Cuties, humps ja turha kohina lasten ja nuorten seksuaalisen kasvun ympärillä

Netflix julkaisee 9. syyskuuta palvelussaan Cuties-elokuvan, joka käsittelee 11-vuotiaiden tyttöjen tanssiryhmää. Senegalilaistaustaisen ohjaajan elokuvaa (alkup. Mignonnes) on kuvailtu osuvaksi kuvaukseksi monikulttuurisen tyttöporukan kasvusta nykyiseen mediakylläiseen seksuaalikulttuuriin. Elokuva on saanut pääasiassa hyvän vastaanoton, ja se on palkittukin useampaan otteeseen (HS 23.8.).

Elokuvasta nousi somekohu, koska joukko amerikkalaisia kommentaattoreita tuomitsi sen kylmiltään "pedofilian normalisoimisena" ennen kuin oli edes nähnyt elokuvaa - tietysti. Kohua siivitti Netflixin julkaisema mainoskuva, jossa näytetään tytöt twerkkaamassa. Forbesin Scott Mendelson toteaa, että kohu luultavasti tekee elokuvasta paljon tunnetumman ja kiinnostavamman, mitä se olisi ollut ennen kohua, joten sikäli meuhkaajat tekevät sille vain markkinointipalveluksen.

Ehkä mainoskuva oli tarkoituksellinen kohutemppu, ken tietää, mutta joka tapauksessa se sai konservatiivikommentoijien pedofiiliset fantasiat valloilleen. Riehakkaimmillaan kommentointi on ollut salaliittoteoriapiireissä, joissa leffan Netflix-julkaisu on kytketty osaksi QAnon-sekoilua. Kyseisen salaliittoteorian kannattajien jutuissa pyörivät mm. pedofiilit, satanistit ja Hitler, ja tietysti tällainen elokuva on vain salaisen satanistiringin uusin yritys tehdä pedofiliasta yleisesti hyväksytty kiva juttu...

Nuorten tyttöjen seksuaalinen herääminen ja seksuaalisten voimavarojen kokeileminen ei ole uusi aihe elokuvissa. Indie-leffoissa se on ollut vakiokamaa jo pitkään. Esimerkiksi Rakkautta ja anarkiaa -filmifestivaalin ohjelmassa teemaa käsittelee joka vuosi useampi leffa. 

Cuties kuvaa hyvin tavallista vaihetta esiteinien seksuaalisessa kasvussa. Sen tuominen valkokankaalle suoraviivaisesti nostaa sen näkyviin myös niille, jotka haluaisivat ennemmin sulkea silmänsä maailmalta ja ihmisyydeltä ja hokea sokeina juma-laa-laa-laa-laa...

Kun työskentelin opettajana ala-asteella vuosia sitten, seurasin 11-vuotiaiden tyttöjen esitystä koulun tilaisuudessa. He esittivät tanssiesityksen The Black Eyed Peasin kappaleeseen My Humps piukoissa vaatteissa. Myös musiikkivideon koreografiaa oli kopioitu tanssiin. Salissa olevilla vanhemmilla ja opettajilla oli varsin jänskiä ilmeitä esityksen aikana. 

my hump my hump my hump x100
my lovely little lumps
check it out  

Johtuen ehkä suomalaisesta jäyhyydestä, esitys ei johtanut sen kummempiin protestetihin tai valituksiin. Se oli oikein hyvä asia, sillä tytöt eivät olisivat ansainneet mitään turhaa kitinää aikuisilta. He valitsivat itse biisin, harjoittelivat esityksen ja halusivat kokeilla, miten heidän tanssitaitonsa ja orastavat seksuaaliset voimavaransa kantavat sellaisen läpi. Ja tietenkään heillä ei ollut kovinkaan selkeää käsitystä siitä, mihin kaikkeen laulun sanat ja videon liikkeet ihan tarkalleen vihjaavat.

Vaikka esitystä (tai elokuvaa) olisikin vaivaannuttavaa tai kuumottavaa seurata, on aikuisten tehtävä ymmärtää, että lapset ja nuoret kokeilevat ja harjoittelevat aikuisten maailman ilmiöitä. Seksuaalisuus on täysin normaali osa tätä prosessia. Aikuiset voivat sensitiivisesti ohjata ja tukea tätä matkaa, mutta kielteinen puuttuminen lasten ja nuorten ilmaisuun olisi nujertavaa ja lannistavaa. Emme kaipaa enää yhtään seksuaalikielteisen ankeuttamisen haavoittamaa ihmistä tähän maailmaan.

Cuties-elokuvasta on kirjoitettu, että se käsittelisi esiteini-ikäisten tyttöjen kohtaamaa seksualisointia ja kovaa mediakulttuuria. Tämä on höpsö näkemys. Se, että seksuaalikulttuuri on muuttunut ja medioitunut parin viime vuosikymmenen aikana, ei oikeuta sen demonisoimista. Kaikki ei ole pahaa ja vaarallista, vaikka se ei olisikaan niin kuin kommentaattorien omassa nuoruudessa joskus vittu 40-luvulla...

Ihmiset ovat seksuaalisia olentoja jo vauvasta alkaen. Heitä ei voi seksualisoida, koska he ovat sitä jo. Sen sijaan heidän seksuaalisuutensa heijastelee heitä ympäröivää todellista seksuaalikulttuuria, ja niin pitääkin olla. He oppivat nuoresta asti käsittelemään sitä ja pärjäämään siinä. 

Sen sijaan, että lasten ja nuorten seksuaalinen kasvu esitetään ongelmana tai vaaroja täynnä olevana ilmiönä, pitäisi keskittyä siihen, miten kasvua tuetaan myönteisesti, ja miten vahvistetaan hyviä tapoja kasvaa omaehtoiseksi seksuaaliseksi toimijaksi. Twerkkaaminen voi hyvin olla yksi osa kasvua. Aikuisten on osattava olla kasvun tukena, ei käpertyä omiin seksiangsteihinsa ja kaataa niitä lasten ja nuorten päälle.

Kaikki tämä kertoo vain siitä, että seksuaalikasvatusta tarvitaan kipeästi, eivätkä sitä tarvitse ainoastaan lapset ja nuoret.

Nyt.fi arvostelee A-teema -ohjelmaa seksuaalisesta häirinnästä - ja kapsahtaa komeasti katajaan

A-teema -ohjelmassa käsiteltiin seksuaalista häirintää torstaina 16.11.2017. Olin itse yksi ohjelman vieraista. On yleisesti tiedossa, että ohjelmakonsepti on vaikea ja onnistuu usein vain raapaisemaan aihettaan; yli 10 ihmisen keskustelussa ei päästä kovinkaan syvälle ja näkemykset ovat kirjavia. Tosin keskustelu ohjelman juontajien kanssa lämpiössä avarsi omaa käsitystäni ohjelmakonseptista. Tarkoitus ei tietenkään ole selvittää kerralla aiheen saloja tai löytää vastauksia, vaan esitellä aihetta useista eri näkökulmista ja tuoda esille sen monitahoisuus erilaisten vieraiden edustamien näkökulmien avulla.

Tämä ei ole ollenkaan niin huono journalistinen tavoite kuin mitä julkisuudessa tupataan louskuttaa. On ollut trendikästä tuohtua ohjelmakonseptista ja osoittaa väheksynnällä omaa paremmuutta. Samalla myös tuohtumuksen taustalla on nähtävillä jopa koomiseksi äityvää kotiin päin vetämistä. Osa tuohtujista vaikuttaa olevan tuohduksissa siitä, että juuri hänen kannattamansa näkemys asiasta ei saa keskustelussa ylivaltaa, vaan kaikenlaisia näkemyksiä esitetään ja kuullaan. Tämän voisi luulla olevan yksi journalismin tehtävistä, mutta nykyiselle kuplissa viihtyvälle kevytaktivismille se ei kelpaa, koska erilaiset näkemykset ovat petturuutta ja vihollisuutta. Monipolvinen ja -mutkainen keskustelu ei ole uuskonformistisen akvitismin edun mukaista.

Toki A-teeman konseptia voi arvostella esimerkiksi siitä, että se horjahtaa tasapuolisuusharhaan. Näin on käynyt osassa aiemmista ohjelmista, kun studioon on valittu sähäkkyyden nimissä kaikenlaisia huutajia. Häirintää käsittelevässä ohjelmassa tämä oli kuitenkin korjattu. Keskustelijat olivat hyvin perillä aiheesta ja kaikilla oli kiinnostava ja olennainen tulokulma. Poleemikkoja tai äärilaidan agitaattoreita ei ollut lainkaan mukana.

Nyt.fi:n toimittajat päättivät ratsastaa nuutuneella "hei, me haukutaan kaikkea mitä YLE tekee" -meemillä ja kirjoittivat vänisevän kommentin ohjelman huonoudesta. Ilmeisesti he olivat katsoneet ohjelman pikakelauksella tai umpikännissä, koska metsään mentiin jo otsikossa. Heidän mukaansa häirinnästä piti keskustella, mutta "siellä keskusteltiin siitä, miten voi flirttailla".

No, puolitoistatuntisessa ohjelmassa keskusteltiin ihan alussa alle 10 minuuttia siitä, missä flirtin ja häirinnän rajapinta menee. Tämä ei ihan vastaa otsikon syytöstä. Loppuaika keskusteltiin mm. siitä, miten häirintä pitäisi eri tilanteissa määritellä, millaisia muotoja häirintä on saanut erilaisissa konteksteissa, millaista lainsäädäntöä tarvitaan, miten häirintätilanteisiin voidaan puuttua ja miten häirintää voidaan vähentää. Tämä taisi mennä Nyt.fin kirjoittajalta ohi.

Ja vaikka flirttikeskustelu meneekin ohi #metoo -kampanjan sisällöistä, kuten Sanna Marin aiheellisesti huomautti, ei se ole kuitenkaan epärelevantti asia sen osalta, miten seksuaalinen häirintä määritellään ja ymmärretään erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Se, olisiko tästä aiheesta pitänyt keskustella ohjelman alussa 10 minuuttia vai ei, on toki mielipideasia, mutta ei siitä kovin korkeatasoista journalistista kritiikkiä ohjelmakonseptin toimivuudesta voi taikoa.

Nyt.fi:n juttu kompastuu häirinnän rajaa käsitellessään itse paljon pahemmin kuin A-teeman keskustelu. Nyt.fi kehtaa syyttää A-teemaa heikosta journalismista, vaikka sen oma kommenttipuheenvuoro on monin tavoin sysihuonoa journalismia. A-teema oli korkeintaan hajanainen keskustelussaan, eikä päässyt syvälle aiheessa (mikä ei ole konseptin tarkoituskaan), mutta Nyt.fi sortuu omassa jutussaan puolivillaiseen some-näkemyksien toisteluun ilman kriittisyyttä, analyysia tai asiantuntijanäkökulmaa. Siinä missä A-teema on moniääninen, niin Nyt.fi: juttu on puolueellinen ja köykäisesti perusteltu asettuen näin keltaisen lehdistön ylpeään perinteeseen kohun ja närän lietsomisesta puutteellisin ja vinoutunein tiedoin.

