ja muistella häpeillen käytöstään nettiaktivisminsa raivokkaimpina aikoina.

Islamia ja siihen kytkeytyviä kulttuurisia tekijöitä on täysin mahdollista kritisoida vahvasti sen misogyniasta ja seksuaalioikeusongelmista todeten samalla, että rasismia tai äärioikeustolaista muslimivastaisuutta ei pidä hyväksyä. Samoin vinksahtaneimman intersektionaalisen feminismin ylilyöntejä ja perseilyä pitää voida kritisoida kovastikin todeten samalla, että feminismillä ja globaalilla tasa-arvoliikkeellä on valtavasti annettavaa muslimimaiden naisten aseman parantamiseksi.

Islamin varjolla harjoitetun ihmisoikeuksia halventavan ja rikkovan toiminnan kritiikki ei ole islamofobiaa tai rasismia, vaan se kuuluu feminismin syvään ytimeen. Uskonnon ja kulttuurin tuottaman rakenteellisen misogynian ja patriarkaalisen väkivallan vastustaminen on aina ollut feminismin keskiössä, eikä tämä tehtävä pääty vain valkoisen kristillisen skeidan vastustamiseen.

Mitä löytyy jalkojen välistä? - Ainakin semioottis-poliittinen konflikti!

Sukupuolielimet, genitaalit, pissaelimet... Jalkojen väliä koristaville härpättimille on monta nimeä, mutta mikään niistä ei ole täydellinen. Ongelma johtaa paikoin jopa ärhentelyyn kovasti virittyneessä sukupuolikeskustelussa; härpättimiä koskevat sanat nimittäin kantavat monenlaisia viittauksia ja merkityskonteksteja, jotka eivät miellytä kaikkia.

Sanojen merkitykset ovat sekä kulttuurisia että yksilöllisiä. Vaikka yksilö kuinka käyttäisi jotakin sanaa omalla tavallaan, ei sanan kulttuurisista viittauksista pääse helposti eroon, sillä kuulijat lukevat sanoihin aina mukaan sekä oman tulkintansa että kulttuurisesti jaetut merkitykset. Ilman jaettua ainesta ymmärrettävä kieli olisi tietenkin mahdotonta, joten kulttuuriset merkitykset, stereotyypit, myytit ja väärinymmärrykset pyörivät jaloissamme, vaikka kuinka yrittäisimme jalostaa kieltä puhdasoppiseksi tai eksaktiksi (mikä vastaa haasteena pitkälti kiviseinän murtamista otsalla).

Mutta, jotta otsikon ajatus ei pääse karkaamaan pidemmälle semiotiikan kurimukseen, syynätkäämme asiaa esimerkkien kautta:

Sukupuolielimet: Tämä on virallinen valinta nimeksi jalkovälihärpättimille. Se löytyy niin lakitekstistä kuin viranomaismietinnöistäkin. Sanaa on arvosteltu erityisesti siitä, että se olettaa sukupuolen olevan kaksijakoinen asia ja toisintaa konservatiivista käsitystä miehen ja naisen toisiaan täydentävästä luonteesta. Toisaalta voidaan sanoa, että "asialla on monta puolta", joten kaksijakoisuus näyttäisi olevan vain tulkinta, ei sanan "puoli" merkitykseen välttämättä kytkeytyvä asia. Sanan ongelmana on myös se, että se kytkee sukupuolen käsitteenä (sis. myös kokemuksen, identiteetin jne.) jalkojen välisiin härpäkkeisiin, mikä ei tietenkään ole koko totuus asiasta. Toki voidaan väittää, että sana ei pyri kertomaan koko totuutta tai oleta välttämätöntä linkkiä härpättimien ja identiteetin välillä, vaan viittaa ainoastaan siihen seikkaan, että sukupuolielimet ovat de facto valtaosalle ihmisiä tärkeä sukupuolta määrittävä tekijä, vaikka ne eivät kaikille olisikaan. Tässä mielessä sana olisi eräänlainen enemmistökäsite, joka kyllä kuvaa todellisuutta hyvin enemmistön näkökulmasta, mutta jättää sukupuolivähemmistöt osin sen merkityskontekstin ulkopuolelle.

