Seksologiaa vasaralla Nietzschen tapaan

Minuun kohdistuva loanheitto on saavuttanut uusia horisontteja puuttuessaan luentoihini seksologian kouluttajana. Tämä antaa oivallisen tilaisuuden katsoa tarkemmin, millaisiin väitteisiin on päätetty tarttua ja mitä niiden taustalla oikeasti on. Käsittelen alla viisi minun suuhuni laitettua väitettä, joiden kai pitäisi olla jollakin tapaa huolestuttavia, kun ne on haluttu nostaa silmätikuksi.

Turvavyöt kiinni, tästä tulee pitkä teksti!


Väite: olen sanonut, että yläkouluikäisille saa näyttää pornoa opetusmielessä

Väitteen esittäjältä on mennyt sekaisin pari toisiaan lähellä olevaa käsitettä: porno ja seksuaalisesti eksplisiittinen kuvamateriaali. Ne ovat kieltämättä hyvin lähellä toisiaan, sillä kuvallinen porno on lähtökohtaisesti seksuaalisesti eksplisiittistä kuvamateriaalia, mutta kaikki seksuaalisesti eksplisiittinen kuvamateriaali ei kuitenkaan ole pornoa.

Seksuaalisesti eksplisiittinen kuvamateriaali tarkoittaa paljastavasti ja suoraan seksiä, alastomuutta tai vehkeitä esittävää kuvastoa. Tällaisella materiaalilla voi olla monenlaisia käyttötarkoituksia. Esimerkiksi anatomisesti tarkan peniskuvan kohdalla voi olla vaikeaa erottaa pelkän kuvan perusteella, onko kyse lääketieteellisestä anatomian kuvamateriaalista, seksuaalikasvatusmateriaalista vai pornokuvasta.

En ole luennoillani väittänyt, että seksuaalikasvatuksessa nuorten kanssa pitäisi näyttää pornoa. Sen sijaan olen usein argumentoinut sen puolesta, että seksuaalikasvatuksessa pitäisi käyttää seksuaalisesti eksplisiittistä kuvamateriaalia alastomista kehoista, erilaisista vehkeistä ja seksistä - ja tällainen materiaali voi olla visuaalisesti hyvin lähellä pornografista kuvastoa.

Tämä ei ole mikään uusi ajatus. Suomessa on käytetty tällaisia materiaaleja jo 70-luvulta, ja esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa, Hollannissa ja Britanniassa on tehty myös 2000-luvulla uudehkoja materiaaleja, joissa seksiä ja kehoja kuvataan peittelemättä. Tällaisia ovat mm. RFSU:n Sex på kartan sekä Dictionary ja Pussypedia, joissa esitetään valokuvia erilaisista vehkeistä. Tai Norjan yleisradion Pubertet, joka löytyy myös YLE Areenasta nimellä Murrosikä. Tai Briteissä näytetty TV4:n Sex Education Show ja Naked Education, joiden taustalla oli tavoitteena kiertelemättömyys, alastomien kehojen normalisoiminen ja kehopositiivisuus.

Seksuaalisesti eksplisiittisille seksuaalikasvatusmateriaaleille on tarvetta, sillä seksuaalikasvatuksessa valitettavan usein sivuutetaan ja kierretään nuoria paljon kiinnostavat aiheet, jotka liittyvät suoraan kehoon ja seksin tekemiseen. Pelkkä yleistasoinen puhe seksuaalisuudesta tai lisääntymisbiologian läpikäyminen ei riitä seksuaalikasvatukseksi, vaan aihetta pitää lähestyä rehellisesti nuorten tarpeita ja kysymyksiä kuunnellen - ja ne ovat usein hyvin suoria, jos niille annetaan tilaa.

Nuorista valtaosa on katsonut tai ainakin nähnyt pornoa. Osalle porno on tärkeässä roolissa oman seksuaalisuuden tutkimisessa sekä sooloseksissä. Porno voi herättää paljon kysymyksiä ja pohdintoja omasta seksuaalisuudesta sekä pornon roolista seksuaalikulttuurissa. Kaikkien kohtaavaa työtä tekevien seksologian ammattilaisten pitäisi hallita pornokasvatuksen perusasiat ja pystyä kohtaamaan nuorten kertomat pornokokemukset ja nuorten maailma ilman häkeltymistä, tuohtumista tai tuomitsemista.


Väite: käyttämäni seksuaaliterapiakoulutuksen opintomateriaalit koettiin asiattomiksi, eikä opiskelijoiden pitäisi joutua sellaista kestämään

Tällä väitteellä viitataan luennoillani näyttämiini taidekuviin, joissa esiintyy mm. homoseksuaalisuutta, seksityöviittauksia, sadomasokismia, alastomuutta ja vehkeitä. Eroottisen taiteen käyttämisellä osana luentomateriaaleja on aina useampi tarkoitus kuten sivistyksellinen, pedagoginen, seksologinen ja joskus myös esteettinen. Käytän eroottista taidetta luennoillani mm. seksuaalisuuden kulttuurihistorian eri virtausten käsittelyyn, seksuaalisuutta koskevien yhteiskunnallisten narratiivien tutkimiseen sekä opiskelijoiden oman reflektion käynnistämiseen ja ruokkimiseen.

Taidekuvat toimivat seksuaalisuuteen liittyvän kulttuurisen merkityksenannon pohdinnan apuvälineenä, sillä ne mahdollistavat useiden yhteenkietoutuneiden yhteiskunnallisten narratiivien tutkimisen samanaikaisesti. Hyvillä taidekuvilla on tapana olla syvällisessä ja monimerkityksisessä dialogissa kulttuuristen ilmiöiden kanssa. Tämä pitää paikkansa myös eroottisen taiteen kohdalla.

Eroottisten taidekuvien käytöllä on myös toinen tärkeä merkitys. Jokaisessa seksologian koulutuksessa toteutetaan tieto- ja taitosisällön lisäksi myös SAR-koulutusta. Se on Yhdysvalloista lähtöisin olevaa seksuaalipedagogiikkaa, jolla työstetään seksologian ammattilaiseksi opiskelevan henkilön kykyä omien asenteidensa tunnistamiseen, reflektioon ja ammatilliseen käsittelyyn. SAR tulee sanoista Sexuality Attitudes Reassessment, ja sillä pyritään huomaamaan omia haasteita ja kipupisteitä, jotka voisivat vaarantaa seksuaalineuvojan tai -terapeutin kyvyn kohdata asiakkaansa ammatillisesti haastassa aiheissa.

SAR-prosessissa opiskelijat altistetaan hallitusti mm. seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudelle, erilaisille kehoille, monenlaisille seksitavoille, sadomasokismille, eksplisiittisille seksikuville, alastomuudelle, vehkeille ja niin edelleen. Jos jokin tämän prosessin aikana herättää hankalia tunteita, niitä käsitellään koulutuksen työnohjauksessa, jossa opiskelijoilla on mahdollisuus ryhmän tukemana turvallisesti purkaa tunteitaan ja tutkia niiden taustalla olevia asenteita ja uskomuksia.

Reflektiivistä asennetyötä tehdään koulutuksen aikana siksi, että opiskelijan omien hankalien tunteiden ja asenteiden tutkiminen ei vaarantaisi hänen asiakaskohtaamisiaan tulevaisuudessa. Jokaisella asiakkaalla on oikeus siihen, että hänet kohtaava ammattilainen on käsitellyt omat haasteensa itse, eikä asiakas joudu apua hakiessaan kohtaamaan asiatonta kohtelua tai todistamaan ammattilaisen henkilökohtaista emotionaalista kriisiä.

Koulutuksen aikana opiskelija voi huomata, että hän ei pärjää joidenkin seksologisten aiheiden kanssa. Suurin osa opiskelijoista läpäisee kuitenkin SAR-prosessin hyvin, vaikka heillä olisikin jossakin kohtaa vaikeuksia. Useimpien kohdalla haasteet on mahdollista ylittää hallitusti. Moni opiskelija kertoo koulutuksen päätteeksi, että alussa he eivät olisi uskoneet voivansa kohdata jotakin tiettyä, heille hankalaa seksuaalisuuden ilmiötä lainkaan, mutta koulutuksen päättyessä he ajattelevat asiasta aivan toisin ja luottavat nyt omaan ammatillisuuteensa. Tämä on SAR-prosessin tarkoitus.

Joskus vastaan tulee myös yksittäisiä opiskelijoita, jotka reagoivat koulutuksen aiheisiin tai taidekuviin niin voimakkaasti, että heidän on vaikea suoriutua tilanteesta. Silloinkin useimmat pääsevät tunnereaktioistaan ylitse kouluttajien ja ryhmän tuella sekä purkamalla niitä työnohjauksessa. Jotkut joutuvat kuitenkin siinä tilanteessa miettimään, voivatko he tehdä ylipäätään seksologin työtä tai millaisilla rajauksilla he voisivat siihen pystyä.


Väite: olen sanonut, että raiskaus on seksuaalista toimintaa

Raiskauksen sanominen seksuaaliseksi toiminnaksi tai edes seksuaaliväkivallaksi on tuomittu joissakin radikaalifeministisissä piireissä väkivallan seksualisointina. Tämä ajatus on ollut suosittu esimerkiksi ruotsalaisten radikaalifeministien keskuudessa. 2000-luvun taitteessa Eva Lundgren markkinoi tällä näkökulmalla omaa väkivaltateoriaansa, joka saikin runsaasti kannatusta ruotsalaisen feminismin parissa. Kuitenkin jo parin vuoden sisällä Lundgren joutui rajun kritiikin kohteeksi tutkimuksensa epätieteellisyydestä ja hurjista qanon-tyyppisistä väitteistään pedofiilisatanistien tekemistä lasten rituaalimurhista.

Lundgrenin väkivaltateorian taustalla on ajatus, että seksuaalisuutta loukkaavat rikokset pitäisi nähdä pelkästään miesten naisiin kohdistamana vallankäyttönä ja väkivaltana, ei minään muuna, koska hänen mukaansa mieheyteen kuuluu väistämättä väkivaltaisuus. Tällainen ajatus on pulpahtanut esille silloin tällöin radikaalifeministien kirjoituksissa aina 60-luvulta asti, mutta aina se on jäänyt yhteiskunnallisen keskustelun jalkoihin, koska näkemys ei kestä analyyttista kritiikkiä.

Seksuaalisuuden filosofiassa on käsiteanalyyttinen suuntaus, jossa selvitetään seksologian peruskäsitteiden merkityksiä ja merkityksenantoprosesseja. Yksi keskeinen termi on tietysti seksuaalisuus itse. Toinen keskeinen määrittelyä kaipaava alue on seksuaalinen toiminta, jonka arkikieliset määritelmät jäävät aina liian kapeiksi suhteessa seksuaalisuuden moninaisuuden valtavaan kirjoon. Kysymykseksi muodostuu, mikä yhdistää kaikkia erilaisia seksuaalisen toiminnan muotoja, kun kaukaisimmilla esimerkeillä ei äkkiseltään katsoen ole paljoakaan yhteistä?

Kysymykseen on esitetty useita erilaisia vastausmahdollisuuksia, mutta ne eivät onnistu kattamaan kaikkia seksuaalisuuden muotoja. Esimerkiksi yhdyntäkeskeiset vastaukset eivät tunnista fetisismin kaltaisia ilmiöitä eivätkä fyysiseen läheisyyteen perustuvat vastaukset toimi sooloseksiin tai kyberseksiin.

Kattavin seksuaalisen toiminnan määrittelytapa löytyy perheyhtäläisyydestä. Seksuaalinen toiminta muodostaa käsiteperheen, jota yhdistää aina riittävä määrä ominaisuuksia, vaikka kaikilla perheen jäsenillä ei olisikaan aina samoja ominaisuuksia. Esimerkiksi fetisismiä ja puhelinseksiä ei yhdistä suoraan kovinkaan moni piirre, mutta ne kuuluvat samaan käsiteperheeseen, koska niillä on riittävästi yhteistä muiden perheen jäsenten kanssa.

Tästä päästään itse asiaan eli seksuaalisen väkivallan paikkaan seksuaalisen toiminnan käsiteperheessä. Seksuaalinen väkivalta kuuluu käsiteperheeseen siksi, että merkittävä osa siihen liittyvistä ominaisuuksista on samoja kuin useilla käsiteperheen ytimessä olevilla seksuaalisen toiminnan arkkityypeillä. Väkivalloin tapahtuneella yhdynnällä on suurin osa yhdynnän ominaisuuksista, mutta myös erottavina ominaisuuksina väkivalta ja suostumuksen puute. Seksuaaliväkivalta on siis seksuaalista toimintaa, mutta myös väkivaltaa.

