Naisjärjestöt naisia vastaan - seksityön kieltämistä vängätään taas

Naisjärjestöjen keskusliitto julisti marraskuun lopussa, että seksin ostaminen pitäisi kieltää Suomessa ihmiskaupan kitkemiseksi. Tässä ei ole mitään uutta, sillä konservatiiviset feministit ovat esittäneet vastaavaa jo ainakin kaksi vuosikymmentä. Myöskään argumentit eivät ole muuttuneet vuosikymmenten kuluessa: ihmiskaupalla ratsastetaan edelleen, ja se sekoitetaan tahallaan seksityöhön pyrkimyksenä lietsoa mahdollisimman paljon moralistista närkästystä.

Onneksi näiden järjestöjen misinformaatiostrategia ei ole toiminut Suomessa. Seksityötä tekevät ihmiset ja heidän tukenaan toimivat liittolaiset ovat muistuttaneet yhtä kauan kuin keskustelua on käyty, että seksityö ja ihmiskauppa ovat eri ilmiöitä. Niitä ei saa sekoittaa toisiinsa.

Naisjärjestöjen keskusliittoon kuuluu 60 järjestöä, mm. puolueiden naisjärjestöjä ja erilaisia naiserityisten kysymysten parissa työkenteleviä järjestöjä. On erikoista, että näin kirjava joukko toimijoita on valjastettu seksuaalikielteisen ja seksuaalioikeusvastaisen kieltolakiagendan taakse. En usko, että järjestöistä kaikki ovat samalla kannalla, joten olisi kiinnostavaa tietää, millaisella prosessilla julkilausuma on muodostettu.

Ei yllätä, että Naisjärjestöjen keskusliiton puheenjohtajana häärii Eva Biaudet, joka on tunnettu konservatiivinen feministi ja seksin ostokiellon puolestapuhuja. Häntä voi pitää seksityöntekijöiden ykkösvihollisena Suomessa.

On surullista, että konservatiivisen feminismin piirissä on yhä valtavasti kannatusta seksuaalikielteiselle agendalle, joka vetää mattoa seksityötä tekevien naisten alta. Konservatiivifeministit tekevät hämmästyttävän silmänkääntötempun, kun he ohittavat seksityöntekijöiden ihmisoikeudet ja vaativat seksityön kieltoa naisten ihmisoikeuksiin vetoamalla.

Lisäksi Naisjärjestöjen keskusliitto tulkitsee omissa arvoissaan mainittuja yhdenvertaisuusperiaatteita ja naisten edun ajamista varsin tunkkaisesti, jos niihin ei mahdu seksityötä tekevien naisten asema ja oikeudet. Naisjärjestöjen solidaarisuus naisia kohtaan näyttää olevan myrkyllistä.

Naisten etuun ja oikeuksiin kuuluu ensisijaisesti seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Sitä ei voi kyseenalaistaa ihmiskaupan kitkemisen perusteella, sillä ihmiskauppaan on mahdollista puuttua monenlaisilla tavoilla ja toimenpiteillä, jotka eivät edellytä seksityötä tekevien naisten seksuaalisen autonomian loukkaamista.

Naisjärjestöt eivät kunnioita naisten seksuaalista autonomiaa siinä määrin, että niiden asiantuntijat tekisivät tarvittavan analyysin asian selvittämisesti. Niiden hinku kitkeä kaupallinen seksi maailmasta on niin suuri, että naisten äänet, ihmisoikeudet ja kaikenlainen muu pikku turhake jää sen jalkoihin.  Kun huoruuden synti on kitkettävä, ei naisten vikinät paljoa paina.

Onneksi feminismi ei nykyaikana ole pelkästään konservatiivisten ja seksuaalikielteisten naisjärjestöjen ummehtunutta politiikkaa. Nuoremman polven feminismissä on aivan päinvastaisia virtauksia: seksipositiivinen ja inklusiivinen feminismi näkee seksityötä tekevät naiset ja heidän intressinsä yhtä arvokkaina kuin muidenkin naisten. Seksistä ei tehdä ongelmaa, vaan seksuaalisuuden moninaiset toteuttamistavat nähdään osana feminististä yhteiskunnallista agendaa.

Seksipositiivisessa ajattelussa seksuaalikulttuuriin eri puoliin suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisesti. Toki seksuaalikulttuurissa on ongelmia, mutta ongelmista puhuminen ei oikeuta kieltoja, voimakeinoja tai sortavia toimenpiteitä, vaan pikemminkin niitä pyritään ratkaisemaan kehittämällä seksuaalikulttuuria paremmaksi positiivisin keinoin kuten keskustelulla, valistuksella ja kasvatuksella.

Suostumusta koskeva aktivismi, seksipositiiviset queerit tilat, eroottisten taitojen kehittäminen työpajoilla ja radikaali inklusiivisuus ovat hyviä esimerkkejä myönteisen näkökulman voimasta. Seksityön ja pornon eri muodot nähdään mahdollisuuksina seksipositiivisen agendan sekä seksuaalisuuden moninaisuuden esiin tuomiselle.

Feminismi on perinteisesti ollut radikaali kulttuurinen muutosvoima, joka on tehnyt valtavasti hyvää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kehitykselle. Seksityötä tekeviltä naisilta mattoa alta vetävät naisjärjestöt ovat vuosien aikana muuttuneet omaan jähmeyteensä tukehtuviksi systeemin rattaiksi. Kun ei ole enää kykyä uudistua ja elää ajassa, niin pillusymbolit ja maiharitakit alkavat vaihtua sovinnaisiin jakkupukuihin ja konservatiivis-korrektiin narinaan. Se on ihan paskaa.

Jos naisten oikeudet, seksuaalioikeudet ja yhdenvertaisuus oikeasti kiinnostavat, on korkein aika sanoutua irti Naisjärjestöjen keskusliiton kaltaisten ummehtuneiden ankeuttajien toiminnasta ja kääntyä nuoremman polven seksipositiivisen feminismin puoleen.

Tohtori ja hämähäkkinainen

Doctor Who:n uuden inkarnaation paljastuttua naiseksi asiasta on esiintynyt runsaasti kaikenlaista älämölöä nettilöissä. Iso osa melusta nousee tietysti mielensäpahoittajista, jotka kaavoihinsa kangistuneina eivät pysty käsittelemään fantasiaolennon sukupuolta. Meteliin yhdistyy myös valveutuneiden sci-fi-fanien hurja pilkka mielensäpahoittajia kohtaan. Normipäivä netissä.

Sekä mielensäpahoitus että siitä seurannut Suuri Hässäkkä siitä "saako tohtori olla nainen", tuo mieleni erään toisen suuren takavuosien hässäkän siitä "saako hämähäkkinainen olla seksikäs". Kun Manara teki hämissarjikseen vaihtoehtoisen kansikuvan, jossa hämähäkkinainen esiintyi hieman tavallista enemmän epäinhimillisen seksikkäänä trikoofetissihahmona, seurasi myös koko joukko mielensäpahoitusta.

Kummassakin hässäkässä on kyse siitä, miten sukupuolta pitäisi esittää populaarikulttuurissa. Molempien polttoaineena on ollut kysymys siitä, mikä on naisten rooli ylipäätään fiktiossa ja täsmällisemmin sci-fi- ja fantasiagenreissä. Wanhat 60-luvun taistelut naisista seksuaaliobjekteina kumuavat yhä näissäkin keskusteluissa.

On tietysti päivänselvää, että muotoaan alati muuttava fantasiaolento voi edustaa mitä sukupuoli-ilmaisua tahansa, eikä asian pitäisi olla mitenkään sen kummempi. Se, mitkä asiat älämölöä enimmäkseen aiheuttavat, ovat fanien jumiutuneet käsitykset suosikkihahmostaan sekä faniuden ja sukupuolen tuottama harhakuvitelma siitä, että oma fanitus oikeuttaisi edes jollakin tasolla vaatimaan viihteen tekijöltä omien fantasioiden täyttämistä. Vaatiahan tietysti saa, eikä mikään ole hurjempaa kuin palavasti intohimoaan julistava (nörtti)fani.

Feministisesti suuntautuneet kulttuurikeskustelijat näkevät tietysti yllä olevassa kuvauksessa vain miehen kuvitteleman etuoikeuden hallita kulttuurisia representaatiota. Ongelma on kuitenkin vapaan kulttuurin keskellä monimutkaisempi, sillä myös pahastuminen hämähäkkinaisen vääränlaisesta seksikkyydestä perustuu yhtälailla harhakuvitelmaan siitä, että faneilla olisi fanituksensa ja sukupuolensa nojalla jokin erioikeus vaatia vain tietynlaisia representaatioita hahmosta. Hämähäkkinaisen fetissiseksikkyyden pitäisi pysytellä heidän asettamissaan rajoissa.

Nämä esimerkit osoittavat, että sukupuolittunut nörttiraivo lyö molempiin suuntiin. Raivotessa unohtuu se, että kenelläkään ei ole mitään erioikeutta hahmoihin (paitsi tekijänoikeuksien haltijoilla). Kyse on kulttuurisodasta; siitä, kenen mielipide ja toiveet menevät parhaiten läpi julkisessa keskustelussa.

