Deittailurasismia?

Sonia El-Kamel nosti kolumnissaan esille deittailumieltymykset ja niihin mahdollisesti liittyvän rasismin. Hän pohti, onko rasistista, jos joku rajaa deittikumppaneita pois ihonvärin tai etnisen taustan mukaan. Aihetta on pähkäilty paljon myös kansainvälisissä deittisovelluksissa, kuten Grindr:ssa, joissa käyttäjien profiileissa esiintyy "no asians" tai "no blacks" -tyyppisiä rajauksia.

Asian selvittäminen ei ole ihan yksinkertaista, koska siinä osuu vastakkain kaksi merkittävää eettistä periaatetta: yhdenvertaisuus ja seksuaalinen autonomia. Ongelmaa mutkistaa se, että deittikumppanin tai ylipäätään kumppanin valinnan motivaatiojärjestelmä on varsin monimutkainen. Asiassa pitää siis tehdä jonkin verran erotteluja, jotta siitä on mahdollista saada kunnolla selkoa.

Ainakin pari peruslähtökohtaa on hyvä tehdä selväksi ennen kuin kysymystä voi purkaa enemmän. Ensiksi, seksuaalisen autonomian nojalla jokaisella ihmisella on oikeus tehdä kumppanivalintansa täysin omien perusteidensa mukaisesti. Perusteet voivat olla myös rasistisia, mikä ei tietenkään ole hyvä asia, eikä henkilölle kunniaksi, mutta jokaisella on silti oikeus valita kumppaninsa täysin omilla ehdoillaan, vaikka perusteet olisivat kehnoja.

Toisaalta, rasistinen ajattelu on aina lähtökohtaisesti virheellistä, epäeettistä ja typerää, ja sitä on aina sallittua kritisoida, mikäli ihminen tuo rasisminsa jotenkin esille sosiaalisissa tilanteissa. Rasistisia motiiveja ei kuitenkaan pitäisi ihan kevyesti olettaa, koska kyse on raskaasta syytöksestä. Esimerkiksi kolumnissa rasistiseksi tulkittu lause "en tiedä, voisinko koskaan tapailla ruskeaa miestä", ei välttämättä ole rasistinen, vaan se voi myös olla neutraalin preferenssin ilmaus. Pelkkä yksittäinen lause ei oikeuta pitkälle menevien tulkintojen tekemistä, vaan sanojan ajattelusta pitäisi kaivella aika paljon lisää tietoa.

El-Kamel tekee virheen rinnastaessaan henkilökohtaisen preferenssin julkiseen maailmaan. Hän yrittää osoittaa lauseen rasistisuuden vertaamalla sitä työelämään. Vertaus ei toimi, koska työelämää ja liiketoimintaa säädellään yhdenvertaisuuslailla; yksilön preferenssejä ei vastaava säätely koske. Jokainen yksilö saa seksuaalioikeuksien nojalla vapaasti valita ketä tapailee ja kenen kanssa sekstailee.

Ongelman ytimessä on kysymys, voivatko deittailumieltymykset olla rasistisia. Vastaus yksinkertaisuudessaan on tietysti "kyllä". Henkilö voi tehdä valintoja puhtaasti rasistisilla motiiveilla, mutta tätä ei välttämättä näe ihan helposti päältä päin. Ilmaisu "ei mustia" tai muu vastaava on toki lähtökohtaisesti rasistinen, siitä ei pääse ympäri. Silloin olemme kuitenkin jo siirtyneet ilmaisun alueelle, joka on olennaisesti eri asia kuin mieltymykset. Ilmaisu on sosiaalista toimintaa, mieltymys yksityistä.

On tarpeellista erotella ajatus mieltymyksestä tai halusta eri komponentteihin. Se, mitä usein ajatellaan aitona, spontaanina haluna tai mieltymyksenä, on tosiasiassa monimutkaisten kognitiivisten ja kehollisten prosessien summa. Seksologisessa halumallissa puhutaan halua edistävistä ja jarruttavista tekijöistä, joita voivat olla mm. käsitykset  ihannekumppanista ja haluttavista ominaisuuksista, kulttuuriset stereotyypit, oma eroottinen pääoma, asenteet ja ennakkoluulot, seksuaaliset ja fetisistiset (laajasti) preferenssit, hormonitoiminta, terveys ja tietysti myös tilanne.