Seksologisessa termistössä on otettu käyttöön myös seksuaalista väkivaltaa laajempi termi, seksuaalisuutta loukkaava väkivalta, joka laajentaa käsitteen alaa myös sellaiseen väkivaltaan, jolla ei tarvitse olla selkeää seksuaalista motiivia. Tämän termin alle kuuluu myös sellaisia väkivallantekoja, jotka kohdistuvat seksuaalisuuteen jollakin tavalla, mutta joilla ei ole seksuaalisen teon ominaisuuksia. Suurimmalta osin tämäkin termi on kuitenkin synonyymi seksuaaliväkivallalle.

Käsittelen tätä aihetta välillä seksuaalisuuden filosofiaa ja peruskäsitteistöä koskevilla luennoillani, mikäli seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan paikka käsiteperheessä nousee keskustelussa esille. Itse seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa, sen seurauksia ja niiden hoitoa käsitellään aivan eri luennolla.


Väite: olen sanonut, että myös epäröivä vastaus voi vahvistaa suostumuksen

Seksuaalietiikassa tutkitaan suostumusta seksuaalisen toiminnan eettisenä reunaehtona. Sitä tarkastellaan useista eri näkökulmista kuten etiikan teorian osana, yhteiskunnallisena käsitteenä, juridisena käsitteenä tai käytännönläheisesti tapaustutkimuksessa eli kasuistiikassa.

Kun aiheeseen mennään syvemmälle, suostumus osoittautuu teoreettisesti melko yksinkertaiseksi käsitteeksi, mutta kasuistiikassa välillä hyvin vaikeasti selvitettäväksi asiaksi. Vaikeudet syntyvät tavallisesti siitä, että ihmisen käyttäytyminen on monimutkaista eikä sen motiivit ole aina selkeitä edes toimijalle itselleen. Esimerkiksi erilaiset mielentilat, emootiot, impulssit, mielenterveys, sairaudet ja tilannetekijät vaikuttavat käyttäytymiseen valtavasti. Ihmiset myös kätkevät motiivejaan, valehtelevat, toimivat parempaa tietoaan vastaan ja sekoilevat. Suostumuksen seksuaalieettisen tarkastelun pitää huomioida myös monimutkaiset ja sotkuiset tapaukset. Elämä ei ole aina helppoa ja yksinkertaista.

Väitteessä on kyse luennolla käsitellystä esimerkkitapauksessa, jossa henkilö on mahdollisesti aloittamassa seksitilannetta, mutta on siitä epävarma. Tämä on tavallinen asetelma erityisesti seksuaalisesti kokemattomien ihmisten kohdalla, mutta voi monista syistä osua myös kokeneempien kohdalle. Tilanteessa keskeisimpänä eettisenä periaatteena on yksilön seksuaalinen autonomia, jonka nojalla hänellä on oikeus tehdä päätöksensä seksiin ryhtymisestä eli suostumuksen antamisesta täysin itse ja omin perustein.

Päätöksentekotilanteessa olevaa epävarmaa henkilöä ei saa missään tapauksessa painostaa tai manipuloida päätöksen tekemisessä mihinkään suuntaan, vaan hänelle pitää antaa rauha tehdä itse päätöksensä. Tilanteen pitää myös mahdollistaa kieltäytyminen ja poistuminen turvallisesti ja ilman negatiivisia seurauksia. Tilanteen muut osapuolet saavat toki rohkaista tai toivoa myönteistä vastausta, mutta siinä pitäisi olla erityisen huomaavainen, sillä sosiaalinen paine voi vaikuttaa joihinkin ihmisiin voimakkaasti.

Joka tapauksessa epävarma ihminen saa päättää suostua seksiin ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin. Epävarmuus seksiin ryhtymisestä ei ole sinällään suostumuksen este, kunhan päätös on aidosti henkilön oma. Seksitilanteisiin voi liittyä kaikenlaisia tunteita kuten jännitystä, epävarmuutta tai varovaisuutta, mikä on täysin normaalia.

Itse kannatan omassa seksipositiivisessa kuplassani innokkaan suostumuksen ajatusta, jossa pyritään siihen, että seksiin ryhdytään halukkaasti ja se myös ilmaistaan selvästi. Innokkaan suostumuksen kohdalla kenenkään ei tarvitse miettiä, mitä kumppani oikeasti tilanteesta ajattelee, vaan halu leikkiin ja nautintoon on yhteistä.

Innokas suostumus ei kuitenkaan voi olla seksuaalisen toiminnan eettinen reunaehto, sillä myös muunlaisissa mielentiloissa on täysin sallittua tehdä päätös seksiin ryhtymisestä. Innokas suostumus on siis supererogatiivista; se on eettisesti kiitettävää, mutta ei välttämätöntä.

Suostumukseen liittyviä kiemuroita käsitellään seksuaalietiikan luennoillani yksityiskohtaisesti siksi, että tulevat seksologit voivat kohdata vastaanotoillaan hyvin erilaisia tilanteita ja kokemuksia, ja ammattilaisen pitää pystyä erottamaan suostumuksen antamisen etiikka päätöksentekijän tunteista ja sosiaalisesta tilanteesta. Etiikassa tällaiseen erotteluun viitataan Moren giljotiinilla, jossa erotetaan normatiiviset ja deskriptiiviset propositiot toisistaan.

Eettistä arviointia pitää voida tehdä erillään emotionaalisista tekijöistä, mutta niiden väliset yhteydet on hyvä kuitenkin ymmärtää. Silloin on mahdollista puolustaa yksilön oikeutta tehdä päätöksiä hänen omasta seksuaalisuudestaan, vaikka hän olisi asiasta epävarma, ja samalla tunnistaa ne riskit, joita sosiaaliset tilannetekijät kuten painostus tai manipulaatio voivat aiheuttaa.

Eettinen arviointi ei ole yksioikoisten uskomusten tai ideologisten sloganien aluetta, vaan siinä pitää kyetä tekemään vaativaa ja herkkää analyyttista työtä, jossa eettisiä periaatteita sovelletaan sotkuisiin tosielämän tilanteisiin. Tämän taidon kehittämiseen tähtään luennoillani.


Väite: pornoluennon kritisointi oli seksinegatiivista

Käsittelen pornoa koskevalla luennollani aihetta useista eri näkökulmista kuten seksologian, mediatutkimuksen, etiikan ja kulttuuristen narratiivien kritiikin suunnilta. Pornosta on esitetty kautta historian monenlaisia hurjia väitteitä, useimmat niistä pornon vastustajien suusta. Näiden väitteiden tutkimisessa hyödynnetään kriittisen ajattelun välineitä kuten väitteiden korrespondenssin ja koherenssin arviointia, taustaolettamusten selvittämistä sekä niiden sijoittamista kulttuurisen pornodiskurssin kartalle.

Eräs 80-luvulta lähtöisin oleva pornodiskurssi perustuu pornon vastustamiselle seksinegatiivisista lähtökohdista. Siinä avoin seksuaalinen ilmaisu koetaan lähtökohtaisesti ihmisen arvokkuutta alentavana, halventavana ja väkivaltaisena. Tähän diskurssiin liittyi Yhdysvalloissa käydyssä pornokeskustelussa sekä kristillis-konservativiisen liikkeen edustajia että radikaalifeministejä.

Seksinegatiivisen diskurssin sisältä tulleet väitteet pornon väkivaltaisuudesta, pornoesiintyjien traumatisoitumisesta, naisten alentamisesta, esineellistämisestä ja niin edelleen on kumottu jo 80-90 -luvuilla. Väitteitä on osoitettu virheelliseksi seksologiassa, kulttuurin tutkimuksessa ja seksuaalisuuden filosofiassa, mutta myös pornoesiintyjät ovat itse nousseet kumoamaan heihin kohdistuneita villejä olettamuksia. Myyteiksi osoittautuneiden väitteiden taustalla on ollut tietämättömyyttä, harhakäsityksiä, pahantahtoisuutta ja stigmaa.

Seksipositiivinen näkökulma pornoon on tuonut pornoa itse tekevien ja käyttävien ihmisten näkökulmat keskiöön, ja samalla koko kuva pornosta on mullistunut. Vanhat seksinegatiiviset myytit, kuten esimerkiksi väite pornoesiintyjien traumatisoitumisesta, alkavat tästä näkökulmasta näyttää hyvin kummallisilta. Silti osa kumotuista väitteistä kiertää yhä pornokeskustelussa sloganien muodossa, vaikka nykyinen tutkimustieto ei anna niille tukea.

Joskus luennoillani joku opiskelijoista esittää keskustelussa vanhoja, kumottuja uskomuksia pornosta. Silloin pyrin oikaisemaan ne nykytutkimuksen perusteella ja kerron myös niiden taustoista osana 80-luvun seksinegatiivista pornon vastaista diskurssia. Tavallisin tällainen uskomus on sloganina heitetty “porno esineellistää naisia”, mikä edelleen pyörii keskustelussa, mutta on jo kauan aikaa sitten osoitettu virheelliseksi.

Jos esineellistäminen kiinnostaa syvällisemminkin, niin olen kirjoittanut asiasta artikkelissani
Esineellistäminen ja pornografia – pieni filosofinen tutkielma (niin & näin 2/2010).

Luentojani saa kritisoida, ja kerron sen myös aina luentoni alussa. Otan mielelläni vastaan eläväistä keskustelua luentojeni teemoista ja osallistun debattiin luennon aikarajojen puitteissa. Luentojeni kritisointi ei ole seksinegatiivista, mutta joskus luentojen aikana keskustelussa esitetty kritiikki pornoa kohtaan saattaa perustua vanhoille seksinegatiivisille uskomuksille, minkä sanon ääneen, jos sellaista tulee vastaan.

***

Jos olet päässyt tänne asti, onnittelen sinua lukuinnostasi!

Yllä esittämistäni seksologisista ja seksuaalieettisistä näkemyksistä saa olla montaa mieltä, myös kriittistä. Toivon kuitenkin, että olen onnistunut tekstilläni osoittamaan asioiden monimutkaisuuden ja asiantuntemuksen tärkeyden niiden käsittelemisessä. Pelkkä parin rivin heittely Instagramissa tai roskamedioissa ei tee oikeutta monimutkaisille seksologisille kysymyksille, eikä niiden vääristely loanheittotarkoituksessa ole hyödyksi kenellekään.


Jatkan mielelläni näitä keskusteluja sellaisten ihmisten kanssa, joilla on asiasta punnittua sanottavaa tai hyviä kysymyksiä. Tulkaa nykimään hihasta, jos jossakin kohtaamme. Meuhkaajat jätän omaan arvoonsa.

Kuuluuko seksi aina seurusteluun?

Eräässä seminaarissa käsiteltiin nuorten käsityksiä seksuaalisesta suostumuksesta, ja sen yhteydessä nousi esiin yleinen uskomus, että "seksi kuuluu aina seurusteluun". Tämän uskomuksen nähtiin olevan isossa roolissa siinä, että moni nuori suostui seksiin seurustelusuhteessaan, vaikka ei olisi oikeastaan halunnut seksiä.

Vastentahtoinen seksi on aina kurja juttu. Joskus se on myös väärin ja rikos. Kulttuurisesti asia on paljon monimutkaisempi, koska vastentahtoisuuden merkitykset ovat moninaisia: joskus on kyse siitä, että henkilöä painostetaan tai manipuloidaan seksiin, ja joskus taas siitä että henkilö kokee joutuvansa suostumaan esimerkiksi kiitollisuudenvelan, seurustelusuhteen tai jonkin seksielämää koskevan uskomuksensa vuoksi. Painostaminen ja manipulaatio ovat eettisesti kyseenalaisia asioita, mutta yksilön sisäiseen kokemukseen liittyvät tekijät eivät sinällään ole sellaisia.

Ideaalitilanteessa ihmiset ryhtyisivät ihmissuhteissaan seksiin vain omasta vakaasta tahdostaan suostumusneuvottelun kontekstissa. Tämä ei tarkoita sitä, että päätöksen taustalla pitäisi aina olla seksuaalisen halun, sillä on ihan ok tarjota kumppaneilleen seksuaalisia kokemuksia vaikkapa palveluksena tai ihan vaan siksi että tietää toisen tykkäävän siitä. Seksuaalisen toiminnan ja tyydytyksen vastavuoroisuuden odotus voi myös toteutua vuoronperään sen sijaan, että kaikkien osapuolten pitäisi olla jokaisessa tilanteessa yhtäläisesti halukas.