Näen erittäin hyvänä asiana sen, että sukupuolirepresentaatioita lavennetaan jatkuvasti viihteessä. Erityisesti sci-fi, fantasia ja sarjakuvat ovat olleet tässä etulinjassa ja trendi on kasvava. Siksi uusi tohtori on mahtava asia. Ilmaisun vapauteen perustuvassa ympäristössä on kuitenkin hyväksyttävä myös se asia, että joidenkin ilmaisuun, fetisistisiin fantasioihin ja seksuaalisiin mieltymyksiin kuuluu perse pystyssä trikoissaan keimaileva hämähäkkinainen. Näennäisesti kulttuurisodan vastakkaisia puolia edustavat tohtori ja hämis ovat tosiasiassa samalla puolella. Kummatkin edustavat sitä tosiasiaa, että avoin kulttuuri mahdollistaa hyvin erilaisia representaatioita ja käsityksiä tunnetuista hahmoista, sekä niiden luojien että fanien kautta.

Mielensä on tietysti aina sallittua pahoittaa, ja kukin saa toivoa suosikkihahmostaan ihan minkälaisia versioita tahansa. Kulttuurisodassa mennään kuitenkin jo ensi askeleilla ylilyönteihin, sillä huuto, solvaaminen, häiriköinti, moralismi ja leimaaminen hyökyvät yli äyräidensä ja lyövät vasten kaikkia, joidenka mielipiteet eivät satu osumaan kohdalleen juuri sen hetkisen Oikean Mielipiteen kanssa. 

Keskusteluun pitää mahtua kaikenlaiset mielipiteet ja toiveet tohtorin sukupuolesta ja hämähäkkinaisen seittiä tihkuvasta seksikkyydestä. Viihteessä toive siitä, että tohtori on nainen tai että hämis on seksisymboli, ovat samanarvoisia. Kenelläkään ei ole mitään erioikeutta vaatia asiassa mitään, eikä mikään mielipide oikeuta solvaamista tai häirintää.

Hyvä paha väkivaltatilasto

Useat lehdet uutisoivat äskettäin rouheasti, että Suomi on naisille toiseksi väkivaltaisin maa koko Euroopassa (esim. Hesari, Turun sanomat). Äkkiseltään voi näyttää siltä, että EU:n perusoikeusviraston tutkimus todellakin sanoo näin. Tulos on kuitenkin monella tavalla hutera ja tulkinnanvarainen. Jos todellista tietoa väkivallan määristä ja syistä halajaa, pitää lukea kriittisesti useita eri tutkimuksia ja huomioida kulttuurierot sekä tutkimusten rakenteelliset ongelmat.

Ensinnä, kaikkia kevyitä maakohtaisia vertailuja olisi syytä välttää, koska kulttuuriset kontekstit ovat hyvin erilaisia. On absurdia väittää esimerkiksi, että seksuaalinen häirintä (mm. huutelu, lähentely ja kyttääminen) olisivat Pohjoismaissa suurempi ilmiö kuin Etelä-Euroopassa, vaikka äkkiseltään tutkimuksen luvut näin kertoisivatkin. Pohjoismaissa ilmiöön on kiinnitetty 2000-luvulla valtavasti huomiota, jolloin ilmiölle on herkistytty ja se tunnistetaan myös lievissä muodoissaan. 

Monissa Etelä-Euroopan maissa kulttuurille tyypillinen flirtti ja kadulla tehdyt lähestymiset menisivät pohjoismaisessa seulassa välittömästi häirinnän kategoriaan, mutta siellä sellainen otetaan yhä osana kulttuurille tyypillistä riiailua. Jos samaa määritelmää noudatettaisiin orjallisesti kaikissa konteksteissa, etelä-eurooppalaisten naisten häirintäkokemukset lähestyisivät sataa prosenttia.

Myös väkivallan tunnistamiseen ja määrittelyyn pätevät vastaavat kulttuurierot. Jos kulttuurissa vallitsee tietty kurittamisväkivallan perinne sekä perheasioiden sulkeminen perheen sisälle, ei väkivallasta saada kovinkaan helposti täyttä kokonaiskuvaa. Myös kansakuntien sisäiset yhteisöt jäävät yleistävässä tutkimuksessa vaille huomiota. Etnisyydellä ja kulttuurisilla tavoilla on valtava merkitys esimerkiksi silloin, kun jokin kansanryhmä pitää kiinni perinnäisistä tavoista valtaväestöä tiukemmin. Tutkimuksen mahdollisuus tavoittaa tällaisia eroja on hyvin vaillinainen.

Itse tutkimuksessa otettiin kyllä huomioon kulttuurienvälisen tulkinnan vaikeus. Siihen vaikuttavia tekijöitä eritellään mm. ihmisoikeuskeskuksen tiedotteessa. Vertailuun liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan painaneet asiasta kirjoitelleita toimittajia. Tiedeuutisointi on valitettavasti nykyään sitä tasoa, että itse tutkimuksen lukeminen on täysin välttämätöntä oikean kuvan saamiseksi (linkit tutkimukseen tekstin lopussa).

Tätä kritiikkiä ei kuitenkaan pidä lukea sukupuolittuneen väkivallan vähättelynä. Lähisuhdeväkivalta on Suomessa melkoisen iso ongelma. Sen suurin syy ei kuitenkaan ole suomalaisten miesten erityinen väkivaltaisuus tai mikään muu vastaava naiivi selitys, vaan humalajuomisen yleisyys. Tutkimus tunnistaa oikein alkoholinkäytön ja väkivaltakokemusten yhteyden. Koska Suomessa juominen on edelleen kovin humalahakuista Euroopan mittapuulla, johtaa kännäily myös humalaisiin riitoihin ja käsirysyihin. Näissä tilanteissa väkivalta kohdistuu kanssaryyppääjiin eli kavereihin ja kumppaneihin.

Toiseksi, yleisen tason väkivaltatutkimus on pahamaineisen hataraa väkivallan vakavuuden ja väkivaltatilanteiden merkitysten erottelussa. Kun väkivallan muotoja ei mitenkään erotella toisistaan saadaan mahdollisimman suuria prosenttilukuja median ja aktivistien iloksi. Esimerkiksi takavuosien ensimmäinen kotimainen uhritutkimus Usko, toivo ja hakkaus kohtasi paljon perusteltua kritiikkiä analyysiensa puutteellisuuden vuoksi.

Väkivaltatilanteiden erottelu on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jos halutaan todella ymmärtää ilmiöitä. Nyt medioissa esitelty suuri luku, 47 % suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa, perustuu siihen, että kaikenlaiset väkivaltakokemukset niputetaan kertaheitolla yhteen ilman analyysia niiden merkityksestä. Luvun alla piileskelee niin hakkaaminen, kuristaminen, puukottaminen, läimäys, töniminen, kädestä tarttuminen, kiinni pitäminen kuin seksuaalinenkin väkivalta. Ja seksuaalisen väkivallan kirjoon puolestaan lasketaan kaikki väkivaltaisesta raiskaamisesta aina pelon vuoksi seksiin suostumiseen.

Toisin sanoen samassa väkivaltanipussa on totaalikusipään harjoittama vuosia kestänyt pahoinpitely sekä tasa-arvoisten seurustelukumppanien riidan keskellä tapahtunut toisen käsiin tarttuminen. Myös läimäykset sisältävät monia merkityksiä kulttuurista ja tilanteesta riippuen. Jos läimäyttely on osa miehen harjoittamaa kurinpitoa ja alistamista, se on ilman muuta väärin, mutta on melko tavanomaista, että keskellä kuumentunutta (humalaista) riitaa nainen läimäyttää ensin miestä, ja mies läimäyttää sen jälkeen takaisin. Tutkimuksessa tämä laskettaisiin yhdeksi tapaukseksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka riita ratkaistaisiin ja unohdettaisiin heti tunteiden viilennyttyä.

Viimeisin kotimainen naisuhritutkimus vuodelta 2005 (pdf) on eritellyt erilaisia väkivaltatilanteita. Sen mukaan fyysistä väkivaltaa on kokenut parisuhteessa 17,6 % naisista ja suhteen ulkopuolella 10,6% naisista. Vaikka yllä esittämäni erittelyongelma koskee myös näitä lukuja, ne osoittavat selvästi, että erilaisia kysymystenasetteluja tekemällä on mahdollista saada hyvin erilaisia lukuja kuvaamaan väkivaltakokemusten määriä.

