Onko strippaus seksityötä? Erotiikka-alan nimikkeitä ja lainsäädäntöä pitäisi selkiyttää

Instagramissa on ollut tiukkaa keskustelua siitä, onko strippaus seksityötä vai ei, ja missä rajat menevät. Hankalaksi asian tekee se, että mitään täysin vakiintuneita nimikkeitä ja rajapintoja ei ole olemassa. Riitelyssä asiasta on minusta vain häviäjiä, koska koko ala on edelleen stigmatisoitu, marginalisoitu ja vanhentuneen, epäreilun lainsäädännön kuristuksessa.

Keskustelun ytimessä on ollut kysymys, onko strippari seksityöntekijä vai ei. Kysymystä voi lähestyä parista eri näkökulmasta. Helpoin ratkaisu on rakentaa vastaus sen pohjalle, että kyse on ensisijaisesti toiminnan nimestä, ei varsinaisesta ammattinimikkeestä. 

Silloin strippari on henkilö, joka strippaa, ja seksityöntekijä on henkilö, joka myy seksipalveluita. Sama henkilö voi tietysti tehdä joko jompaa kumpaa tai molempia, jolloin henkilö on sekä strippari että seksityöntekijä. Viime kädessä valinta nimikkeen käytöstä on kullakin henkilöllä itsellään, eikä siihen kannata hirveästi ulkopuolelta puuttua, vaikka sattuisikin olemaan asiasta toista mieltä.

Toinen tapa lähestyä kysymystä on ylä- ja alakäsitteiden kautta. Jotkut näkevät seksityön yläkäsitteenä, jolloin se tarkoittaa koko erotiikka-alaa, tai sitten se voidaan nähdä nimenomaan seksipalveluiden myymisenä tai ns. full-service -seksityönä. Rajanveto-ongelma jatkuu seksipalveluiden kanssa, sillä jotkut pitävät strippaamista seksipalveluna, toiset taas eivät. Ihmiset kun määrittelevät sanan “seksi” monin eri tavoin.

Arkikielessä seksillä viitataan tavallisesti toimintaryppääseen, johon kuuluu paneminen, suuseksi ja kaikenlaiset käsi- ja sormileikit. Tätä ajatellen olisi parempi, jos “seksityö” varattaisiin terminä lähinnä sellaisiin hommiin, jossa tehdään tällaisia asioita. Tulisi ehkä vähemmän sekaannuksia. 

Yläkäsitteenä erotiikka-ala tai vastaava yleiskäsite olisi paljon parempi. Sen alle voi sijoittaa helposti kaikenlaista seksuaalisuutta tai eroottisuutta sisältävää liiketoimintaa ja työtä, joka tähtää asiakkaan viihtymiseen, kiihottumiseen ja/tai nautintoon. Esimerkiksi strippaaminen, burleksi, seksityö, domina-palvelut, sokerideittailu ja pornon tekeminen sisältyvät kaikki erotiikka-alaan.

Termeistä kiistelyssä on suurelta osin kyse lainsäädäntöön liittyvistä ongelmista, jotka asettavat erotiikka-alan ammattilaisia hyvin eriarvoiseen aseman sen perusteella, millaista työtä he tekevät. Esimerkiksi stripparin työtä voi hankaloittaa monella tavalla se, jos häntä ajatellaan seksin myyjänä, koska seksin myyntiin kohdistuu kohtuuttomia rajoituksia. 

Epäonnistunut ja vanhentunut lainsäädäntö (erityisesti parituslaki ja markkinointirajoitukset) estää seksityöntekijöitä puhumasta avoimesti palveluistaan ja hinnoistaan, jolloin asiakkaille voi jäädä hyvin epäselväksi mitä kultakin palveluntarjoajalta voi pyytää tai odottaa. Lakien kehnon muotoilun vuoksi seksipalveluiden markkinointi pitää tehdä salaa kiertoilmaisuilla tai yksityisviesteillä, mikä estää rajausten tekemisen selkesti ja läpinäkyvästi.