Nyt.fi:n jutussa kirjoitetaan:

Kampanjan pääasia on ollut se, että seksuaalinen häirintä saataisiin vähenemään tuomalla sen laajuus esiin. Uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan.

Entäpä flirttailu? Flirttailun tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet kokevat flirttailun mukavaksi. Seksuaalinen häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää. Ahdistelu on sitten jo astetta vakavampaa.

Siinä se. Asia on käyty läpi --

Tässä tajunnanvirtavuodatuksessa on niin monta pöljyyttä, että tarvitsen numeroitua listaa niiden läpikäymiseksi. Ja tämän kirjoittaja kehtaa syyttää A-teemaa toimittajuuden puutteesta. Huomautan, että minun motiivini kirjoittaa tästä ei ole puolustaa ohjelman toimittajia tai ohjelmakonseptia, ne ovat minulle lopulta aika yhdentekeviä. Sen sijaan puolustan A-teeman yritystä asialliseen ja moniääniseen keskusteluun vaikessa aiheessa. Sitä vastoin Nyt.fi esittää ideologisen ja löperön mielipidekirjoituksen muka journalismin nimissä. Katsotaanpa tuota katkelmaa tarkemmin:

1. Kaikista suurin virhe nousee esiin lopusta. Kirjoittaja tuntuu todella kuvittelevan, että seksuaalinen häirintä, sen tunnistaminen ja määritteleminen, olisi yksinkertainen asia. Sellainen juttu, jonka joku kynäilijä voi puolihuolimatta kommentissaan hoidella.
   
   A-teemassa useat asiantuntijat (minä mukaanlukien) selittivät hyvin vakuuttavasti, miksi määrittely ja tunnistaminen on vaikeaa. Pääsyynä on se, että seksuaalisen häirinnän määrittely kytkeytyy aina sosiaalisten normien rikkomiseen, ja sosiaaliset normit ovat kulttuurisen kontekstin, sosiaalisen ympäristön ja tilanteessa olevien yksilöiden rakentamia ja tulkitsemia. Ne eivät koskaan ole mustavalkoisia tai yksinulotteisia. Jo pelkkä häirintää koskevan keskustelun fokuksen määrittely on hankalaa, koska ihmissuhdekouluttajaa kiinnosti harmaa alue ja häirinnän rajapinta, häirinnän kohdannutta henkilöä kiinnosti kokemuksen kertominen ja asiaan puuttuminen, oikeustieteilijää kiinnosti vääryyden määrittely ja kriminalisoinnin oikeuttaminen, ja eetikkoa (siis minua) kiinnosti yhteiskunnallinen toiminta häirinnän vähentämiseksi lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.
   
   Vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että #metoo-kampanjan fokus ja vääryyksien oikaisemiseen keskittyminen on yhteiskunnallisesti paljon tärkempää kuin flirtistä puhuminen, ei rajapintaa voi koskaan sivuuttaa myöskään oikeustieteellisessä tai eettisessä keskustelussa, kuten oikeusministeri toi esille. Rikoksen raja pitää aina määritellä täsmällisesti, ja tässä aiheessa se on valitettavasti hyvin haastavaa yllä esitellyistä syistä. Eetikot, psykologit ja oikeustieteilijät eivät ole ihan vaan huvikseen ja sattumalta pohtineet rajanvetokysymyksiä vuosikymmeniä, mikäli verkkotoimittajat olisivat osanneet ne pitävästi ratkaista parilla näppäimistön näpsyttelyllä. Saatana.
   
   
2. Katkelman ensimmäisessä kappaleessa väitetään, että häirinnän vähentämiseksi uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan. Tässä kirjoittaja sotkeutuu omaan feministiseen taustaideologiaansa todella pahasti, eikä tunnu ymmärtävän sitä, että hän puhuu myös feministisiä linjauksia vastaan.
   
   On totta, että häirinnän tunnistamisessa ja vakavasti ottamisessa sen kohteiden kokemukset ovat arvokkaita ja niille pitää antaa merkittävä painoarvo. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi  näkökulmaa on pakko muuttaa. Feministinen argumentaatio seksuaalista väkivaltaa vastaan on jo pitkään lähtenyt siitä, että väkivallan kohteisiin keskittyminen vie fokuksen väärään suuntaan. Meidän pitäisi kohdistaa vaikutustyötä siihen, että kukaan ei raiskaisi, ahdistelisi tai häiritsisi.
   
   Häirinnän vähentäminen vaatii siis suurta panostusta juuri häiritsijän sielunmaiseman analysoimiseen ja häirintää tuottavien, ylläpitävien tai sallivien rakenteiden purkamiseen. Katkelman väite menee siis metsään sekä omassa ideologisuudessaan että yhteiskunnallisesti merkittävien vaikuttamiskeinojen hahmottamisessa.
   
   
3. Kolmantena ja viimeisenä puolivillaisena typeryytenä esitellään tautologia eli sisällötön väite, jonka mukaan "häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää". Nerokasta! On hyvä että toimittaja teki tämän meille asiantuntijoille selväksi. Voinkin ottaa lopputilin ja pakata laukut. Homma on pulkassa!
   
   Tosiasiassa häirinnän tunnistamisen, toteen näyttämisen ja puuttumisen ongelma on juuri siinä, että tavallisimmissa kiistatilanteissa osapuolet ovat ratkaisevalla tavalla eri mieltä siitä, oliko toiminta häirintää, vaiko kenties väärinkäsitys, sosiaalisten normien ristiriita tai sittenkin suostumuksellista toimintaa. Ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista noin vaan toteamalla, että "olihan se ilman muuta häirintää, kun joku kerran niin sanoo". Jokin asia voi olla häiritsevää, mutta ei silti välttämättä häirintää, koska häirintä on eettinen ja juridinen käsite, jolla pitää olla mahdollisimman selkeästi määriteltävät rajat.
   
   Lisäksi riitatilanteita koskevat aina perustavanlaatuiset eettiset ja juridiset periaatteet siitä, että ketään ei pitäisi väittää syylliseksi ilman kunnollisia perusteita ja asianmukaista prosessia. Medioissa tämä on kohun, närän ja myynninedistämisen nimissä näppärästi unohdettu moneen otteeseen. Nyt.fi:n toimittaja yrittää suorastaan puolustella tökeryyttä ja ammattietiikan rappiota huvittavan huonosti muotoillulla "no onhan se nyt näin" -tason väitelauseella.

Väite siitä, että pelkästään jonkun ihmisen kokemus häiritsevyydestä määrittelisi seksuaalisen häirinnän myös eettisesti ja juridisesti, on typerää ja vahingollista roskaa. On surullista, että moinen höperyys kiertää yhä keskustelussa. Ikävä seuraus hömpän kierrättämisessä on se, että vakava keskustelu häirinnän eettisestä määrittelystä hukkuu huutamiseen. Siitä kärsivät eniten työ häirinnän vähentämiseksi ja häirinnän kohteiden kokemusten validioimiseksi, koska yleisön mielipiteet aiheesta polarisoituvat ja kärjistyvät tarpeettomasti. Huutokilpailussa katoavat nyanssit ja keskustelun valtavirrasta poikkeavien ryhmien kokema häirintä sekä sosiaalisesti monimutkaisten tilanteiden käsittelyn vaatima hienovaraisuus.

Esimerkiksi isoilla, konservatiivisilla työpaikoilla vallitsevat epäasialliset rakenteet ja valtasuhteet eivät katoa minnekään sillä, että yksi pomo kengitään pihalle epämääräisten some-syytösten nojalla. Pahimmillaan tällainen hässäkkä vain sementoi ikäviä sukupuoliasenteita ja estää rakentavien, yhteisten ratkaisumallien kehittämisen vuosikymmeniksi. Kohulle ja närälle nojaava äkillinen valkopesutoiminta on valitettavan usein hyvien ja kestävien ratkaisujen vihollinen.

Jos häirinnän rajapinta on höttöinen ja/tai liian laveaksi levitetty, niin häirintäväitteiden uskottavuus on aina paljon suuremmalla koetuksella kuin tilanteessa, jossa raja on hyvin perusteltu ja tasokkaalla argumentaatiolla oikeutettavissa. Lisäksi toimivat sosiaaliset prosessit edellyttävät myös tiettyyn rajaan asti mahdollisuutta säilyttää kasvot, saada anteeksi ja toimia jatkossa paremmin. Tämä ei tarkoita sitä, että pitkään rikollista ahdistelua harjoittaneita ihmisiä pitäisi paapoa, mutta on hyvin tiedossa, että kestävät ratkaisut vaativat myös mahdollisuuden antamista ongelmallisesti käyttäytyneille ihmisille, jotta virheistä voitaisiin todella oppia. 

Jotta tämä teksti ei veny turhan pitkäksi, kirjoitan myöhemmin häirinnän rajapintaa luotaavan blogitekstin, jossa voidaan katsastaa tarkemmin määritelmiä, kokemuksia ja muita mittareita, joilla harmaata aluetta saataisiin kirkastettua. Sillä välin toimittajille voisi tehdä hyvää kirkastaa omaa osaamistaan, objektiivisuuttaan ja ammattietiikkaansa, jotta Nyt.fin jutun kaltaiset kömmähdykset eivät enempää samentaisi keskustelua vakavasta aiheesta.

Kun minuuttikin on liikaa?

Lasten ja nuorten ruutuaikaa koskeva keskustelu nojaa usein perustelemattomille huolille ja väärinymmärryksille siitä, mikä digitaalisten medioiden rooli nykyelämässä on. Keskustelu muistuttaa läheisesti nuorten pornon käytöstä esitettyjä huolia. Molemmissa tapauksissa liikutaan vahvasti pelkofantasioissa ja unohdetaan tutkia, mistä ilmiössä itse asiassa on kyse, ja mitä mieltä nuoret ovat siitä itse.

Median käyttöön, pelaamiseen ja pornoon liittyvillä huolilla on paljon yhteistä. Huolten keskiössä on sukupolvikokemusten yhteismitattomuus. Vaikka teknologiajuna menee eteenpäin nopeasti, kärsii keskustelu suurelta osin vauhdin illuusiosta. Vastaavaa huolipuhetta on esitetty vuosikymmen toisensa jälkeen kaikenlaisia nuorten kotkotuksia ja kulttuurin rappiota vastaan. Huolen käyttövoimana on laiskuus perehtyä huolta herättävään ilmiöön.


Pornon käyttöön liittyvät huolet rakentuvat suurelta osin yleisen pornokeskustelun pohjalle. Uskonnollis-konservatiivisen seksuaalikielteisyyden päälle nouseva diskurssi näkee pornon avoimen ja pidäkkeettömän seksuaalisuuden automaattisesti vihollisena. Vastaavasti seksipositiivinen liberalismi pitää avointa seksuaalista ilmaisua vain hyvänä asiana. Poterot ovat valmiit ja nuoret joutuvat harhailemaan näreikössä keskellä ideologista laukausten vaihtoa.

