Naisjärjestöt naisia vastaan - seksityön kieltämistä vängätään taas

Naisjärjestöjen keskusliitto julisti marraskuun lopussa, että seksin ostaminen pitäisi kieltää Suomessa ihmiskaupan kitkemiseksi. Tässä ei ole mitään uutta, sillä konservatiiviset feministit ovat esittäneet vastaavaa jo ainakin kaksi vuosikymmentä. Myöskään argumentit eivät ole muuttuneet vuosikymmenten kuluessa: ihmiskaupalla ratsastetaan edelleen, ja se sekoitetaan tahallaan seksityöhön pyrkimyksenä lietsoa mahdollisimman paljon moralistista närkästystä.

Onneksi näiden järjestöjen misinformaatiostrategia ei ole toiminut Suomessa. Seksityötä tekevät ihmiset ja heidän tukenaan toimivat liittolaiset ovat muistuttaneet yhtä kauan kuin keskustelua on käyty, että seksityö ja ihmiskauppa ovat eri ilmiöitä. Niitä ei saa sekoittaa toisiinsa.

Naisjärjestöjen keskusliittoon kuuluu 60 järjestöä, mm. puolueiden naisjärjestöjä ja erilaisia naiserityisten kysymysten parissa työkenteleviä järjestöjä. On erikoista, että näin kirjava joukko toimijoita on valjastettu seksuaalikielteisen ja seksuaalioikeusvastaisen kieltolakiagendan taakse. En usko, että järjestöistä kaikki ovat samalla kannalla, joten olisi kiinnostavaa tietää, millaisella prosessilla julkilausuma on muodostettu.

Ei yllätä, että Naisjärjestöjen keskusliiton puheenjohtajana häärii Eva Biaudet, joka on tunnettu konservatiivinen feministi ja seksin ostokiellon puolestapuhuja. Häntä voi pitää seksityöntekijöiden ykkösvihollisena Suomessa.

On surullista, että konservatiivisen feminismin piirissä on yhä valtavasti kannatusta seksuaalikielteiselle agendalle, joka vetää mattoa seksityötä tekevien naisten alta. Konservatiivifeministit tekevät hämmästyttävän silmänkääntötempun, kun he ohittavat seksityöntekijöiden ihmisoikeudet ja vaativat seksityön kieltoa naisten ihmisoikeuksiin vetoamalla.

Lisäksi Naisjärjestöjen keskusliitto tulkitsee omissa arvoissaan mainittuja yhdenvertaisuusperiaatteita ja naisten edun ajamista varsin tunkkaisesti, jos niihin ei mahdu seksityötä tekevien naisten asema ja oikeudet. Naisjärjestöjen solidaarisuus naisia kohtaan näyttää olevan myrkyllistä.

Naisten etuun ja oikeuksiin kuuluu ensisijaisesti seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Sitä ei voi kyseenalaistaa ihmiskaupan kitkemisen perusteella, sillä ihmiskauppaan on mahdollista puuttua monenlaisilla tavoilla ja toimenpiteillä, jotka eivät edellytä seksityötä tekevien naisten seksuaalisen autonomian loukkaamista.

Naisjärjestöt eivät kunnioita naisten seksuaalista autonomiaa siinä määrin, että niiden asiantuntijat tekisivät tarvittavan analyysin asian selvittämisesti. Niiden hinku kitkeä kaupallinen seksi maailmasta on niin suuri, että naisten äänet, ihmisoikeudet ja kaikenlainen muu pikku turhake jää sen jalkoihin.  Kun huoruuden synti on kitkettävä, ei naisten vikinät paljoa paina.

Onneksi feminismi ei nykyaikana ole pelkästään konservatiivisten ja seksuaalikielteisten naisjärjestöjen ummehtunutta politiikkaa. Nuoremman polven feminismissä on aivan päinvastaisia virtauksia: seksipositiivinen ja inklusiivinen feminismi näkee seksityötä tekevät naiset ja heidän intressinsä yhtä arvokkaina kuin muidenkin naisten. Seksistä ei tehdä ongelmaa, vaan seksuaalisuuden moninaiset toteuttamistavat nähdään osana feminististä yhteiskunnallista agendaa.