Eri maissa strippiklubien, bordellien ja muiden erotiikka-alan paikkojen käytännöt vaihtelevat suuresti. Myös Suomessakin toimintatavat vaihtelevat kaupungista ja klubista toiseen, ja ennen vanhaan on ollut yleistä tietoa, että juuri strippiklubeilta voi mennä etsimään maksullista seksiä. Lisäksi on myös henkilöitä, jotka tekevät sekä strippausta että seksityötä.

Koska lainsäädäntö tekee erotiikka-alan palveluista salamyhkäisiä, asiakkailta ei juurikaan voi odottaa kirkasta ja selkeää käsitystä siitä, mitä palveluita keneltäkin voi kysellä tai saada. Esimerkiksi domina-palveluissa saatetaan penetroida asiakkaan pyllyä seksivälineillä, mutta samalla ilmoitetaan, että palveluissa ei myydä seksiä. Toisaalta taas käsihoito lasketaan miltei aina seksiksi. Rajanvedossa ei ole aina kovin selkeää logiikkaa tällä hetkellä. 

Sekaannuksia lisää erotiikka-alan sisäiset väännöt ja nokkimisjärjestykset, joihin viitataan huorarkia-termillä. Sisäinen paremmuusjärjestys rakentuu sen varaan, miten stigmatisoitua mikäkin toiminta on. Sekaannuksien estämiselle on ihan perusteltuja syitä, kuten esimerkiksi strippiklubien toimintaedellytysten suojeleminen kieltämällä seksin myynti klubeilla (paskan lainsäädännön takia, olenko jo riittävästi muistuttanut tästä!), mutta keskustelua seuratessa on valitettavasti vaikea välttää fiilistä, että kiistelyssä on mukana myös “me ollaan parempia kuin noi” -asenteita.

Minusta ratkaisut sekaannuksiin syntyvät tarjoamalla parempaa informaatiota ja käymällä julkista keskustelua asioista. Ensisijainen vastuu on klubeilla ja palveluntarjoajilla, joiden kannattaa panostaa siihen, että asiakkaat ja laajempikin yleisö tietävät, mistä toiminnasta on kyse, ja mitä pelisäännöt ovat. Mitä selkeämpää ja läpinäkyvämpää toiminta on, sitä helpompaa klubeilla viihtyminen ja erotiikka-alan palveluiden ostaminen on. 

Kehnot lait pitäisi tietysti myös muuttaa mitä pikimmiten, mutta se ei näytä olevan kovin suuren kiinnostuksen kohteena, koska niin moni poliitikko pelkää leimautuvansa seksihulluksi tai jotakin, jos erotiikka-alaa koskevaa lainsäädäntöä yhtään järkevöitettäisiin. Valitettavasti seksistigma on yhä niin voimakas, että olemme Suomessa edelleen jumissa tilanteessa, jossa merkittävä osa erotiikka-alan ongelmista johtuu pelkästään lainsäädännöstä, ei alasta itsestään.

Pervoilun poliittinen puoli - osa 2 - natseja ja orjia

Erilaisten roolileikkien ja skenaarioiden rakentaminen kuulu pervoilun vakiokalustoon. Ne voivat vaihdella pienistä valtaa ilmaisevista eleistä aina täysimittaiseen esitykseen asujen ja rekvisiitan kanssa.

Roolileikeissä on usein kyse simuloidusta vallan väärinkäytöstä seksuaalisen nautinnon saamiseksi, joten erilaiset hyväksikäytön mahdollistavat asetelmat ovat erittäin suosittuja; kopeloiva lääkäri, kiristävä poliisi tai kiduttava natsi ovat suorastaan klassikoita sadomasokismin fantasiakuvastossa.

Erityisen tulenarkoja skenaarioita ovat kulttuurisiin kipupisteisiin osuvat leikit. Esimerkiksi orjuuttaminen tai ihonväriä hyödyntävä alistaminen ovat olleet viime aikoina kovassa keskustelussa USA:ssa. Keskustelun seurauksena osa BDSM-toimijoista on lopettanut termien ”master” ja ”slave” käytön sanastossaan, koska jotkut tulkitsevat niiden viittaavan orjuuden historiaan.