Tasokas mediatutkimus tähtää pornon tarkastelussa neutraaliuteen ja ideologisten kuoppien välttämiseen. Vaikka täydellinen neutraalius on ihanne, jota ei voi saavuttaa, on tärkeää muodostaa tutkimuskohteesta mahdollisimman laaja ja tarkka kokonaiskuva ilman arvottamista. Silloin on mahdollista ymmärtää, että porno osana ihmisen eroottista ilmaisua on valtava ilmiö, jonka vaikutukset kulttuuriimme ovat monimutkaisia, monisuuntaisia ja kehämäisiä.

Ihmisen seksuaalisen ilmaisun moninaisuus tuottaa mitä erilaisimpia pornon muunnelmia, jotka puolestaan vaikuttavat seksuaalikulttuuriin ja sitä kautta jälleen ihmisen seksuaaliseen ilmaisuun. Porno ei siis ole mikään digitaalisesta hämärästä noussut hirviö, joka turmelee ihmisen puhdasta, luonnollista seksuaalisuutta, vaan se on ihmisen seksuaalisuutta itseään!
Kun lähestymistavaksi otetaan pyrkimys neutraaliuteen, voidaan myös nuorten pornon käyttö nähdä tarkemmin ja kokonaisvaltaisemmin osana seksuaalikulttuuria. Silloin tärkeimpänä tietolähteenä ovat itse nuoret pornon käyttäjinä: heidän kokemuksensa, käsityksensä ja toimintansa. Silloin aikuisten huolten sijaan tärkeämmäksi kysymykseksi nouseekin se, mitä nuoret aikuisilta ja kasvattajilta kaipaavat.

Kokemukset seksuaali- ja mediakasvatuksesta viittaavat siihen, että pornon osalta tarvitaan suoraa puhetta ja rehellistä dialogia. Tarvitaan siis avointa keskustelua nuorten kanssa ilman häpeilyä tai peittelyä: pornoa ei pidä demonisoida, mutta myöskään mahdollisia pornon käytön haittoja ei saa lakaista maton alle. Suoruus helpottaa myös ongelmista puhumista. Jos pornosta on vaikea keskustella, tai jos kasvattaja tuomitsee jo pelkän ajatuksenkin pornon katsomisesta, ei ongelmiakaan ole mahdollista nostaa esille ilman häpeää.

Porno ei tule katoamaan seksuaalikulttuuristamme. Sen vastustaminen on ajanhukkaa. Sen sijaan energiaa kannattaa käyttää tasokkaan keskustelun ylläpitämiseen aiheesta. Nuoret ovat suuri pornon käyttäjäryhmä, ja he myös tuottavat enenevästi eroottista ilmaisua eri medioihin. Heidän jättämisensä ulos pornokeskustelusta on ehkä pahin virhe, minkä seksuaali- tai mediakasvattaja voi tehdä.

***

Tämä teksti on julkaistu myös Mediakasvatusseuran blogissa osana Ruutuaikaa-kampanjaa, jossa nostetaan keskusteluun lasten ja nuorten digimedioiden käyttöä koskevia aiheita.

Hesarin tuottaja sekoilee raiskausuutisoinnin kanssa

Helsingin sanomien kaupunkitoimituksen uutistuottaja Päivi Punkka arvosteli kommenttipuheenvuorossaan raiskaustapauksen uutisointia. Hän antoi ymmärtää, että vammojen laadusta puhuminen tai tekijöiden ikään viittaaminen "poikina" olisi jotenkin väärin. Hän kirjoittaa:

Valtaosa nykyihmisistä varmaankin jo toivottavasti ymmärtää, mistä raiskauksessa on kyse: vakavasta rikoksesta, vallankäytöstä, väkivallasta, joka pahimmillaan tuhoaa uhrin elämän. Pojankoltiaisilla tai mustelmien puuttumisella ei pitäisi olla sijaa ajatuksissa tai keskusteluissa, kun puhutaan raiskauksesta.

Alun toteamuksesta kukaan tuskin on eri mieltä, mutta paasaus "pojankoltiaisista" tai "mustelmista" on ihan Punkan omaa maalailua. Hän kyllä yrittää syyttää näistä kyseenalaisista sanamuodoista poliisia ja toimittajakollegaansa, mutta tällaisia ilmauksia ei löydy alkuperäisestä uutisesta.

Punkan kirjoitus on todella outo. Luin Hesarin uutisen huolella läpi, enkä löytänyt mitään erikoista, virheellistä tai värittynyttä. Sanamuodoista voidaan toki olla montaa mieltä ja kinata maailman tappiin asti. Uutisoinnin tyyli tai sisältö oli kuitenkin täysin asiallista ja tällaiselle uutisoinnille tyypillistä.

Punkka tarttui erityisesti komisario Hiltusen kommenttiin "Nainen ei loukkaantunut fyysisesti vakavasti tapahtuneessa", joka on epäilemättä vastaus kysymykseen, miten naiselle kävi. Sen mainitseminen, että vakavia vammoja ei tullut on ihan perusteltua tiedottamista. Asian olisi voinut ilmaista esim. "lieviä fyysisiä vammoja", mutta yhtälailla sitäkin voitaisiin arvostella sanan "lievä" käytöstä vakavan rikoksen kohdalla.

Vammoista kysyminen ja puhuminen on rikosuutisoinnissa tavanomaista. Rikosten raakuudella ja tekotavalla on huomattavasti merkitystä tapauksen arvioimiselle ja yleiselle turvallisuudelle. Punkan esittämä verhottu väite siitä, että jokainen raiskaus on aina yhtä vakava rikos, ei ole järkevä, sillä on selvää, että tekotavoissa on monenlaisia eroja. On myös aivan perusteltua, että poliisi ottaa kantaa vain fyysisiin vammoihin, sillä henkisen vahingon määrää ei voi arvioida tässä vaiheessa mitenkään.

Ja mitä tulee "poikiin" tekijöinä, uutisen mukaan pojat olivat 15-18 -vuotiaita. Tämän ikäisistä ihmislajin koiraista käytetään tavallisesti arkikielessä sanaa "poika", joten Punkan reagointi on vallan kummallista. Erikoisempaa olisi, jos käytettäisiin sanaa "mies".

Olen aiemmin todennut, miten sukupuolta ja ikää muljataan välillä uutisissa rikoksen tekijöiden ja uhrien stereotyyppien mukaisiksi. Esimerkiksi 17-vuotiasta rikoksen tekijää pyritään kutsumaan "nuoreksi mieheksi" ja vastaavasti 17-vuotiasta uhria "pojaksi". Tällä kertaa nimike meni ihan oikein. "Pojan" käyttäminen iän ilmauksena ei ole tietenkään mikään "pojat on poikia" -väite. Haloo nyt saatana.

Mitä Punkka oikein ajaa takaa? Hänen syytöksensä ovat perusteettomia ja yliampuvia, sillä uutisoinnissa ei ollut kyse "pojankoltiaisista" tai "mustelmisen puuttumisesta". Nämä ovat hänen omia sanojaan, joita ei löydy alkuperäisestä tekstistä.Yrittääkö Punkka sanoa kommentillaan, että toimittajien ja poliisin pitäisi luopua neutraalista tyylistä raportoidessaan naisiin kohdistuvista seksuaalirikoksista? Pitäisikö rikoksia alkaa alleviivaamaan tai retostelemaan keltaisen lehdistön tapaan?

Pitäisikö jokaisen rikosuutisen perään lisätä vakavalla äänellä lausuttu julkilausuma: "Tämä on niin raskas, vaikea ja murheellinen asia..."

Punkan sekoilu on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät aikeet, tuohtumus ja heikko osaaminen tuottavat, kun harkinta sattuu pettämään. Tiedän hyvin, mitä silloin voi tapahtua, sillä olen itsekin joskus kirjoitellut kaikenlaista epämääräistä vitutuspäissäni. Olennaisena erona minun ja Punkan välillä on kuitenkin se, että Punkka touhuaa arvostetun lehden toimituksessa ja purkaa tunteitaan suurelle lukijakunnalle, joka pitää painettua sanaa erityisen luotettavana.

Sadomasokismi EI ole väkivaltaa

Toimittaja Jarkko Sipilä on Elinkautinen-blogissaan kovasti huolissaan "törkeän väkivaltapornon" myymisestä seksiliikkeissä. Valitettavasti ansioitunut rikostoimittaja ei ymmärrä asiasta paljoakaan. Hänen puolustuksekseen on todettava, että ei ymmärrä keskiverto oikeusoppinut tai lainsäätäjäkään... 

Sipilä väittää, että sadomasokistisessa pornossa esiintyvät piiskaus, steariini, pyykkipojat tai fistaus olisivat väkivaltaa. Hänen mielipiteensä perustuu pelkästään henkilökohtaiseen inhoreaktioon ja tietämättömyyteen. 

Mainitut aktit (ja muut Sipilän blogissaan mainitsemat aktit) ovat sadomasokistisen osakulttuurin perusjuttuja. Kun ne toteutetaan oikein, ne eivät ole vahingollisia vaan tuottavat tekijöilleen nautintoa, vapautumisen tunnetta ja toivottua rajojen ylittämistä. Kun toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen ja suostumukseen, siinä ei ole mitään eettisesti arveluttavaa. Tämä pätee kaikkeen seksiin sen rajuudesta riippumatta.

Sipilä kutsuu sm-seksivideon sanallista kuvausta "ylitörkeäksi". Tämä kommentti paljastaa Sipilän oman position. Hän järkyttyy siitä, miltä sadomasokistinen toiminta näyttää tai vaikuttaa kokemattomalle sivustakatsojalle. Seuraavaksi hän vetoaa lainsäädääntöön ja käsityksiinsä siitä, että väkivaltaporno voisi aiheuttaa seksuaalirikoksia.

Mikään tieteellinen tutkimus ei ole todistanut pitävästi, että väkivaltaa sisältävät mediat toimisivat väkivaltaisen toiminnan aiheuttajina. Sen sijaan väkivaltatilastojen tarkastelu pitkällä aikavälillä kertoo siitä, että väkivaltaa sisältävien medioiden kulutuksen lisääntyminen korreloi väkivallan vähenemisen kanssa länsimaissa. 

Tämä ei vielä todista sitä, etteikö väkivaltainen media voisi joissakin tapauksissa toimia tekojen kimmokkeena, mutta yleisesti voitaneen todeta, että keskivertokuluttaja ei mene tappamaan tai pahoinpitelemään ketään luettuaan väkivaltakirjailija Sipilän rikosromaaneja. Keskiverto sadomasokismin harjoittaja ei myöskään mene piiskaamaan ketään vastoin tämän tahtoa katsottuaan sm-pornovideoita. Ihmiset eivät ole behavioristisia robotteja.

Kauhistelu ei saa koskaan olla lainkäytön tai eettisen arvioinnin perustana. Sadomasokistisen pornon tuomitseminen siksi, että se näyttää tai tuntuu rajulta on sama asia kuin vapaaottelun tuomitseminen siksi, että se näyttää tai tuntuu rajulta. Todellisuudessa vapaaotteluissa ja urheilussa ylipäätään syntyy enemmän vahinkoa kuin sadomasokistisessa seksissä. Miksi Sipilä ei ole huolestunut urheilun "ylitörkeästä" rajuudesta?