Sukuelimet: Jotta puolittamisesta päästäisiin eroon, on sukupuolielimien tilalle ehdotettu sukuelimiä. Valitettavasti tällöin tilalle saadaan koko suku, mikä ei välttämättä ole toivottavaa, sillä sukuelimet, kuten suvun pää ja sukukokouksen seremoniamestari, eivät luontevasti sijoitu jalkojen väliin. Lisäksi sana kytkee härpättimet suvunjatkamiseen, mikä toki on yksi niiden mahdollinen käyttötapa, mutta ongelma on lopulta ihan sama kuin sukupuolielintenkin kanssa: saamme väkisin niskaamme merkityskontekstin, joka vääntää elimet kohti jotakin tiettyä tarkoitusta, oli kyse sitten sukupuolen määrittelemisestä tai suvun jatkamisesta.

Genitaalit: Jotkut neropatit yrittävät päästä eroon suomen kielen merkityshankaluuksista käyttämällä latinankielistä sanaa. Vieraskielisyyden ja sivistyssanakikkailun lisäksi genitaalien ongelmana on sama merkityskonteksti kuin sukuelimilläkin: latinan genitalis viittaa siittämiseen ja synnyttämiseen. Vaikka latinan puhuminen on tietty siistiä, emme pääse sen avulla tällä kertaa ongelmia pakoon.

Seksielimet: No nyt päästään asiaan! Tähän mennessä paras sana kytkee jalkovälihärpättimet ehdottomasti mukavimpaan toimintaan, jota niillä voi tehdä - ainakin minun mielestäni. Sana on siitä hyvä, että se sallii kaikenlaisen seksitoiminnan, myös sooloseksin, eikä pakota sukupuolta tai lisääntymistä mukaan kuvioon. Tälläkin sanalla toki on kriitikkonsa ja ongelmansa. Koska elimillä voidaan tehdä (ja olla tekemättä) useita asioita, voidaan väittää, että on perusteetonta seksin mainostamista kytkeä härpättimet kiinteästi seksikontekstiin. Väkevämpi vastaväite samoilla linjoilla huomauttaa, että lasten kohdalla härpäkkeiden kutsuminen seksielimiksi ontuu pahasti. Tosin eipä niiden nimittäminen sukuelimiksi ole yhtään osuvampaa.

Pissaelimet: Kun nyt lapsiin päästiin, niin tämä sana lienee lapsia varten keksitty häveliäs kiertoilmaus, jotta aikuiset voisivat vältellä seksistä puhumista. Toki sanassa tulee esille härpättimien yksi merkittävä käyttötarkoitus, mutta sanan merkityskonteksti on ihan yhtä rajoittunut kuin muidenkin ehdokkaiden.

Eiköhän tämä pyörittely tee jo selväksi ongelman luonteen. Kukin voi toki itse käyttää omista jälkovälihärpäkkeistään ihan mitä nimitystä tahansa, mutta ongelman kanssa joudutaan painimaan, kun halutaan puhua niistä yleisellä tasolla. Semioottinen pallottelu kirkastaa ainakin sen asian, että ihan kovin besserwisseriksi ei itse käyttämänsä sanan erinomaisuuden kanssa kannata ryhtyä; kaikille sanoille löytyy perusteltuja vastaväitteitä. Toisaalta vastaväitteiden kanssa voi myös relata ja todeta, että sanat ovat aina monimerkityksisiä, eikä niiden päällimmäisiä kulttuurisia mielikuvia ja merkityskonteksteja tarvitse pitää välttämättöminä. Sanojen käyttö joustavasti lisää pikkuhiljaa niiden joustavuutta myös kulttuuristen merkitysten tasolla.

