Himokkaat katseet ja kyttäämisen etiikkaa

Rosa Meriläinen kirjoitti "hissikatseista" ja katsomalla alentamisesta Hesarin kolumnissaan Miesten himokkaat katseet loukkaavat (11.6.). Kolumni oli yllättävän hyvä puheenvuoro feministisen keskustelun vakioaiheesta. Valitettavan usein miesten katseista valittaminen kun on pelkkää seksuaalikulttuurin dilemmat sivuuttavaa vinkumista ilman loppuun asti ajateltua sisältöä.

Meriläinen kohdistaa kritiikkinsä oikein. Hissikatse, joka arvioi naista lihanpalana, on alentava ja useissa kohtaamistilanteissa aivan asiaton. Jos sitä tehostetaan vielä alentavilla tai loukkaavilla huomautuksilla, ei edes väärinkäsitykseen vetoaminen pelasta kyttääjää sikailutuomiolta.

Toinen asia on kokonaan se, tunnistavatko naiset hissikatseen oikein. Julkisuuteen nousseet tapaukset seksuaalisesta häirinnästä tai asiattomasta käytöksestä ovat joskus niin ohuita ja ristiriitaisia (tai huonosti uutisoituja), ettei väärinkäsityksiä voi sulkea pois. Myös jotkut naiset ovat eri syistä katseille niin herkkiä, että he tulkitsevat ihailun alentamiseksi.

Feministisen keskustelun sekavuudella on tässä osansa. Kun keskustelu seksuaalisesta häirinnästä oli kiivaimmillaan, jotkut keskustelijat esittivät femmaripäissään häirintää olevan kaiken, minkä kohde kokee häiritseväksi tai mistä hän ei pidä. No, minä en pidä country-musiikista enkä huru-uskovaisista - ja itse asiassa koen ne usein aika häiritseviksi. Pitäisikö laittaa nippu rikosilmoituksia vetämään?

Myös Meriläinen eksyy ydinasiasta puhuessaan "himokkaista katseista", esineellistämisestä ja sinkkubaareista. Erilaisissa tilanteissa on erilaisia katsomisen pelisääntöjä. Pelkkä halun ilmaiseminen tai seksuaalinen ihailu ei tee katseesta halventavaa. On tärkeää määritellä tarkoin, milloin kyse on esim. työpaikan tasa-arvoa heikentävästä kyyläämisestä ja milloin jokaisen oikeuksien rajoissa tapahtuvasta  ilmaisusta.

Sinkkubaarin heittäminen soppaan mukaan sumensi kokonaan kontekstin merkityksen. Hissikatse voi olla myös sinkkubaarissa tahditon ja huono strategia kumppanin etsinnässä, mutta se ei missään nimessä ole samaan tapaan eettisesti väärin kuin se on työnhakutilanteessa, palaverissa tai kahvitauolla.

Halun tai ihailun osoittamisen keskeisenä ongelmana on se, että osa naisista suorastaan haluaa katseita esim. pukeutumisellaan ja käyttäytymisellään, osa välttelee niitä ja osa ei tiedä, mitä haluaa. Kaikista hankalimpia tapauksia ovat näyttävästi tai paljastavasti pukeutuneet naiset, jotka tekevät niin muodin tai ristiriitaisten ajatustensa pohjalta. He saattavat kääntää pään ja kerätä katseita, mutta eivät osaa toimia tilanteiden kanssa. Juuri tällaisista ristiriidoista syntyy tilanteita, joissa tiukkaan tissejä korostavaan toppiin pukeutunut nainen riuvaa siitä, että hänen itse tekemäänsä korostukseen kiinnitetään huomiota.