Kotimaisessa tutkimuksessa parisuhteita koskevista luvuista 13,5 prosenttiyksikköä koostuu "liikkumisen estämisestä" ja 9,3 "läimäyksistä". Niiden sisälle menee hyvin kirjava joukko tilanteita. Vakavia väkivallan muotoja on 4,5 - 0,9 prosenttiyksikköä aina hakkaamisesta puukottamiseen. Pelkkä yhden luvun kauhistelu ei siis kerro paljoakaan, vaan koko tutkimus pitää lukea tarkasti läpi, jos kaipaa oikeasti tietoa väkivallan määristä ja taustoista.
EU-tutkimuksen johtopäätökset ovat lukujen huteruudesta huolimatta kuitenkin aivan oikeita: sukupuolittunutta väkivaltaa on yhä paljon Euroopan maissa, ja siihen pitää puuttua. Väkivallan syitä pitää tutkia yhä tarkemmin, ja niihin pitää puuttua monella rintamalla - ei pelkästään jälkijättöisellä viranomaistyöllä, vaan myös kasvatuksella ja ennaltaehkäisevillä lähestymistavoilla. Pelkkä lukujen revittely kauhistelumielessä ei auta ketään. Pahimmassa tapauksessa sellainen synnyttää vain epäluuloa väkivaltatutkimusten tuloksia kohtaan, jolloin vain nykyinen epä-älyllinen tunnepohjaisen huutamisen trendi vahvistuu entisestään.

Linkkejä tutkimuksiin:

• Violence against women: an EU-wide survey
• Violence against women: Data Explorer
• Kotimaiset uhritutkimukset

Mansplaining ja sukupuolinaivismi

Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.

Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäyksenä tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 

Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem -derailing-taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut. Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.

On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.

Miksi olen feministi

Toverini haastoi minut kirjoittamaan omasta feminismistäni, koska olen viime aikoina ollut useamman kerran napit vastakkain sosiaalisissa medioissa harjoitettujen feminismien kanssa. Tämä on hyvä haaste, sillä jotkut ovat keskustelujen perusteella väittäneet minun olevan antifeministi tai miesasiamies tai muuta vastaavaa. 

Kun alan hahmotella vastausta kysymykseen "Miksi olen feministi?" ensimmäisinä asioina nousevat esiin feminismin ilmeinen aatehistoriallinen voittokulku sekä naisten huono asema globaalisti. Muiksi iteelleni tärkeiksi aiheiksi tunnistan marginaalissa olevien naisryhmien tilanteen parantamisen (esim. seksityöntekijät, siirtolaiset, kulttuurisesti alistetut naiset ja näiden intersektiot), seksuaalisen vapauden ja turvallisuuden edistämisen sekä normikriittisen asennekasvatuksen osana seksuaalikasvatusta ja yhteiskunnallista kasvatusta.

Feminismi on ollut tärkeä ja vaikutusvaltainen aate 1900-luvun alkupuolelta asti. Se on nostanut yhteiskunnalliseen keskusteluun arvokkaita kysymyksiä sukupuolesta, vallasta, normeista ja vapaudesta. Feministinen työ tasa-avoisen yhteiskunnan rakentamiseksi on vielä monin paikoin kesken, vaikka suuria voittoja on saavutettu. Pidän kuitenkin tänä päivänä keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä naisten asemaa globaalisti.

Esimerkiksi monien Etelä-Amerikan tai Afrikan maiden tasa-arvotilanne on käsittämättömän huono. Niiden rinnalla Pohjoismaissa käytävät tasa-arvokeskustelut ovat enempi hyvän tilanteen viilausta vielä paremmaksi. Monissa maissa taistellaan perusasioista: turvallisuudesta, terveydestä, sananvapaudesta, poliittisista oikeuksista.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Pohjoismaissa käsiteltävät tasa-arvokysymykset olisivat triviaaleja. Epäoikeudenmukaisten asetelmien ja rakenteiden korjaaminen on aina perusteltua. Pidän kuitenkin henkilökohtaisesti feminismille tärkeämpänä fokuksena suuren mittakaavan ongelmiin puuttumista sekä marginaalissa olevien naisryhmien aseman parantamista.

Olen ajattelutavoiltani aika klassinen liberaalifeministi, sillä pidän yksilönvapauden edistämistä keskeisenä feminismin tavoitteena ja työkaluna. Katson, että feminismin merkittävimmät saavutukset ja tärkeimmät tavoitteet perustuvat naisten mahdollisuuksien lisäämiseen erilaisia rakenteellisia esteitä purkamalla. Tähän liittyy myös kulttuuristen asenteiden kanssa työskentely, mikä tekee projektista osaltaan vuosikymmenten akselilla mitattavan.

Asennetyöskentelyyn ja vapauden edistämiseen liittyy myös ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi naisten hakeutuminen matalapalkkaiselle hoitoalalle voidaan nähdä sekä naisten valintana (mikään ei tosiasiassa estä heitä hakeutumasta muille aloille), mutta myös kulttuuristen normien tuottamana paineena (hoitoala nähdään perinteisesti naisten alana ja naisille sopivana alana). Tällaisten asetelmien purkaminen on hidasta ja vaatii varovaista normikriittistä työskentelyä. Vaikka asetelma nähtäisiin ongelmana, ei sitä voi purkaa nopeasti, sillä voimakkaat interventiot rikkoisivat hoitoalalle haluavien naisten vapautta valita oma ammattinsa.

Omalla alallani, seksuaalisuuden kentällä, pidän tällä hetkellä kulttuurissamme keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä seuraavia:

• naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja häirinnän vähentäminen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä
• äitiyteen liittyvien yhteiskunnallisten kustannusten jako tasapuolisesti
• seksuaalisen itsemäärämisoikeuden edistäminen erityisesti muista ihmisistä riippuvaisilla ryhmillä kuten vammaiset, nuoret, vanhukset (paradoksaalisesti näiden ryhmien itsemääräämisoikeutta rajoitetaan myös ns. konservatiivifeministisillä suojeluargumenteilla)
• seksityöntekijöiden seksuaalioikeuksien edistäminen
• maahanmuuttajanaisten seksuaalioikeuksien edistäminen
• sterotyyppien purkaminen naisten seksuaalisuuden kohdalla, esimerkiksi pornoa katsovat naiset, masokistinaiset, transnaiset, seksuaalisesti hyvin aktiiviset naiset jne.

Muitakin tärkeitä aiheta toki löytyy, ja joitakin olen voinut tässä ja nyt unohtaa listastani. Heitelkää kommentteihin lisää teemoja, jos olen mielestänne unohtanut jotakin erityisen tärkeää.

Joku saattaa kiinnittää huomiota siihen, että olen yllä kirjoittanut vain naisista, enkä ole huomioinut, että monet teemat koskevat myös muita sukupuolia. Lisäksi voidaan huomauttaa, että nykyisin feministit ajavat myös seksuaalisuuden monimuotoisuuden parempaa hyväksymistä ja etnisten vähemmistöjen asioita, rasismin vastustamista jne. Päätin kuitenkin tässä kirjoituksessa palata feminismiin nimen omaan naisten asemaa edistävänä aatteena ja pitäytyä sen rajaamisessa sukupuolten väliseen tasa-arvon ja rakenteiden purkamiseen.

Vaikka jotkut feministit käsittelevät vahvasti yllä mainittuja tärkeitä aiheita, katson että ne eivät kuulu feminismiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki laajemmassa tasa-arvokeskustelussa esiin nousevat muutkin teemat kuin sukupuoli, ja syrjäytymiseen, eri ihmisryhmien arvostukseen ja stereotyyppeihin liittyvät kysymykset linkittyvät sukupuoleen. Esimerkiksi naisten asema voi olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen hyvä, mutta jotkut naiset kärsivät moninkertaisesta stigmasta tai asenteista. Esimerkiksi kehitysvammainen nainen tai ulkomaalainen seksityöntekijä voivat kokea sellaistakin sukupuoleen liityvää painolastia, jota muuten ei kulttuurissamme sukupuolistereotyyppeihin enää liitetä.

Ja jonkinlaisena vastuuvapauslausekkeena on varmastikin hyvä huomauttaa, että feminismin käsittely yllä ei tietenkään tarkoita sitä, että en pitäisi tärkeinä muita sukupuolikysymyksiä, jotka eivät mahdu tässä käyttämääni feminismin rajaukseen. Pidän tärkeänä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä sukupuolista riippumatta.

Himokkaat katseet ja kyttäämisen etiikkaa

Rosa Meriläinen kirjoitti "hissikatseista" ja katsomalla alentamisesta Hesarin kolumnissaan Miesten himokkaat katseet loukkaavat (11.6.). Kolumni oli yllättävän hyvä puheenvuoro feministisen keskustelun vakioaiheesta. Valitettavan usein miesten katseista valittaminen kun on pelkkää seksuaalikulttuurin dilemmat sivuuttavaa vinkumista ilman loppuun asti ajateltua sisältöä.

Meriläinen kohdistaa kritiikkinsä oikein. Hissikatse, joka arvioi naista lihanpalana, on alentava ja useissa kohtaamistilanteissa aivan asiaton. Jos sitä tehostetaan vielä alentavilla tai loukkaavilla huomautuksilla, ei edes väärinkäsitykseen vetoaminen pelasta kyttääjää sikailutuomiolta.

Toinen asia on kokonaan se, tunnistavatko naiset hissikatseen oikein. Julkisuuteen nousseet tapaukset seksuaalisesta häirinnästä tai asiattomasta käytöksestä ovat joskus niin ohuita ja ristiriitaisia (tai huonosti uutisoituja), ettei väärinkäsityksiä voi sulkea pois. Myös jotkut naiset ovat eri syistä katseille niin herkkiä, että he tulkitsevat ihailun alentamiseksi.