Itse olen päätynyt ongelmanratkaisussa vaiheeseen, jossa sana vehkeet näyttää olevan paras termi, jota... no, vehkeistä voi käyttää sekä puhekielessä että seksologian ammatillisessa kontekstissa. Se on neutraali, selkeä, lyhyt, helppokäyttöinen ja suuhun sopiva [sic], eikä se pakota mitään merkityskontekstia mukaan keskusteluun. Vehje tarkoittaa puhekielessä jotakin tarkemmin määrittelemätöntä välinettä, jota voi käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Sana on kontekstisidonnainen, joten sen voi hyvin ottaa käyttöön myös seksuaalisuuden kontekstissa rakentaen sille näin omaa joustavaa merkitystä siellä. Vehkeiden ongelmana on sanan puhekielisyys, mikä tekee sen käytön hankalaksi virallisissa asiakirjoissa - ainakin toistaiseksi.

Sanakeskustelu tietysti jatkuu tästä hamaan tulevaisuuteen, sillä kieli ja tulkinnat elävät ja uusia sanoja syntyy. Jos löydät mielestäsi superhyvän sanan, joka ratkoo yllämainittuja ongelmia, niin täräytä ehdotus ja raudanlujat perustelut kommentteihin.

Hyvää vehkeilyä kaikille!

Tunneretoriikan uusi tuleminen

Arvokonservatismin tunneretoriikan hupaisa, mutta ahdistava ominaisuus on se, että se toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka se joka kerta ammutaan alas ja todetaan huonoksi ja vaaralliseksi roskaksi. Sama sykli on jatkunut 1700-luvulta saakka.

Teemat moraalin rappiosta, kunnollisten ihmisten tunneperäisestä kauhistuksesta ja patetian keinoin hyödynnettävistä keppihevosista pysyvät samoina. Toiminnan ytimessä on puhtaus moraalisena ideana: ideologinen puhtaus, puhdasoppisuus, kulttuurin puhtaus, lasten viattomuus jne.

Tämän vuosikymmenen suurin tunneargumentaatiotrendi tulee arvokonservatismin sijaan progressiivisena itseään pitävän liikkeen piiristä. Tunneviestintä on väkevänä esimerkiksi seksuaalirikosten vastaisessa aktivismissa, sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekä erilaisten vähemmistöryhmien seksuaalisen ja sukupuolisen itsemääräämisoikeuden kysymyksissä.

Kannatan lämpimästi progressiivisten vaatimusten henkeä. Seksuaalioikeuksien kunnioittaminen ja edistäminen on tärkeä vaade oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. En kuitenkaan voi peukuttaa aktivismin piirissä 2000-luvulla yleistynyttä tunneretoriikkaa, joka painottaa henkilökohtaisen tunneviestinnän ja kokemuksellisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä, kun etsitään ja tutkitaan epäkohtia ja pyritään sorvaamaan parempia käytäntöjä. Ne ovat myös arvokkaita tietolähteitä yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelujen kehittämiseksi. Mutta... tunneväittämät ovat yksilöllisiä ja rajallisia. Niiden taustalla on kokonaisen henkilöhistorian verran erilaisia kokemuksia, dispositioita, luonteenpiirteitä, sattumuksia ja ideologisia rakenteita.

Niiden arvo tietolähteenä on merkittävä, mutta myös hyvin rajoitettu, sillä yksilön tunnekokemuksen taustoja ei voi koskaan täysin johtaa jostakin tietystä syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisin tavoin ja esimerkiksi herkkä yksilö voi kokea normaalit vastoinkäymiset epäoikeudenmukaisuutena siinä missä vahvempi ei välitä osasta todellisiakaan syrjintärakenteita.

Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan retoriikan asettaminen yhteiskunnallisen argumentaation asemaan on matolaatikko, jonka avaaminen suistaa keskustelun henkilökohtaisen tason puljaamiseksi. Arvokonservatiivien tunneviestintä on perinteisesti perustunut siihen, että henkilökohtaiset inhon, ahdistuksen tai likaisuuden kokemukset käännetään yhteiskunnalliseksi retoriikaksi. Näin homoudesta, nuorten seksuaalisuudesta, tisseistä mainoksissa tai transsukupuolisuudesta saadaan tehtyä kansallista keskustelua vaativa huoli.

Sen sijaan, että ihmiset käsittelisivät omia tunnekokemuksiaan itse tai terapeuttiensa kanssa, ne nostetaan yhteiskunnalliselle agendalle. Todellinen asiakeskustelun tragedia on se, että liian moni myös hyväksyy ne keskusteluun politiikassa ja käytäntöjen luomisessa. Tutkijalle kokemukset ovat vinkki tärkeistä kysymyksenasetteluista, mutta käyttökelpoista tietoa asioista saadaan vasta kunnollisen tutkimisen, analyysin ja kriittisen keskustelun avulla.

Seksologian ja seksuaalipolitiikan aloilla on taistelu vuosikymmeniä siitä, että seksuaalisuutta ylipäätään voisi käsitellä tieteessä ja päätöksenteossa asiaperustaisesti ja analyyttisesti. Arvokonservatiivit ovat tietysti vastustaneet tätä henkeen ja vereen, koska heidän perstuntumansa mukaan heidän omat inhon ja ahdistuksen kokemuksensa ovat niin tärkeitä, että niitä pitäisi käsitellä myös eduskunnassa, yliopistoissa ja ministeriöissä.

Nyt samankaltaisia vaatimuksia esitetään progressiivisen aktivismin piiristä. Syrjintää kokeneiden ihmisten tunteet ja kokemukset halutaan painoin nostaa sellaisenaan argumenteiksi ilman että asiaa tarkasteltaisiin lainkaan analyyttisesti ja kriittisesti. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai vihapuheen määrittelemiseksi on esitetty oletetun uhrin tunnekokemuksen ensisijaisuutta ja kriittisen keskustelun vaientamiseksi on käytetty retoriikkaa kriittisen puheen loukkaavuudesta tai siitä että vaikeat puheenaiheet voivat laukaista traumakokemuksia.

Tällaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja joissakin tapauksissa auttamistyössä, suljetuissa keskusteluryhmissä, ryhmäterapiassa tai vastaavissa tilanteissa, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa tunneretoriikan hyväksyminen johtaa siihen, että vaatimus argumentaation yleistettävyydestä ja perustelemisesta rapautuu pahasti. Jos tunneretoriikka ja omaan kokemukseen pohjaaminen hyväksytään raiskauksen uhrien kokemuksista puhuvalle feministiaktivistille tai kulttuurisesta omimisesta paasaavalle blogistille, pitäisi samanlainen tunneretoriikka hyväksyä myös maahanmuutosta huolestuneelle nationalistille sekä feminismistä ahdistuville äijille.

Jos pilkataan persupoliitikon "näin nämä asiat koetaan" -lausahdusta, ei vastaavaa retoriikkaa voi käyttää omassa poliittisessa puheessa, vaikka se olisikin yritetty piilottaa taitavammin. Yhteiskunnallisen keskustelun säännöt ja argumentaation pätevyysperusteet eivät muutu yhtäkkiä suopeammaksi itselle rakkaiden aiheiden kohdalla. Tunteisiin vetoaminen poliittisessa vaikuttamisessa eli patetia on sitä itseään tuli se sitten miltä poliittiselta laidalta tahansa. Asiakeskustelussa ei ole sijaa soraäänien vaientamiselle tunneretoriikalla.