Väkivaltapornon levittämisen kieltäminen laissa on tyypillistä epämääräistä seksuaalirikoslainsäädäntöä. Kun lainsäätäjällä ei oikein ole ollut selkeää käsitystä aiheesta, kielletään vähän jotakin sinnepäin. Myös hallituksen esitys kyseisestä laista on solmussa kieltämisen perusteiden kanssa (kts. Lakiblogin juttu aiheesta).

Kerrataan: Suostumukseen perustuva rajukin fyysinen kuritus (niin urheilussa kuin seksissäkin) on eettisesti aivan sallittua. Aktin videointi ei muuta asiaa mitenkään.

Sukupuoli jumissa poikittain

Kieroutuneet ruotsalaiset ovat iskeneet taas. Uusin kauhistus ja maailmanjärjestyksen horjuttaja on sukupuolineutraali lelukuvasto. 

Tosiasiassa mistään sukupuolineutraaliudesta ei ole kyse - josko sellaista on olemassakaan ihmisten maailmassa - vaan yksinkertaisuudessaan siitä, että lelukuvaston kuvissa tytöt ja pojat leikkivät erilaisilla leluilla ilman entisen kaltaista tiukkaa sukupuolittamista tyttöjen ja poikien leluihin tai leikkeihin. 

Neutraaliuteen ei päästä tarkoituksellisella hämmentämisellä. Neutraaliudesta olisi kyse vasta sitten, jos lapset voisivat vapaasti päättää, millä leikkivät, ja kuvat vastaisivat mahdollisimman tasapainoisesti heidän valintojaan. Tämäkin on toki harhainen kuvitelma, sillä lapset ovat kasvaneet sakean sukupuolittuneen kulttuurin ja median keskellä, eivätkä ole millään tavalla sukupuolineutraaleja toimijoita.

Ruotsalainen aateilmasto on sen verran feministisesti hapattunutta, että sukupuolipolitiikan huomioimisella on merkitystä lelukauppiaille. He eivät voi enää hyödyntää alalle perinteistä kohderyhmän rakentamista sukupuolen perusteella, mikä on erittäin hyvä asia. Vaikka en ole lainkaan kaikesta samaa mieltä ruotsalaisen feminismin kanssa, tässä asetun sen kannalle. 

Nimittäin, ihmetystä aiheuttanut sukupuolineutraalius ei ole tässä tapauksessa mitään muuta kuin yritys edes hieman horjuttaa vuosikymmeniä kestänyttä junttausta, jolla on tehty selväksi, millaisia Pojat ja Tytöt ovat. Junttaus on tuottanut vuosien mittaan paljon tuskaa ja kasvukipuja, kun ahtaista rooleista on pinnistelty ulos. Vaikka akateeminen sukupuolijärjestelmän kritiikki on tuottanut paljon päättömyyksiä ja ylilyöntejä, on sillä kiistattomat ansionsa sukupuolinormien väljentämisessä.

En ole millään tavalla sitä vastaan, että yksilöt valitsevat perinteisiä sukupuolen ilmaisemisen tapoja, mutta haluan, että kyse on todella mahdollisimman autenttisesta valinnasta. Haluan myös, että yksikään poikatyttö tai prinsessapoika ei joudu kärsimään ahdasmielisistä asenteista, kun hän astuu perinteisten normien ulkopuolelle sukupuolensa ilmaisussaan.

Sukupuolineutraali lelukuvasto on aiheuttanut paljon hälyä mualiman turuilla, mutta soraäänien keskiössä on valitettavan usein joko sokeus tai umpimielisyys vallitsevaa sukupuolihegemoniaa kohtaan. Jos kuva vauvanukella leikkivästä pojasta tai pyssyllä ampuvasta tytöstä ahdistaa, olisi hyvä hieman päästää valoa oman pään homeiseen perunakellariin ja kysyä, mistä oma käsitys sukupuolten välisistä rooleista on peräisin.

Yhteiskunnallinen sukupuolidiskurssi on todella paksua mättöä. Sukupuolinormeja tuutataan pikkupalleroiden niskaan eri rööreistä jo heti syntymästä asti. Erilaiset vaatteet, tilpehöörit, lelut, kuosit ja värit määrittelevät, kumpaan sukupuoleen pallero kuuluu. Useat vanhemmat ovat kauhuissaan sukupuolen "väärin"rakentumisesta tai epätyypillisyydestä, ja jo hiekkalaatikolla alkaa kaveripaine, kun toinen pallero tietää, miten poikien pitää muovilapiolla leikkiä.

Erilaisissa konservatiivisissa yhteisöissä sukupuolittaminen ei ole pelkkä leikin asia, se on sorron väline. Esimerkiksi lestadiolaisilla tai perinteisen somaliperheen lapsilla ei ole paljoa valinnanvaraa sukupuolensa ilmaisemisessa tai sen pakottamien roolien uudelleenneuvottelemisessa.

Sukupuolistereotypioita rikkovasta lelukuvastosta kauhistuneiden kannattaisi siis tarkastella hieman sitä, millaisilla sisälmyksillä heidän oma luupäänsä on täytetty. Ja lelukuvastoja selaavat lapset tuskin kiinnittävät kummempaa huomiota koko asiaan, elleivät heidän vanhempansa siihen puutu.

Näistä tiedät, että olet seksuaalisesti morjens!

Ilta-sanomien verkkosivujen luetuimmaksi jutuksi nousi tänään rouheasti otsikoitu pläjäys: Näistä tiedät, että olet seksuaalisesti terve. Jo pelkkä otsikko sai epätoivon väreet kulkemaan pitkin karvaisia käsivarsiani, mutta olihan se pakko klikata.

Mitä saadaan, kun sekoitetaan aimo annos naiivia positiivisuutta, tätimäistä viisastelua ja valtaisaa osaamattomuutta monimutkaisten käsitteiden (kuten terveys ja seksuaalisuus) hallinnassa? Jep.

Toimittaja Niina Heikkinen ja jutussa haastateltu seksuaaliterapeutti Teija-Liisa Ranta ajattelivat varmasti olevansa hyvällä asialla. Seksuaaliterveys on tärkeää ja ihmiset tarvitsevat neuvoja elämänsä parantamiseksi. Valitettavasti nämä ainekset eivät vielä riitä maaliin asti pääsemiseen.

Kirjoitelmaa leimaa kaksi dinosauriaanista virhettä: 

1. Olemassaolomme ydin. Jutussa oletetaan, että seksuaalisuus on jonkinlainen sielun peili, joka heijastelee minuuttamme ja eksistenssiämme. Ei ole. Seksuaalisuuden merkitys vaihtelee hyvin suuresti yksilöiden välillä. Ne tosiasiat, että jokaisella ihmisellä on seksuaalisuus ja että se on useille tärkeää, eivät mitenkään edellytä sitä, että henkilön seksuaalisuus olisi jotenkin merkittävin osa hänen minuuttaan tai persoonallisuuttaan.

Ihmisen olemisen ydinteemat kietoutuvat kykyyn antaa merkityksiä, mikä pätee myös seksuaalisuuteen. Vaikka allekirjoittaneelle seksuaalisuus näyttäytyy elämän ydinteemana, on paljon ihmisiä, joille se on korkeintaan kehno välinäytös tai kertakaikkinen riesa. Älkää hyvät kirjoittajat ja terapeutit pakottako seksuaalisuutta toisten kurkuista alas, vaan antakaa heidän luoda sille itse haluamansa merkitys ja rooli elämässä.

2. Terve seksuaalisuus. Tuttavallisemmin morjens. Terveyden käsite on monimutkainen rakennelma, joka sisältää enemmän normatiivista höttöä ja määrittelyvallan käyttöä kuin mikään direktiivi sallii. Käsite on niin kyllästetty kulttuurisilla diskursseilla, että siitä on tullut lähes myrkyllinen. 

Terveyden käsitettä voidaan käyttää arjessa melko huoletta sen perusmerkityksessä: toimintakyvyn kuvauksena ja sairauksien tai häiriöiden poissaolona. Kun sitä aletaan soveltamaan niin yleislaatuiseen ja monimutkaiseen ilmiöön kuin seksuaalisuus, on syytä olla hyvin varuillaan. 

Seksuaaliterveyskin on ihan kelpo käsite, kun se pidetään aisoissa, mutta terve seksuaalisuus, se on menneisyyden kaksipäinen saatana, joka syöksee kidastaan uskonnollisia hyveitä, porvarillista kainoutta, perversioita ja keskiluokkaista hymistelyä.

Jutussa toppuutellaan seksin välineellistämistä ja markkinoidaan kunnioitusta, naiseksi ja mieheksi kasvamista sekä syviä emootioita. Valitettavasti näillä ei ole mitään tekemistä terveyden kanssa. Ne ovat kaikki mielivaltaisia arvovalintoja, joihin voi ottaa monenlaisia kantoja olematta yhtään vähemmän terve. Vaikka monille nuo asiat ovat tärkeitä ja läheisiä, on myös paljon niitä, joiden seksielämä on tervettä, tyydyttävää ja tasapainoista ihan ilmankin.

Kun terveys yritetään ujuttaa jonkinlaiseksi hyvän tai hyväksyttävän seksuaalisuuden kriteeriksi - vaikkakin ehkä vain osaamattomuuden takia - vajoaa keskustelun taso vuosisatoja taaksepäin. Terve-sairas -dikotomiaa ei pidä käyttää uutena moralismin kassarana, vaikka konservatiivit sitä odottaisivatkin huulet törröllään. Amerikassa tähän suuntaan ollaan jo liuttu, sillä siellä uskikset ilkamoivat surutta HIV:llä ja -addiktioilla pyrkiessään osoittamaan vapaan seksuaalikulttuurin olevan mätä ja synnillinen.

Jo valistusaikana ymmärrettiin, että keskustelu moraalista ja hyvästä pitää erottaa omaksi alueekseen uskonnollisesta hapatuksesta ja aikansa valtapeleistä. Nykyajan suurimmat määrittelyvallan käyttäjät seksuaalisuuden alueella ovat lainoppineet ja lääketieteilijät - tai heidän käsitteistöään viljelevät puoskarit.

Kun medikalisaation nahkea kumihansikas pyrkii kajoamaan seksuaalietiikkaan, on parempi lyödä ovi kiinni ja jättää sen näpit oven väliin.

Seksualisoitu lapsuus

Talouselämän verkkosivuilla oli juttu Annamari Vänskän tuoreesta tutkimuksesta Muodikas lapsuus - Lapset mainoskuvissa. Jutusta ponnahti nenään virke: "Muoti seksualisoi lapsuutta" ja esimerkkinä sille lasten poseeraaminen seksikkäissä asennoissa.