On siis virheellistä ajatella, että olisi olemassa jotakin täysin kognitioista irrallista, puhdasta halua tai mieltymystä. Halun osana voi siis hyvinkin olla rasistisia asenteita tai stereotyyppejä. Rasisti voi estää halun syttymisen joihinkin ihmisiin jo ennalta asenteidensa vuoksi. Toisaalta haluihin voi liittyä myös hyvin neutraalisti viehättymistä tai vastenmielisyyttä joitakin tiettyjä kehollisia ominaisuuksia kohtaan, jolloin jotkut etniset ryhmät voivat jäädä helposti henkilön mieltymysten ulkopuolelle. Olennaista ei ole se, mikä preferenssin sisältö on, vaan se millaisilla perusteilla se on syntynyt.

Preferenssin ilmaiseminen on puolestaan itse preferenssistä erillinen asia. Jos henkilö kokee, että hän tuskin voisi tapailla ruskeita miehiä, kyseessä voi olla eettisesti neutraali preferenssi, mutta asian voi sanoa rasistisesti, ilkeästi, väärässä paikassa tai ajattelemattomasti. Jos asian ilmaisee ystävälleen yksityisessä keskustelussa pohdiskeluna, se tuskin kertoo rasismista mitään kovin olennaista. Kuitenkin kaikenlaiset kategoriset rajaukset ja tyly ilmaisu julkisilla foorumeilla kuten deittipalstoilla on rasistista, koska jo pelkkä ihmisten jakaminen tiukkarajaisiin, kuvitteellisiin etnisiin lokeroihin on rasistista ja edustaa yksioikoista, virheellistä kuvaa ihmisyydestä.

Eettisestä näkökulmasta voisi todeta, että yksilöllä on siis oikeus vaikka minkälaisiin kumppaninvalintaperusteisiin yksityiselämässään, mutta ei ole oikein ilmaista niitä rasistisella tavalla. Kun asiaa katsotaan laajemmin elämänfilosofisesti, pitää todeta, että rasistiset preferenssit ovat ilman muuta väärin ja typeriä, ja olisi hyvä, että jokainen tarkastelisi omia preferenssejään kriittisesti ja pyrkisi kasvamaan ihmisenä.

Seksuaalisen autonomian lähtökohdat kuitenkin asettavat tietyt rajat sille, minkälaisia inhimillisen kasvun vaatimuksia voi toisilta odottaa. Lesbojen ei tarvitse alkaa tykätä miehistä inhimillisen kasvun nimissä, eikä teinien vanhuksista. Yksilön mieltymyksiä tai tykkäämisiä ei koskaan saa lähteä pakottamaan, eikä keneltäkään voi edellyttää tunteita tai haluja ketään kohtaan. Muuten olisimme hyvin lähellä esimerkiksi homojen eheyttämisen sallimista.

Avarakatseisuus on hyvä, ja siihen on hyvä jokaisen pyrkiä, sillä mieltymyksiä ohjaavat asenteemme eivät ole mitään neutraalia, myötäsyntyistä kamaa. Kulttuuri ja sosiaalinen ympäristömme ohjaavat meitä paljon. Pakottaminen tai syyllistäminen eivät kuitenkaan kelpaa ratkaisuiksi, vaan päinvastoin mieltymyksistä syyllistäminen on moralismia, joka on itsessään eettisesti väärin.

Tanssii fasismin kanssa - kulttuurin omiminen ja verenperintö

Kiihkeä aktivismi hyvien asioiden puolesta tuottaa joskus tilanteita, joissa puoliksi ajateltu idea johtaa omituisiin ja jopa alkuperäisen ajatuksen kannalta vastakkaisiin lopputuloksiin. Pornoa vastustavien feministien vahinkoliitto sensuuria kannattavien konservatiivien kanssa on hyvä esimerkki tällaisesta. Rasismia vastustavan feminismin intersektionaalinen ajattelu on tuottanut vastaavan tilanteen, jossa kulttuurin omimista (cultural appropriation) vastustavat aktivistit päätyvät vahingossa kannattamaan samanlaisia ideoita kuin kansallisromanttiset fasistit.

Kulttuurin omimisen idea on lyhykäisesti se, että valtakulttuuri hyödyntää jonkin sorretussa asemassa olevan tai olleen vähemmistön kulttuurista pääoma omaksi edukseen. Se on eettisesti kyseenalaista silloin, kun kyse on sorron jatkamisesta kulttuuripolitiikan välinein. Arkkiesimerkki tästä on sorretun alkuperäiskansan perinteiden hyödyntäminen matkailuvalttina, vaikka alkuperäiskansaa ja heidän kulttuuriaan kohdellaan maassa tosiasiassa epäoikeudenmukaisesti tai huonosti.