Omalla lempialallani, seksuaalipolitiikassa, on surullista, että arvokonservatiivien puhdasoppisuutta vaaliva retoriikka on omittu myös progressiivisten aktivistien käyttöön. Minulle ideologisen puhtauden vaatiminen ajattelussa aiheuttaa näppylöitä, vaikka se tulisi omilta aatteellisilta liittolaisilta. Paska ei haise sen paremmalta, vaikka olisi kuinka oikealla asialla.

Lääppijät ja halventajat

Seksuaalinen häirintä on taas julkisessa keskustelussa ja hyvä niin. Siitä pitää puhua, jotta ongelman laajuus, monimuotoisuus ja seuraukset tulisivat kaikille selviksi. Persujen Jukka Wallin teki keskustelulle saman kuin Päivi Räsänen kirkon kannatukselle: yritys nolata Rakel Liekki hiljaiseksi nostikin kaikkien aikojen metakan.

Erilaisiin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan muotojen vähentämiseen pitäisi panostaa huomattavasti entistä paremmin. Julkinen keskustelu näyttää keskittyvän kuitenkin tavalliseen tapaansa legalistisiin pikaratkaisuihin, vaikka pitkäkestoisia tuloksia saadaan järjestyksenvalvonnan tai rankaisemisen sijaan vain kasvatuksella, valistuksella ja rakenteellisia uudistuksia tekemällä.

Koviin keinoihin, taisteluretoriikkaan ja vääristelyyn tukeutuminen on ollut perinteisesti pääasiassa laitaoikeiston ja konservatiivien käyttämä keskustelutaktiikka (jota mm. Saku Timonen on ansiokkaasti dokumentoinut), mutta julkisen keskustelun muuttuessa yhä aggressiivisemmaksi ja polarisoituneemmaksi, näihin keinoihin sortuvat myös muut. Todellisuudesta irrallinen rähinä näyttää valitettavasti olevan nopeasti yleistyvä tyylilaji.

Ikävin seuraus tästä on se, että ongelmien vähentämiseen pyrkivä pitkäjänteinen työ kärsii yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä vilisevästä huutelusta. Esimerkiksi laitaoikeiston äänitorvet saattavat vastustaa maahanmuuttajien parissa tehtävää valistustyötä, koska heidän mielestään se on "mamuja paapovaa suvakkimädätystä", mutta samalla myös sinisilmäisimmät monikulttuurisuusaktivistit vastustavat valistustyötä, koska heidän mielestään se on leimaavaa ja rasistista. 

Vakavasti otettava dialogi seksuaalikulttuurien eroista ja murroskohtiin liittyvistä ongelmista jää sivuseikaksi, kun kaikilla on kiire valita puoliaan ja poseerata sosiaalisessa mediassa "oikean mielipiteen" edustajana riippumatta siitä, mikä mielipide on kyseessä. Omaan ideologiseen viiteryhmään jumiutuva keskustelutrendi halveksuu dialogia ja analyyttisuutta, vaikka kukin ryhmä käyttääkin mielellään tutkimustuloksia omien agendojensa ajamiseen.

Erityisesti laitaoikeisto käyttää seksuaalisen väkivallan ehkäisemistä keppihevosena koville toimille maahanmuuttajia vastaan. He liioittelevat röyhkeästi uhkan todellista suuruutta suhteutettuna kaikkeen yhteiskunnassamme tapahtuvaan häirintään ja väkivaltaan. Mutta myös heitä vastustavat "ennenkin on lääpitty" -argumentit menevät paikoin ohi maalistaan ja päätyvät pahimmillaan vähättelemään niitä ahdistelukokemuksia, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on selvästi merkitystä.

Idologisen väärinymmärtämisen trendi kiteytyy hienosti siinä, miten poliisin onnettomia lausuntoja uudenvuodenyönä tapahtuneista ahdistelutapauksista tulkitaan eri puolilla keskustelukenttää. Kun poliisipäälliköt kommenteissaan hahmottelevat seksuaalisen häirinnän tavoissa tapahtuneita viimeaikaisia muutoksia, näkevät toiset lausunnoissa todisteen siitä, että turvapaikanhakijat ovat suuri uhka, jota pitää vastustaa kaikin keinoin, ja toiset puolestaan pitävät ongelmia olemattomina ja lausuntoja osoituksena poliisin rasistisuudesta.