Myös raiskausfantasioiden simuloimisesta on puhuttu paljon feministisessä keskustelussa. Jotkut radikaalifeministit ovat kokeneet kaikenlaisen naisiin kohdistuvan alistamisen patriarkaatin kourana, kun taas liberaalit feministit ovat ymmärtäneet naisen oman seksuaalisen vapauden ensisijaisuuden seksileikkien merkitysten määrittelyssä.

Väkivaltaisten tai riistävien skenaarioiden simulaatiot eivät sinällään ole eettisesti väärin tai edes kyseenalaisia, koska väkivallan esittäminen ei ole todellista väkivaltaa. Kysymykseksi nouseekin, onko jollakin muulla tavalla väärin etsiä seksuaalista mielihyvää esittämällä jotakin menneen ajan vääryyttä? Tai nykyajan vääryyttä?

Leikki leikkinä

Seksuaaliset roolileikit ja skenaariot noudattelevat samanlaisia rakenteita kuin leikki ylipäätään. Leikissä on kyse jostakin tosielämästä irrallisesta toiminnasta, jossa pätevät kuvitteelliset, yhdessä sovitut roolit ja säännöt. Sillä on alku ja loppu, ja kun leikki päättyy, palataan takaisin tosielämään. Leikin osapuolet myös ymmärtävät, ettei leikin toimintalogiikka ole voimassa tosielämässä.

Leikin maailma on kuin kupla rinnakkaistodellisuudessa. Seksuaalisissa roolileikeissä kupla mahdollistaa irstaat lääkärit ja kiimaiset poliisit, joita ei todellisuudessa saisi olla. Roolit ja toiminta tapahtuvat sovituissa puitteissa, ja ne jätetään taakse session jälkeen.

Eettisesti kuplan asetelma on hyvin yksinkertainen: kuplassa leikitty orjuuttaminen ei ole todellista orjuuttamista, eikä leikkinatsi ei ole oikea natsi. Kupla tekee roolileikin ja todellisuuden rajasta selkeän. Eettiset vaatimukset eivät kohdistu leikin sisältöön, vaan siihen, että leikin säännöt on sovittu asianmukaisesti, ja että leikin osapuolten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista huolehditaan leikin aikana ja jälkeen.

Kun seksuaalisia roolileikkejä tehdään yksityisissä tiloissa, ulkopuolisilla ei ole minkäänlaista oikeutta paheksua tai kyseenalaistaa niitä, vaikka leikeissä olisi hyvin epäsovinnaisia aineksia kuten kiduttajanatseja, raiskareita tai rasisteja. Yksityisyyden suoja on seksuaalisissa asioissa niin merkittävä, että sen rikkoja toimii aina lähtökohtaisesti väärin, vaikka hän kokisikin toisten seksileikit paheksuttavina.

Kaupungilla tai luonnossa toteutuvat roolileikit ovat asemaltaan varsin erilaisia. Kulttuurisesti tulenarat roolileikit voivat aiheuttaa sivullisissa ahdistusta tai väärinymmärryksiä, joten on perusteltua vaatia erityistä huomaavaisuutta niiden tekijöiltä. Seksitörkeilyä ei pidä hieroa sivullisten naamaan, vaan mahdollisissa konfliktitilanteissa tai väärinkäsityksissä pervojen kannattaa toimia varovaisesti.

Pervoyhteisöt julkisen ja yksityisen välissä

Yksityisen ja julkisen väliin jää kiinnostavia tiloja pervoyhteisöjen tapahtumissa, bileissä ja sosiaalisissa medioissa. Näissä kontekstissa sopivuuden rajoja eivät määrittele yleisen sosiaalisen kanssakäymisen normit, vaan yhteisön omat säännöt ja etiketit, jotka tavallisesti sallivat hyvin vapaan seksuaalisen ilmaisun.