Käsitystä, että "seksi kuuluu aina seurusteluun" esitellään yleensä huonona ajatuksena, joka voi johtaa vastentahtoisiin seksitilanteisiin. Kritiikin perustana on seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja seksuaalioikeudet ylipäätään. Kritiikki on ilman muuta perusteltua; seksuaalinen itsemääräämisoikeus on luovuttamaton, perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Hankaluuksia syntyy kuitenkin silloin, kun jotakin vallalla olevaa ihmissuhdenormia tarkastellaan vain yksittäisenä asiana ja muistutetaan napakasti yksilön oikeuksista. Nimittäin perinteiset ihmissuhdenormit ovat kokonainen himmeli, jonka sisällä yksilön oikeus päättää omasta seksuaalisuudestaan on enempi häiritsevä poikkeama kuin ajattelun johtotähti. Puran seuraavaksi tätä ajatusta hieman osiin.

Kuuluuko seksi todella aina seurusteluun?

On olemassa paljon asetelmia, joissa seksi ei kuulu lähtökohtaisesti seurusteluun tai ihmissuhteeseen. Yksilöt voivat päättää solmia seksittömän suhteen monista eri syistä. Suhde voi myös olla vaikkapa kulissiavioliitto tai solmittu pelkästään taloudellisista syistä. Myös monisuhdeasetelmissa jokin yksittäisistä suhteista voi olla seksitön kumppanuussuhde. Tällainen asetelma voi syntyä, kun kukin suhde rakentuu yksilöllisesti, tai silloin, kun halutaan olla yhdessä vaikka seksuaaliset tarpeet eivät kohtaisikaan. Muut suhteet voivat tarjota riittävät mahdollisuudet omien seksuaalisten halujen toteuttamiseen, jolloin niitä ei tarvitse tuoda sellaisiin suhteisiin, joihin ne eivät sopisi. 

Useimmissa seurustelusuhteissa oletetaan, että suhde sisältää seksuaalista toimintaa ainakin jollakin tavalla, ja monissa oletus sisältää panemisen tai jonkinlaisen genitaalisen touhuamisen. Tällaisista olettamuksista olisi aina hyvä keskustella tutustuessa uuteen ihmiseen, mutta valitettavan usein mennään pelkästään olettamusten ja mielikuvien varassa. 

Vaikka seksistä keskusteltaisiinkin tutustuessa ja ihmissuhteen kehkeytyessä, pelkästään se ei aina riitä, sillä ihmissuhdenormit koskettavat seksiä ja sen merkitystä suhteessa myös kierteellä. Oletus seksin kuulumisesta seurusteluun asuu tiukasti uskollisuuden vaatimuksessa, josta keskustellaan perinteisissä ihmissuhteissa vähintään yhtä nihkeästi kuin seksistä ylipäätään. Kun oletusta seksin kuulumisesta seurusteluun kritisoidaan tiukasti, unohdetaan kritisoida samalla uskollisuuden vaatimusta, joka pakottaa suhteeseen kiertotietä seksuaalisen yksinoikeuden ajatuksen. 

Yksinoikeus toisen seksuaalisuuteen ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriidasta voi tulla myrkyllinen, jos seksi päätyy suhteessa kontrollin, kiristämisen tai rankaisemisen välineeksi. Uskollisuuden vaatimus on seksuaalisen vallankäytön perustyökalu, jota tuetaan voimakkaasti kulttuurissamme. Kieroimmillaan vallankäyttäjä esittelee omat seksuaalioikeutensa perusteluna sille, miten hän rajoittaa ja alistaa kumppaniaan. 

Olettaako vaiko ei?

Ylevä puhe seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ei valitettavasti johda kovin pitkälle, jos siihen ei liity kokonaisvaltaista ihmissuhdenormien kritiikkiä. Yksilön vapaus päättää seksistä on ohutta puhetta, jos samanaikaisesti suhteissa vallitsee kritiikittä ja keskustelematta jätetty seksuaalisen yksinoikeuden oletus ja siihen kytkeytyvät, usein varsin jyrkät olettamukset uskollisuudesta. 

On selvää, että "seksi kuuluu aina seurusteluun" on virheellinen ja usein myös haitallinen olettamus.  Ilman yksinoikeus- ja uskollisuusolettamusten kritiikkiä sen kyseenalaistaminen johtaa kuitenkin erikoiseen asetelmaan, joissa samanaikaisesti seksin asemasta ihmissuhteessa ei saa tehdä olettamuksia (= älä oleta, että seksi kuuluu aina seurusteluun), mutta tehdään kuitenkin valtavia olettamuksia (= seksi on niin tärkeässä roolissa seurustelussa, että sille esitetään tiukkoja sääntöjä ja rajoja).

Leukailin joskus aikoinaan lemmenlukoista, että on synkkää ja hirtehistä, miten teräksestä tehdyt estämisen ja vangitsemisen välineet päätyvät rakkauden symboliksi. Jatkoin samaa ajatuskelaa siihen suuntaan, että olisiko vankileiri hyvä perinteisen seurustelun vertauskuva, kun siellä lukkoja, aitoja ja piikkilankaa on tarjolla yllin kyllin. Nämä seksiolettamuksiin liittyvät ristiriitaiset säännöt palauttivat vertauksen taas mieleen. Vankileirin monimutkaiset aidat, portit ja vartijoiden karjumat ristiriitaiset käskyt osuvat tähän ajatussykeröön oikein hyvin.

Tarjoan ensiavuksi rehellisiä ja syvällisiä keskusteluja ihmissuhteista, seksistä ja uskollisuuden vaatimuksista, ja ratkaisuiksi yksilön vapautta vaalivaa ihmissuhdeanarkiaa! 💪

Ihmisoikeusrikoksia islamin varjolla ja nettiaktivismin alennustila

Guardian julkaisi sunnuntaina 6.10. jutun, jossa tutkivat toimittajat olivat naruttaneet irakilaisia shia-pastoreita paljastamaan käytäntönsä "väliaikaisten avioliittojen" solmimiseksi. Kyseessä on jyrkän konservatiivisissa muslimimaissa tunnettu toimintatapa, jolla mahdollistetaan niin seksin ostaminen kuin muutkin lyhytaikaiset suhteet kontekstissa, jossa seksi avioliiton ulkopuolella on vakava synti tai jopa rikos.

Järjestelmä on tietysti täysin absurdia uskonnollista roskaa. Se kiertää naurettavalla tavalla jo ennestään naurettavia sääntöjä. Tällaista on elämä uskonnollisen ääriajattelun hallitsemassa ympäristössä. Mutta toiminta ei valitettavasti ole pelkästään naurettavaa, se on myös hyvin vahingollista ja pahimmillaan tyttöjen ja naisten henkiä uhkaavaa.

Guardianin oivallisessa jutussa todetaan, että kyseiset pastorit eivät pelkästään myönnä väliaikaisia avioliittoja rahasta, vaan he myös opastavat miehiä huijaamaan nuoria tyttöjä surutta. Pastorien mielestä on parempi panna teinityttöjä perseeseen, niin neitsyys säilyy, eikä tule hankaluuksia raskauden kanssa. Jos tämä ei mieheltä jostakin syystä onnistu, niin parempi sitten pysytellä riittävän anonyymina, että huijattu tyttö ei pysty myöhemmin vaatimaan oikeuksiaan ja hyvitystä. Irakissa ja monissa muissa muslimimaissa tyttö on pahassa pulassa, jos hän ei ole neitsyt mennessään naimisiin tai jos hän päätyy nuorena raskaaksi avioliiton ulkopuolella.

Pastorien neuvoista paistaa täydellinen piittaamattomuus naisia ja heidän hyvinvointiaan kohtaan. Kuten toimittaja toteaa, näille kusipäille naiset ovat vain lihaa, jonka nautiskeltuaan luut voi heittää kadulle. Ja olisipa tässä kyse vain yksittäisistä kusipäistä. Ei valitettavasti ole. Kyseessä on uskonnollisella ajattelulla oikeutettua rakenteellista misogyniaa, patriarkaalista vallankäyttöä ja täydellistä piittaamattomuutta toisten ihmisten hyvinvoinnista ja oikeuksista. Tämä on syvällä paikallisen uskonnollisen ja kulttuurisen ajattelun rakenteissa.

Kun kirjoitin joskus 2010-luvun puolella kriittisiä tekstejä islamiin syvästi kietoutuneesta naisvihamielisyydestä, seksuaalikonservatismista ja muista ongelmista, jotka koskevat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa, minua syytettiin rajusti rasismista. Erityisesti silloiset intersektionaalisen feminismin nettiaktivistit katsoivat siinä valkoisen setämiehen parjaavan alistettua ruskeaa ihmistä. Ajat olivat silloin sellaiset, että netin kevytaktivismin huippuvuosina mikä tahansa voitiin leimata minuutissa pahuudeksi ilman, että huutajia olisi lainkaan kiinnostanut keskustelun faktapohja.

Leijun jossakin huvittuneen vittuuntuneisuuden välitilassa, kun muistelen niitä keskusteluita. Olin jo silloin aktiivinen kansainvälisessä seksuaalioikeustoiminnassa, eikä minulle ja kollegoilleni ollut millään tavalla epäselvää, etteikö Guardianin jutun kuvaama meininki ollut täyttä totta monissa konservatiivisen islamin hallitsemissa yhteiskunnissa. Osa kollegoistani toimi aktiivisesti juuri niissä yhteiskunnissa seksuaalioikeuksien ja tasa-arvon parantamiseksi, ja juuri heidän näkemyksensä sisälsivät kovinta islamkritiikkiä mitä olen koskaan kuullut.

Erityisen kornia keskustelussa oli se, että minua syytettiin viiden pennin argumenteilla rasistiksi ja islamvihaajaksi, vaikka olen jo hyvin varhain asettunut muslimiyhteiskunnissa elävien ihmisoikeusakvitistien ja kulttuurin avartajien puolelle. Useat heistä ovat nuoria feministinaisia, jotka haluavat muuttaa elinympäristöään sisältä päin. Ja osa heistä oli yhä muslimeita. Nurinkurisesti juuri valkoiset feministit ovat näissä keskusteluissa hyökänneet kriittisten muslimifeministien kimppuun ja syyttäneet minua rasismista samaan hengenvetoon.

Nykyään keskustelu on jo huomattavasti avartunut ja islamin varjolla perseilyä osataan kritikoida järkevästi myös vasemmalle kallellaan olevassa lehdistössä kuten Guardianissa ja Hesarissa, jotka 2010-luvun puolella esiintyivät vielä melko sokeina islamin ongelmille. Omalta kannaltani tässä on huvittavaa se, että minun ei ole tarvinnut muuttaa kantaani islamin, seksuaalisuuden ja tasa-arvon kysymyksiin missään vaiheessa. Lähinnä tilanne on muuttunut siten, että nyt entiset huutajat alkavat kilvan havahtua dogmaattisesta unestaan ja muistella häpeillen käytöstään nettiaktivisminsa raivokkaimpina aikoina.

Islamia ja siihen kytkeytyviä kulttuurisia tekijöitä on täysin mahdollista kritisoida vahvasti sen misogyniasta ja seksuaalioikeusongelmista todeten samalla, että rasismia tai äärioikeustolaista muslimivastaisuutta ei pidä hyväksyä. Samoin vinksahtaneimman intersektionaalisen feminismin ylilyöntejä ja perseilyä pitää voida kritisoida kovastikin todeten samalla, että feminismillä ja globaalilla tasa-arvoliikkeellä on valtavasti annettavaa muslimimaiden naisten aseman parantamiseksi.

Islamin varjolla harjoitetun ihmisoikeuksia halventavan ja rikkovan toiminnan kritiikki ei ole islamofobiaa tai rasismia, vaan se kuuluu feminismin syvään ytimeen. Uskonnon ja kulttuurin tuottaman rakenteellisen misogynian ja patriarkaalisen väkivallan vastustaminen on aina ollut feminismin keskiössä, eikä tämä tehtävä pääty vain valkoisen kristillisen skeidan vastustamiseen.

Suostumus on seksikästä!