Asia ei ole näin yksinkertainen. Sanapari "lapsen seksualisoiminen" antaa ymmärtää, että lapsi ei ole alun perin lainkaan seksuaalinen olento. Seksuaalinen kehitys on kuitenkin normaali osa lapsen kasvua. Lapset ovat ihmisiä (vaikka aina ei uskoisi), joten he ovat myös seksuaalisia jo syntymästään asti.

Lapsen seksuaalisuus on erilaista kuin teini-ikäisen tai aikuisen. Se ilmenee mm. läheisyytenä, oman kehon tuottamana mielihyvänä, leikkeinä ja kokeiluina sekä aikuisten matkimisena. Lasten maailmassa seksuaaliset tuntemukset eivät kuitenkaan kytkeydy romanttiseen viitekehykseen, eivätkä lapset ymmärrä kultturisten normien luomia malleja tai rajoja - kehollisuus, alastomuus ja niistä nauttiminen on yksioikoista ja välitöntä.

Tutkija Vänskä tuskin tarkoittaa, että lapsella ei ole seksuaalisuutta ennen "seksualisoimista". Väite on siis epätarkka. Kyse on siitä, että lapsiin liitetään sellaisia seksuaalisuuden piirteitä, jotka kuuluvat aikuisuuteen - sekä kulttuurisesti että kehityspsykologisesti.

Lasten aikuismaiset elkeet eivät kuitenkaan ole aina helposti tulkittavissa tai niiden alkuperä selvitettävissä. Lapset matkivat koko ajan toisia lapsia, nuoria ja aikuisia. Osa heidän matkimastaan käyttäytymisestä on seksuaalista. Lapsi voi matkia televisiosta näkemäänsä, ison veljen urheilupullistelua, mainosposeerausta tai äidin bileasua. Osa tästä voi olla seksuaalisten roolien kokeilemista, osa vain kummastelua. Millä perusteella tulkitsemme lapsen käyttäytymisen miksikin? Onko fallos katsojan silmässä - vanhaa sanontaa lainatakseni?

Mainosten maailma on toki astetta ongelmaattisempi, sillä mainoksen tekijä on behavioristi, joka pyrkii hyödyntämään luonnollisten ja kulttuuristen ärsykkeiden voimaa saadakseen kohteensa toimimaan halutulla tavalla. Mitä tarkoitusta bikineissä poseeraavat pikkutytöt ajavat mainoksissa?

Vänskä vastaa, että viattomuutta käytetään herkistämään mainoksen kohde. Samaan pyritään kissanpennuilla, kauniilla musiikilla ja sydämellisillä vanhuksilla. Lasten kohdalla pyritään myös viestittämään vanhemmille hyvän ja iloisen lapsuuden reseptiä. Jotta tytöstä kasvaisi pärjäävä ja naisellisuutensa hallitseva nainen, pitäähän sillä bikinit olla jo 6-vuotiaana.

Mainostajat hyväksikäyttävät sukupuolirooleja myymällä vahvasti sukupuolittuneita tuotteita. Mitä aikaisemmin prinsessatehdas käynnistyy, sitä helpompi asiakassegmenttiä on hallita. On kuitenkin liikaa sanottu, että mainostajat tai muodin säätelijät tuottaisivat taustalla olevan ilmiön. Mainosten laatijat ovat kulttuuristen ilmiöiden hyväksikäyttäjiä ja vahvistajia, mutta harvoin täysin uuden luojia.

Kun äiti ostaa pikkutytölle bikinit, onko kyse sukupuolikasvatuksesta, nukkeleikistä vai jostakin muusta? Seksualisoiko hän lapsensa, vai voisiko kyse olla siitä, että hän paikkailee omaa kyvyttömyyttään käsitellä lapsen alastomuutta? Se on ilmiselvää, että nykyisin yksinkertaisetkin asiat - kuten uimarannalle meneminen - problematisoituvat helposti seksuaali- ja sukupuolipoliittisiksi kysymyksiksi.

Asteittain tapahtuva sukupuoliroolien avartuminen on johtanut vastaliikkeeseen, jossa polarisoituneet sukupuolikäsitykset ovat myös voimistuneet osaltaan. Sama on tapahtunut esimerkiksi suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja uskontoon. Vaikka kulttuurissa on tapahtunut valtavasti vapautumista, seksuaali- ja sukupuolipoliittinen keskustelu vilisee äärikantoja ja kovia vaatimuksia suuntaan ja toiseen.

Kun vahvat poliittiset vaatimukset yhdistyvät voimakkaisiin muoti-ilmiöihin ja sosiaaliseen paineeseen, voi asetelma saada varsin jakomieliset ulottuvuudet. Pikku bikinit olisi pakko olla tai muuten et kuulu joukkoon, mutta jos bikinit hankitaan, syyllistytään seksuaalipoliittisiin rikkomuksiin ihmisyyttä vastaan. Aitoa valinnanvaraa pitäisi vahvistaa rutkasti. Siinäpä uusi pulma Niinistön työryhmälle lopullista ratkaisua odottamaan!

Häpiä

Katsoin äskettäin ohjaaja Steve McQueenin elokuvan Shame. Se on harvinaisen hyvin tehty elokuva, joka kuvaa yksilön ongelmallista suhdetta seksiin. Lajityyppinhän liittyy tavallisesti joko moralisointi tai kieli poskessa, mutta tässä elokuvassa ei onneksi ollut kumpaakaan.

Shame sanoitetaan Hesarin arviossa seksiaddiktiota kuvaavaksi elokuvaksi. No, kuvaahan se sitäkin, mutta myös paljon muuta. Olisi yksinkertaistavaa lukea päähenkilönä olevan miehen ongelmat vain seksiriippuvuudesta johtuviksi. Keskeiseksi aiheeksi elokuvassa nouseekin päähenkilön sisko, joka häilyy sekoilun ja itsetuhon välillä. Ei ihme, jos hänen saapumisensa kuvioihin sekoittaa miehen herkän elämänrytmin.

Seksologin silmien läpi katsottuna elokuvassa on kiinnostavaa sen erinomainen kuvaus seksiriippuvuudesta. Seksin keskeisyys päähenkilön elämässä ei ole ongelma, eikä elokuva siitä ongelmaa tee. Kun kaikki on vielä kunnossa, näyttää elo aika stereotyyppiseltä sinkkumiehen elämältä.

Kun elämänrytmi horjahtaa paikoiltaan siskon yllätysvisiitin vuoksi, seksiriippuvuus nousee esille. Päähenkilöä koetteleva henkinen paine ja nurkissa majaileva sisko ajaa hänet kierteenomaiseen käytökseen, jossa hän pyrkii purkamaan painetta seksillä riskeistä ja haasteista piittaamatta. Tilanne purkautuu kun seksiä ja turpasaunaa sisältävä yö on päätöksessä.

Elokuva kuvaa riippuvuutta hyvin juuri siksi, että se ei pyri moralisoimaan päähenkilön seksielämää tai yksittäisiä valintoja. Esimerkiksi maksullista seksiä kuvataan elokuvassa neutraalisti tai jopa positiivisella tavalla. Ongelma sijaitsee päähenkilön korvien välissä. Hänen oma ahdistuksen ja tyydytyksen kehänsä tekee seksistä ongelman - siskon sekoiluakaan unohtamatta.

Häpeä elokuvan nimessä on mielenkiintoinen valinta, sillä päähenkilö on seksuaalisuudessaan varsin häpeämätön. Ehkä häpeä kuvastaakin enemmän suhdetta siskoon ja toimii laukaisevana voimana tapahtumille. Toisaalta taas voisi ajatella häpeän viittaavan seksuaalisuutta yleisesti piinaavaan tuhoisaan häpeämekanismiin, joka monissa meissä kasvatuksen sivutuotteena asustaa.

Nimi on oikeastaan hyvä myös siksi, että se vihjaa moralistiseen näkökulmaan. Nimen ja katsomiskokemuksen välille syntyy herkullinen jännite, kun oivaltaa, että häpeä ja sen puute ovat tapahtumissa mukana  monimutkaisina ja hienovaraisina vaikutussuhteina. Monitahoisuus tekee oikeutta aiheelle.

Elokuvan käsikirjoittajalla on vaihteeksi taustatiedot ja kohtuu hallussa, mikä on yllätys aiheen vaikeuden huomioiden. Täytyy myöntää, että elokuvan katsominen on paljon mukavampaa, kun ei tarvitse hävetä tekijöiden puolesta ja vajota yhä syvemmälle elokuvateatterin pornonpunaisiin istuimiin...

Aamulehden toimittajan ristiretki pornoa vastaan

Aamulehden sunnuntailiitteessä julkaistiin 4.12.2011 juttu pornoaddiktiosta toipuvasta pastorista (kokonaisuudessaan saatavilla vain paperilla). Mikäs siinä, saahan pastorin seksiongelmista jutun tehdä. Jutun syntymisen vaiheet sen sijaan antavat karun esimerkin siitä, miten toimittaja kirjoittaa mielipidekirjoituksensa artikkelin muodossa.

Objektiivisuus on ollut jo pitkään jonkinasteinen hirtehinen pila suurelle osalle toimittajista. On toki niitä, jotka pyrkivät siihen ja niitä jotka tumpeloivat, mutta valitettavan moni on heittänyt ihanteet ikkunasta ja lähtenyt täysillä mukaan kilpahuutoon, jos aihe on riittävän kuohuttava.

Aamulehden toimittaja Riikka Lehtovaara oli minuun yhteydessä jutun julkaisua edeltävällä viikolla. Hän haastatteli minua melkein tunnin puhelimessa ja oli aikeissa haastatella myös muita pornoa tutkineita henkilöitä, kuten Osmo Kontulaa. Kysyessäni häneltä jutun näkökulmaa, hän sanoi kirjoittavansa pornon vaikutuksista erityisesti nuoriin. Kun tiedustelin näkökulmasta tarkemmin, hän antoi sellaisen kuvan, että juttu tarkastelisi aihettaan neutraalisti ja monipuolisesti.

Toisin kävi. Aamulehdessä julkaistu juttu on pamfletti pornon pahuudesta ja kavaluudesta. Sen päälähteiksi oli valittu tutkijoiden sijaan kolme pornon vastustajaa: pornoriippuvuuden kanssa kamppaillut pastori, Koukussa pornoon -sivuston pitäjä sekä Väestöliiton Mika Lehtonen. Kaikki heistä ovat pornon vastustajia ja ensimmäiset kaksi edustavat kristillis-konservatiivista seksuaalieetosta.

Missä olivat näkökulmat pornon hyödyllisistä ja iloa tuottavista vaikutuksista? Missä oli tavallisen pornonkatsojan profiili? Missä oli liberaalin ja seksuaalimyönteisen ihmisen katsantokanta? Missä oli monipuolinen tutkimustiedon hyödyntäminen?

Toki pornon haitoistakin voi kirjoittaa jutun - tai pastorin seksiongelmista. Silloin on hyvä kuitenkin tehdä selväksi että pastorin tarina on yksi tapaus, ei yleinen totuus pornosta. Ja jos haitoista haluaa kirjoittaa, pitäisi selvittää seikkaperäisesti, mikä on haittojen esiintyvyys ja suuruus, ei maalata mielikuvia. Epämääräisen yleiseen sävyyn kirjoitettu juttu pornon haitallisuudesta antaa täysin virheellisen kuvan, joka vihjaa pornon olevan aina ja tilanteesta riippumatta haitallista. Tällaisen viestin antaminen on pelkkää propagandaa.