Feministisen keskustelun sekavuudella on tässä osansa. Kun keskustelu seksuaalisesta häirinnästä oli kiivaimmillaan, jotkut keskustelijat esittivät femmaripäissään häirintää olevan kaiken, minkä kohde kokee häiritseväksi tai mistä hän ei pidä. No, minä en pidä country-musiikista enkä huru-uskovaisista - ja itse asiassa koen ne usein aika häiritseviksi. Pitäisikö laittaa nippu rikosilmoituksia vetämään?

Myös Meriläinen eksyy ydinasiasta puhuessaan "himokkaista katseista", esineellistämisestä ja sinkkubaareista. Erilaisissa tilanteissa on erilaisia katsomisen pelisääntöjä. Pelkkä halun ilmaiseminen tai seksuaalinen ihailu ei tee katseesta halventavaa. On tärkeää määritellä tarkoin, milloin kyse on esim. työpaikan tasa-arvoa heikentävästä kyyläämisestä ja milloin jokaisen oikeuksien rajoissa tapahtuvasta  ilmaisusta.

Sinkkubaarin heittäminen soppaan mukaan sumensi kokonaan kontekstin merkityksen. Hissikatse voi olla myös sinkkubaarissa tahditon ja huono strategia kumppanin etsinnässä, mutta se ei missään nimessä ole samaan tapaan eettisesti väärin kuin se on työnhakutilanteessa, palaverissa tai kahvitauolla.

Halun tai ihailun osoittamisen keskeisenä ongelmana on se, että osa naisista suorastaan haluaa katseita esim. pukeutumisellaan ja käyttäytymisellään, osa välttelee niitä ja osa ei tiedä, mitä haluaa. Kaikista hankalimpia tapauksia ovat näyttävästi tai paljastavasti pukeutuneet naiset, jotka tekevät niin muodin tai ristiriitaisten ajatustensa pohjalta. He saattavat kääntää pään ja kerätä katseita, mutta eivät osaa toimia tilanteiden kanssa. Juuri tällaisista ristiriidoista syntyy tilanteita, joissa tiukkaan tissejä korostavaan toppiin pukeutunut nainen riuvaa siitä, että hänen itse tekemäänsä korostukseen kiinnitetään huomiota.

Katsomisen etiikassa on tärkeää tahdikkuus ja tilannetaju. Vaikka katse ei voi vahingoittaa ketään suoraan, se ei ole missään nimessä yhdentekevä asia. Katse on sosiaalisen vuorovaikutuksen väline siinä missä puhe tai kehonkielikin. Katsomisen tyylin ja motiivin arvioiminen voi kuitenkin olla ylisensitiivisessä seksuaalikulttuurissamme erittäin vaikeaa, sillä sekä katsojan että katsotun olettamukset ja toimintaskriptit voivat erota toisistaan suuresti. Siksi koko asian ympärillä tarvitaan jäitä hattuun -asennetta, etenkin vapaamuotoisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Sikailuun puuttuminen on usein hankalaa, sillä sikailijat pyrkivät piilottamaan asenteensa juuri ja juuri sopivan käytöksen rajoilla olevaan ilmaisuun, aivan kuin verbaalisen nuorallatanssin mestari Halla-aho konsanaan. Toinen ongelma on se, että suomalaiseen temperamenttiin ei oikein tahdo istua "pienestä välittäminen", vaikka muka-pikkuasia onnistuisi tärvelemään kokonaan tasa-arvoisen ilmapiirin työpaikalla.

Sikailijoita olisi kuitenkin syytä ojentaa julkisesti juuri niissä tilanteissa, joissa sikailu tapahtuu. Muuten ongelmat painetaan villaisella tai yritetään lykätä viranomaisen tai lainsäädännön ratkaistavaksi. Sosiaalisten ongelmien ratkaisuksi kannattaisi kuitenkin aina käyttää ensisijaisesti vuorovaikutuksen keinoja ja julkista keskustelua. Virallisilla menettelyillä kun on tapana tehdä harmaan alueen asioista mustavalkoisia, mistä ei lopulta välttämättä hyödy edes asianomainen itse.

Feminatsit vauhdissa EU-komiteassa

Euroopan parlamentti on ottamassa lähiaikoina käsittelyynsä Naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunnan mietinnön, jolla ajetaan sukupuolistereotypioiden purkamista EU:n alueella. Mietinnöstä pyritään saamaan pohja uudelle EU-lainsäädännölle, jolla toteutettaisiin stereotypioiden vastaista työtä.

Lainsäädäntö ei välttämättä ole toimiva tai tehokas väline stereotypioiden purkamiselle, mutta kyseisen mietinnön suurimmat ongelmat eivät liity tähän. Stereotypioden keventäminen on sinänsä hyvä asia, mutta mietintö riehaantuu piehtaroimaan konservatiivifeministisissä fantasioissa sellaisessa mitassa, että naamani meinasi nyrjähtää sitä lukiessa.

Muutamia otteita perusteluista:

sukupuoleen perustuva syrjintä on yhä yleistä tiedotusvälineissä, viestinnässä ja mainonnassa ja edistää sukupuolistereotypioiden lisääntymistä varsinkin sitä kautta, että naiset esitetään myynninedistämisessä usein seksiobjekteina

nuorille suunnattujen laulujen sanoituksissa on seksuaalisesti ehdottelevaa sisältöä, joka usein ruokkii naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa

politiikan kuin talouselämän päätöksentekoelimissä esiintyy edelleen sukupuolistereotypioita ja seksismiä, seksistisiä kommentteja ja häirintää, mukaan lukien jonkinasteista seksuaalista häirintää ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Ja mietinnössä esitettyjä vaatimuksia ja toimenpiteitä:

kielletään alkoholiteollisuuden tapa esittää tytöt ja naiset seksiobjekteina

markkinoinnissa ja mainonnassa kunnioitetaan ihmisarvoa ja toimitaan nuhteettomasti

tuomitaan kaikenlaiset sukupuoleen perustuvat loukkaukset ja naisten ja tyttöjen halventaminen tiedotusvälineissä

kehottaa unionia tutkimaan lapsipornografian ja aikuispornografian välisiä yhteyksiä ja niiden vaikutuksia tyttöihin, naisiin, poikiin ja miehiin sekä pornografian ja seksuaalisen väkivallan välistä suhdetta

kehottaa unionia ja jäsenvaltioita ottamaan huomioon parlamentin 16. syyskuuta 1997 antaman päätöslauselman, jossa vaaditaan pornografian kaikkien muotojen kieltämistä viestintävälineissä sekä seksimatkailun mainostamiskieltoa ja toteuttamaan konkreettisia toimia vaatimusten täytäntöönpanemiseksi

Tässä vain osa mietinnön aivoituksista. Vaikka tyyli on virallinen, tekstistä paistaa läpi ajattelun taso: "Mä haluun, että köyhyys ja ilkeys poistuis maailmasta ja kaikki olis niinku kivoja ja reiluja. Ja sit se porno, se on vaan tosi paha juttu..." 

Huoli kaikenlaisen pahuuden "esiintymisestä" siellä sun täällä on varsin naiivia, sillä vaikka mitä tehtäisiin, niin maailma ei muutu kertaheitolla hyväksi. Jos perusteluna on jonkun asian "esiintyminen" jossakin, tällaisia viritelmiä voidaan kirjoittaa mistä tahansa aiheesta ja vaatia millaisia tahansa toimia. Takaan, että kaikenlaisista toimista huolimatta ei-toivottuja asioita tulee jatkossakin "esiintymään" tässä maailmassa.

Leväperäisellä ajattelutyöskentelyllä ja epämääräisellä uhkien maalailulla voidaan perustella kätevästi juuri niitä toimia, joita mietinnön kirjoittajat pitävät tärkeinä. Perusteiden ja lähtökohtaolettamusten ollessa joka tapauksessa kiistanalaista höttöä, on helpompi heitellä iskusanoja kuin pohtia vaikeita asioita kuten sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä monimutkaisia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia vaikuttussuhteita, median ja tiedonvälityksen merkityksiä ja valtavaa monimuotoisuutta, ihmisten motiivien ja arvojen moninaisuutta sekä liberaalin oikeusvaltion perusteita.

Kuitenkin juuri yllä mainittujen pohdintojen laiminlyönti tuottaa mietintöjä ja julkilausumia, joissa ideologisen kooman vallassa ollaan heittämässä lasta pesuveden mukana. Esimerkki: pornon kieltäminen sukupuolistereotypioiden vahvistamisen takia on täysin ristiriitaista ja mietinnössä esitettyjen tavoitteiden vastaista. Seksuaalisesti vapaamielinen ja avoin nainen on mitä vahvin perinteisten naisroolien rikkoja. Nainen aktiivisena seksuaalisena toimijana tuntuu pelottavan joitakin feministejä aivan valtavasti.

Juuri tällaista taistelua käyvät parhaillaan monet arabimaiden nuoret naiset mm. Aliaa Magda Elmahdyn johdolla. Pitäisikö hänen alastonkuvansa ja toimintansa kieltää seksististen stereotyyppien levittämisenä? Näyttää siltä, että mietinnön tekijät eivät olekaan oikeasti murtamassa stereotypioita, vaan asettamassa voimaan heidän itse valitsemiaan uusia stereotyyppejä naiseudesta ja sukupuolisuudesta.