Suostumus 2018 -kampanjan verkkosivut

Allekirjoitin vastikään kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan raiskausta koskevan lainsäädännön kehittämistä suostumusperustaiseksi. Aloitteen tarkoitus on selkiyttää lainsäädännön taustalla olevia periaatteita sekä laajentaa rikosnimikettä kattamaan myös tapaukset, joissa ei ole käytetty väkivaltaa tai rikoksen uhri ei ole pystynyt vastustelemaan. Samalla yhdistettäisiin yhden lainkohdan alle aiemmin hyväksikäytöksi katsotut rikokset.

Aloitteen perustelut ovat hyvät ja vankat. Seksuaalirikoslainsäädännöllä suojataan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, jonka tärkein eettinen mittari on suostumus. Kriminalisointiteoreettisesta näkökulmasta aloitetta voi kannattaa ilman varauksia, koska se noudattaa selkeäpiirteisesti liberaalin oikeusfilosofian lähestymistapaa yksilön oikeuksiin.

Raiskauslainsäädännön historian vuoksi raiskauksia on käsitelty väkivaltarikoksina, jolloin myös tunnusmerkistössä on keskitytty enemmän väkivaltaan kuin itsemääräämisoikeuden pontevaan suojelemiseen. Menneisyyden painolasti on vaikuttanut lainsäädäntöön ja tuottanut kehnoa lainkäyttöä. Näkökulman muuttaminen mahdollistaa lainsäädännön korjaamisen koherentiksi ja liberaaliksi.

Tosiasiassa suostumus on toki nykyisessäkin laissa olennaisessa osassa. Laki on kuitenkin kirjoitettu kapeasti väkivaltanäkökulmasta, jolloin väkivallattomat pakottamistilanteet voivat jäädä lain kirjaimen ulkopuolelle. Nykyisen lainsäädännön valossa moni sellainen tapaus tuomitaan kuitenkin hyväksikäyttönä, joten tekijä pääsee aniharvoin vapaalle jalalle laintulkinnan ongelmien vuoksi. Uusi ehdotettu laki kuitenkin yhtenäistäisi laintulkintaa ja mahdollistaisi tekojen vakavuuden arvioinnin johdonmukaisemmin, koska tekojen vakavuutta voitaisiin arvioida ennemmin yhden nimikkeen alla kuin nimikkeiden välillä.

Suostumusperustaisen lainsäädännön kohdalla on esitetty huolia kaikenlaisista asioista. Niistä köykäisimmät liittyvät ihmisten haluttomuuteen ymmärtää lakimuutoksen perusteita. Jotkut vääräleukailevat, että pitääkö sitten sopia jatkossa lomakkeella seksistä tai miten sitä enää uskaltaa ketään lähestyä. Voin taata, että mikäli kansalaisaloite menee läpi, lähestyminen ei ole tulevaisuudessa sen vaikeampaa kuin nytkään. Se on ehkä jopa helpompaa, jos vaan ottaa vakavasti aloitteen taustalla olevan ajatuksen paremmasta kommunikaatiosta ja neuvottelusta.

Vakavammat huolet ovat liittyneet näyttöongelmiin. Juristit ovat olleet niin Suomessa kuin Ruotsissakin huolissaan siitä, että sana sanaa vastaan -tapaukset lisääntyvät ja hankaloituvat. Periaatteessa uusi lainsäädäntö ei muuta mitenkään todistustaakkaa, mutta kieltämättä se vaara on olemassa, että todistelussa aletaan enenevässä määrin kasata vastuuta tarinankerronnalle konkreettisen evidenssin sijaan. Se voi hapertaa syyttömyysolettamaa ja edellyttää syytetyltä syyttömyyden todistelua painavammin kuin ennen.

Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole suostumuslähestymistavan ongelmia, vaan lainkäytön ja oikeudenkäyntien menettelytapojen käytännön ongelmia. Niiden ennaltaehkäisemiseksi tarvitaan huolellisuutta lain valmistelutyössä sekä koulutusta seksuaalirikosepäilyjen tutkinnassa ja käsittelyssä koko rikostutkinta- ja oikeusprosessissa.

Kulttuurisesta näkökulmasta lakiuudistus olisi hyvin tervetullut. Seksuaalikulttuuri voi vain parantua sillä, että ihmisiä patistetaan neuvottelemaan ja etsimään selkeää yhteisymmärrystä seksuaalisissa tilanteissa. Asennemuutos ei ole tärkeä pelkästään seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojaamisen näkökulmasta, vaan myös siksi, että se mahdollistaa parempia seksuaalisia kohtaamisia. Suostumus on seksikästä ja neuvottelu on jo osa seksiä.

Haluaisin leikkiä kanssasi! Mitä sinä haluaisit tehdä kanssani?

Tällaiset kysymykset mahdollistavat uudenlaisen suoran flirttailun kulttuurin, joka ei entisen tapaan nojaa mielikuville, stereotyypeille, esittämiselle tai sokealle normien seuraamiselle. On ziljoona kertaa parempaa, että seksuaalisista haluista ja toiveista puhutaan suorempaan, eikä neuvottelua sivuuteta leffoista tuttujen romanttisten typeryyksien vuoksi. Toisten ihmisten kohtaaminen oikeasti on paljon rehellisempää ja kuumempaa.

Allekirjoita Raiskauksen määritelmä suostumusperustaiseksi -kansalaisaloite täällä!

Olen kyllästynyt miesvihaan

Olen seurannut feministisiä medioita, some-tilejä ja blogeja aktiivisesti jo vähän päälle vuosikymmenen verran. Niissä on ollut aina mukana pikkuruinen siivu maailmalle vihamielistä raivoaktivismia, joka keskittyy lähinnä sivaltelemaan maailmaa, patriarkaattia ja miehiä vastaan erottelematta mitenkään tarkasti vihan kohteita. Tämä siivu on kuitenkin yleensä ollut niin pieni, että se ei ole merkinnyt paljoakaan feministisen ajattelun ja aktivismin yleislinjassa. Ylivoimaisesti suurin osa kaikesta sisällöstä on ollut järkevää ja perusteltua, vaikka olisinkin ollut siitä joskus eri mieltä.

Sosiaalisen median kaikukammio ja muutama iso keskustelu (erityisesti #metoo ja incel) ovat viimeisen vuoden aikana tuoneet silmieni eteen runsaasti erittelemätöntä ja analysoimatonta miesvihaa. Se on kyllästyttävää ja ankeaa, etenkin kun samaan aikaan osa feministeistä toistelee, että liikkeessä ei ole miesvihaa. Vastaavasti osa vihaisista miesliikkeen edustajista heijastaa täsmälleen samanlaista retoriikkaa takaisinpäin osat käännettynä. Vihan ja paskapuheen kokonaismäärä on seuraamissani keskusteluissa paisunut vuoriston kokoiseksi.

Yhteiskunnallisissa kysymyksissä misevihamieliset one-linerit, twitter-naljailut, ilkeä meemit tai sokeat syytökset eivät johda mihinkään hyvään. Ne eivät tuota lisää ymmärrystä, ne eivät vakuuta miehiä toimimaan paremmin, ne eivät toimi analyyseina ongelmista, eivätkä ne paranna keskustelun tasoa, vaan päinvastoin kaikissa kohdissa.

Ne toimivat ainoastaan yksilön epävakaan tunne-elämän purkautumiskanavana tai trollauksena, mutta samalla tuottavat ympäristöä, jossa kaikki pikku paskiaiset huutavat kuorossa omaa vihaansa ja ahdistustaan. Oma reaktioni viha- ja paskapuheen määrään on lähinnä pettymys ja kova halu sulkea feministinen keskusteluympäristö ulos somekuplastani.

Feminismin kohdalla pettymys on valtava siksi, että olen koko aikuisikäni sitoutunut seksipositiivisen liberaalifeminismin tavoitteisiin ja pidän sitä yhtenä ideologisena kotipesänäni. Järkevienkin, ennen neutraalien toimijoiden valuminen viha- ja paskapuheen pariin on masentavaa. Kurjia esimerkkejä tästä löytyy esimerkiksi Ylen, Helsingin sanomien ja NYT:n jutuista, joissa käsitellään yhteiskunnallisia teemoja, mutta esimerkiksi parisuhteen henkistä väkivaltaa käsitellessä muka neutraalisti, esitetäänkin ainoastaan naiset uhreina ja miehet tekijöinä, vaikka tilastollisesti ilmiön kuva on aivan toisenlainen.

Ja tämä ei ole yksittäistapaus. Miesvihamieliset ja vinoutuneet jutut ovat ns. liberaalimedian arkea. Nyt tietysti moni älähtää, että eihän miesten tekemästä väkivallasta puhuminen ole miesvihaa. Ei olisikaan, mutta asian paketoiminen yleistävään asuun on. Jos yhteiskunnallisista ja kulttuurisista ilmiöistä puhutaan sukupuolinäkökulmasta vinoutuneesti, on kyse rakenteellisesta seksismistä oli sen kohteena sitten mikä tahansa sukupuoli.

Miehiä kohdellaan monissa näkemyksissä ainoastaan ongelmana. Miesten tappamisesta heitetään läppää feministisiksi nimittäytyvillä twitter- ja tumblr-tileillä. Miesten seksuaalisuus esitetään hyvin ongelmakeskeisenä. Miehiä ei pidetä seksuaalisuutensa puolesta juurikaan haluttavina tai ihailtavina (elleivät he ole nuoria julkkismiljonäärejä). Miesten kohtaamia rakenteellisia ongelmia vähätellään. Samaa paskaa, mitä naiset ovat kohdanneet vuosikymmenien ajan.

Tässä on kyse rakenteellisesta miesvihasta aivan samaan tapaan kuin siinä, miksi naiset päätyvät yritysjohtoon miehiä huomattavasti harvemmin. Yhteiskunnan rakenteet ja odotukset eivät ohjaa eikä kannusta naisia tasapuolisesti tietyille urille, eikä naiset osaa sinne itse hakeutua. Taustalla ovat kasvatustekijät ja minäkuvaan liittyvät tekijät. Samalla sapluunalla miehelle tarjoillaan nyt monelta suunnalta iljetyksen, vaanijan, roiston, riistäjän ja sortajan osaa, mutta kulttuurin roolia asetelman rakentajana ei osata havainnoida eikä käsitellä juuri lainkaan.

Kulttuuri on kaikkien luomaa ja ylläpitämää, ei vain miesten. Kun normatiivisuutta, kulttuurin välittämistä ja kasvatusta tarkastelee, on tärkeää huomioida kasvatuksen olevan sekä kodeissa että virallisissa instituutiossa vahvasti naisten käsissä. Myös sosiaalipolitiikassa naisilla on valtava rooli. Tämä ei tietenkään tee ongelmista naisten syytä, mutta pakottaa huomiomaan sen, että yhteiskunnalliset, rakenteelliset kysymykset eivät ole yksikantaan vain jonkun sukupuolen syytä, vaan yhteisiä ongelmia, jotka vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Toisilleen huutavat aktivistit, salakavalasti vihamielisiä näkemyksiä levittävät toimittajat ja asiantuntijat, sekä kaikukammion mielipidevaikuttajat tuottavat nyt lähinnä asetelmia, jotka johtavat kohti yhä syvenevää sukupuolikonfliktia. Sen sijaan pitäisi pyrkiä laajempaan ymmärrykseen ja ongelmien analysoimiseen. Sääli, että rakenteiden tarkastelussa aiemmin kunnostautunut feminismi on nyt populistisilta sävyiltään ennemmin rakennesokeaa ja poteroitunutta.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyssä on tärkämpää ajattelun integriteetti kuin volyymi.

Tohtori ja hämähäkkinainen

Doctor Who:n uuden inkarnaation paljastuttua naiseksi asiasta on esiintynyt runsaasti kaikenlaista älämölöä nettilöissä. Iso osa melusta nousee tietysti mielensäpahoittajista, jotka kaavoihinsa kangistuneina eivät pysty käsittelemään fantasiaolennon sukupuolta. Meteliin yhdistyy myös valveutuneiden sci-fi-fanien hurja pilkka mielensäpahoittajia kohtaan. Normipäivä netissä.

Sekä mielensäpahoitus että siitä seurannut Suuri Hässäkkä siitä "saako tohtori olla nainen", tuo mieleni erään toisen suuren takavuosien hässäkän siitä "saako hämähäkkinainen olla seksikäs". Kun Manara teki hämissarjikseen vaihtoehtoisen kansikuvan, jossa hämähäkkinainen esiintyi hieman tavallista enemmän epäinhimillisen seksikkäänä trikoofetissihahmona, seurasi myös koko joukko mielensäpahoitusta.