Vaikka poliisipäälliköiltä irronneet lausunnot olivat epämääräisiä, ovat myös tulkinnat niistä olleet tarkoitushakuisia ja vääristyneitä. Poliisin puhe "uudesta ilmiöstä" ei tietenkään viittaa siihen, että häirinnässä olisi mitään uutta, vaan siihen, että kentällä on havaintoja joidenkin maahanmuuttajamiesten porukoiden harjoittamasta suunnitelmallisesta ja joukolla tehdystä ahdistelusta, joka on aiemmin ollut harvinaista. Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt on "monikulttuurinen helvetti" valloillaan, vaan ainostaan sitä, että häirintärikosten kirjossa on uusia muotoja, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on vaikutusta. Tämän ymmärtäminen auttaa sekä järjestyksenvalvonnan suunnittelussa että myös pitkäjänteisempien valistuksellisten toimien suuntaamisessa.

Vakavasti otettava seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vastainen työ ei ole huutokilpailua siitä, kenen huoli on suurin tai kuka saa puhua ongelmista. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi tarvitaan huolellista analyysia ongelmien eri konteksteista, tekijöiden motiiveista, kulttuurisista rakenteista sekä nämä eri ulottuvuudet huomioivaa seksuaalipoliittista vaikuttamista. Valitettavasti tällainen työ on hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä se onnistu partioimalla kadulla tai kirjoittelemalla rikinkatkuisia blogitekstejä.

Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen

Feminismiä ja sukupuolta koskevissa eetterikeskusteluissa nostaa vahvasti päätään trendikäs osakulttuuri, jonka modus operandia voisi luonnehtia etulyöntiaseman tavoitteluksi loukkaantumisella. Osakulttuurin toiminnassa keskeisinä tekijöinä ovat uhriposition hyödyntäminen (victim entitlement), loukkaantumisen käyttäminen oikeutuksena (culture of umbrage) sekä joukkovoiman hyödyntäminen (angry lynching mob).

Kiinnostavaa on, että keskustelun polaariset vastapuolet, feministiaktivistit sekä miesasiamiehet, hyödyntävät täsmälleen samaa keinovalikoimaa retoriikassaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki feministit tai miesaktivistit sortuisivat näihin huteriin keskustelutaktiikoihin, mutta suosituimmilla eetteripalstoilla niin vaikuttaa käyvän. Todettakoon, että valitettavan useat hyvät keskustelunavaukset puolesta riippumatta jäävät möyhäämisen jalkoihin.

Otan pari esimerkkiä, joita olen itse kohdannut. Niitä löytyy paljon enemmänkin, joten en pyri osoittamaan ilmiötä todeksi juuri näillä esimerkeillä, vaan hahmottelen ainoastaan loukkaantumiskulttuurin rakenteita (alla pari jatkolinkkiä kiinnostuneille):

1. Henry Laasasen pitämän Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogin keskusteluissa on toistunut usein ilmiö, jossa jokin kriitinen huomio alkuperäiseen kirjoitukseen tai keskustelun valtavirtaa edustavaan kommenttiin luetaan suoralta kädeltä "femakkoroskaksi". Tyypillistä keskustelulle on se, että itse asia jää pitkälti keskustelutta, mutta iso joukko palstan vakiokeskustelijoita dissaa, vittuilee tai trollaa toisinajattelijan kumoon.

Laasasen blogissa ei ole tykkäystoimintoa, mutta monella ulukomaan palastalla efektiä vahvistetaan tykkäämällä joukoittain jostakin samanmielisestä  vastaväitteestä riippumatta sen tasosta. Tykkäily aivottomista samanmielisyyksistä tai retorisista henkilöön käyvistä hyökkäyksistä ei ole mitään viatonta oman mielen ilmaisemista, vaan klassista soihdut ja talikot -taktiikkaa, jossa toisinajattelu pyritään nujertamaan joukon voimalla.