Pervoyhteisöjen säännöt eivät yleensä puutu juurikaan roolileikkien sisältöihin, sillä yhteisöjen tarkoitus on mahdollistaa pervoilu mahdollisimman laajasti tiloissa, joissa ei ole sivullisia. Usein tapahtumien säännöillä rajoitetaan sotkuisia tai vaarallisia leikkejä, ja verkossa saatetaan rajoittaa keskustelua ja mediaa sellaisista touhuista, jotka häiritsevät useimpia. Tällaisia ovat esimerkiksi verileikit, eritteet ja vaaralliset leikit.

Tulenarat roolileikit muodostavat haasteen pervoyhteisöjen sisäisille säännöille ja turvallisemman tilan ohjeille, sillä jotkut saattavat reagoida niihin ahdistumalla tai loukkaantumalla, mutta yhteisön tehtävänä on toisaalta luoda vapaata tilaa erilaisten seksuaalisten fantasioiden toteuttamiselle. Monien tapahtumien etiketti ohjaakin ennemmin ahdistuvan henkilön sivummalle kuin puuttuu sessioiden sisältöihin tavalla, joka voitaisiin kokea syrjiväksi tai kink-häpäisyksi.

Toisten reaktioihin perustuva rajoittaminen voisi avata matolaatikon, jossa yhteisön sisällä syntyisi valtataistelu siitä, kenen kink on hyväksyttävä ja kenen ei. Samalla jouduttaisiin punnitsemaan sitä, kenen trauma, loukkaantuminen, ällötys tai inho on riittävän voimakasta tuottaakseen rajoituksia muiden leikeille, niistä puhumiselle tai kuvien ja videoiden julkaisemiselle.

Reaktioiden pohjalta rakentuva etiketti ei ole kestävä eikä toimiva ratkaisu, koska se johtaa sekä mielivaltaisiin rajoittamisperusteisiin että riitaiseen ja epätasa-arvoiseen yhteisöön. Ad hoc -valituksiin ja kiistoihin pohjautuvat säännöt eivät lähtökohtaisesti tuota hyvää lopputulosta, koska niiden taustalla ei ole eettisesti koherenttia järjestelmää, jolla ristiriitoja voitaisiin ratkaista. Ad hoc -kiistoissa ratkaisut perustuvat siihen, keiden sosiaalinen pääoma kussakin tilanteessa riittää kiistan voittoon.

Turvallisemman tilan ja huomaavaisuuden periaatteilla voidaan päästä hyviin kompromisseihin esimerkiksi siten, että mahdollisuuksien mukaan tapahtumatiloja eriytetään sessiotiloihin ja chillaustiloihin, joissa silmille ei tule rajuja leikkejä. Lisäksi voidaan tarjota tukimahdollisuuksia niille, jotka syystä tai toisesta reagoivat voimakkaasti näkemäänsä ja kokemaansa. Näin hankalia tilanteita ennakoidaan toiminnan rakenteilla ilman, että tapahtuman osallistujat tai yhteisön jäsenet joutuisivat varomaan tekemisiään liikaa.

Paheksunnan projektio

Tulenarat roolileikit saattavat nostattaa paheksuntaa pelkästään olemassaolollaan. Esimerkiksi keskellä rasisminvastaista kamppailua voi tuntua käsittämättömältä, että jotkut haluaisivat toisintaa mustien orjien sortoa seksileikeissään. Tämän tyyppinen paheksunta tai loukkaantuminen esittää vaateen, että menneiden aikojen vääryyksillä ei pitäisi leikkiä lainkaan.

Tällainen vaade on kuitenkin kohtuuton, sillä roolileikin suhde todelliseen vääryyteen on vain symbolinen, eikä sellaisen vuoksi ole perusteltua paheksua toisten ihmisten yksityistä toimintaa. Mikäli pelkkä vääryyden esittäminen jossakin muodossa olisi peruste tuomitsemiselle, joutuisimme samalla tuomitsemaan ison määrän historian harrastamista, viihdettä, pelejä ja populaarikulttuuria.