Kummassakin hässäkässä on kyse siitä, miten sukupuolta pitäisi esittää populaarikulttuurissa. Molempien polttoaineena on ollut kysymys siitä, mikä on naisten rooli ylipäätään fiktiossa ja täsmällisemmin sci-fi- ja fantasiagenreissä. Wanhat 60-luvun taistelut naisista seksuaaliobjekteina kumuavat yhä näissäkin keskusteluissa.

On tietysti päivänselvää, että muotoaan alati muuttava fantasiaolento voi edustaa mitä sukupuoli-ilmaisua tahansa, eikä asian pitäisi olla mitenkään sen kummempi. Se, mitkä asiat älämölöä enimmäkseen aiheuttavat, ovat fanien jumiutuneet käsitykset suosikkihahmostaan sekä faniuden ja sukupuolen tuottama harhakuvitelma siitä, että oma fanitus oikeuttaisi edes jollakin tasolla vaatimaan viihteen tekijöltä omien fantasioiden täyttämistä. Vaatiahan tietysti saa, eikä mikään ole hurjempaa kuin palavasti intohimoaan julistava (nörtti)fani.

Feministisesti suuntautuneet kulttuurikeskustelijat näkevät tietysti yllä olevassa kuvauksessa vain miehen kuvitteleman etuoikeuden hallita kulttuurisia representaatiota. Ongelma on kuitenkin vapaan kulttuurin keskellä monimutkaisempi, sillä myös pahastuminen hämähäkkinaisen vääränlaisesta seksikkyydestä perustuu yhtälailla harhakuvitelmaan siitä, että faneilla olisi fanituksensa ja sukupuolensa nojalla jokin erioikeus vaatia vain tietynlaisia representaatioita hahmosta. Hämähäkkinaisen fetissiseksikkyyden pitäisi pysytellä heidän asettamissaan rajoissa.

Nämä esimerkit osoittavat, että sukupuolittunut nörttiraivo lyö molempiin suuntiin. Raivotessa unohtuu se, että kenelläkään ei ole mitään erioikeutta hahmoihin (paitsi tekijänoikeuksien haltijoilla). Kyse on kulttuurisodasta; siitä, kenen mielipide ja toiveet menevät parhaiten läpi julkisessa keskustelussa.

Näen erittäin hyvänä asiana sen, että sukupuolirepresentaatioita lavennetaan jatkuvasti viihteessä. Erityisesti sci-fi, fantasia ja sarjakuvat ovat olleet tässä etulinjassa ja trendi on kasvava. Siksi uusi tohtori on mahtava asia. Ilmaisun vapauteen perustuvassa ympäristössä on kuitenkin hyväksyttävä myös se asia, että joidenkin ilmaisuun, fetisistisiin fantasioihin ja seksuaalisiin mieltymyksiin kuuluu perse pystyssä trikoissaan keimaileva hämähäkkinainen. Näennäisesti kulttuurisodan vastakkaisia puolia edustavat tohtori ja hämis ovat tosiasiassa samalla puolella. Kummatkin edustavat sitä tosiasiaa, että avoin kulttuuri mahdollistaa hyvin erilaisia representaatioita ja käsityksiä tunnetuista hahmoista, sekä niiden luojien että fanien kautta.

Mielensä on tietysti aina sallittua pahoittaa, ja kukin saa toivoa suosikkihahmostaan ihan minkälaisia versioita tahansa. Kulttuurisodassa mennään kuitenkin jo ensi askeleilla ylilyönteihin, sillä huuto, solvaaminen, häiriköinti, moralismi ja leimaaminen hyökyvät yli äyräidensä ja lyövät vasten kaikkia, joidenka mielipiteet eivät satu osumaan kohdalleen juuri sen hetkisen Oikean Mielipiteen kanssa. 

Keskusteluun pitää mahtua kaikenlaiset mielipiteet ja toiveet tohtorin sukupuolesta ja hämähäkkinaisen seittiä tihkuvasta seksikkyydestä. Viihteessä toive siitä, että tohtori on nainen tai että hämis on seksisymboli, ovat samanarvoisia. Kenelläkään ei ole mitään erioikeutta vaatia asiassa mitään, eikä mikään mielipide oikeuta solvaamista tai häirintää.

Tanssii fasismin kanssa - kulttuurin omiminen ja verenperintö

Kiihkeä aktivismi hyvien asioiden puolesta tuottaa joskus tilanteita, joissa puoliksi ajateltu idea johtaa omituisiin ja jopa alkuperäisen ajatuksen kannalta vastakkaisiin lopputuloksiin. Pornoa vastustavien feministien vahinkoliitto sensuuria kannattavien konservatiivien kanssa on hyvä esimerkki tällaisesta. Rasismia vastustavan feminismin intersektionaalinen ajattelu on tuottanut vastaavan tilanteen, jossa kulttuurin omimista (cultural appropriation) vastustavat aktivistit päätyvät vahingossa kannattamaan samanlaisia ideoita kuin kansallisromanttiset fasistit.

Kulttuurin omimisen idea on lyhykäisesti se, että valtakulttuuri hyödyntää jonkin sorretussa asemassa olevan tai olleen vähemmistön kulttuurista pääoma omaksi edukseen. Se on eettisesti kyseenalaista silloin, kun kyse on sorron jatkamisesta kulttuuripolitiikan välinein. Arkkiesimerkki tästä on sorretun alkuperäiskansan perinteiden hyödyntäminen matkailuvalttina, vaikka alkuperäiskansaa ja heidän kulttuuriaan kohdellaan maassa tosiasiassa epäoikeudenmukaisesti tai huonosti.

Metsään mennään pahasti siinä vaiheessa kun tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttökelpoinen käsite siirretään yksilötasolle. Silloin ollaan huolissaan mosambikilaisten kankaiden käytöstä, rastoista tai kirjailijan mielikuvituksesta. Kritiikki kohdistuukin yhteiskunnallisten kysymysten sijaan yksilön tapaan käyttää hänen omasta synnyinkulttuuristaan poikkeavaa kuvastoa osana omaa ilmaisuaan.

Yksilötasolle mennessään kritiikki ajautuu välittömästi ongelmiin. Se päätyy vastustamaan yksilön ilmaisunvapautta ja vapaata kulttuurista ideoiden vaihtoa. Käyttäessään eettistä kieltä, kritiikin esittäjät väittävät, että on väärin lainata ja sekottaa erilaisia kulttuurisia ideoita. Näin he tulevat kyseenalaistaneeksi yksilön vapauden päättää omasta ilmaisustaan ja kulttuuri-identiteetistään, ja asettuvat moralisteiksi, jotka katsovat oikeudekseen rajoittaa muiden ilmaisua omine ideologisine perusteineen.

Progressiivisen aktivismin kannalta on nurinkurista ja surullista, että tällainen toiminta on täsmälleen samaa, mitä nationalistit tekevät kulttuurikeskustelussa ja konservatiivit seksuaalipolitiikassa. He katsovat oikeudekseen rajoittaa yksilöiden vapautta päättää omasta elämästään ideologisten ihanteidensa vuoksi. Tällaiseen huomautukseen vastataan tietysti nopeasti, että mehän vain esitimme kritiikkiä blogeissa, ei se ole mitään rajoittamista. Ongelma on kuitenkin se, että eettisen argumentaation hyödyntäminen tuo keskusteluun mukaan raskaat aseet. Jos väittää tai vihjaa, että jokin on epäeettistä, väittää myös, että yhteisöllä on perusteltu oikeutus sellaisen toiminnan rajoittamiseen, kieltämiseen ja/tai sanktioimiseen.

Siinä ei valitettavasti ole mitään uutta, että erilaiset ideologiset aktivistit ovat epäliberaaleja tai moralistisia. Tässä tapauksessa joudutaan kuitenkin vielä suurempiin ja hullunkurisempiin ongelmiin, nimittäin liian pitkälle viety kulttuurin omimisen moralisointi edellyttää samanlaisia ideologisia taustaolettamuksia kuin kansallisromanttinen fasismi.

Viime vuosisadan fasistiseen liikehdintään kuului voimakas nationalismi, jota pönkitettiin myyttisillä käsityksillä oman kansan ja kulttuurin roolista historiassa. Nationalismiin liitettiin vaihtelevissa määrin vaatimuksia kulttuurisesta puhtaudesta ja kulttuurien sekoittumisen välttämisestä. Kansallisromanttisen ajatusrakennelman pystyttäminen edellytti ideoita oikeasta verenperinnöstä ja kulttuurin omistamisesta verenperinnön nojalla.

Sulkakorujen, neljän tuulen lakkien, rastojen tai vääränlaisten kirjan henkilöiden moralisoiminen edellyttää taustalleen ajatusta siitä, että jollakulla on suurempi oikeus tiettyihin kulttuurisiin ideoihin ja kuvastoihin kuin toisilla. Jotta tällainen oikeus voidaan tunnistaa, on välttämätöntä vedota etnisen taustan, ihonvärin tai kulttuurivähemmistön kaltaisiin asioihin. Samalla kulttuurinen omistusoikeus sidotaan etnisyyteen.

Kulttuurin omistusoikeuskiistojen ja vääryyksien selvittelemiseksi puolestaan tarvitaan tarkkaa tietoa siitä, kenellä todella on oikeus taustansa puolesta joihinkin tiettyihin ideoihin, perinteisiin ja kuvastoihin. Jotta tämä voitaisiin selvittää, pitää tietää kaikkien osapuolten etninen tausta ja genealogia eli toisin sanoin verenperintö. Alkaako kuulostaa tutulta hieman pahaenteisellä tavalla? Eugeniikka, anybody?

Onko 1/8-saamelaisella oikeus käyttää neljän tuulen lakkia? Saako karibialaisilla sukujuurilla kirjoittaa tarinan, jossa esiintyy henkilöitä samalta alueelta? Kuinka tiukoiksi rajat vedetään? Saako meksikolainen kertoa tarinan, jossa on savolaisia? Pitäisikö Tom of Finland -kassin käyttämiseen kysyä lupa homoyhteisöltä? Ja kuka erilaisia kulttuurilisenssejä ja verenperintötodistuksia myöntää? Twitter-tuomioistuinko?

Fasistisen kulttuuripolitiikan ja apartheidin kannattajat olisivat varmasti mielissään sellaisesta "progressiivisesta" dystopiasta, jossa kulttuurienvälinen vaihto olisi minimaalista, ja jossa valtakulttuuri pidättäytyisi ymmärtämästä ja sekoittumasta kaikenlaisiin vähemmistöihin. Kirjailijoiden mielikuvitusta rajoittavasta moralismistaan huolimatta Koko Hubara tuskin asettuisi apartheidin kannattajaksi.

Aidon moninaisuuden ja monikulttuurisuuden taustalla on liberaali eetos, joka sallii yksilön oman päätäntävallan omasta ilmaisustaan. Samalla ovi on avoinna vapaalle tiedonkululle ja kulttuuriselle ideoiden vaihdolle. Ilman uteliaisuutta, sekoittumista ja  osallistumista kulttuuristen ideoiden uudelleenmuovaamiseen ei olisi mahdollista kehittää kulttuurien välistä ymmärrystä ja liennyttää tarpeettomia kulttuurien välisiä raja-aitoja.

Tuskinpa kukaan kulttuurin omimisesta huolestunut aktivisti haluaa lopulta estää kulttuuristen ideoiden vapaata liikkumista. Silloin pitää myös hyväksyä erilaisten kulttuuristen symbolien ja perinteiden uudelleenmuotoutuminen vapaassa tiedonvälityksessä ja ilmaisussa. Siihen kuuluvat myös kömmähdykset, kuten halvat feikkilapinpuvut missikisoissa. Moralistisen hyökkäyksen sijaan erheen tehneelle julkkikselle voisi olla hyväksi valistus kansanperinteestä. Hyökkäykset tuottavat vain pelon ilmapiiriä, jota fasistinen kontrollipolitiikkakin pyrki tuottamaan - etenkin kun nolo kömmähdys missikisoissa EI ole moraalisesti väärin, vaan ainoastaan tahditonta ja tietämätöntä.

Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Jotta tumpeloinnilta säästyttäisiin, niin kulttuurista kompetenssia olisi hyvä lisätä valistuksen, kasvatuksen ja muiden pehmeiden keinojen avulla - ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta lisäämällä, ei vähentämällä! Lisäksi olisi tarpeen kuunnella ihmisten omia motiiveja erilaisten kulttuuristen kuvastojen hyödyntämiseen. Jos esimerkiksi hämäläinen pukeutuu mosambikilaiseen kankaaseen, koska se on hänestä kaunis, on älytöntä hyökätä hänen kimppuunsa kulttuurin omijana, kun hän ennemmin on silloin kulttuurin arvostaja.