Mietinnössä viljellään paljon 80-luvun feminismin väljähtynyttä termistöä, kuten "seksiobjekti", "seksualisoituminen" tai "halventaminen". Ne perustuvat radikaalifeministiselle ajattelutavalle, jossa salakavala miesriistäjien patriarkaatti aivopesee naiset tahdottomiksi uhreiksi - elleivät he valaistu ja näe feminismin totuutta. Vanhan taistoretoriikan kumu EU-komitean mietinnössä paljastaa, että osaamisen sijaan komiteaan on valikoitunut ideologista huttua suoltavia tyyppejä. Valitettavasti heidän paatoksensa on mennyt niin hyvin läpi, että ölinä on päässyt viralliseen paperiin asti.

Mietintö käsittelee mediaa nk. rokotemallin mukaisena toimijana, joka saa aivottoman massan käyttäytymään tahdottomasti. Lisäksi se elättelee vuosikymmeniä vanhoja virhekäsityksiä pornosta ja rohkenee lähteä (taas kerran) kieltämään pornoa kaikissa sen muodoissaan, vaikka antipornofeministit hävisivät aikanaan taistelunsa sekä poliittisesti että älyllisesti. Mietinnössä mennään jopa niin alhaiselle tasolle, että vipuvartta yritetään hakea mainitsemalla sana "lapsiporno" sopivassa yhteydessä.

Tällaiselle retoriikalle tyypilliseen tapaan erilaisten iskusanojen merkitys ja laajuus jätetään määrittelemättä. Kun epäsopivaksi toiminnaksi, sukupuolistereotyyppien ylläpitämiseksi ja häirinnäksi voidaan katsoa feminismin perinteessä vähän mitä tahansa tarpeen mukaan, piirtyy mietinnöstä kuva jonkinlaisena feministisen lainsäädännön Frankensteinin hirviönä. En mielelläni käytä stereotyyppisiä haukkumasanoja sukupuolikeskustelussa, mutta mietintöä lukiessa sana "feminatsi" jää häilymään kielen päälle...

Summa summarum, koska nuorisomusiikki aiheuttaa raiskauksia ja alkoholimainonta huoruutta, kiellämme kaiken! Ja koska kaiken takana on kuitenkin paha porno, niin se kielletään myös kaikista viestintävälineistä kaikissa muodoissaan. Siispä kirjat kieltolistalle, jos niissä mainitaan fallinen patriarkaatin symboli eli peenis. Mietinnössä jopa vaaditaan operaattoreita tarttumaan toimeen kieltojen toimeenpanemiseksi.

Pelottavaa on se, että jotkut ovat oikeasti käyttäneet arvokasta aikaa ja EU-kansalaisten verorahoja tällaisen roskan pungertamiseen ulos ajatustyöskentelyn peräreiästä. Onko nyt menossa jokin idioottimaisen konservatiivifeminismin uusi trendi, sillä oikeusministerin ja "professori" Johanna Niemen höseltäminen pahan prostitutsioonin kieltämiseksi osuu samaan saumaan? Tarvitsen hermoloman.

Naisvihaa ja nirsoilua

"Naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeudesta käyty keskustelu on käännetty jo niin, että se on miehiin kohdistuvaa sortoa", sanoo tuomiopäivän profeetta Arto Jokinen. Hän on TANE:ssa vaikuttava miestutkija, joka esiintyi YleX:n Etusivu-ohjelmassa keskustelemassa naisvihasta.

Vaikka Arto toteaakin keskustelun pirstaloituneen ja polarisoituneen, hän uskoo silti naisvihan olevan nousussa 2000-luvulla. Itse olen toista mieltä. Tasa-arvon ja liberaalin seksuaalikulttuurin voittokulku jatkuu nuorempien sukupolvien myötä, mutta uuskonservatiivit ovat saaneet rivinsä koottua ja ovat aiempaa äänekkäämpiä.

Uuskonservatismin nousussa erilaiset internetyhteisöt ovat avainasemassa. Samanmielisten keskustelukerhot vahvistavat änkyräasenteita ja internet tarjoaa niille julkaisukanavia suoraan kotisohvilta eetteriin. Kotimaan keltaisen lehdistön skandaalinhakuisuus ja sosiaalisen median kauhistelupiirit tekevät yhden takahikiän änkyrän aivopieruista kansallisen keskustelunaiheen.

Ei nykyinen asenneilmapiiri silti ongelmaton ole. Tasa-arvoinen ja vapaa yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, vaan sitä pitää aktiivisesti puolustaa kurjistajia ja vallanhamuajia vastaan. Hyvän puolustaminen ei kuitenkaan ole aina niin yksinkertaista kuin toivoisi. Miten erottaa aito miesten ongelmien setviminen naisvihamielisestä änkyröinnistä tai aito maahanmuuttokriittinen keskustelu rasistisesta roskasta? Joskus ero on hiuksenhieno ja toisinaan vastapuoli sekoittaa tahallaan asiat keskustelun vaikeuttamiseksi.

Hyvä esimerkki ongelmasta on radiokeskustelussa esiin noussut aihe miesten vaikeuksista löytää kumppania. Karkeimmillaan ongelman on esitetty johtuvan naisten nirsoilusta, mutta Arto kertoo säihkyvässä sotisovassaan asian olevan toisin: naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei voi kutsua nirsoiluksi. 

On aivan totta, että yksisilmäinen syyllistäminen on turhaa, sillä monimutkaisissa ihmissuhdekysymyksissä selitykset ja ratkaisut eivät löydy sormella osoittamalla. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on tietysti koko kysymyksen taustalla. Kenenkään ei ole pakko solmia suhteita, jos ei halua.

Asian käsittely jää kuitenkin hyvin vajavaiseksi, sillä sukupuolentutkijana Arton pitäisi kyllä ymmärtää rakenteellisten kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vaikutukset asioihin. Kumppanin löytäminen ei ole pelkästään autonomisten yksilöiden rationaalista päätöksentekoa, vaan siihen vaikuttavat suuresti vallitsevat käsitykset ihmissuhteista, median ja vertaisryhmän esimerkit sekä kohtaamistilanteisiin liittyvät normit.

Sosiologisen tutkimuksen näkökulmasta voi olla ihan hyvin niin, että hypoteesi "naisten kovat kriteerit parinvalinnassa tuottavat paineita miehille" osoittautuu perustelluksi - kyseessä on sama asia kuin tahdittomasti esitetyssä "nirsoilussa". Voi myös olla, että kyse on monimutkaisemmista vaikutussuhteista tai pelkästään siitä, että kumppanin valinnan kriteerit ovat ylipäätään koventuneet. (Yksi keskustelunavaus tällä)

Seksuaalinen itsemäärääminen toteutuu kultturisessa ympäristössä sosiaalisen verkoston vaikutuspiirissä. Tarkkaan ottaen itsemäärämisoikeus ja nirsoilu eivät ole mitenkään toisilleen vastakkaisia asioita. Itsemääräminen mahdollistaa nirsoilun. On sitten täysin eri asia, nirsoilevatko naiset todella, vai onko kyse jostakin muusta. 

Kumppanin löytäminen on kuitenkin niin keskeinen elämään vaikuttava tekijä ja onnistuessaan merkittävä onnellisuuden lähde, että ei ole yllättävää valintakriteerien olevan korkealla sukupuolesta riippumatta. Jos parinvalinnan kovuus kuitenkin aiheuttaa kohtuuttomia paineita ja kärsimystä, ehkä asiaan olisi hyvä jotenkin puuttua, vaikkapa ihmissuhdekasvatuksella?

Tasselit viuhumaan

Uusburleski edustaa puhtaasti nykyaikaista myönteistä seksuaalikulttuuria. Sen arvoihin kuuluvat ilo, hyväksyntä ja monimuotoisuus. Kauneus ja eroottisuus saavat monenlaisia ilmentymiä ja niiden konventioilla leikitellään vuoroin pisteliäästi ja vuoroin hyväksyvästi.

Nenännyrpistelijöille uusburleski on hankala paikka. Se on avoimen eroottista, mutta sitä ei voi parjata perinteisin hokemin. Se ei ole naista halventavaa, ei alentavaa, ei passiivista eikä esineellistävää. Niuhottajan aseiksi jäävät ainostaan typerät tokaisut: "Minä en ainkakaan missään verkkosukissa keikistelisi muiden katsottavana" tai "kuka nyt haluaisi tanssitaidottomia peruspulliaisia katsella". Näiden "argumenttien" variaatioita näkee runsaasti arvostelijoiden kirjoituksissa.

Uusburleski on sekä esiintyjille että katsojille armollista siinä mielessä, että sen henkeen kuuluu vahvasti aito itse tekemisen ilo. Toki ammattimaisiakin burleskitähtiä on, mutta tämän kulttuurin kova ydin löytyy omaehtoisten harrastajien parista. Seksikkyydellään myyviä diivoja on ollut maailmassa aina, ja on lopulta ihan sama, mikä heidän kontekstinsa on - tässä mielessä populaarikulttuuri, porno ja burleski eivät eroa toisistaan. Uusburleskin sydän on juuri monimuotoisuudessa ja hyväksynnässä, jotka saavat parhaimman asunsa alakulttuurissa.