Tällainen tuomio johtaisi samanlaiseen absurdiin tilanteeseen kuin yllä mainitut ihmisten reaktioille perustuvat säännöt, mutta valtavassa mittakaavassa. Esimerkiksi jokainen sotaa käsittelevä videopeli ja lautapeli joutuisi heti jyrän alle, koska kaikki sodat ovat sisältäneet raakuuksia kaikkien sodan osapuolten tekemänä.

Siksi vastaus ei ole tuomitseminen, paheksunta tai rajoittaminen, vaan asioiden erottaminen selkeästi toisistaan. On täysin mahdollista ja ristiriidatonta samanaikaisesti tuomita orjuus ja rasismi sekä leikkiä niillä teemoilla kuplassa. Toisten leikeistä loukkaantuminen projektio, joka aiheutuu loukkaantujan omista käsityksistä ja tunteista, ei itse toiminnasta. Tätä voi hyvin verrata siihen, miten eräitä arvokonservatiiveja loukkaa hirveästi homoseksuaalien olemassaolo.

Julkiset tilanteet ovat eri asia, sillä esimerkiksi rasismin uhria voi oikeasti satuttaa silmille tuleva rasismia sisältävä roolileikki. Tällaisissa tilanteissa on harvoin kyse siitä, että joku tarkoituksella toisi roolileikkinsä julkiseen tilanteeseen, vaan tavallisesti kyseessä on paljastus, kuten esimerkiksi Max Mosleyn tapauksessa. Silloin on tärkeää huomata, että varsinaisia ongelmia ovat yksityisten tietojen paljastaminen ja pahantahtoinen tulkitseminen, ei itse roolileikin sisältö.

Paljastumistilanteissa seksistigma räjähtää silmille ja tuottaa vääristyneen kuvion, jossa seksuaalisesta toiminnasta "jäädään kiinni". Kuvio on läheistä sukua koulukiusaamiselle, jossa uhria voidaan häpäistä ja syytellä ilman mitään todellista perustetta. Pelkästään joukon voimantunne ja verenhimo riittävät kiusaajille oikeutukseksi.

Vaikka joitakuita saattaakin ahdistaa tieto siitä, että toiset leikkivät törkeitä seksileikkejä keskenänsä, huomaavaisuuden vaatimus kulkee kahteen suuntaan. Huomaavainen pervo ei hiero epäsovinnaisia leikkejään toisten naamaan (elleivät he itse niin halua), mutta myös huomaavainen ulkopuolinen ymmärtää, että hänellä ei ole oikeutta puuttua yksityisiin asioihin, vaikka ne häntä ahdistaisivatkin.

Lopuksi

Natsiroolileikit eivät tarkoita fasismin hyväksymistä, eivätkä orjaleikit rasismin vähättelyä. Ne ovat erillisessä kuplassa tapahtuvia seksuaalisia fantasioita. Ihmisillä on kyky lokeroida asioita sekä leikkiä asioilla, jotka edustavat täysin päinvastaisia arvoja kuin tosielämässä. Raudanluja feministi voi rakastaa raiskausleikkejä, eikä se ole mitenkään ristiriitaista.

Tulenarkoja leikkejä leikkivien kannattaa toimia huomaavaisesti, mutta se ei tarkoita itsesensuuria tai väistämisvelvollisuutta. Ennemmin se tarkoittaa sitä, että on hyvä osallistua keskusteluihin, joissa pervoyhteisön sääntöjä pohditaan ja toimintaa fasilitoidaan.

Parhaita ratkaisuja ovat sellaiset, joissa kuullaan herkempien yhteisön jäsenten huolet, mutta ei lähdetä rakentamaan rajoituksia tai hankalia sääntösysteemejä reaktiivisesti. Vaikka jokainen on viime kädessä vastuussa omista tunteistaan ja rajoistaan, hyvällä fasilitoimisella voidaan tuottaa ympäristöjä, joissa erilaiset toiveet ja tarpeet huomioidaan.

