Kaiken se kestää

Harvemmin tulee Hymyn juttuja luettua, mutta tällä kertaa silmiin osui varsin kiinnostava tapaus Sinistä ja Teemusta, jotka ovat suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta parin traagisesta taustasta huolimatta. Tarina kertoo Teemun saaneen HIV:n matkallaan miestenvälisestä lemmestä ja tartuttaneen sen kumppaniinsa Siniin kotomaassa. Seurauksena on tietysti ollut suuri ahdistus sekä syytösten ja itsesyytösten suo.

Kuitenkin tärkeintä tässä tarinassa on anteeksianto ja keskinäisen rakkauden merkitys tälle parille. Usein käsitykset romantiikasta kytketään uskollisuuteen tai muuten ahdasmielisiin normeihin, mutta tässä tapauksessa kristallisoituu romantiikan ydin (merkityksellä "rakkauden arvostus") . Tapahtuneesta huolimatta pari jatkaa yhdessäeloaan, sillä he pitävät rakkauttaan tärkeämpänä kuin tragedian aiheuttamia tunteita ja vaikeuksia.

(Käytän ilmausta "tragedia" sen vuoksi, että juttu ei kerro, onko HIVin saamisen taustalla vastuuttomuus vai vahinko. Toki sekä sosiaalisella että tunnetasolla kyseessä on tragedia joka tapauksessa riippumatta siitä, lankeaako Teemulle eettinen vastuu HIVin tuottamasta vahingosta.)

Sinin anteeksianto ja järkähtämätön järjen käyttö ovat ylistettäviä valintoja tilanteessa, jossa myös viha ja itsesääli olisivat täysin ymmärrettäviä. Valitsemalla nämä vaihtoehdot Sini ilmaisee voivansa toimia stereotyyppisten olettamusten vastaisesti katsomalla myös kumppaninsa tilannetta empaattisesti ja kirkkain silmin.

Kulttuuristen perusolettamusten mukaanhan Teemu pitäisi tuomita sekä pettämisestään, biseksuaalisuudestaan että HIVistään alimpaan kuilun sopukkaan. Näin tapahtuu myös Hymyn jutun kommenttipalstalla, vaikka Sinin valinnat ja perustelut ovat olleet kaikkien luettavissa. Kiinnostavaa on, että kulttuurissamme juuri ahdasmielisimpiä parisuhdekäsityksiä toistavat ja toisintavat henkilöt myös vannovat rakkauden nimeen. Pelkäänpä kuitenkin, että heidän rakkauden arvostuksensa tarkoittaa kovan paikan tullen jotakin aivan muuta.

Uskollinen koira

Hesarissa julkaistiin äskettäin mielipidekirjoitukseni, joka käsittelee uskollisuuden käsitettä. Se oli kommentti Janne Luotolan kirjoitukseen (HS 13.7.2008), jossa hän ylistää ystävyyttä ja pohtii rakkaussuhteiden rajoittavaa luonnetta. Julkaisen kirjoitukseni täällä heitä varten, jotka ovat Hesarin tavoittamattomissa. Välitän kommenttipalstalle aiheesta virinneitä jatkokirjoituksia ja linkkejä keskusteluun.

***

Parisuhteessa rakkaus muuttuu vankileiriksi (HS 20.7.2008)

Janne Luotola kirjoitti parisuhteesta ennemmin ihmisiä erottavana kuin yhdistävänä tekijänä. Hänen oivaltava kirjoituksensa osui parisuhdekulttuurin kipupisteeseen, jossa rakkaus muuntuu salakavalasti vankileiriksi. Suhteessa yksilön oikeus päättää omasta elämästään katoaa kuin Guantanamon yöhön.

Ystävyyden ja parisuhteen välinen ero näkyy räikeimmillään uskollisuuden merkityksessä. Ystävän uskollisuus on myönteistä ja arvokasta: ystävään voi luottaa vaikeissakin elämäntilanteissa eikä hän hylkää, puhu pahaa tai petkuta. Mutta parisuhteessa uskollisuus ilmaistaan kieltona: et saa rakastua kehenkään toiseen, et saa harrastaa seksiä kenenkään toisen kanssa. Uskollinen ystävä on kultaakin kalliimpi, mutta uskollinen puoliso on kahleissa.

Parisuhteiden arvomaailmassa kieltäminen ja kontrolloiminen puhuvat rakkauden nimissä. On kuitenkin olemassa vaihtoehtoisia ajattelutapoja, joissa rakkautta ei pidetä tekosyynä riistää toisen vapautta. Esimerkiksi polyamoria, avoimet suhteet ja seksualismi antavat tilaa yksilöllisille tavoille olla ihmissuhteissa. Vapauden lisääminen suhteissa ei vähennä rakkautta, päinvastoin.