Myönteisestä ilmapiiristään huolimatta uusburleskin suhde eroottisuuteen ei ole aivan ongelmaton. Tasselit osuvat sattumalta hyvin yksiin amerikkalaisen nännisensuurin kanssa ja burleskikulttuuriin asettuneet paljaan pinnan rajat ovat nykyisen seksuaalikulttuurin sallivuuteen nähden kysymyksiä herättäviä. Miksi rajat ovat olemassa? Onko syynä helppous, sovinnaisuus vai historialliset esikuvat?

Keskustelin paljaan pinnan rajoista pitkään Itty Bitty Tease Cabaretin tyttöjen kanssa ja kysymys jäi heillekin avoimeksi. Rajojen olemassaolo mahdollistaa ainakin sen, että burleskin painopiste asettuu jonnekin aivan muualle kuin eroottisuuteen. Tinker Bellin mukaan "burleski nimenomaan haastaa ennakko-olettamukset siitä, miten seksuaalisuutta saa tuoda esiin; se mahdollistaa parodian ja karnevalisoinnin."

Hyvä näin! Itse pidän kovasti uusburleskin arvomaailmasta, mutta ehkä liikkeen sisäinen itseymmärrys kaipaa vielä pohdintoja ja ongelmatisointeja siitä, miten erotiikka ja sen rajat ilmenevät sen konventioissa. Uusburleskin paljaan pinnan rajojen yhteenosuminen perinteisen sovinnaisen koodiston kanssa on kysymyksiä herättävä sattuma.

Rumat suomalaiset

Eräät hyvin säntillisesti laittautuneet virolaiset naiset kertoivat minulle, että suomalaiset naiset ovat rumia. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan repiä enempää juopaa veljeskansain välille, vaan pohdiskella ulkonäkönormeja. Kysymys lienee siitä, millä perusteella ihmisiä voidaan kutsua rumiksi tai kauniiksi, ja miksi moisia arvostelmia tehdään. Keskustelu aiheesta paljasti virolaisten käsityksen tästä asiasta liittyvän erityisesti kauneudesta ja hoikkuudesta huolehtimiseen.

Lyhyessä keskustelussa mielestäni erityisen kiinnostavaa oli naisten haudanvakava asennoituminen omiin kauneuskäsityksiinsä. Heille ne vaikuttivat olevan aitoja, kulttuurista riippumattomia tosiasioita, joiden kyseenalaistaminen on turhaa, jopa mahdotonta. Puolustaakseni suomalaisia tässä maaottelussa, haluan kiinnittää huomiota siihen, että Suomessa on varsin moniarvoinen kulttuuri pukeutumisen ja kauneuskäsitysten suhteen.

Moniarvoisuuden etuihin kuuluvat erilaisten tyylien hyväksyminen osana kauneusdiskurssia ja juuri tietynlaisen ulkonäön merkityksen rapautuminen sosiaalisen hyväksynnän ehtona. Lisäksi ulkonäkönormien väljyys tukee irrottautumista ulkonäköön liittyvistä ennakkoluuloista. Mitä väljemmät normit ovat, sitä enemmän ne antavat tilaa yksilöllisyydelle.

Luulenpa, että tässä asiassa "rumat" suomalaiset vetävät lopulta pidemmän korren.

Epävirallinen välihuomautus

Hännikäisen aiheuttamaa turbulenssia on puitu Hesarissa oikein kolmen mielipidekirjoituksen voimalla. Tilanne on vakava! Helpotusta pullosta...

Kauneus on tuijottajan silmässä?

Edellisessä tekstissäni lupailin paluuta kauneuden äärelle. En kuitenkaan tarjoile täällä näyttelijättäriä, goottilolitoja tai ihania silmalasipäisiä lukutoukkia, vaan sukellan siihen substanssiin, joka heitä yhdistää.

Aiheen valinta kumpuaa Anne Moilasen feministisen manifestin kohdasta: "Tulta munille sille, että naisen pitäisi olla ikuisesti nuori ja kaunis ja laiha!" Väitettä ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisesti, mikäli haluaa ymmärtää kirjoittajan kannan. Väite kuitenkin sisältää ajatuksen, että nuoruuden, kauneuden ja laihuuden ihanteissa olisi jotakin väärää.

Naomi Wolf esittelee teoksessaan Beauty Myth näkemyksen, jonka mukaan kauneuden ihanteet ovat täysin sosiaalisesti luotuja ja pohjaavat ainostaan partiarkaatin vallanhaluun. Miehet siis painostavat naisia noudattamaan ihanteitaan ja rankaisevat niitä, jotka eivät ihanteiden muottiin taivu. Moilasen päräytys noudattelee samaa ajattelutapaa.

Nykyaikainen sosiobiologia kiistää edellisen ajatuksen jyrkästi. Jo pelkästään Darwinin havaintoihin pohjaten voidaan todeta, että eri eläinlajien naaraat kilpailevat toisiaan vastaan urosten huomiosta. Kilpailulajeina ovat hyvän terveyden ja lisääntymiskyvyn tunnusmerkit. Ihmisnaisissa miehiä erityisesti kiinnostava kauneus viestittää samaa asiaa. Kauneus tarkoittaa karkeasti ilmaistuna symmetriaa, hyvää ihoa, sopusuhtaisuutta, terveyttä ja kohtalaista ruumiinkuntoa. Ihmisellä on nämä ominaisuudet todennäköisemmin nuorena kuin vanhana.

Tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta Wolf-Moilasen ajattelu on pielessä oikeastaan ihan joka kohdassa. Kauneusihanteiden taustalla ei ole miesten ylivalta, vaan naisten keskinäinen kilvoittelu. Ihanteet eivät ole sosiaalisesti luotuja, vaan pohjautuvat evoluution realiteetteihin ja ovat havaittavissa kaikissa kulttuureissa. Ja lopuksi, kukaan ei erityisesti rankaise ihanteista jääviä - pelkästään sen ymmärtäminen, että ei ole kaunis tai saa ihailua kohdalleen, voi olla rankkaa.

Kauneuden ihailu ei ole mitään demonista pahuutta, eikä siitä pitäisi ketään syyllistää. Tiukkoihin kauneusihanteisiin takertuminen ei myöskään ole pakollista - oman tyylin ja itsetunnon löytämiseen on monia reittejä. Saattaa olla, että kauniilla ihmisillä on joissakin asioissa helpompaa, mutta sille tuskin mahtaa mitään. On myös niin, että jotkut ovat älykkäämpiä ja jotkut vahvempia kuin toiset.

Toistan vielä edellisen tekstini loppukaneetin: Moilasen meuhkaaminen ei ole toimiva ratkaisu tähänkään asiaan. Faktat ovat perseellään ja konseptit sekaisin. Asiaan voi suhtautua lämmöllä ja huutamatta: kannatan kauneusihanteiden laventamista, erilaisuuden hyväksymistä ja lämpimämpää suhtautumista rumiin, vanhoihin ja lihaviin ihmisiin.

Edellinen koskee myös vatsakkaita ikääntyneitä miehiä.

Vittu!

Se on aina kielen päällä. Siihen turvaudutaan vihan, hädän ja riemun hetkillä. Se voimistaa vihaa, lamannuttaa pelon ja väkevöittää kiroukset! Se yhdistää nuoret ja vanhat. Se on oma moduksensa ja välimerkkinsä!

Vittu on edellisen perusteella äärimmäisen voimallinen ja monikäyttöinen olio. Vanha kansa ja folkloristit tietävät, että vitun väki on mahtava voima, joka saattoi kirota tai siunata ihmisen. Vanhoissa loitsuissa karja saatettiin ajaa laitumelle emännän haarojen välistä (emännän seisoessa navetan katolla), jotta se saisi vitulta suojelevan siunauksen päällensä.

Nykyisessä puhekielessä vittua manataan myös suojelukseksi ikäviltä asioilta tai antamaan voimaa vastoinkäymisissä. Tyypillinen suomalainen huudahdus voisi kuulua vaikka: "Vittu, kalja on loppu!". Tällöin vitun väkeä anellaan suojelemaan koettelemukselta.

Toinen vitun voimaan luottava puheenparsi on kiroukset ja solvaukset. Tavallisimmat kiroukset ovat muotoa: "Painu vittuun!" tai "Vitun kusipää". Ensimmäinen on kovaa tavaraa. Se pyrkii tekemään tyhjäksi kirouksen kohteena olevan henkilön kääntämällä hänen syntymänsä toisin päin. "Painu vittuun" tarkoitaa siis toivetta siitä, että henkilö lakkaisi olemasta kerta kaikkiaan.

"Vitun kusipään" voisi tulkita joko syntymästään asti parantumattomaksi kusipääksi tai sitten vittu on vain kusipäisyyden suuruutta alleeviivaava ponsi. Vastaavaa suuruutta ilmaisevat myös riemukkaat huudahdukset, kuten "vitun siistii" tai "saatiin ihan vitusti massii".