Ja koska Osmo Kontula kehtasi todeta toimittajalle jutussa esiteltyjen amerikkalaistutkimusten olevan roskaa, päätti toimittaja vesittää Kontulan näkemyksen omalla viisastelullaan ettei aihetta ole juuri Suomessa tutkittu. Tutkijan osaamisen ja kokemuksen kumoamiseenhan riittää nykyisin pelkkä toteamus. Sitä on tiedonvälityksen demokratia.

Niin, ja minun näkemyksiäni ei jutusta löytynyt yhtäkään tunnin haastattelusta huolimatta. Olen ilmeisesti kaikessa väärässä.

Otin jutun luettuani yhteyttä toimittaja Riikka Lehtovaaraan ja lähetin lehteen mielipidekirjoituksen, jossa esitän vastaväitteitä toimittajan käsityksille ja arvostelen jutun yksipuolista näkökulmaa. Syystä tai toisesta sitä ei julkaistu, eikä minuun otettu yhteyttä lehdestä. Lehtovaaralle ja lehden päätoimittajalle lähettämäni viesti on alla. Mielipidekirjoituksen julkaisen seuraavassa blogimerkinnässä. 

Hyvä Riikka Lehtovaara,

luin juttusi Aamulehdestä ja olin siihen hyvin pettynyt. Kerroit puhelimessa tekeväsi juttua pornon vaikutuksista. Julkaistu juttusi kertoo sen sijaan PELKÄSTÄÄN sen haittavaikutuksista varsin kapeasta näkökulmasta.

Juttusi keskeisiä lähteitä ovat pastori, joka kertoo omaa kurjaa tarinaansa kristillisestä perspektiivistä, Koukussa pornoon -sivusto, jonka aatteellinen tausta on vahvasti pornokielteinen, sekä Mika Lehtonen, joka on tunnettu pornonvastustaja.

Sen sijaan monipuolisempia näkökulmia tarjoavat VL:n tutkijat Rinkinen ja Kontula on sivuutettu lyhykäisesti ikään kuin heidän näkökulmansa olisivat vähäpätöisiä. Puhumattakaan minun haastattelustani, josta et ottanut juttuun mukaan mitään.

Pornolla on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Jutussa kuitenkin keskeisimpiin rooleihin nostetaan vain kielteiset kokemukset kuten pornon kanssa ongelmissa olevan pastorin tarina sekä Lehtosen kokemukset Poikien puhelimesta. Kummatkin ovat ongelmakeskeisiä ja pornokielteisiä olosuhteidensa vuoksi: 1) pastorilla on henkilökohtainen ongelma ja hän edustaa kristillistä seksuaalieetosta, johon porno ei kuulu, ja 2) Poikien puhelimeen soitetaan, jos on ongelmia.

Miksi et ottanut mukaan pornon käyttäjien enemmistön (valtaosa nuorista ja keski-ikäisistä miehistä) positiivisia kokemuksia tai pornoon myönteisesti suhtautuvien ihmisten, tutkijoiden tai pornon tekijöiden näkemyksiä asiasta?

Voitko rehellisesti kutsua kritiikitöntä työskentelytapaasi hyväksi journalismiksi - etenkin kun kirjoitat tällaisesta arvokiistojen keskiössä olevasta aiheesta? Eikö neutraali ja monipuolinen tarkastelutapa olisi erityisen tärkeä juuri kiistanalaista aihetta tarkastellessa?

Terveisin
Tommi Paalanen

Alaston vallankumous

Egyptin ja Blogistanin kansalainen Aliaa Magda Elmahdy on julkaissut blogissaan alastonkuvan itsestään vastustaakseen "väkivaltaa, rasismia, seksismiä, seksuaalista häirintää ja tekopyhyyttä." Vastalause kohdistuu egyptiläistä machokulttuuria ja kaiken läpäisevää islamilaisuutta vastaan.

Kuva on nostattanut Egyptissä ja muuallakin musulmaanien keskuudessa närää ja vihaa. Egyptiläiset liberaalitkin sanoutuvat kilvan irti Aliaan protestista, koska pelkäävät vaalimenestyksensä puolesta. Ohut on vielä sekulaarin liberalismin kuorrutus uskonnollisen umpimielisyyden yllä...

Tosin ohuelta se vaikuttaa välillä myös koto-Suomessa, jossa eri mediat ovat häveliäästi julkaisseet kuvasta vain osan olkapäistä ylöspäin. Alaston vartalo on näemmä yhä ongelma medioille, jotka eivät kuitenkaan koe ongelmaksi julkaista kuvia verisistä ruumiista.

Kaupallisille medioille ei ole myöskään ongelma myydä itseään turhanpäiväisillä seksijutuilla, seksiskandaaleilla tai tarkoitushakuisella paljaan pinnan vilauttelulla. Niille iltatyttö ja seksikäs kesämorsian ovat yhä ok nolossa sovinismissaan, mutta uutiskynnyksen kirkkaasti ylittävä poliittinen aktivismi ei riitä perusteeksi alastonkuvan julkaisemiselle.

Tämä on mainio demonstraatio siitä, miten ummehtunut uskonnollisuus ja tekopyhyys vaikuttavat yhä suomalaisessa asenneilmastossa. Alastomuuteen kohdistuva ahdistus on kristillisen seksuaalieetoksen suora jälkeläinen.

Uskonnollisen ämpyilyn lisäksi Aliaan tempaus on myös saanut paljon myönteistä palautetta. Erityisesti israelilaisen naisporukan tuen ilmaus on lämmittänyt mieltäni: he päättivät ilmaista tukensa riisuutumalla koko joukolla!

Aliaan protestia voi tukea levittämällä sanaa hänen blogistaan tai piipittämällä Twitterissä tagilla  #NudePhotoRevolutionary.

Pornokasvatusta?

YleX:n uutisille antamani haastattelu (25.5.) on synnyttänyt kiinnostavan keskustelun seksuaalikasvatusmateriaalien luonteesta. Haastattelu oli vain lyhyt pätkä, mutta sen ytimenä oli ajatukseni siitä, että seksuaalikasvatusmateriaalien pitäisi olla totuudenmukaisia ja rehellisiä.

YLE:n verkkotoimitus teki haastattelun pohjalta jutun, joka toimittaja päätti otsikoida raflaavasti, mutta harhaanjohtavasti. Tämä juttu puolestaan poiki useita eri uutisia mm. Ilta-Sanomissa, Iltalehdessä ja Aamulehdessä. Tulipa myös käytyä jälleen aina lystikkäässä Korporaation haastattelussa (26.5.) Josefiina Barakan tekemä haastattelu Iltalehteen tuo selkeimmin esille kantojani asiaan. Kiitän häntä tarkkaavaisesta kuuntelusta ja näkemyksiäni reilulla tavalla ilmaisevasta tekstistä!

Kiinnostava yksityiskohta lehtijutuissa on se, että terveystiedon opettajat komppaavat kantaani ainakin periaatteellisella tasolla :o) Opettajat kaipaavat muutenkin lisää keinoja, aikaa ja materiaaleja seksuaalikasvatuksen toteuttamiselle.

Kannatan näissä lehtijutuissa sellaista ajatusta, että seksuaalikasvatusmateriaaleissa pitäisi olla enemmän valokuvia ja videota, joissa esitettäisiin alastomia kehoja, sukupuolielimiä ja seksiäkin kursailematta ja eksplisiittisesti. Tällaista seksuaalikasvastusmateriaalia on toki jo olemassa ja monet seksuaalikasvattajat myös käyttävät sitä. Eksplisiittisiä materiaaleja on tehty eri menetelmillä jo kultaiselta 60-luvulta asti. Nykyisin asiat voidaan tehdä vielä paremmin ja ottaa huomioon modernien opetusmenetelmien mahdollisuudet, hienotunteisuus ja seksuaalisuuden monimuotoisuus.

Materiaaleina voitaisiin käyttää esimerkiksi kuvasarjoja erilaisista kehoista ja sukupuolielimistä ja keskustella samalla siitä, miten erilaisia ihmiset ovat ja mitä ajatuksia ja tuntemuksia oma keho herättää. Samalla voitaisiin hyvin puhua myös anatomiasta, herkistä alueista, kosketuksesta jne. Ensimmäisiä seksikokemuksia voitaisiin käsitellä esimerkiksi lyhyillä videonpätkillä, missä aihetta lähestytään monista eri näkökulmista, seksin tekniikasta epävarmuuden käsittelyyn ja kumppanin huomioonottamiseen.

Rapakon takana päämajaansa pitävä seksuaalivalistusjärjestö RFSU on erittäin tunnettu kuvamateriaaleistaan. Heillä on mm. kuvasarjoja sukupuolielimistä ja myös juliste, jossa on vieri vieressä erilaisia pimpsoja pienissä kuvissa. Lisäksi Sex på kartan -animaatiota on kehuttu (ja kohuttu) suorasta ilmaisustaan. Sex is not the enemy -blogi on myös hyvä esimerkki siitä, miten seksiä ja seksuaalisuutta voi kuvata valokuvin tyylikkäästi, hienotunteisesti ja monipuolisesti. Housuitta-blogikin ottaa kantaa aiheeseen ja ehdottaa käytännön toteuttamistapoja kuvalliselle valistamiselle.

Yllä olevat esimerkit kuvaavat kehittämissuuntia, joita minulla on ollut mielessäni ottaessani kantaa tähän asiaan. RFSU:n sivuilla joutuu vähän seikkailemaan, että löytää kuvamatskuja, mutta toivon, että seikkailu on antoisaa aiheesta kiinnostuneille (ja kiitos tovereilleni linkeistä!)

***

Koko keskustelun suurena ongelmana on ollut sanan porno käyttö. Ihmiset sekoavat ja muuttuvat kuolaaviksi analfabeeteiksi pornon aiheuttamien mielikuvien äärellä. Jopa Väestöliiton asiantuntijoiden kommentit ovat paikoin olleet väärinkäsityksiä marinoituna väärinkäsityksissä.

Pornoon takertuminen johtaa siihen, että mielikuvat liikkuvat tyypillisen aikuisviihteen maisemissa. Tuskin kukaan seksuaalikasvattaja lampsii seksikauppaan ja laittaa löytämänsä Anal Intruder 7 -rainan pyörimään luokassa. Seksuaalikasvatusmateriaalit eivät ole pornoa, vaikka ne kuvaisivatkin sukupuolielimiä ja seksiä peittelemättä.

Toinen typeryys keskustelussa on ollut hätkähdyttävän mustavalkoinen ajatus siitä, että keskusteleminen materiaaleista tarkoittaisi ihmissuhde- ja tunnekasvatuksen sivuuttamista. Väite on yhtä järkevä kuin se, että juuston laadusta keskusteleminen tarkoittaisi makkaran vihaamista. Hyvä seksuaalikasvatus on aina monipuolista ja eri näkökulmat huomioivaa.