Katsomisen etiikassa on tärkeää tahdikkuus ja tilannetaju. Vaikka katse ei voi vahingoittaa ketään suoraan, se ei ole missään nimessä yhdentekevä asia. Katse on sosiaalisen vuorovaikutuksen väline siinä missä puhe tai kehonkielikin. Katsomisen tyylin ja motiivin arvioiminen voi kuitenkin olla ylisensitiivisessä seksuaalikulttuurissamme erittäin vaikeaa, sillä sekä katsojan että katsotun olettamukset ja toimintaskriptit voivat erota toisistaan suuresti. Siksi koko asian ympärillä tarvitaan jäitä hattuun -asennetta, etenkin vapaamuotoisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Sikailuun puuttuminen on usein hankalaa, sillä sikailijat pyrkivät piilottamaan asenteensa juuri ja juuri sopivan käytöksen rajoilla olevaan ilmaisuun, aivan kuin verbaalisen nuorallatanssin mestari Halla-aho konsanaan. Toinen ongelma on se, että suomalaiseen temperamenttiin ei oikein tahdo istua "pienestä välittäminen", vaikka muka-pikkuasia onnistuisi tärvelemään kokonaan tasa-arvoisen ilmapiirin työpaikalla.

Sikailijoita olisi kuitenkin syytä ojentaa julkisesti juuri niissä tilanteissa, joissa sikailu tapahtuu. Muuten ongelmat painetaan villaisella tai yritetään lykätä viranomaisen tai lainsäädännön ratkaistavaksi. Sosiaalisten ongelmien ratkaisuksi kannattaisi kuitenkin aina käyttää ensisijaisesti vuorovaikutuksen keinoja ja julkista keskustelua. Virallisilla menettelyillä kun on tapana tehdä harmaan alueen asioista mustavalkoisia, mistä ei lopulta välttämättä hyödy edes asianomainen itse.

Eheytystä Nokian malliin

Jos homoseksuaaliset halut ahdistavat, niin Nokia Missio tarjoaa takuulla toimivaa eheytystä!

Intiimi eheytysistunto hengellisen ohjaajan kanssa menee seuraavasti: homoseksuaalisista haluista kärsivä uskova saa istunnossa ohjaajalta sen verran rankkaa homoseksiä, että homostelupaineet purkautuvat.

Näin uskova jaksaa taas elää viikon onnellisessa kristillisessä avioliitossaan! Kun paineet taas kasvavat, on uuden eheytystuokion aika.

Kaikki ovat tyytyväisiä! Happy happy joy joy!

Kiusallinen pulma

Huomautus: Kun kirjoitan tässä tekstissa naisten ja miesten seksihaluista, tarkoitan tilastollisia yleistyksiä. En halua toistaa sitä joka välissä, koska tekstistä tulisi karmeaa luettavaa...

***

Feministiseen ajatteluun kuuluu usein väittämä, jonka mukaan naisten seksuaalinen halukkuus ei ole sen vähäisempää kuin miestenkään. Lisäksi kyseisessä aatteessa ajatellaan monesti, että feminismi ajaa naisten seksuaalista vapautumista ja on ollut tärkeä myötävaikuttaja sille koko historiansa ajan.

Kuitenkin sosiologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että keskimäärin naiset laittavat seksinautinnoille huomattavasti vähemmän painoarvoa kuin miehet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että yhä on vallalla kulttuuri, jossa miehet tekevät naisille toistuvia aloitteita ja naiset keskittyvät torjumaan niitä miltei samaan tahtiin. Yleistäen, miehet olisivat valmiita ryhtymään irrallisiin seksisuhteisiin hyvin helposti - naiset eivät ole.

Suomessa mikään ei estä naisia harrastamasta seksiä niin paljon kuin he vain haluavat. Seksin saaminen on naisille myös melko helppoa, kunhan vain ryhtyy tekemään aloitteita. Miksi siis seksinautinnot eivät saa naisia liikkeelle? Joutuuko feminismi kenties kiusallisesti luopumaan jommasta kummasta olettamuksestaan?

Monet seksuaalimyönteiset feministit (kuten Anna Kontula ja Virginia Despentes) ovat sitä mieltä, että valtavirtafeminismin projekti naisten seksuaalisena vapauttajana on mennyt pieleen ja päätynyt konservatiiviseen seksikammoon pyrkiessään suojelemaan tyttöjä "pahoilta" miehiltä. Tämä selittäisi osaltaan naisten nihkeyden seksiseikkailuihin.