Olen kyllästynyt miesvihaan

Olen seurannut feministisiä medioita, some-tilejä ja blogeja aktiivisesti jo vähän päälle vuosikymmenen verran. Niissä on ollut aina mukana pikkuruinen siivu maailmalle vihamielistä raivoaktivismia, joka keskittyy lähinnä sivaltelemaan maailmaa, patriarkaattia ja miehiä vastaan erottelematta mitenkään tarkasti vihan kohteita. Tämä siivu on kuitenkin yleensä ollut niin pieni, että se ei ole merkinnyt paljoakaan feministisen ajattelun ja aktivismin yleislinjassa. Ylivoimaisesti suurin osa kaikesta sisällöstä on ollut järkevää ja perusteltua, vaikka olisinkin ollut siitä joskus eri mieltä.

Sosiaalisen median kaikukammio ja muutama iso keskustelu (erityisesti #metoo ja incel) ovat viimeisen vuoden aikana tuoneet silmieni eteen runsaasti erittelemätöntä ja analysoimatonta miesvihaa. Se on kyllästyttävää ja ankeaa, etenkin kun samaan aikaan osa feministeistä toistelee, että liikkeessä ei ole miesvihaa. Vastaavasti osa vihaisista miesliikkeen edustajista heijastaa täsmälleen samanlaista retoriikkaa takaisinpäin osat käännettynä. Vihan ja paskapuheen kokonaismäärä on seuraamissani keskusteluissa paisunut vuoriston kokoiseksi.

Yhteiskunnallisissa kysymyksissä misevihamieliset one-linerit, twitter-naljailut, ilkeä meemit tai sokeat syytökset eivät johda mihinkään hyvään. Ne eivät tuota lisää ymmärrystä, ne eivät vakuuta miehiä toimimaan paremmin, ne eivät toimi analyyseina ongelmista, eivätkä ne paranna keskustelun tasoa, vaan päinvastoin kaikissa kohdissa.

Ne toimivat ainoastaan yksilön epävakaan tunne-elämän purkautumiskanavana tai trollauksena, mutta samalla tuottavat ympäristöä, jossa kaikki pikku paskiaiset huutavat kuorossa omaa vihaansa ja ahdistustaan. Oma reaktioni viha- ja paskapuheen määrään on lähinnä pettymys ja kova halu sulkea feministinen keskusteluympäristö ulos somekuplastani.

Feminismin kohdalla pettymys on valtava siksi, että olen koko aikuisikäni sitoutunut seksipositiivisen liberaalifeminismin tavoitteisiin ja pidän sitä yhtenä ideologisena kotipesänäni. Järkevienkin, ennen neutraalien toimijoiden valuminen viha- ja paskapuheen pariin on masentavaa. Kurjia esimerkkejä tästä löytyy esimerkiksi Ylen, Helsingin sanomien ja NYT:n jutuista, joissa käsitellään yhteiskunnallisia teemoja, mutta esimerkiksi parisuhteen henkistä väkivaltaa käsitellessä muka neutraalisti, esitetäänkin ainoastaan naiset uhreina ja miehet tekijöinä, vaikka tilastollisesti ilmiön kuva on aivan toisenlainen.

Ja tämä ei ole yksittäistapaus. Miesvihamieliset ja vinoutuneet jutut ovat ns. liberaalimedian arkea. Nyt tietysti moni älähtää, että eihän miesten tekemästä väkivallasta puhuminen ole miesvihaa. Ei olisikaan, mutta asian paketoiminen yleistävään asuun on. Jos yhteiskunnallisista ja kulttuurisista ilmiöistä puhutaan sukupuolinäkökulmasta vinoutuneesti, on kyse rakenteellisesta seksismistä oli sen kohteena sitten mikä tahansa sukupuoli.