Yhteiskunnallisella tasolla nousevat esiin kulttuurisen riiston välttäminen ja perinteiden ylläpitäminen. Silloinkin tarvitaan moralismin ja rajoitusten sijaan myönteisiä ja rakentavia toimia. Perinnekuvastoa voidaan esimerkiksi suojata ja sen käyttöä verottaa. Verotuloja voidaan puolestaan käyttää toimintaan, joka tukee perinteiden säilymistä. Mitään kulttuurista kuvastoa ei kuitenkaan voida keinotekoisesti suojata ja pitää yllä (paitsi museoimalla), sillä kulttuurit muuttuvat luonnollisesti ideoiden vaihdon myötä ajan kanssa. Mikään laki tai järjestely ei voi eikä saa estää ihmisiä luopumasta kulttuuritaustastaan, liittymästä toisiin kulttuuriyhteisöihin tai muovaamasta kulttuurisia ideoita vapaasti oman päänsä mukaan.

Kun ilmaisun, kulttuurin ja identiteetin vapauteen puututaan, ollaan joka suunnalta fasistisen kulttuuripolitiikan äärellä. Siksi hyvästä tarkoituksesta huolimatta ajattelutyö pitää tehdä loppuun eikä langeta halpaan moralismiin, joka lopulta vahingoittaa enemmän progressiivisen aktivismin uskottavuutta kuin toteuttaa antirasistisia tarkoitusperiään.

Tunneretoriikan uusi tuleminen

Arvokonservatismin tunneretoriikan hupaisa, mutta ahdistava ominaisuus on se, että se toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka se joka kerta ammutaan alas ja todetaan huonoksi ja vaaralliseksi roskaksi. Sama sykli on jatkunut 1700-luvulta saakka.

Teemat moraalin rappiosta, kunnollisten ihmisten tunneperäisestä kauhistuksesta ja patetian keinoin hyödynnettävistä keppihevosista pysyvät samoina. Toiminnan ytimessä on puhtaus moraalisena ideana: ideologinen puhtaus, puhdasoppisuus, kulttuurin puhtaus, lasten viattomuus jne.

Tämän vuosikymmenen suurin tunneargumentaatiotrendi tulee arvokonservatismin sijaan progressiivisena itseään pitävän liikkeen piiristä. Tunneviestintä on väkevänä esimerkiksi seksuaalirikosten vastaisessa aktivismissa, sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekä erilaisten vähemmistöryhmien seksuaalisen ja sukupuolisen itsemääräämisoikeuden kysymyksissä.

Kannatan lämpimästi progressiivisten vaatimusten henkeä. Seksuaalioikeuksien kunnioittaminen ja edistäminen on tärkeä vaade oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. En kuitenkaan voi peukuttaa aktivismin piirissä 2000-luvulla yleistynyttä tunneretoriikkaa, joka painottaa henkilökohtaisen tunneviestinnän ja kokemuksellisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä, kun etsitään ja tutkitaan epäkohtia ja pyritään sorvaamaan parempia käytäntöjä. Ne ovat myös arvokkaita tietolähteitä yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelujen kehittämiseksi. Mutta... tunneväittämät ovat yksilöllisiä ja rajallisia. Niiden taustalla on kokonaisen henkilöhistorian verran erilaisia kokemuksia, dispositioita, luonteenpiirteitä, sattumuksia ja ideologisia rakenteita.

Niiden arvo tietolähteenä on merkittävä, mutta myös hyvin rajoitettu, sillä yksilön tunnekokemuksen taustoja ei voi koskaan täysin johtaa jostakin tietystä syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisin tavoin ja esimerkiksi herkkä yksilö voi kokea normaalit vastoinkäymiset epäoikeudenmukaisuutena siinä missä vahvempi ei välitä osasta todellisiakaan syrjintärakenteita.

Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan retoriikan asettaminen yhteiskunnallisen argumentaation asemaan on matolaatikko, jonka avaaminen suistaa keskustelun henkilökohtaisen tason puljaamiseksi. Arvokonservatiivien tunneviestintä on perinteisesti perustunut siihen, että henkilökohtaiset inhon, ahdistuksen tai likaisuuden kokemukset käännetään yhteiskunnalliseksi retoriikaksi. Näin homoudesta, nuorten seksuaalisuudesta, tisseistä mainoksissa tai transsukupuolisuudesta saadaan tehtyä kansallista keskustelua vaativa huoli.

Sen sijaan, että ihmiset käsittelisivät omia tunnekokemuksiaan itse tai terapeuttiensa kanssa, ne nostetaan yhteiskunnalliselle agendalle. Todellinen asiakeskustelun tragedia on se, että liian moni myös hyväksyy ne keskusteluun politiikassa ja käytäntöjen luomisessa. Tutkijalle kokemukset ovat vinkki tärkeistä kysymyksenasetteluista, mutta käyttökelpoista tietoa asioista saadaan vasta kunnollisen tutkimisen, analyysin ja kriittisen keskustelun avulla.

Seksologian ja seksuaalipolitiikan aloilla on taistelu vuosikymmeniä siitä, että seksuaalisuutta ylipäätään voisi käsitellä tieteessä ja päätöksenteossa asiaperustaisesti ja analyyttisesti. Arvokonservatiivit ovat tietysti vastustaneet tätä henkeen ja vereen, koska heidän perstuntumansa mukaan heidän omat inhon ja ahdistuksen kokemuksensa ovat niin tärkeitä, että niitä pitäisi käsitellä myös eduskunnassa, yliopistoissa ja ministeriöissä.

Nyt samankaltaisia vaatimuksia esitetään progressiivisen aktivismin piiristä. Syrjintää kokeneiden ihmisten tunteet ja kokemukset halutaan painoin nostaa sellaisenaan argumenteiksi ilman että asiaa tarkasteltaisiin lainkaan analyyttisesti ja kriittisesti. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai vihapuheen määrittelemiseksi on esitetty oletetun uhrin tunnekokemuksen ensisijaisuutta ja kriittisen keskustelun vaientamiseksi on käytetty retoriikkaa kriittisen puheen loukkaavuudesta tai siitä että vaikeat puheenaiheet voivat laukaista traumakokemuksia.

Tällaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja joissakin tapauksissa auttamistyössä, suljetuissa keskusteluryhmissä, ryhmäterapiassa tai vastaavissa tilanteissa, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa tunneretoriikan hyväksyminen johtaa siihen, että vaatimus argumentaation yleistettävyydestä ja perustelemisesta rapautuu pahasti. Jos tunneretoriikka ja omaan kokemukseen pohjaaminen hyväksytään raiskauksen uhrien kokemuksista puhuvalle feministiaktivistille tai kulttuurisesta omimisesta paasaavalle blogistille, pitäisi samanlainen tunneretoriikka hyväksyä myös maahanmuutosta huolestuneelle nationalistille sekä feminismistä ahdistuville äijille.

Jos pilkataan persupoliitikon "näin nämä asiat koetaan" -lausahdusta, ei vastaavaa retoriikkaa voi käyttää omassa poliittisessa puheessa, vaikka se olisikin yritetty piilottaa taitavammin. Yhteiskunnallisen keskustelun säännöt ja argumentaation pätevyysperusteet eivät muutu yhtäkkiä suopeammaksi itselle rakkaiden aiheiden kohdalla. Tunteisiin vetoaminen poliittisessa vaikuttamisessa eli patetia on sitä itseään tuli se sitten miltä poliittiselta laidalta tahansa. Asiakeskustelussa ei ole sijaa soraäänien vaientamiselle tunneretoriikalla.

Omalla lempialallani, seksuaalipolitiikassa, on surullista, että arvokonservatiivien puhdasoppisuutta vaaliva retoriikka on omittu myös progressiivisten aktivistien käyttöön. Minulle ideologisen puhtauden vaatiminen ajattelussa aiheuttaa näppylöitä, vaikka se tulisi omilta aatteellisilta liittolaisilta. Paska ei haise sen paremmalta, vaikka olisi kuinka oikealla asialla.

Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen

Feminismiä ja sukupuolta koskevissa eetterikeskusteluissa nostaa vahvasti päätään trendikäs osakulttuuri, jonka modus operandia voisi luonnehtia etulyöntiaseman tavoitteluksi loukkaantumisella. Osakulttuurin toiminnassa keskeisinä tekijöinä ovat uhriposition hyödyntäminen (victim entitlement), loukkaantumisen käyttäminen oikeutuksena (culture of umbrage) sekä joukkovoiman hyödyntäminen (angry lynching mob).

Kiinnostavaa on, että keskustelun polaariset vastapuolet, feministiaktivistit sekä miesasiamiehet, hyödyntävät täsmälleen samaa keinovalikoimaa retoriikassaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki feministit tai miesaktivistit sortuisivat näihin huteriin keskustelutaktiikoihin, mutta suosituimmilla eetteripalstoilla niin vaikuttaa käyvän. Todettakoon, että valitettavan useat hyvät keskustelunavaukset puolesta riippumatta jäävät möyhäämisen jalkoihin.

Otan pari esimerkkiä, joita olen itse kohdannut. Niitä löytyy paljon enemmänkin, joten en pyri osoittamaan ilmiötä todeksi juuri näillä esimerkeillä, vaan hahmottelen ainoastaan loukkaantumiskulttuurin rakenteita (alla pari jatkolinkkiä kiinnostuneille):

1. Henry Laasasen pitämän Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogin keskusteluissa on toistunut usein ilmiö, jossa jokin kriitinen huomio alkuperäiseen kirjoitukseen tai keskustelun valtavirtaa edustavaan kommenttiin luetaan suoralta kädeltä "femakkoroskaksi". Tyypillistä keskustelulle on se, että itse asia jää pitkälti keskustelutta, mutta iso joukko palstan vakiokeskustelijoita dissaa, vittuilee tai trollaa toisinajattelijan kumoon.

Laasasen blogissa ei ole tykkäystoimintoa, mutta monella ulukomaan palastalla efektiä vahvistetaan tykkäämällä joukoittain jostakin samanmielisestä  vastaväitteestä riippumatta sen tasosta. Tykkäily aivottomista samanmielisyyksistä tai retorisista henkilöön käyvistä hyökkäyksistä ei ole mitään viatonta oman mielen ilmaisemista, vaan klassista soihdut ja talikot -taktiikkaa, jossa toisinajattelu pyritään nujertamaan joukon voimalla.

2. Feministisellä Jezebel-sivustolla olen kohdannut täsmälleen saman ilmiön kuin yllä esittelin. Kaikista surullisin kohtaamani tapaus liittyi Isla Vistan murhien jälkipyykkiin, jossa Jezebelin juttu ja yleinen mielipide rummutti käsitystä, jonka mukaan poliisi ei ottanut Rodgerilta (murhaaja) aseita pois, koska poliisi on naisvihamielinen. Keskustelussa esiintyi hyvin sitkeä ja asiallinen poliisitoimintaa ja lakia tunteva henkilö, joka argumentoi pätevästi sen puolesta, että poliisi ei olisi saanut lain ja virkakäytäntöjensä nojalla ottaa Rodgerilta aseita pois niiden tietojen peruteella, joita poliisilla silloin oli. Tämä selitys oli selkeästi vahvempi kuin perustelematon spekulaatio poliisin naisvihamielisyydestä.

Keskustelussa tätä asiallisesti käyttäytynyttä ja hyvin argumentoinutta henkilöä vastaan nousi valtava paskamyrsky: häntä nimiteltiin, hänen taustojaan ja motiivejaan kyseenalaistettiin ja hänen sanomisiaan vääristeltiin. Tätä kaikkea tehtiin isolla joukolla, joka lietsoi toisiaan mitä älyttömimpiin hyökkäyksiin aina pilkkakuvien ja inhottavan persoonallisuusarvioinnin muodoissa.

Yllä mainitut esimerkit eivät ole yksittäistapauksia. Vastaavaa tapahtuu eri tavoin ja eritasoisena useilla foorumeilla, jotka osallistuvat sukupuolikeskusteluun ja tiettyihin muihin rinnakkaisiin diskursseihin. Trendi on levittäytynyt mm. feministiseen keskusteluun, queer-aktivismiin, trans-aktivismiin, miesliikkeeseen, rasismikeskusteluun, "maahanmuuttokritiikkiin" ja  evoluutiopsykologiseen jauhantaan.