Seksuaalikasvatuksen laatu riippuu sen sisällön ja pedagogiikan yhteispelistä. Hyvä seksuaalikasvatus ottaa useita eri näkökulmia seksuaalisuuteen ja tarkastelee asiaa dialogisesti oppilaiden kanssa. Eksplisiittistä kuvamateriaalia pitää aina käyttää osana kokonaisuutta. Tietoa tarvitaan myös seksin tekniikasta ja siihen liittyvistä väärinkäsityksistä, myyteistä ja odotuksista. Brittitutkimuksen mukaan erityisesti pojat kaipaavat keskustelua juuri käytännön asioista. Osmo Kontula käsittelee asiaa tässä artikkelissa.

Seksuaalikasvatuskeskustelujen vakituinen huolenaihe on ollut se, että liian monet nuoret käyttävät pornoa keskeisenä seksuaalitiedon lähteenä. Se on ilman muuta ongelma. Nyt kuitenkin tässä keskustelussa nuorten pornonkatselua on oudosti pidetty argumenttina sen puolesta, että eksplisiittistä seksuaalikasvatusmateriaalia ei pitäisi missään tapauksessa näyttää seksuaalikasvatustunnilla.

Eli koska nuoret ovat jo nähneet pornoa (90% 15-vuotiaista on), ei kuvallista kasvatusmateriaalia saa näyttää koulussa. Mitäh?

Eikö ole ilman muuta parempi, että koulussa voitaisiin keskustella ja arvioida näettyä ja koettua aikuisen johdolla? Suora puhe ja rehelliset materiaalit antavat taatusti nuorille parempia valmiuksia kohdata seksuaalisuuden itsessään, toisissa ja yhteiskunnassa - myös siis pornon - kuin pelkät iänikuiset anatomiakalvot ja hermostuneet opettajan puheenvuorot seurustelusta.

Ihmissuhteisiin ja seksiin liittyvien taitojen ja valmiuksien opettaminen on osa laadukasta seksuaalikasvatusta. Sen menetelminä voivat olla esimerkiksi draamapedagogiikka, tarinoiden lukeminen ja reflektio, kuvalliset materiaalit, dialogi ja itsenäinen tiedon etsintä. Seksuaalikasvatuksen keskeisenä tehtävänä on tuottaa itsenäisiä ja rationaalisia toimijoita, jotka rakentavat itse omaa seksuaalisuuttaan. Opettajan tehtävänä on ohjata prosessia ja tarvittaessa myös moderoida keskustelua ja tarjota tietoa sekä perusteltuja näkökulmia asiaan.

Myös joidenkin oppilaiden kokema epävarmuus tai epämukavuus pitää ottaa huomioon, mutta se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että hyviä materiaaleja tai menetelmiä jätetään käyttämättä siinä pelossa, että jotakuta voi se häiritä. Sensitiivisyys oppilaiden reaktioille tarkoittaa asiasisältöjen ja niiden herättämien tunteiden purkamista ja turvallisen tilanteen luomista. Se voi olla opettajalle haastavaa, mutta oikea ratkaisu haasteiden edessä tuskin on asian lakaiseminen maton alle.

Maailma nurinniskoin

En olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut kirjoittavani tekstiä, jossa puolustan persukansanedustajan elämäntapaa, mutta joskus maailma on ovelampi kuin me jyrkkiä raja-aitoja vetävät hyypiöt kuvittelemme.

Kyse on tietysti inhasti kellertävän lehdistön rakastamasta "kohujulkkiskansanedustaja" Kike Elomaasta, jolla on "kohusuhde" johonkin rumpistiin, vaikka hän on naimisissa "kohuliikemies" Kimmo Elomaan kanssa. Erään sanan sinnikäs toistuminen otsikoissa ja jutuissa tosin vihjaa, että tälläkin kertaa "kohu" elänee lähinnä kellastuneen lehdistön toimituspalavereissa.

Tällä kertaa saimme eduskunnan, joka todella on läpileikkaus kansasta. Kike edustaa kaikin puolin mallikkaasti kansan syyyyviä rivejä kaikessa yleissivistyksen ja poliittisen osaamisen puutteessaan. Mikä parasta, tämä teräsvartaloinen ja heleä-ääninen sankaritar päätyy edustamaan mitä ihaninta ristiriitaa julkisella olemuksellaan.

Persut on kristillishäröjen jälkeen arvokonservatiivisin puolue koko maassa. Kuitenkin juuri sen riveistä nousee tuo julkea nainen, joka kehtaa pitää rakastajaa avioliitostaan huolimatta! Kike on kävelevä paradoksi: perverssillä tavalla liberaali konservatiivi.

Suurin (ja lattein) ristiriita lienee kuitenkin se, että Kike ja Kimmo tekevät julkisesti sen, mitä lukuisat muut tekevät salaa ja ottavat omakseen yhden perinteen lisäksi toisen yhtä vanhan sellaisen. Nimittäin rinnakkaissuhteita on ollut maailmassa yhtä kauan kuin uskollisuudenlupauksiakin.

Hienoa on se, että Elomaat ottavat asian lungisti, eivätkä panikoi kohisevien toimittajien edessä. He tuntuvat tietävän, mitä ihmissuhteiltaan haluavat. Kimmo kuittaa asian oivallisesti: "Elämää tämä vain on, ei sen kummempaa."

Mätä omena?

Apple kaivaa maata jalkojensa alta kiristäessään sensuuripyrkimyksiään. Yhtiön markkinointipäällikkö Phil Schiller paljasti Applen kortit perustellessaan tiukkoja sisältörajoituksia: "perheet ja lapset ensin." Tämä linja on hänen mukaansa otettu, koska Applelle on valitettu naisia alentavasta ja lapsille sopimattomasta sisällöstä.

Violet Blue kertoo omenan linjan olevan tavattoman tiukka: ei uimapukuja tai paljasta pintaa. Jopa taitoluisteluasuiset naiset määritellään seksuaaliseksi sisällöksi ja täten sopimattomaksi. Tällaisen perustelu perhearvoilla vaikuttaa aika hataralta. Kyse on hysteerisestä seksikammosta, joka on saavuttanut naurettavat mittasuhteet.

Luultavasti Applen moraalinvartijat toivovat, että perheet syntyisivät sopimusavioliitoilla ja lapset puhtoisella koeputkimenetelmällä, jotta ei tarvitsisi kestää mitään inhottavia viittauksia alhaisiin ruumiillisiin toimintoihin ja haluihin...

Elämänvastaisen ja kieroutuneen seksikäsityksen lisäksi inhottavaa Applen toiminnassa on pyrkimys keskusjohtoiseen sensuurijärjestelmään. Hyvin toimivien laitteiden ja medioiden tärkeä arvo on siinä, että ne mahdollistavat yksilöllisen käyttökokemuksen sekä helpottavat ja tehostavat halutun sisällön löytämistä ja käyttöä. Nyt Apple pyrkii pilaamaan juuri tämän mahdollisuuden sanelemalla, mitä käyttäjä saa haluta.

Toivottavasti tämänkaltaiset diktaattorin elkeet höykyttävät rajusti yhtiön markkina-asemaa. Itse olen päättänyt pysytellä kaukana Applen tuotteista - vaikka ne ovatkin mukavia käytettäviä - niin kauan kun he kuvittelevat tietävänsä paremmin, mihin minä niitä haluan käyttää.

Porno vs. äitiys

Hesarin Elämä ja terveys -sivujen toimitus tekee selkeitä linjanvetoja nuorten seksuaalisuuden suhteen. Puolitoista kuukautta sitten (14.9.) sivuilla julkaistu juttu varoitteli kovin sanoin pornon vaarallisuudesta nuorille (siis kaikille alle 18-vuotiaille).

Jutussa valtakunnan tunnetuin seksivalistaja Raisa Cacciatore varoitteli pornon turmelevista vaikutuksista ja toimittaja pisti parastaan mm. seuraavilla ilmauksilla:

Porno etäännyttää nuorta omasta seksuaalisuudesta ja kovettaa herkkyyden, jota nuori tarvitsee ymmärtääkseen seurustelukumppanin odotuksia.

Porno on kuin huume: siitä voi tulla riippuvaiseksi. Jos nuori jää koukkuun voimakkaaseen kiihotukseen ja nopeaan nautintoon, kaikki seksuaalisuuden portaat – ensi katseet ja suudelmat, käsi kädessä kulkemiset ja kosketukset – jäävät kokematta.

Aika rajua tekstiä ottaen huomioon pornon katsojien valtavan määrän. Pornoa katsomalla siis muuttuu kylmäksi sosiopaatiksi, joka ensitreffeillään menee suoraan anaaliseksiin koulun diskon tanssilattialla! Ei siinä ehdi mitään ensi katseita ja kosketuksia...

Kannattaa olla varuillaan sillä näitä kovettuneita pornon katsojia on nuorista miehistä yli 80%. Kirjoitin Hesariin jutusta vastineen ja kommentoin vastineeni sytyttämää pornosotaa täällä.

Maanantain Hesarin (2.11.) Elämä ja terveys -sivuilla julkaistiin juttu vääränikäisistä äideistä. Jutun osana käsiteltiin 17-vuotiaan Veeran äitiyttä erittäin myönteisessä ja valoisassa hengessä. Lapsi putkahti maailmaan Veeran 17-vuotispäivänä, joten lasta on pantu alulle hänen ollessaan 16-vuotias.

Tehdäänpä muutama vertaus: On hieno ja kaunis juttu, kun 16-vuotias tyttö pyöräyttää kersan ja sitoo itsensä tähän elämäntilanteeseen liki 20 vuodeksi. Hän saa tukea ja kannustusta eikä häntä jutun mukaan ole paheksuttu.

Sen sijaan kun 16-vuotias tyttö laittaa itsestään seksikkään kuvan verkkoon, sitä paheksutaan ja moralisoidaan. Tyttöä väheksytään ja aliarvioidaan, ja hänen katsotaan olevan "pornoistuneen" kulttuurin uhri. Jos hän laittaisi herutuskuvan sijaan verkkoon alastonkuvan tai seksikuvan, olisi kyseessä suorastaan rikollinen teko, josta seuraisi ilmoitus viranomaisille ja lastensuojeluun.

Kun 16-vuotias tyttö haluaa päättää omasta seksielämästään ja katsoa pornoa, kerrotaan hänelle tällaisen olevan vaarallista ja vastuutonta. Porno kierouttaa hänen ihmiskuvansa ja tekee hänestä narkomaanin veroisen häviäjän: pornomaanin.

Tämä kaikki on aivan päivänselvää, jos hyväksyy että ihmisen seksuaalisuuden oikea ja luonnollinen käyttötarkoitus on lisääntyminen. Ajatukset seksistä nauttimisesta tai kokeilemisesta ilman sitoutumista ovat turhuutta ja syntiä!