Miehiä kohdellaan monissa näkemyksissä ainoastaan ongelmana. Miesten tappamisesta heitetään läppää feministisiksi nimittäytyvillä twitter- ja tumblr-tileillä. Miesten seksuaalisuus esitetään hyvin ongelmakeskeisenä. Miehiä ei pidetä seksuaalisuutensa puolesta juurikaan haluttavina tai ihailtavina (elleivät he ole nuoria julkkismiljonäärejä). Miesten kohtaamia rakenteellisia ongelmia vähätellään. Samaa paskaa, mitä naiset ovat kohdanneet vuosikymmenien ajan.

Tässä on kyse rakenteellisesta miesvihasta aivan samaan tapaan kuin siinä, miksi naiset päätyvät yritysjohtoon miehiä huomattavasti harvemmin. Yhteiskunnan rakenteet ja odotukset eivät ohjaa eikä kannusta naisia tasapuolisesti tietyille urille, eikä naiset osaa sinne itse hakeutua. Taustalla ovat kasvatustekijät ja minäkuvaan liittyvät tekijät. Samalla sapluunalla miehelle tarjoillaan nyt monelta suunnalta iljetyksen, vaanijan, roiston, riistäjän ja sortajan osaa, mutta kulttuurin roolia asetelman rakentajana ei osata havainnoida eikä käsitellä juuri lainkaan.

Kulttuuri on kaikkien luomaa ja ylläpitämää, ei vain miesten. Kun normatiivisuutta, kulttuurin välittämistä ja kasvatusta tarkastelee, on tärkeää huomioida kasvatuksen olevan sekä kodeissa että virallisissa instituutiossa vahvasti naisten käsissä. Myös sosiaalipolitiikassa naisilla on valtava rooli. Tämä ei tietenkään tee ongelmista naisten syytä, mutta pakottaa huomiomaan sen, että yhteiskunnalliset, rakenteelliset kysymykset eivät ole yksikantaan vain jonkun sukupuolen syytä, vaan yhteisiä ongelmia, jotka vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Toisilleen huutavat aktivistit, salakavalasti vihamielisiä näkemyksiä levittävät toimittajat ja asiantuntijat, sekä kaikukammion mielipidevaikuttajat tuottavat nyt lähinnä asetelmia, jotka johtavat kohti yhä syvenevää sukupuolikonfliktia. Sen sijaan pitäisi pyrkiä laajempaan ymmärrykseen ja ongelmien analysoimiseen. Sääli, että rakenteiden tarkastelussa aiemmin kunnostautunut feminismi on nyt populistisilta sävyiltään ennemmin rakennesokeaa ja poteroitunutta.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyssä on tärkämpää ajattelun integriteetti kuin volyymi.

Tohtori ja hämähäkkinainen

Doctor Who:n uuden inkarnaation paljastuttua naiseksi asiasta on esiintynyt runsaasti kaikenlaista älämölöä nettilöissä. Iso osa melusta nousee tietysti mielensäpahoittajista, jotka kaavoihinsa kangistuneina eivät pysty käsittelemään fantasiaolennon sukupuolta. Meteliin yhdistyy myös valveutuneiden sci-fi-fanien hurja pilkka mielensäpahoittajia kohtaan. Normipäivä netissä.

Sekä mielensäpahoitus että siitä seurannut Suuri Hässäkkä siitä "saako tohtori olla nainen", tuo mieleni erään toisen suuren takavuosien hässäkän siitä "saako hämähäkkinainen olla seksikäs". Kun Manara teki hämissarjikseen vaihtoehtoisen kansikuvan, jossa hämähäkkinainen esiintyi hieman tavallista enemmän epäinhimillisen seksikkäänä trikoofetissihahmona, seurasi myös koko joukko mielensäpahoitusta.

Kummassakin hässäkässä on kyse siitä, miten sukupuolta pitäisi esittää populaarikulttuurissa. Molempien polttoaineena on ollut kysymys siitä, mikä on naisten rooli ylipäätään fiktiossa ja täsmällisemmin sci-fi- ja fantasiagenreissä. Wanhat 60-luvun taistelut naisista seksuaaliobjekteina kumuavat yhä näissäkin keskusteluissa.