Tympeä erityispiirre tässä keskusteluosakulttuurissa on se, että sivistyneistä yhteiskunnista pitkälti kitkeytynyt "vihaisen lynkkausjoukon" idea on palannut takaisin eteerisessä muodossa. Ennen lynkkausjoukko saattoi todella tappaa tai karkoittaa epäsuosiossa olleen henkilön tai ryhmän, mutta nykyisessä muodossaan lynkkausjoukko pyrkii käyttämään häpäisyretoriikkaa hiljentääkseen tai karkoittaakseen epäsuosittuja mielipiteitä esittävän keskustelijan. Inhottavuudessaan uusi lynkkaustaktiikka ei paljoa häviä vanhalle soihdut ja talikot -meiningille.

Keskustelutaktiikkana lynkkausjoukko on tietenkin surkea. Se hyödyntää nykyisessä muodossaan väkevästi kahta virheellisen argumentaation keinoa: ad populumia ja ad misericordiamia. Edellinen on ajattelutapa, jonka mukaan jokin suosittu käsitys on automaattisesti oikea käsitys. On surullista, että omissa liemissä muhiminen tuottaa samanlaista pöljyyttä niin miesliikkeen foorumeilla kuin feministienkin keskuudessa. Keskustelussa keskialueelle jättäytyvät kriittinen arvioitsija saa niskaansa täyslaidallisen kummaltakin suunnalta. Toisaalta on aika tyylikästä olla samanaikaisesti änkyräfemakko ja seksistinen etuoikeutettu miespaska...

Jälkimmäinen ajattelutapa (ad misericordiam) rakentuu uhrin etulyöntiasemalle, jota pyritään vahvistamaan keskustelussa tutuiksi tulleilla ad hominem -argumenteilla kuten keskustelijan leimaamisella naisvihaajaksi, seksistiksi tai etuoikeutetuksi, ja siksi sokeaksi Totuudelle (tm). On kiinnostavaa, että kurjuudella argumentointi sisältää toistuvasti väitteen siitä, että feministit, trans-aktivistit, miesaktivistit tai muut pyritään hiljentämään vasta-argumentaatiolla, vaikka kyseiset ryhmät ovat nykyisin äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kuin koskaan - ja he itse harjoittavat ensiluokkaisen tehokkaasti joukkovoimalla hiljentämistä.

Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu "etuoikeutettujen" ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.

Olen toistuvasti kutsunut yllä mainittuja ilmiöitä "taisteluretoriikan" käyttämiseksi, koska sillä pyritään nujertamaan tai häpäisemään vastustaja sen sijaan, että pyrittäisiin käymään keskustelua ymmärryksen lisäämiseksi. Käsittelemässäni osakulttuurissa valistuksen eetos on työnnetty sivuun ja keskusteluun lähdetään amerikkalaishenkisellä "Coca-Cola, sometimes war" -asenteella, mikä muuten osuu Jezebelin viihteellis-feministiseen, mutta aggressiiviseen yleislinjaan helvetin hyvin.
Tämä niljakas keskustelutrendi ei tietenkään katoa mihinkään hetkessä, joten joudumme sietämään sitä luultavasti pitkäänkin, etenkin sen sisäänrakennetun lynkkausjoukkomentaliteetin vuoksi. Harhakäsitys joukkovoiman vanhurskauttavasta luonteesta voi pitää yllä samanmielisten yhteisöjen koheesiota vaikka kuinka kauan, minkä voi todeta esimerkiksi marginaalisten, täyspimeiden uskonnollisten pienyhteisöjen sitkeydestä.

Vaikka kalistelen verbaalisapeleita joskus itsekin, kannatan silti viime kädessä akateemista keskustelutapaa, jossa kiivaankin väittelyn taustalla on kunnioitus vastapositiota kohtaan, ja jossa pyritään viime kädessä löytämään yhteistä maaperää ja syvällisempää ymmärrystä toisen positiota ja itse asiaa kohtaan. Tällainen keskustelu voi päättyä perustavan erimielisyyden toteamiseen johtamatta kuitenkaan vihaan tai katkeruuteen toista kohtaan. Markus Neuvonen kuvailee hyvää keskustelukulttuuria oivasti blogitekstissään Voittaminen, luusereiden hommaa?

Lausuttakoon vielä vastuuvapauslauseke (disclaimer): en ole antifeministi tai miesliikevastainen. Olen maltillinen liberaalifeministi, maltillinen miesaktivisti ja ensisijaisesti yhteiskuntafilosofinen egalitaristi. Alla pari linkkiä, jos esittelemäni kriittisen position syventäminen kiinnostaa. Näiden avulla pääsee syventymään aiheesta käytävän keskustelun ytimeen niin hyvässä kuin pahassakin...

• Jack Halberstam: You Are Triggering me! The Neo-Liberal Rhetoric of Harm, Danger and Trauma (Bully Bloggers)
• Cathy Young: Stop Fem-Splaining: What ‘Women Against Feminism’ Gets Right (Time)

Päätän puheenvuoroni John Stuart Millin sitaattiin teoksesta On Liberty (1859):

"Vaikka koko ihmiskunta yhtä henkilö lukuunottamatta olisi yhtä mieltä, ja tämä yksi henkilö vastakkaista mieltä, ei ihmiskunta olisi sen oikeutetumpi hiljentämään tätä yhtä henkilö, kuin hän olisi oikeutettu hiljentämään koko ihmiskunnan, mikäli hänellä olisi keinot siihen." 

Saunapaniikki!

Kehokammo, moralismi ja sukupuolirajoittunut apartheid ovat nävertäneet saunakulttuuria jo vuosikymmeniä. Suomessa on enää harvoja paikkoja, joissa avoin yhteissaunominen on mahdollista sukupuolesta tai iästä  riippumatta. Pelko ja valittaminen ovat sulkeneet monien kylpylöiden yhteissaunat ja alastomuuskammo on johtanut jopa siihen, että Seurasaaren perinteikkäällä alastonrannalla on nykyään parina viikonpäivänä uimapukupakko.

Prometheus-leirit ovat yksi tervehenkisen yhteissaunomisen linnake saunakulttuurin rappiotumisen keskellä. Prometheus-leirien tuki ry:n puheenjohtaja Aatu Komsi perustelee yhteissaunomista järkevästi:

Yleensä vetäjätiimi ja leiriläiset saunovat yhdessä, myös sekasaunassa. Alasti saunomisesta sovitaan aina leirillä etukäteen. Jos näin sovitaan, kaikki saunovat alasti, myös ohjaajat. Meille on oleellista näyttää esimerkkiä, ettei ihmisiä tulisi erotella usein epäoleellisten seikkojen kuten sukupuolen tai iän perusteella. Minusta olisi huono asia viestittää, etteivät vetäjät voisi saunoa nuorten kanssa. Erottelukulttuuri voi ruokkia itse itseään. Sanomalla, etteivät tytöt ja pojat voi nukkua samoissa tiloissa tai saunoa samalla kertaa, luodaan jännitettä ja mystifioidaan vuorovaikutusta. Samalla viestitään, ettei toista voi kohdella omana itsenään ja yksilönä. Se myös hankaloittaa toisen tunteiden ja toiveiden huomioon ottamista.

Kiinnostavaa on se, että yhteissaunomiselta edes edellytetään perusteluja. Alastomuus on saunomisen ja kylpemisen peruslähtökohta ja yhteinen rajoitukseton saunominen on täysin luonteva toimintatapa. Uimapukupakko tai ihmisten erottelu iän tai sukupuolen mukaan on ennemmin perusteluja vaativaa toimintaa. Sukupuolirajoittuneet saunavuorot ovat keinotekoinen kielloin rakennettu järjestely, joka estää luontevan saunomisen. Kun rajoitukset otetaan itsestäänselvinä kulttuurin osina, on alastomuuden osalta päädytty kristillisten hihhulien sanastoa lainaten luonnottomaan tilanteeseen. Vai kuinka monella on uimapuku kasvanut osaksi kehoa kulttuuridevoluution seurauksena?

Kristillistaustainen häveiäisyysnormisto ja pedofiliahysterian lietsoma hyperherkkyys lasten ja nuorten alastomuutta kohtaan ovat turmelleet luontevan suhtautumisen alastomuuteen. Komsin lähtökohtökohtina olevat avoimuus, tasa-arvoisuus ja kohtaaminen ovat lääkkeitä kehokammoa suosivan kulttuurimme ongelmiin. On nurinkurista, että jopa lastensuojelun ammattilaisten lausumista heijastuu pelko alastomuuden turmelevasta tai ahdistavasta vaikutuksesta.

Lastensuojelun keskusliiton Seppo Sauro sekoittaa asian rationaaliseen käsittelyyn omat tunteensa. Vaikka häntä ahdistaisi yhteissaunominen nuorten kanssa, asian ei tarvitse olla vaikea muille. Myös
Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland on huolissaan. Hän jopa vaatii vanhemmille ilmoitettavan etukäteen yhteissaunomisesta. Eikö Kalland pidä tärkeänä nuorten itsemääräämisoikeutta heidän kehoaan koskevissa asioissa?

Sauro ja Kalland varoittavat ryhmäpaineen voivan pakottaa nuoria toimiman tahtonsa vastaisesti. Siihen liittyvien pulmien ratkaisemiseksi on tehty paljon Prometheus-leireillä. Saunomisesta keskustellaan yhteisesti ennen ensimmäistä saunakertaa, saunomisen ajaksi on tarjolla muuta toimintaa ja myös sukupuolirajoittunut saunominen on mahdollistettu.

Ja jos ryhmäpaine ajaakin sekasaunaan, lastensuojeluviskaalit puhuvat ikään kuin kyse olisi jostakin vaarallisesta tai pahasta asiasta. Liittyminen väkivaltaiseen jengiin, kioskimurto tai perseet olalle tinnerillä voisivat olla esimerkkejä ryhmäpaineen ikävistä seurauksista. Saunominen mukavassa seurassa tuskin tuottaa paljon muuta kuin hyviä yhteisyyden kokemuksia kesäillassa.

Jos jollekin yhteissaunominen osoittautuu ikäväksi kokemukseksi, moista ei tarvitse toistaa. Kannattaa kuitenkin huomata, että yhteiskuntamme tarjoaa jatkuvalla syötöllä monille nuorille ikäviä kokemuksia esimerkiksi koulun pakkoliikunnassa. Missä viipyy lastensuojelujärjestöjen tiukka kanta monia nuoria nöyryyttäviin ja ahdistaviin liikuntatunteihin?

Keskustelu kehollisuuden ja seksuaalisuuden alueilla on vakavasti ylikierroksilla, kun saunomiseen liittyvät kasvamiskokemukset ja tunteet nähdään ensisijaisesti ongelmallisina asioina. Kasvukivut, ryhmäpaineeseen vastaaminen, oman muuttuvan kehon hyväksyntä ja erilaisten kielteisienkin tunteiden käsittely ovat osa nuoruutta. Prometheus-leiri tarjoaa hyvän paikan tarttua näihin asioihin sekä keskustelemalla että kokemalla.

Naturistien elämäntapa osoittaa kiistattomasti, että minkä ikäiset ihmiset tahansa voivat suhtautua luontevasti alastomana olemiseen sekaseurassa, mikäli he ovat kasvaneet ja oppineet alastomuuden ja oman kehon olevan mutkattomia asioita. Alastomuuteen ja omaan tai toisten kehoihin liittyvä ahdistus on rajoittava ja ongelmallinen asia. Sellaiseen johtavista kulttuurisista trendeistä olisi syytä olla paljon enemmän huolissaan kuin yhteissaunomisesta tai oman kehon hyväksynnän edistämisestä.

Onneksi Protu pitää pintansa mediapaniikin edessä. Järjestö edustaa tervejärkisintä keskustelua ja toimintaa alastomuudesta pitkiin aikoihin!

Terapeuttinen kaikkivoipaisuus ja avoimet suhteet

Avoimet suhteet ja monisuhteet tuntuvat olevan vaikea pala pariterapeuteille - ainakin Välitalolle ja Juutilaiselle. Ehkä ammattikunnasta kuitenkin löytyy myös paremmilla tiedoilla ja asenteilla varustettuja terapeutteja. Ainakin toivon niin. Muussa tapauksessa ammattikuntaa voi pitää ideologiseksi taantuneena samaan tapaan kuin valitettavan monet psykoanalyytikot tuppaavat olemaan: taustaideologioista pidetään tiukasti kiinni, vaikka todellisuus ja tiede menevät kovaa vauhtia ohitse.