Älyttömin ajatelma on kuitenkin pornojutun huumevertaus. Siinä pornon katsotaan olevan voimakkaiden kemikaalien tapaan suoraan tajuntaan vaikuttavaa kamaa, jolla on pahimmillaan vakavia terveydellisiä riskejä. Sieltä tietokoneen ruudultahan välittyy niitä tappavia porno-FOTONEJA!

Äitiysjutussa sanomatta jäi se, että raskaus ja synnytys muodostavat erityisesti nuorelle äidille suuria terveydellisiä riskejä. Synnytys on todella äärimmäinen seksuaalinen akti ja se runtelee kehoa enemmän kuin lukuisat s/m-sessiot, lävistykset ja superdildot yhteensä. Mutta koska synnyttäminen on perhe-elämän kulminaatiokohta ja konservatiivisen parisuhdeihanteen täyttymys, ei sitä saa arvostella.

Näitä kahta juttua vertaamalla alkaa piirtyä selkeä kuva siitä, miten posketon vinoutuma seksuaalisuuden eri osa-alueiden arvottamisessa on olemassa. Näyttää siltä, että kristillis-konservatiiviset valheet seksuaalisuudesta istuvat aika tiukassa myös Elämä ja terveys -sivujen toimittajien käsityksissä, kun he valitsevat juttuja lehteen ja värittävät aiheita omilla tulkinnoillaan ja kielikuvillaan.

Huomautan vielä, että minulla ei ole mitään nuoria äitejä vastaan. Kukin tehköön seksuaalisuutensa kanssa omat valintansa. Yllä esittämäni vertaus kuitenkin osoittaa kiistatta, että suhtautuminen nuorten seksielämän valintoihin on aivan liioitellun kielteistä silloin, kun he valitsevat kokeilemisen ja nautinnon perheen perustamisen sijaan.

Sossua ahdistaa

Seksin olemassaolosta johtuva ahdistus saa usein surkuhupaisia muotoja. Helsingin kaupungin sosiaaliviraston johtoporras on niin ahdistunut seksin olemassaolosta, että on ryhtynyt erilaisiin käytännön toimiin seksin poistamiseksi työmaaltaan. Toimenpide ei ole ihan pieni, sillä sossun henkilöstöön kuuluu yli 10000 henkilöä.

Sossun johtoportaan mielestä tyypillinen työntekijä katselee pornoa kaiket päivät työkuutiossaan. Sen vuoksi koko verkkoon on asetettu estojärjestelmä, joka estää kaikki seks-alkuiset sanat sekä kaiken muun tuhmalta vivahtavan. Koska työntekijät ovat myös epäluotettavia lurjuksia, myönnytyksiä estoon ei saa kuin erikseen valittamalla. Silloinkin pitää nimetä juuri se sivu, jolle haluaa.

Erityisen nerokasta estojärjestelmässä on se, että monissa sosiaaliviraston pisteissä asioi paljon ihmisiä, joilla on monenlaisia SEKSuaalisuuteen liittyviä ongelmia, joihin he kaipaavat apua. Jos työntekijät pääsisivät vapaasti internetin SEKSuaalitiedon pariin, he saattaisivat vaikka villiintyä ja antaa asiakkailleen asiantuntevaa neuvontaa! Erityisesti lastensuojelun puolella vaara joutua puhumaan SEKSistä on ilmeinen, koska SEKSuaalisen hyväksikäytön tunnistaminen on isona pallukkana viraston virallisissa papereissa.

Sossussa työskentelee henkilöitä myös SEKSuaalineuvojan ja SEKSuaaliterapeutin pätevyydellä. Heille ainakaan ei voi antaa pääsyä SEKSiasioita sisältäville verkkosivuille... sillä kaikkihan tietävät, että internet on synnin pesä ja huoruuden linnake, eikä siellä voi olla mitään hyödyllistä tai työasioihin liittyvää.

Koska internet ja muut pahat mediat ovat kuitenkin päässeet pilaamaan sossun työntekijöiden itsekunnioituksen ja arvostelukyvyn, on johtoporras viisaudessaan päättänyt antaa työntekijöille hiljattain tarkat pukeutumisohjeet, joissa erikseen säädetään hameen pituus ja kaula-aukon korkeus. Ennen kuin tällainen ohjeistus oli, suurin osa sossun työntekijöistä maleksi viraston käytävillä narutangoissa - sukupuolesta riippumatta.

On hyvä asia, että isotäti valvoo ja pitää huolta, sillä pieni työtekijä-parka ei osaa itse pukeutua säädyllisesti eikä hallita internetin käyttöään. Kieltämällä tehdään maailmasta parempi paikka!

Lehdistötiedote

Vapaa julkaistavaksi heti.

On paljastunut, että nimimerkin "Seksualisti" taakse piiloutunut filosofi Tommi Paalanen on lähettänyt naishenkilölle tekstiviestejä, joissa esiintyy luku 2 ja sanat "suklaa" sekä "patukka". Mainitut ilmaukset ovat selkeitä vihjauksia, jotka viittaavat arveluttavaan seksin muotoon.

Tekstiviestien lähettämisen tekee erittäin sopimattomaksi se tosiseikka, että Paalanen asuu samassa huoneistossa naisen kanssa, mutta tekstiviestit on lähetetty toiselle naiselle. Paalanen ei ole vielä antanut julkisuuteen selontekoa tapahtumien kaikista vaiheista, mutta hän on tiettävästi raivonnut asiaa tiedustelleelle toimittajalle oven raosta, että "Suklaanhimo on vittu yksityisasia...".

Purkauksen kohteeksi joutunut toimittaja A. Naali harkitsee Paalasta vastaan syytettä huonosta käytöksestä ja valtakunnallisesti merkittävän tiedon salaamisesta. Toimittajan mukaan kansan on saatava tietää totuus. Jos käy ilmi, että Paalasella on huumorintajua tai seksuaalisia haluja, on kysyttävä vakavasti onko hän sovelias esiintymään filosofin nimikkeellä.

Paalasen tiedetään olevan videovuokraamon kanta-asiakas ja kirjakerhon jäsen. Mainitut yritykset harkitsevat nyt, pitäisikö Paalasen jäsenyydet peruuttaa, sillä näin heikolla harkintakyvyllä varustetun henkilön ei pitäisi olla kanta-asiakaskortin haltijana. Yritysten edustajat eivät halua nimiään julkisuuteen skandaalin yhteydessä.

Lisätietoja: seksualisti@gmail.com

Laitonta! Laitonta!

Lähetin Hesarille palautetta käsittämättömän sensaatiohakuisesta uutisoinnista. Uutisessa annetaan ymmärtää, että valtaosa markkinoilla olevasta pornosta sisältää väkivaltaa tai lapsipornoa. Myös Uusi Suomi otsikoi saman uutisen yhtä käsittämättömällä tavalla. Heidän jutussaan kuitenkin itse asia käy esille heti.

Suomen laatulehtien arvojärjestys näyttää menevän tässä tapauksessa reippahasti uusiksi. Järkevimmän jutun aiheesta on tehnyt Hustler!

Valtion elokuvatarkastamon Leena Karjalainen on näemmä saanut jonkinlaisen moralistipistoksen ja lähtenyt liikkeelle tiukalla pipolla varustettuna. Hänen mukaansa puolet elokuvatarkastamon käsiin tulevasta materiaalista sisältää väkivalta- tai lapsipornoa. Luulenpa, että nyt on vedetty laittoman kriteeri vähän turhan kireäksi...

Mielipidekirjoitus alla.

***

Helsingin Sanomat uutisoi, että ”valtaosa Suomessa myytävistä pornoelokuvista on laittomia”. Otsikko oli harvinaisen harhaanjohtava lehden tavalliseen linjaan nähden.

Uutisessa viitataan elokuvatarkastamon Leena Karjalaisen näkemyksiin väkivalta- ja lapsipornosta siten, että lukijalle jää hyvin epäselväksi mistä otsikossa todella on kyse.

Laittomuus ei tässä tapauksessa tarkoita muuta kuin byrokratian laiminlyömistä – pornoleffan myyjä on jättänyt leffasta asianmukaisen ilmoituksen tekemättä. On täysin harhaanjohtavaa mässäillä karmeilla rikoksilla silloin, kun asia koskee ainoastaan teknisen tason rikkomusta.

Jos pornoa katselee änkyrän silmin, niin todellisuudessa täysin harmittomat esitykset voi nähdä rikollisina: S/M-seksistä tulee väkivaltaa ja koulutyttöfantasioista lapsipornoa.

Tunteita herättävän aiheen parissa ilmaisun pitäisi olla erityisen selkeää ja laittoman kriteerien selvillä. Nyt sekä toimittajien että elokuvatarkastamon asiantuntemus oli todella heikkoa.

Kuraattori parantaa maailman erotiikan taudista?

Heitin jälleen Hesaria mielipiteellä. Koin pakottavaa tarvetta reagoida, kun megalotripillä oleva Kuraattori Aalto yrittää hienotunteisuuden nimissä siivota kaiken erotiikan maailmasta...

***

Kuraattori Marika Aalto kirjoitti (HS 20.11.2008), että ”pornografinen ja avoimen eroottinen taide ei kuulu kirkkoon – sen enempää kuin muuallekaan, missä se voi loukata katsojaa tai aiheuttaa ahdistusta.”

Tällainen näkemys on vakavassa ristiriidassa avoimen yhteiskunnan periaatteiden kanssa. Avoimessa yhteiskunnassa kansalaisten velvollisuutena on sietää toistensa toimintaa ja mieltymyksiä.

Sietämisen velvoite ei ulotu lakeja rikkovaan tai toisia vahingoittavaan toimintaan. Pelkkä närkästys tai ahdistus ei kuitenkaan riitä perusteeksi kieltää tai rajoittaa toisten vapautta ilmaista seksuaalisuutta, viestiä eroottisesti tai nauttia pornografiasta.

Seurakunnilla toki on oikeus päättää, mitä he tiloissaan esittävät, mutta se ei riitä Aallolle. Hänen mielestään eroottinen taide ei kuulu minnekään, missä se ”voi loukata” jotakuta – siis ei oikeastaan minnekään, sillä ainahan jossakin joku voi loukkaantua.

Vapaa-ajattelijana minua ärsyttää huomattavasti toreilla ja katujen varsilla uskonnollisia lappusia jakavat käännyttäjät. Vielä pahempia ovat lauluseurueet, joiden propagandaa ei voi sulkea ulos pelkästään jurolla katseella.

Siedän kuitenkin näitä omasta mielestäni ala-arvoisia viestinnän muotoja, koska avoimessa yhteiskunnassa heillä on sananvapaus ja oikeus itsensä ilmaisemiseen. En pyri estämään heitä, enkä ehdottele julkisuudessa sananvapauden rajoituksia, jotka koskevat uskonnollista viestintää.

Eroottista viestintää ja seksuaalisuuden ilmauksia suojaavat täysin samat periaatteet kuin uskonnollistakin viestintää. Jonkun närkästys ei ole peruste toisten vapauden rajoittamiselle, mikäli kannatamme aidosti avointa yhteiskuntaa ja kaikille yhteisiä perusoikeuksia.