2. Feministisellä Jezebel-sivustolla olen kohdannut täsmälleen saman ilmiön kuin yllä esittelin. Kaikista surullisin kohtaamani tapaus liittyi Isla Vistan murhien jälkipyykkiin, jossa Jezebelin juttu ja yleinen mielipide rummutti käsitystä, jonka mukaan poliisi ei ottanut Rodgerilta (murhaaja) aseita pois, koska poliisi on naisvihamielinen. Keskustelussa esiintyi hyvin sitkeä ja asiallinen poliisitoimintaa ja lakia tunteva henkilö, joka argumentoi pätevästi sen puolesta, että poliisi ei olisi saanut lain ja virkakäytäntöjensä nojalla ottaa Rodgerilta aseita pois niiden tietojen peruteella, joita poliisilla silloin oli. Tämä selitys oli selkeästi vahvempi kuin perustelematon spekulaatio poliisin naisvihamielisyydestä.

Keskustelussa tätä asiallisesti käyttäytynyttä ja hyvin argumentoinutta henkilöä vastaan nousi valtava paskamyrsky: häntä nimiteltiin, hänen taustojaan ja motiivejaan kyseenalaistettiin ja hänen sanomisiaan vääristeltiin. Tätä kaikkea tehtiin isolla joukolla, joka lietsoi toisiaan mitä älyttömimpiin hyökkäyksiin aina pilkkakuvien ja inhottavan persoonallisuusarvioinnin muodoissa.

Yllä mainitut esimerkit eivät ole yksittäistapauksia. Vastaavaa tapahtuu eri tavoin ja eritasoisena useilla foorumeilla, jotka osallistuvat sukupuolikeskusteluun ja tiettyihin muihin rinnakkaisiin diskursseihin. Trendi on levittäytynyt mm. feministiseen keskusteluun, queer-aktivismiin, trans-aktivismiin, miesliikkeeseen, rasismikeskusteluun, "maahanmuuttokritiikkiin" ja  evoluutiopsykologiseen jauhantaan.

Tympeä erityispiirre tässä keskusteluosakulttuurissa on se, että sivistyneistä yhteiskunnista pitkälti kitkeytynyt "vihaisen lynkkausjoukon" idea on palannut takaisin eteerisessä muodossa. Ennen lynkkausjoukko saattoi todella tappaa tai karkoittaa epäsuosiossa olleen henkilön tai ryhmän, mutta nykyisessä muodossaan lynkkausjoukko pyrkii käyttämään häpäisyretoriikkaa hiljentääkseen tai karkoittaakseen epäsuosittuja mielipiteitä esittävän keskustelijan. Inhottavuudessaan uusi lynkkaustaktiikka ei paljoa häviä vanhalle soihdut ja talikot -meiningille.

Keskustelutaktiikkana lynkkausjoukko on tietenkin surkea. Se hyödyntää nykyisessä muodossaan väkevästi kahta virheellisen argumentaation keinoa: ad populumia ja ad misericordiamia. Edellinen on ajattelutapa, jonka mukaan jokin suosittu käsitys on automaattisesti oikea käsitys. On surullista, että omissa liemissä muhiminen tuottaa samanlaista pöljyyttä niin miesliikkeen foorumeilla kuin feministienkin keskuudessa. Keskustelussa keskialueelle jättäytyvät kriittinen arvioitsija saa niskaansa täyslaidallisen kummaltakin suunnalta. Toisaalta on aika tyylikästä olla samanaikaisesti änkyräfemakko ja seksistinen etuoikeutettu miespaska...