Sanan käytön levitessä ja arkipäiväistyessä on sille myös kehittynyt erikoisia käyttötapoja, joiden käyttö ei selity vitun väellä. Tällaisesta on esimerkkinä edellä mainitun "vitun siistii"-lausahduksen ironinen käyttö, jossa sana vittu onkin käänteisessä merkityksessä jotakin todella tyhmää tai ankeaa. Tällainen heittely on vaikeasti selitettävissä, sillä vittu on hyvä, haluttava ja mahtava asia, joko voi olla yhteydestä riippuen pelottava tai vaarallinen, mutta ei missään nimessä ankea tai huono.

Ehkä kyse on vain siitä, että sanan yleistyminen on johtanut sen alkuperäisten merkityksien unohtumiseen ja muistiin on jäänyt vain sanan sievistelevä kieltäminen. Kun kirkko kansaa "sivistäessään" on puuttunut pakanallisiin ja seksuaalisiin voimasanoihin, on vitun mahti pyritty esittämään mahdollisimman epäedullisessa valossa. Tästä johtuen mielikuvamme vitusta lienevät osin vääristyneitä.

Poikkeuksena tästä on kuitenkin käsite "vitutus". Vaikka kyse on kielteisestä tunteesta, on sanan merkitys ymmärrettävissä näin: Vittu on ihana asia. Kun sitä ei saa, iskee vitutus eli vitunhimo. Tyydyttämättömänä vitunhimo on kauhea asia. Eli vitutus tarkoittaa mitä tahansa yhtä kamalaa olotilaa!

Kirjoitukseni tarkoitus on poliittinen, ei tieteellinen, joten jos joku folkloristi havaitsee vittutietämyksessäni pahoja virheitä, niin otan ilolla huomautuksia vastaan. Vittupoliittinen taka-ajatukseni on pyrkiä nostamaan sopimattomana sanana pidetyn sanan arvoa ja merkitystä. Kyseessähän on hieno, arvokas, haluttava ja voimallinen olio. Käyttäkäämme tätä voimasanaa ylpeästi ja oikein!

Sukupuolittunutta väkivaltaa

En ole aiemmin kirjoittanut suoraan henkilökohtaisista kokemuksistani. Tällä kertaa teen poikkeuksen, koska aihe on erityisen mehukas. Otetaan siis sille! Kukin ottakoon mitä haluaa...

Olin juuri Apulanta-yhtyeen keikalla eläytymässä rock-heavy-grunge-punk -tunnelmiin ja moiseen toimintaan kuuluu myös pogoominen, pomppiminen ja hikinen liiskaantuminen toisten kehoihin väkijoukon puristuksessa. Niille, jotka eivät ole eläneet punkin tai uuspunkin aikakausia, kerron että pogoominen on raisua, mutta vaaratonta ja väkivallatonta poukkoilemista vauhdikkaan musiikin tahdissa.

Rock-musiikkia kuuntelemaan oli myös tullut runsaasti pikkujoulutunnelmaisia nuoria naisia, joilla oli ilmiselviä vaikeuksia sopeutua energiseen liikehdintään esiintymislavan etureunan tuntumassa. He yrittivät tiukasti pysyä paikallaan väkijoukon liikehtiessä sekä murjottivat ja tönivät kaikkia, jotka heihin vahingossa osuivat.

Oman tilan ja kehollisen koskemattomuuden ajatukset eivät päde tiiviissä väkijoukossa eturivin tuntumassa, missä eläytyminen ja liikehdintä on rajuinta. Jos sinne välttämättä haluaa änkeä (lähelle iiiihania esiintyjiä), niin pitää myös osata varautua tungokseen ja tahattomaan tönimiseen. Oman kehollisuutensa kanssa pitää olla tuollaisissa tilanteissa niin sinut, että jokaisesta osuma ei muutu ongelmaksi.

Todella häiriintynyttä on kehollisuusongelmien purkaminen väkivallalla. Osalla lavan edessä patsastelevista tytöistä on sellainen käsitys, että on hyvä iskeä kyynärpäällä eloisasti tanssivia tai pogoovia ihmisiä, jos nämä vahingossa osuvat heihin. Eivätkä näiden raivottarien kyynärpääiskut ole välttämättä kevyitä huomautuksia, vaan eräskin päätti täräyttää minua hampaat irvessä kylkiluihin.

Ilmeisesti minua päätä lyhyemmällä tytöllä oli jonkinlainen kuvitelma sukupuolensa tarjoamasta väkivaltamonopolista. Hän luultavasti kuvitteli, että naisena hän saa lyödä miestä vapaasti, mutta mies ei saa lyödä häntä. Itse olen sen verran tiukka tasa-arvon kannattaja että annoin välittömästi samalla mitalla takaisin...

Joillakin naisilla tuntuu olevan uskomaton määrä sukupuolitunutta röyhkeyttä. He kuvittelevat voivansa ilmoittaa säännöt väkijoukon liikkeille rokkikeikalla. Lisäksi he kuvittelevat voivansa kertoa mielipiteensä lyömällä toisia ihmisiä - ja selviytyvänsä siitä kuiville vetoamalla naiseuteensa. Jotkut miehet ovat myös niin pöhköjä, että he puolustavat mieluusti tyttöystäviensä röyhkeää käytöstä asettumalla kilviksi siinä vaiheessa kun tönivä, kampittava ja hakkaava neitokainen alkaa joutua pulaan käytöksensä takia.

Opetelkaa edes vähän hyväntahtoisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Jooko?

Pornon ihanat naiset, osa 4

"Porno on rumaa", tyyskähtää nuori nainen perusteluksi sille, että hän ei pidä pornosta. Joidenkin henkilökohtaisen estetiikantajun lisäksi pornon väitetty rumuus on häirinnyt myös monia ylevyydestään kiinni pitäviä yksilöitä kuten poliitikkoja ja akateemikkoja. Eihän kenenkään ole pakko pornoa kauniina pitää, mutta jokin kuitenkin korvaani särähtää aina kun valitetaan pornon kaameasta rumuudesta - pornohan kuvaa kuitenkin seksiä.

Onko valittajilla mielessään kuva seksistä romanttisena lemmiskelynä, vai sekoitetaanko pornoangstin iskiessä omat moraalikäsitykset ja estetiikka? Nimittäin tosielämässä ponnekas rytyyttäminen näyttää varsin samanlaiselta kuin ponnekas rytyyttäminen leffassa: hiki virtaa, liha lätisee, tissit hytkyy, typy haukkoo henkeään ja äijä irvistelee.

Ja sitten niihin naisiin, joista otsikossakin on puhe. Jotkut naiset pitävät erityisen ällöttävinä kuvia, joissa naiset esittelevät pimppejään jalat apposen auki tai nelinkontin pyllistäen. Rohkenen kuitenkin epäillä, että näitä revittelykuvia kohtaan tunnettu inho on luonteeltaan enemmän moraalista kuin esteettistä. Myötähäpeä siitä, että joku paljastaa itsensä sopimattomalla tavalla virittää inhon tunteen. Pimppikuvia inhoavat naiset kohtaavat sisäisen naisvihaajansa.

Minun on vaikea ymmärtää, mitä rumaa pimpin kuvaamisessa on. Kyseessä on osa ihmisen ruumiista. Ja kuten mikä tahansa ruumiin osa, voi pimppikin olla ruma tai kaunis. On rumia ja kauniita polvia, ja rumia ja kauniita käsiä. Se, että pitää kaikkia pimppejä (tai niiden kuvia) rumina kielii jostakin muusta kuin esteettisestä arvostelmasta.

Naisten ja seksin näkeminen kauniina pornossa onkin enemmän asennoitumiskysymys kuin varsinainen esteettinen kysymys. Se voi olla kaunista, jos sen haluaa nähdä kauniina.

Pornon ihanat naiset, osa 3

Kun puhun pornon ihanista naisista, jollekin vääräleualle saattaa tulla mieleen 80-luvun valtavirran arkkityyppi: blondattu ja tyvikohotettu pehko, solarium-rusketus, tekokynnet ja ripset, pallonmuotoiset tissit ja liikaa meikkiä... Ohops, tulinkos nyt vahingossa kuvailleeksi Johanna Tukiaisen?

Kuitenkin jopa kasariporno tarjoaa vaihtelua. Silikonien haastajina ovat olleet teinibuumin pienirintaiset näpsäkkäät naiset ja aina muodissa olevat luonnolliset uhkeat luomutissit. Pahin huonoiksi transvestiiteiksi puettujen naisten kausi on kuitenkin ohi (oikeat transut ovat toki aina kuumaa kamaa) ja naisvartaloiden kirjo on levittäytynyt pornoon koko uljaudessaan.

Ameriikan ihmemaan valtavirtapornossa naisen pyöreys ei ole mikään ongelma. Tämä heijastellee kansallisen rasvaprosentin lisäksi myös sitä, että muodokkuus ja luonnolliset rinnat ovat ovat nostaneet osuuttaan rutkasti 90-luvun aikana. Ja juuri pornoon kurvit sopivat hyvin: täyteläiset muodot näyttävät ruudulla hyvältä.