Metsään mennään pahasti siinä vaiheessa kun tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttökelpoinen käsite siirretään yksilötasolle. Silloin ollaan huolissaan mosambikilaisten kankaiden käytöstä, rastoista tai kirjailijan mielikuvituksesta. Kritiikki kohdistuukin yhteiskunnallisten kysymysten sijaan yksilön tapaan käyttää hänen omasta synnyinkulttuuristaan poikkeavaa kuvastoa osana omaa ilmaisuaan.

Yksilötasolle mennessään kritiikki ajautuu välittömästi ongelmiin. Se päätyy vastustamaan yksilön ilmaisunvapautta ja vapaata kulttuurista ideoiden vaihtoa. Käyttäessään eettistä kieltä, kritiikin esittäjät väittävät, että on väärin lainata ja sekottaa erilaisia kulttuurisia ideoita. Näin he tulevat kyseenalaistaneeksi yksilön vapauden päättää omasta ilmaisustaan ja kulttuuri-identiteetistään, ja asettuvat moralisteiksi, jotka katsovat oikeudekseen rajoittaa muiden ilmaisua omine ideologisine perusteineen.

Progressiivisen aktivismin kannalta on nurinkurista ja surullista, että tällainen toiminta on täsmälleen samaa, mitä nationalistit tekevät kulttuurikeskustelussa ja konservatiivit seksuaalipolitiikassa. He katsovat oikeudekseen rajoittaa yksilöiden vapautta päättää omasta elämästään ideologisten ihanteidensa vuoksi. Tällaiseen huomautukseen vastataan tietysti nopeasti, että mehän vain esitimme kritiikkiä blogeissa, ei se ole mitään rajoittamista. Ongelma on kuitenkin se, että eettisen argumentaation hyödyntäminen tuo keskusteluun mukaan raskaat aseet. Jos väittää tai vihjaa, että jokin on epäeettistä, väittää myös, että yhteisöllä on perusteltu oikeutus sellaisen toiminnan rajoittamiseen, kieltämiseen ja/tai sanktioimiseen.

Siinä ei valitettavasti ole mitään uutta, että erilaiset ideologiset aktivistit ovat epäliberaaleja tai moralistisia. Tässä tapauksessa joudutaan kuitenkin vielä suurempiin ja hullunkurisempiin ongelmiin, nimittäin liian pitkälle viety kulttuurin omimisen moralisointi edellyttää samanlaisia ideologisia taustaolettamuksia kuin kansallisromanttinen fasismi.

Viime vuosisadan fasistiseen liikehdintään kuului voimakas nationalismi, jota pönkitettiin myyttisillä käsityksillä oman kansan ja kulttuurin roolista historiassa. Nationalismiin liitettiin vaihtelevissa määrin vaatimuksia kulttuurisesta puhtaudesta ja kulttuurien sekoittumisen välttämisestä. Kansallisromanttisen ajatusrakennelman pystyttäminen edellytti ideoita oikeasta verenperinnöstä ja kulttuurin omistamisesta verenperinnön nojalla.

Sulkakorujen, neljän tuulen lakkien, rastojen tai vääränlaisten kirjan henkilöiden moralisoiminen edellyttää taustalleen ajatusta siitä, että jollakulla on suurempi oikeus tiettyihin kulttuurisiin ideoihin ja kuvastoihin kuin toisilla. Jotta tällainen oikeus voidaan tunnistaa, on välttämätöntä vedota etnisen taustan, ihonvärin tai kulttuurivähemmistön kaltaisiin asioihin. Samalla kulttuurinen omistusoikeus sidotaan etnisyyteen.

Kulttuurin omistusoikeuskiistojen ja vääryyksien selvittelemiseksi puolestaan tarvitaan tarkkaa tietoa siitä, kenellä todella on oikeus taustansa puolesta joihinkin tiettyihin ideoihin, perinteisiin ja kuvastoihin. Jotta tämä voitaisiin selvittää, pitää tietää kaikkien osapuolten etninen tausta ja genealogia eli toisin sanoin verenperintö. Alkaako kuulostaa tutulta hieman pahaenteisellä tavalla? Eugeniikka, anybody?