Jälkimmäinen ajattelutapa (ad misericordiam) rakentuu uhrin etulyöntiasemalle, jota pyritään vahvistamaan keskustelussa tutuiksi tulleilla ad hominem -argumenteilla kuten keskustelijan leimaamisella naisvihaajaksi, seksistiksi tai etuoikeutetuksi, ja siksi sokeaksi Totuudelle (tm). On kiinnostavaa, että kurjuudella argumentointi sisältää toistuvasti väitteen siitä, että feministit, trans-aktivistit, miesaktivistit tai muut pyritään hiljentämään vasta-argumentaatiolla, vaikka kyseiset ryhmät ovat nykyisin äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kuin koskaan - ja he itse harjoittavat ensiluokkaisen tehokkaasti joukkovoimalla hiljentämistä.

Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu "etuoikeutettujen" ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.

Olen toistuvasti kutsunut yllä mainittuja ilmiöitä "taisteluretoriikan" käyttämiseksi, koska sillä pyritään nujertamaan tai häpäisemään vastustaja sen sijaan, että pyrittäisiin käymään keskustelua ymmärryksen lisäämiseksi. Käsittelemässäni osakulttuurissa valistuksen eetos on työnnetty sivuun ja keskusteluun lähdetään amerikkalaishenkisellä "Coca-Cola, sometimes war" -asenteella, mikä muuten osuu Jezebelin viihteellis-feministiseen, mutta aggressiiviseen yleislinjaan helvetin hyvin.
Tämä niljakas keskustelutrendi ei tietenkään katoa mihinkään hetkessä, joten joudumme sietämään sitä luultavasti pitkäänkin, etenkin sen sisäänrakennetun lynkkausjoukkomentaliteetin vuoksi. Harhakäsitys joukkovoiman vanhurskauttavasta luonteesta voi pitää yllä samanmielisten yhteisöjen koheesiota vaikka kuinka kauan, minkä voi todeta esimerkiksi marginaalisten, täyspimeiden uskonnollisten pienyhteisöjen sitkeydestä.

Vaikka kalistelen verbaalisapeleita joskus itsekin, kannatan silti viime kädessä akateemista keskustelutapaa, jossa kiivaankin väittelyn taustalla on kunnioitus vastapositiota kohtaan, ja jossa pyritään viime kädessä löytämään yhteistä maaperää ja syvällisempää ymmärrystä toisen positiota ja itse asiaa kohtaan. Tällainen keskustelu voi päättyä perustavan erimielisyyden toteamiseen johtamatta kuitenkaan vihaan tai katkeruuteen toista kohtaan. Markus Neuvonen kuvailee hyvää keskustelukulttuuria oivasti blogitekstissään Voittaminen, luusereiden hommaa?

Lausuttakoon vielä vastuuvapauslauseke (disclaimer): en ole antifeministi tai miesliikevastainen. Olen maltillinen liberaalifeministi, maltillinen miesaktivisti ja ensisijaisesti yhteiskuntafilosofinen egalitaristi. Alla pari linkkiä, jos esittelemäni kriittisen position syventäminen kiinnostaa. Näiden avulla pääsee syventymään aiheesta käytävän keskustelun ytimeen niin hyvässä kuin pahassakin...

• Jack Halberstam: You Are Triggering me! The Neo-Liberal Rhetoric of Harm, Danger and Trauma (Bully Bloggers)
• Cathy Young: Stop Fem-Splaining: What ‘Women Against Feminism’ Gets Right (Time)

Päätän puheenvuoroni John Stuart Millin sitaattiin teoksesta On Liberty (1859):

"Vaikka koko ihmiskunta yhtä henkilö lukuunottamatta olisi yhtä mieltä, ja tämä yksi henkilö vastakkaista mieltä, ei ihmiskunta olisi sen oikeutetumpi hiljentämään tätä yhtä henkilö, kuin hän olisi oikeutettu hiljentämään koko ihmiskunnan, mikäli hänellä olisi keinot siihen."