Muotimaailman androgyyni laihuus loistelee poissaolollaan pornon maailmassa. Ana-pornoa löytyy marginaalista, mutta se on paljon paljon pienempi ryhmä kuin rehevien ylipainoisten naisten kuvastot. Pornoa on siis turha arvostella vääristyneestä tai painottuneesta naisen vartalokuvan esittämisestä. Tarinan pahis asuu muotikorporaation kattohuoneistossa.

Porno näyttää, että kuka tahansa nainen voi olla seksikäs ja seksuaalinen vartalosta tai iästä riippumatta. Jos on nähnyt kaksi mainstream-leffaa, niin on turha vielä tehdä johtopäätöksiä pornon naisista. Ala on segmentoitunut tarkasti ja vaihtelun hahmottamiseksi pitää osata katsoa oikeaan paikkaan. 50+ pornoa ei löydä teen-otsikon alta.

Ikähaitarissa lystikäs ilmiö on ns. MILF-porno. Lyhenne tulee amerikkalaisilta pornosivuilta ja tarkoittaa "Moms I'd Like to Fuck" eli vapaasta käännettynä "naitavat mutsit". Suuressa suosiossa oleva alagenre nostaa esille kotirouvafantasiat uudessa muodossaan - samalla hehkutetaan kypsää kauneutta ja seksuaalisuutta.

Pornon ihanat naiset, osa 2

Monesti on väitetty, että porno ei anna oikeaa kuva naisesta tai naisen seksuaalisuudesta. Väittäjällä on varmaan mielessään jokin ihanteellinen naisen malli, jota jokaisen naisen maailmassa pitää edustaa. Toisessa yhteydessä tällaista taidettaisiin kutsua eugeniikaksi - eli puserretaan kaikki ihmiset sopivaan kuutiomuottiin. Ja kun nykyaika ei enää kelvottomien naisten kasvatuslaitoksia juurikaan suosi, niin aseeksi on otettava jotakin muuta - syyllistäminen.

Oikeaa kuvaa naisesta on etsitty esimerkiksi äitiydestä, hoivaamisesta, kodin hengettärestä, lesboudesta, siveydestä, emansipaatiosta, aistillisuudesta ja tunteista. Väärä kuva löytyy miltei joka kerta huorasta tai pornosta. Nainen joka luopuu arvokkaimmastaan liian helposti on arvoton. Tavallisesti naiset toimivat itse toistensa syyttäjinä ja tuomareina. Toisten mustamaalaaminen on yksi keino nostaa omaa asemaansa. Vai mitä Andrea ja Catharine!

Pornon naiskuvaa on myös arvosteltu vääristelystä sillä perusteella, että nainen esitetään aina halukkaana ja valmiina seksiin. Voisikohan tässä hyyyyvin arveluttavassa esittämistavassa olla taustalla se, että pornossa on kyse seksistä. Kieltäytymistä ja vaivautunutta välttelyä esittävä parisuhdedraama olisi varmasti myyntivaltti pornomarkkinoilla. Minulle heti yksi!

Jospa kuitenkin on niin, että naiseus on jotakin pirstaleista, muuttuvaa ja yksilöllistä. Toisin sanoen naiseus koostuu niistä asioista, joita naiset tekevät. Tähän luetaan mukaan esiintyminen pornossa ja seksin myyminen. Oikea kuva naisen seksuaalisuudesta kattaa kaikki mahdolliset tapaukset eli ei ole olemassa mitään Oikeaa Kuvaa isoilla kirjaimilla. Elämää ei voi pusertaa pikku kuutioihin järjestelmälliseksi ja hallittavaksi kokonaisuudeksi, vaikka sitä monet epätoivoisesti yrittävätkin.

Pornon ihanat naiset, osa 1

Omien rajojen etsiminen ja venyttäminen on yksi arvostettu piirre mieskulttuurissa. Extreme-lajit ja Jackass/Duudsonit -tason töhöily ovat hyvin suosittuja - jos ei itse tehtynä niin ainakin katsottuna ja diggailtuna. Kipu, pienet vammat ja itsensä häpäiseminen ei merkitse mitään, kun pääsee laskemaan roskiksella kivikkoista mäkeä, ja tietää, että tuhannet pahvipäät katsovat sitä televisioistaan ihaillen.

Pornossa esiintyviä naisia voi katsoa samalla tavalla. Etenkin heitä, jotka tekevät extreme-akteja. Yleensä rajut kimppapanot tai syväkurkut nähdään jollakin tavalla naisia alentavina tai hyväksikäyttävinä. Yhtä lailla niitä voidaan katsoa rajoja rikkovina. Rajun kohtelun kohteena oleva nainen voikin testata ja venyttää omaa sietokykyään (ja ruumiinaukkojaan), jolloin hänen tekonsa on aivan verrannollista Jackass-ajattelun kanssa.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jostakin syystä naisille rempseä revittely ei ole samanlaisen ylpeilyn ja suosion aihe kuin miehille. Painaako kunniallisen naisen rooliodotus päälle? Nimittäin mitä alentavaa on siinä, että nainen itse päättää mennä mukaan kuvauksiin, jossa hänen tarkoituksensa on ottaa suihin niin kovaa kunnes ykä lentää. Behind the scenes -pätkissä samat naiset kertovat motiivikseen kokeilunhalun. Jotkut jopa sanovat pitävänsä rajusta suikista.

Väheksynnän sijaan onkin syytä nähdä extreme-pornossa (ja ehkä muussakin) esiintyvät naiset eroottisina taiteilijoina, jotka pystyvät uskomattomiin suorituksiin. Harvapa meistä pärjäisi kunnialla 5 valtavan kyrvän kanssa, ottaisi niitä samanaikaisesti joka reikään ja vielä hymyilisi!

Naistenpäivä - mikä se on?

Naistenpäivän jälkeisessä todellisuudessa liikkuu outoja myhäileviä olentoja, jotka jatkavat jaaritteluaan verkon ihmeellisillä värähtelytaajuuksilla. Mutta naiset, nuo vaikeasti määriteltävät feminiinisen olemisen tyylittelijät; nuo ihanat, kiinnostavat, kauhistuttavat, pelottavat, alistetut ja alistajat - mitä ne ovat? Tietääkö Butler? Tietääkö Laasanen? Tietääkö kukaan?

Ovatko he biologisen luokitteluperusteen vankeja, kulttuurisen merkinannon ilmavia ailahduksia, universaalikiistan ympäripyöreitä yleiskäsitteitä? Miksi meitä kiinnostaa, ketkä ovat miehiä ja ketkä naisia? Miksi haluamme luokitella ihmisiä niin tiukasti, että vanne meinaa kuristaa hengiltä ne, jotka eivät luokitteluun halua tai voi alistua?

Ihminen luokittelee, lajittelee, asettelee ja säätelee. Onko kuitenkin käynyt niin, että aika on ajanut sukupuolten luokittelujen ohitse? Miesten ja naisten erilaiset roolit olivat ymmärrettäviä vielä vanhaan aikaan. Nyt kone kyntää ja nostaa, tutteli ruokkii lapset ja keskoskaappi tekee kohdun virkaa. Kulttuurimme edellytykset ovat vieneet sukupuolten perinteisiltä roolijaoilta pohjan. Se tekee kipeää hidasliikkeiselle mentaliteetille.

Kuitenkin kiinnostus toisenlaisiin ruumiisiin on säilynyt. Jos ruumiin ominaisuudet eivät meitä kiihottaisi, olisimme kaikki omniseksuaaleja, joille tärkeintä olisi persoonallisuus. Koska ruumiilla on kuitenkin suuri rooli kiihkomme herättäjänä, kiinnostaa meitä myös se, millainen tuo ruumis on. Seksuaaliset identiteetit voivat olla kulttuurimme rakennelmia, mutta voiko himo olla kulttuurin tuotetta?

Biologeille on päivänselvää, että himo on lisääntymisvietistä syntynyttä. Se, mihin ihminen viettejänsä ohjastaa, on hänen oma asiansa. Kummallista on se, että kautta aikojen meidän kulttuurimme ovat sekoittaneet piinkovia moraalisia uskomuksiaan erilaisiin himon toteutumiin. Suvut ovat hallinneet maita, ja näitä sukuja on hallittu säätelemällä jälkeläisten saantia. Moraaliset uskomukset ovat kiinnittyneet taloudellisiin kysymyksiin ja valtaan.

Ydinkysymys kuuluukin, miksi yhteiskunta, jossa suku ei enää ole tärkein vallankäytön taho, edelleen pitää vallalla entisaikojen seksuaalimoraalia ja uskomuksia sukupuolten välisistä välttämättömistä roolieroista? Mistä johtuu nykykulttuurimme seksuaalimoralismi? Pelkäävätkö ihmiset niin paljon perinteestä irrottautumista, että mieluummin sulkevat silmänsä vapaudeltaan ja tukeutuvat Sääntöön, Tapaan ja Tavalliseen?

Pohdiskellen naistenpäivän jälkeisessä todellisuudessa...