Feminismin puutteet eivät kuitenkaan riitä lopulliseksi selitykseksi esimerkiksi Clarkin ja Hatfieldin klassikkotutkimuksen tuloksille, jossa yksikään naisista ei tarttunut seksiä ehdottaneen miehen tarjoukseen. Miehistä yli 70% olisi lähtenyt siltä seisomalta. Itse arvelen, että kummatkin feministiset ajatelmat ovat väärässä - naisia eivät irralliset seksinautinnot kiinnosta yhtä paljon kuin miehiä JA feministinen vapautumisen projekti on jäänyt pahasti puolitiehen.

Pulma on tietysti kiusallinen feminismin aatteellisen koherenssin kannalta, mutta käytännössä vieläkin kiusallisempi satunnaisista seksisuhteista pitävien miesten kannalta. Vonkaamiselle ei siis näy loppua, ellei seksuaalikulttuurimme saa niskaotetta biologisista taipumuksistamme.

Naistenpäivä - mikä se on?

Naistenpäivän jälkeisessä todellisuudessa liikkuu outoja myhäileviä olentoja, jotka jatkavat jaaritteluaan verkon ihmeellisillä värähtelytaajuuksilla. Mutta naiset, nuo vaikeasti määriteltävät feminiinisen olemisen tyylittelijät; nuo ihanat, kiinnostavat, kauhistuttavat, pelottavat, alistetut ja alistajat - mitä ne ovat? Tietääkö Butler? Tietääkö Laasanen? Tietääkö kukaan?

Ovatko he biologisen luokitteluperusteen vankeja, kulttuurisen merkinannon ilmavia ailahduksia, universaalikiistan ympäripyöreitä yleiskäsitteitä? Miksi meitä kiinnostaa, ketkä ovat miehiä ja ketkä naisia? Miksi haluamme luokitella ihmisiä niin tiukasti, että vanne meinaa kuristaa hengiltä ne, jotka eivät luokitteluun halua tai voi alistua?

Ihminen luokittelee, lajittelee, asettelee ja säätelee. Onko kuitenkin käynyt niin, että aika on ajanut sukupuolten luokittelujen ohitse? Miesten ja naisten erilaiset roolit olivat ymmärrettäviä vielä vanhaan aikaan. Nyt kone kyntää ja nostaa, tutteli ruokkii lapset ja keskoskaappi tekee kohdun virkaa. Kulttuurimme edellytykset ovat vieneet sukupuolten perinteisiltä roolijaoilta pohjan. Se tekee kipeää hidasliikkeiselle mentaliteetille.

Kuitenkin kiinnostus toisenlaisiin ruumiisiin on säilynyt. Jos ruumiin ominaisuudet eivät meitä kiihottaisi, olisimme kaikki omniseksuaaleja, joille tärkeintä olisi persoonallisuus. Koska ruumiilla on kuitenkin suuri rooli kiihkomme herättäjänä, kiinnostaa meitä myös se, millainen tuo ruumis on. Seksuaaliset identiteetit voivat olla kulttuurimme rakennelmia, mutta voiko himo olla kulttuurin tuotetta?

Biologeille on päivänselvää, että himo on lisääntymisvietistä syntynyttä. Se, mihin ihminen viettejänsä ohjastaa, on hänen oma asiansa. Kummallista on se, että kautta aikojen meidän kulttuurimme ovat sekoittaneet piinkovia moraalisia uskomuksiaan erilaisiin himon toteutumiin. Suvut ovat hallinneet maita, ja näitä sukuja on hallittu säätelemällä jälkeläisten saantia. Moraaliset uskomukset ovat kiinnittyneet taloudellisiin kysymyksiin ja valtaan.

Ydinkysymys kuuluukin, miksi yhteiskunta, jossa suku ei enää ole tärkein vallankäytön taho, edelleen pitää vallalla entisaikojen seksuaalimoraalia ja uskomuksia sukupuolten välisistä välttämättömistä roolieroista? Mistä johtuu nykykulttuurimme seksuaalimoralismi? Pelkäävätkö ihmiset niin paljon perinteestä irrottautumista, että mieluummin sulkevat silmänsä vapaudeltaan ja tukeutuvat Sääntöön, Tapaan ja Tavalliseen?

Pohdiskellen naistenpäivän jälkeisessä todellisuudessa...