Studio 55 -sivuston jutussa paripsykoterapeutty Välitalon keskeisin perustelu sille, että avoimet suhteet tuskin toimivat, on se, että hän ei ole tavannut pariskuntaa, jolla se toimii. Tällainen ajattelu edustaa tyypillistä terapeuttien ammattisairautta: kaikkivoipaisuuden tunnetta eli omnipotentiaa. Sen vallassa oleva ajattelee hallitsevansa seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden koko kentän omien asiakkaidensa kanssa tehdyn työn varjolla. 

Ongelmana terapeutin kaikkivoipaisuudessa on kuitenkin se, että kenenkään asiakkaat eivät edusta kattavasti koko kenttää. Terapeutin pakeille saapuvat vain ne, joilla on jonkinlaisia ongelmia. Ja heistäkin vastaanotolle saapuvat vain ne, joilla on varaa ja halua aloittaa terapiasuhde. Asiakaskuntaa rajaa vielä sekin, että jotkut asiakkaat yrittävät etsiä terapeutin, jolla olisi kokemusta ja hyvä maine juuri sellaisten ongelmien hoidossa, joita hänellä parhaillaan on.

Eli rautalangasta: Välitalo ei ole kohdannut asiakkaita, joilla avoin suhde toimisi, koska a) hän tapaa vain ihmisiä, joilla on ongelmia ja/tai b) avoimessa suhteessa olevat eivät valitse häntä terapeutikseen hänen asenteidensa takia.

Mikä osaamisperusta tällainen muka on laukoa mielipiteitä avoimista suhteista? Rehellistä olisi todeta haastattelijalle, että "en ymmärrä enkä hallitse tätä aihepiiriä" sen sijaan, että mielipiteitä esitetään ennakkoluulojen pohjalta.

Samanlaista omnipotentiaa potee myös pariterapeutti Juutilainen. Hänen mielestään ihminen on biologialtaan yksiavioinen ja avoimiin suhteisiin päätyneet ovat jollakin tavoilla traumatisoituneet. Valitetettavasti biologia ei ole mielipideasia, vaan tiede, joka pohjautuu tutkimukseen. Vertailevassa sosiobiologiassa ja antropologiassa tehdyt tutkimukset osoittavat selkeästi ihmislajille tyypillisten seksuaali- ja pariutumistapojen perustuvan useiden kumppaneiden hankkimiselle joko peräkkäin tai samaan aikaan. (esim. Ryan et al. 2011; Barash et al. 2001; Reynolds et al. 1991.)

Ihmisen biologiset valmiudet mahdollistavat siis hyvin erilaiset monisuhteet. Tämä ei kuitenkaan ole argumentti monisuhteiden puolesta tai uskollisuutta vastaan. Jokainen saa itse valita, miten haluaa suhteensa järjestää. Tämä on kuitenkin vasta-argumentti kristillisperäisille harhaluuloille ihmisen luontaisesta yksiavioisuudesta.

Juutilaisen esittämä trauma-arvelu on hänen tietämättömyyttään pahempi erhe. Traumaväitteiden viljeleminen käyttäytymisen selittäjänä on sekä arveluttava keskustelustrategia, mutta myös terapiatyön etiikan väheksymistä. Heppoisten traumaolettamusten heittely johtaa helposti asiakkaan tilanteen virhearviointeihin, vääriin hoitoratkaisuihin sekä asiakkaan arvojen ja valintojen vähättelyyn. Terapeutin ei pitäisi koskaan syyllistyä tällaiseen ylimielisyyteen ja välinpitämättömyyteen kohtaamisensa ilmiöiden ja ihmisten kanssa.

Lähetän kaikille ihmissuhdeongelmia käsitteleville ammattilaisille terveisiä: Nouskaa rohkeasti poteroistanne ja tarkastelkaa ihmissuhteiden moninaisuutta avoimin silmin. Ihmissuhdeneuvonta tai -terapia ei ole mitään yksiavioisuuden esitaistelua, vaan ihmisten auttamista niissä ongelmissa, joita heidän valitsemissaan ihmissuhteissa vastaan tulee. Tässä tarvitaan avointa dialogia, ei ennakkoluuloista kyräilyä.

Lisää tietoa aiheesta:

• Monilempi- ja parisuhdeaiheiset jutut tässä blogissa
• Melissa Mäntylän kommentti aiheeseen
• Polyamoriayhdistyksen sivusto

Sukupuoli jumissa poikittain

Kieroutuneet ruotsalaiset ovat iskeneet taas. Uusin kauhistus ja maailmanjärjestyksen horjuttaja on sukupuolineutraali lelukuvasto. 

Tosiasiassa mistään sukupuolineutraaliudesta ei ole kyse - josko sellaista on olemassakaan ihmisten maailmassa - vaan yksinkertaisuudessaan siitä, että lelukuvaston kuvissa tytöt ja pojat leikkivät erilaisilla leluilla ilman entisen kaltaista tiukkaa sukupuolittamista tyttöjen ja poikien leluihin tai leikkeihin. 

Neutraaliuteen ei päästä tarkoituksellisella hämmentämisellä. Neutraaliudesta olisi kyse vasta sitten, jos lapset voisivat vapaasti päättää, millä leikkivät, ja kuvat vastaisivat mahdollisimman tasapainoisesti heidän valintojaan. Tämäkin on toki harhainen kuvitelma, sillä lapset ovat kasvaneet sakean sukupuolittuneen kulttuurin ja median keskellä, eivätkä ole millään tavalla sukupuolineutraaleja toimijoita.

Ruotsalainen aateilmasto on sen verran feministisesti hapattunutta, että sukupuolipolitiikan huomioimisella on merkitystä lelukauppiaille. He eivät voi enää hyödyntää alalle perinteistä kohderyhmän rakentamista sukupuolen perusteella, mikä on erittäin hyvä asia. Vaikka en ole lainkaan kaikesta samaa mieltä ruotsalaisen feminismin kanssa, tässä asetun sen kannalle. 

Nimittäin, ihmetystä aiheuttanut sukupuolineutraalius ei ole tässä tapauksessa mitään muuta kuin yritys edes hieman horjuttaa vuosikymmeniä kestänyttä junttausta, jolla on tehty selväksi, millaisia Pojat ja Tytöt ovat. Junttaus on tuottanut vuosien mittaan paljon tuskaa ja kasvukipuja, kun ahtaista rooleista on pinnistelty ulos. Vaikka akateeminen sukupuolijärjestelmän kritiikki on tuottanut paljon päättömyyksiä ja ylilyöntejä, on sillä kiistattomat ansionsa sukupuolinormien väljentämisessä.

En ole millään tavalla sitä vastaan, että yksilöt valitsevat perinteisiä sukupuolen ilmaisemisen tapoja, mutta haluan, että kyse on todella mahdollisimman autenttisesta valinnasta. Haluan myös, että yksikään poikatyttö tai prinsessapoika ei joudu kärsimään ahdasmielisistä asenteista, kun hän astuu perinteisten normien ulkopuolelle sukupuolensa ilmaisussaan.

Sukupuolineutraali lelukuvasto on aiheuttanut paljon hälyä mualiman turuilla, mutta soraäänien keskiössä on valitettavan usein joko sokeus tai umpimielisyys vallitsevaa sukupuolihegemoniaa kohtaan. Jos kuva vauvanukella leikkivästä pojasta tai pyssyllä ampuvasta tytöstä ahdistaa, olisi hyvä hieman päästää valoa oman pään homeiseen perunakellariin ja kysyä, mistä oma käsitys sukupuolten välisistä rooleista on peräisin.

Yhteiskunnallinen sukupuolidiskurssi on todella paksua mättöä. Sukupuolinormeja tuutataan pikkupalleroiden niskaan eri rööreistä jo heti syntymästä asti. Erilaiset vaatteet, tilpehöörit, lelut, kuosit ja värit määrittelevät, kumpaan sukupuoleen pallero kuuluu. Useat vanhemmat ovat kauhuissaan sukupuolen "väärin"rakentumisesta tai epätyypillisyydestä, ja jo hiekkalaatikolla alkaa kaveripaine, kun toinen pallero tietää, miten poikien pitää muovilapiolla leikkiä.

Erilaisissa konservatiivisissa yhteisöissä sukupuolittaminen ei ole pelkkä leikin asia, se on sorron väline. Esimerkiksi lestadiolaisilla tai perinteisen somaliperheen lapsilla ei ole paljoa valinnanvaraa sukupuolensa ilmaisemisessa tai sen pakottamien roolien uudelleenneuvottelemisessa.

Sukupuolistereotypioita rikkovasta lelukuvastosta kauhistuneiden kannattaisi siis tarkastella hieman sitä, millaisilla sisälmyksillä heidän oma luupäänsä on täytetty. Ja lelukuvastoja selaavat lapset tuskin kiinnittävät kummempaa huomiota koko asiaan, elleivät heidän vanhempansa siihen puutu.

Kyllä kansa tietää

Äskettäin tapahtunut karmea lapsenmurha on saanut median ja kansalaiset hullaantumaan. Lynkkausmielialan kohteeksi on nostettu viranomaiset, kun oma turvallisuudentunne ei kestä tarkastella rikoksen tekijöitä tarkemmin. Heistä paljastuukin aimo joukko karmaisevia ominaisuuksia:

• Arveluttava etninen tausta: Valkoihoiset suomalaiset ovat tehneet lähes kaikki joukko- ja perhesurmat Suomessa. Karmeiden surmatekojen tekeminen saattaa olla jopa tämän ryhmän kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen, erityispiirre.
• Ikä: Keski-ikäiset ovat erityisen alttiita henkirikosten tekemiselle. Tämän selittää leipääntyminen ankeaan elämään sekä hukkuminen keski-ikäisten harmaaseen massaan. Keski-ikään liittyy myös naurettava aikuismaisen käytöksen normi sekä vaatimus kunnollisuuden kulissien ylläpitämisestä. Mikä otollinen asetelma väkivaltaisen mielenvikaisuuden kehittämiselle.
• Parisuhde: Perheessä tehtyjen murhien taustalta löytyy miltei aina yksi yhdistävä tekijä: parisuhde. Tekijä(t) ovat joko olleet tai ovat parhaillaan parisuhteessa. Parisuhde on asia, joka oikeuttaa kaikenlaiset sairaat vaatimukset kumppania kohtaan ja hyväksyy minkä tahansa kohtelun, koska parisuhde on niin tärkeä osa ihmisen elämän mielekkyyttä.
• Perhe: Perhe on hermeettinen yksikkö, jossa muhivat rautakautiset käsitykset kunniasta, vallasta ja oikeudesta. Perhe, aivan kuten parisuhdekin, oikeuttaa perheenjäsenten mielivaltaisen ja väkivaltaisen kohtelun. Perheessä myös tiedetään aina parhaiten, miten asiat tulee hoitaa. Jos joku ojentaa perheyksikköön kuuluvaa lasta hänen toiminnastaan, tulee siihen vastata "Kyllä minä perkele osaan lapseni kasvattaa!" - vaikka sitten hakkaamalla ja kuristamalla.
• Tavallisuus: Lähiöiden, ydinperheen hymyilevien kasvojen, lastenrattaiden ja Pirkka-tuotteiden takaa paljastuu pikkusieluisten ja ahdistuneiden ihmishirviöiden massa. Älä koskaan luota henkilöön, jolla ei ole yksilöllisyyttä.

Jos tämä irvailu vaikuttaa sydämettömältä tai ymmärtämättömältä, kannattaa miettiä uudemman kerran, ketkä yhteiskunnassamme leimataan vaarallisiksi, arvaamattomiksi ja epäkelvoiksi kansalaisiksi. Te kaikki, jotka pelkäätte nuoria, punkkareita, mustapukuisia hevareita, otakuja, maahanmuuttajia tai muuten vaan omituisia tyyppejä, muistakaa, että pahuus asuu oikeasti keskiluokkaisen tavallisuuden takana. Aina.

Vaikka tämän jutun taustalla olleen tragedian todelliset syylliset ovat julmat ja sekopäiset isä ja äitipuoli, ei kannata unohtaa, että yllä mainitut tekijät luovat asetelman, jossa tavallisen ja kunnollisuuden kaapuun kääriytyneet perheelliset ihmiset eivät voi olla väärässä tai pahoja - kunnes kulissi sortuu ja todellisuus lyö vasten kasvoja kuin Mike Tyson.