On tietysti päivänselvää, että muotoaan alati muuttava fantasiaolento voi edustaa mitä sukupuoli-ilmaisua tahansa, eikä asian pitäisi olla mitenkään sen kummempi. Se, mitkä asiat älämölöä enimmäkseen aiheuttavat, ovat fanien jumiutuneet käsitykset suosikkihahmostaan sekä faniuden ja sukupuolen tuottama harhakuvitelma siitä, että oma fanitus oikeuttaisi edes jollakin tasolla vaatimaan viihteen tekijöltä omien fantasioiden täyttämistä. Vaatiahan tietysti saa, eikä mikään ole hurjempaa kuin palavasti intohimoaan julistava (nörtti)fani.

Feministisesti suuntautuneet kulttuurikeskustelijat näkevät tietysti yllä olevassa kuvauksessa vain miehen kuvitteleman etuoikeuden hallita kulttuurisia representaatiota. Ongelma on kuitenkin vapaan kulttuurin keskellä monimutkaisempi, sillä myös pahastuminen hämähäkkinaisen vääränlaisesta seksikkyydestä perustuu yhtälailla harhakuvitelmaan siitä, että faneilla olisi fanituksensa ja sukupuolensa nojalla jokin erioikeus vaatia vain tietynlaisia representaatioita hahmosta. Hämähäkkinaisen fetissiseksikkyyden pitäisi pysytellä heidän asettamissaan rajoissa.

Nämä esimerkit osoittavat, että sukupuolittunut nörttiraivo lyö molempiin suuntiin. Raivotessa unohtuu se, että kenelläkään ei ole mitään erioikeutta hahmoihin (paitsi tekijänoikeuksien haltijoilla). Kyse on kulttuurisodasta; siitä, kenen mielipide ja toiveet menevät parhaiten läpi julkisessa keskustelussa.

Näen erittäin hyvänä asiana sen, että sukupuolirepresentaatioita lavennetaan jatkuvasti viihteessä. Erityisesti sci-fi, fantasia ja sarjakuvat ovat olleet tässä etulinjassa ja trendi on kasvava. Siksi uusi tohtori on mahtava asia. Ilmaisun vapauteen perustuvassa ympäristössä on kuitenkin hyväksyttävä myös se asia, että joidenkin ilmaisuun, fetisistisiin fantasioihin ja seksuaalisiin mieltymyksiin kuuluu perse pystyssä trikoissaan keimaileva hämähäkkinainen. Näennäisesti kulttuurisodan vastakkaisia puolia edustavat tohtori ja hämis ovat tosiasiassa samalla puolella. Kummatkin edustavat sitä tosiasiaa, että avoin kulttuuri mahdollistaa hyvin erilaisia representaatioita ja käsityksiä tunnetuista hahmoista, sekä niiden luojien että fanien kautta.

Mielensä on tietysti aina sallittua pahoittaa, ja kukin saa toivoa suosikkihahmostaan ihan minkälaisia versioita tahansa. Kulttuurisodassa mennään kuitenkin jo ensi askeleilla ylilyönteihin, sillä huuto, solvaaminen, häiriköinti, moralismi ja leimaaminen hyökyvät yli äyräidensä ja lyövät vasten kaikkia, joidenka mielipiteet eivät satu osumaan kohdalleen juuri sen hetkisen Oikean Mielipiteen kanssa. 

Keskusteluun pitää mahtua kaikenlaiset mielipiteet ja toiveet tohtorin sukupuolesta ja hämähäkkinaisen seittiä tihkuvasta seksikkyydestä. Viihteessä toive siitä, että tohtori on nainen tai että hämis on seksisymboli, ovat samanarvoisia. Kenelläkään ei ole mitään erioikeutta vaatia asiassa mitään, eikä mikään mielipide oikeuta solvaamista tai häirintää.