Onko 1/8-saamelaisella oikeus käyttää neljän tuulen lakkia? Saako karibialaisilla sukujuurilla kirjoittaa tarinan, jossa esiintyy henkilöitä samalta alueelta? Kuinka tiukoiksi rajat vedetään? Saako meksikolainen kertoa tarinan, jossa on savolaisia? Pitäisikö Tom of Finland -kassin käyttämiseen kysyä lupa homoyhteisöltä? Ja kuka erilaisia kulttuurilisenssejä ja verenperintötodistuksia myöntää? Twitter-tuomioistuinko?

Fasistisen kulttuuripolitiikan ja apartheidin kannattajat olisivat varmasti mielissään sellaisesta "progressiivisesta" dystopiasta, jossa kulttuurienvälinen vaihto olisi minimaalista, ja jossa valtakulttuuri pidättäytyisi ymmärtämästä ja sekoittumasta kaikenlaisiin vähemmistöihin. Kirjailijoiden mielikuvitusta rajoittavasta moralismistaan huolimatta Koko Hubara tuskin asettuisi apartheidin kannattajaksi.

Aidon moninaisuuden ja monikulttuurisuuden taustalla on liberaali eetos, joka sallii yksilön oman päätäntävallan omasta ilmaisustaan. Samalla ovi on avoinna vapaalle tiedonkululle ja kulttuuriselle ideoiden vaihdolle. Ilman uteliaisuutta, sekoittumista ja  osallistumista kulttuuristen ideoiden uudelleenmuovaamiseen ei olisi mahdollista kehittää kulttuurien välistä ymmärrystä ja liennyttää tarpeettomia kulttuurien välisiä raja-aitoja.

Tuskinpa kukaan kulttuurin omimisesta huolestunut aktivisti haluaa lopulta estää kulttuuristen ideoiden vapaata liikkumista. Silloin pitää myös hyväksyä erilaisten kulttuuristen symbolien ja perinteiden uudelleenmuotoutuminen vapaassa tiedonvälityksessä ja ilmaisussa. Siihen kuuluvat myös kömmähdykset, kuten halvat feikkilapinpuvut missikisoissa. Moralistisen hyökkäyksen sijaan erheen tehneelle julkkikselle voisi olla hyväksi valistus kansanperinteestä. Hyökkäykset tuottavat vain pelon ilmapiiriä, jota fasistinen kontrollipolitiikkakin pyrki tuottamaan - etenkin kun nolo kömmähdys missikisoissa EI ole moraalisesti väärin, vaan ainoastaan tahditonta ja tietämätöntä.

Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Jotta tumpeloinnilta säästyttäisiin, niin kulttuurista kompetenssia olisi hyvä lisätä valistuksen, kasvatuksen ja muiden pehmeiden keinojen avulla - ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta lisäämällä, ei vähentämällä! Lisäksi olisi tarpeen kuunnella ihmisten omia motiiveja erilaisten kulttuuristen kuvastojen hyödyntämiseen. Jos esimerkiksi hämäläinen pukeutuu mosambikilaiseen kankaaseen, koska se on hänestä kaunis, on älytöntä hyökätä hänen kimppuunsa kulttuurin omijana, kun hän ennemmin on silloin kulttuurin arvostaja.

Yhteiskunnallisella tasolla nousevat esiin kulttuurisen riiston välttäminen ja perinteiden ylläpitäminen. Silloinkin tarvitaan moralismin ja rajoitusten sijaan myönteisiä ja rakentavia toimia. Perinnekuvastoa voidaan esimerkiksi suojata ja sen käyttöä verottaa. Verotuloja voidaan puolestaan käyttää toimintaan, joka tukee perinteiden säilymistä. Mitään kulttuurista kuvastoa ei kuitenkaan voida keinotekoisesti suojata ja pitää yllä (paitsi museoimalla), sillä kulttuurit muuttuvat luonnollisesti ideoiden vaihdon myötä ajan kanssa. Mikään laki tai järjestely ei voi eikä saa estää ihmisiä luopumasta kulttuuritaustastaan, liittymästä toisiin kulttuuriyhteisöihin tai muovaamasta kulttuurisia ideoita vapaasti oman päänsä mukaan.

Kun ilmaisun, kulttuurin ja identiteetin vapauteen puututaan, ollaan joka suunnalta fasistisen kulttuuripolitiikan äärellä. Siksi hyvästä tarkoituksesta huolimatta ajattelutyö pitää tehdä loppuun eikä langeta halpaan moralismiin, joka lopulta vahingoittaa enemmän progressiivisen aktivismin uskottavuutta kuin toteuttaa antirasistisia tarkoitusperiään.