Seksipositiivisessa ajattelussa seksuaalikulttuuriin eri puoliin suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisesti. Toki seksuaalikulttuurissa on ongelmia, mutta ongelmista puhuminen ei oikeuta kieltoja, voimakeinoja tai sortavia toimenpiteitä, vaan pikemminkin niitä pyritään ratkaisemaan kehittämällä seksuaalikulttuuria paremmaksi positiivisin keinoin kuten keskustelulla, valistuksella ja kasvatuksella.

Suostumusta koskeva aktivismi, seksipositiiviset queerit tilat, eroottisten taitojen kehittäminen työpajoilla ja radikaali inklusiivisuus ovat hyviä esimerkkejä myönteisen näkökulman voimasta. Seksityön ja pornon eri muodot nähdään mahdollisuuksina seksipositiivisen agendan sekä seksuaalisuuden moninaisuuden esiin tuomiselle.

Feminismi on perinteisesti ollut radikaali kulttuurinen muutosvoima, joka on tehnyt valtavasti hyvää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kehitykselle. Seksityötä tekeviltä naisilta mattoa alta vetävät naisjärjestöt ovat vuosien aikana muuttuneet omaan jähmeyteensä tukehtuviksi systeemin rattaiksi. Kun ei ole enää kykyä uudistua ja elää ajassa, niin pillusymbolit ja maiharitakit alkavat vaihtua sovinnaisiin jakkupukuihin ja konservatiivis-korrektiin narinaan. Se on ihan paskaa.

Jos naisten oikeudet, seksuaalioikeudet ja yhdenvertaisuus oikeasti kiinnostavat, on korkein aika sanoutua irti Naisjärjestöjen keskusliiton kaltaisten ummehtuneiden ankeuttajien toiminnasta ja kääntyä nuoremman polven seksipositiivisen feminismin puoleen.

Olen kyllästynyt miesvihaan

Olen seurannut feministisiä medioita, some-tilejä ja blogeja aktiivisesti jo vähän päälle vuosikymmenen verran. Niissä on ollut aina mukana pikkuruinen siivu maailmalle vihamielistä raivoaktivismia, joka keskittyy lähinnä sivaltelemaan maailmaa, patriarkaattia ja miehiä vastaan erottelematta mitenkään tarkasti vihan kohteita. Tämä siivu on kuitenkin yleensä ollut niin pieni, että se ei ole merkinnyt paljoakaan feministisen ajattelun ja aktivismin yleislinjassa. Ylivoimaisesti suurin osa kaikesta sisällöstä on ollut järkevää ja perusteltua, vaikka olisinkin ollut siitä joskus eri mieltä.

Sosiaalisen median kaikukammio ja muutama iso keskustelu (erityisesti #metoo ja incel) ovat viimeisen vuoden aikana tuoneet silmieni eteen runsaasti erittelemätöntä ja analysoimatonta miesvihaa. Se on kyllästyttävää ja ankeaa, etenkin kun samaan aikaan osa feministeistä toistelee, että liikkeessä ei ole miesvihaa. Vastaavasti osa vihaisista miesliikkeen edustajista heijastaa täsmälleen samanlaista retoriikkaa takaisinpäin osat käännettynä. Vihan ja paskapuheen kokonaismäärä on seuraamissani keskusteluissa paisunut vuoriston kokoiseksi.

Yhteiskunnallisissa kysymyksissä misevihamieliset one-linerit, twitter-naljailut, ilkeä meemit tai sokeat syytökset eivät johda mihinkään hyvään. Ne eivät tuota lisää ymmärrystä, ne eivät vakuuta miehiä toimimaan paremmin, ne eivät toimi analyyseina ongelmista, eivätkä ne paranna keskustelun tasoa, vaan päinvastoin kaikissa kohdissa.

Ne toimivat ainoastaan yksilön epävakaan tunne-elämän purkautumiskanavana tai trollauksena, mutta samalla tuottavat ympäristöä, jossa kaikki pikku paskiaiset huutavat kuorossa omaa vihaansa ja ahdistustaan. Oma reaktioni viha- ja paskapuheen määrään on lähinnä pettymys ja kova halu sulkea feministinen keskusteluympäristö ulos somekuplastani.

Feminismin kohdalla pettymys on valtava siksi, että olen koko aikuisikäni sitoutunut seksipositiivisen liberaalifeminismin tavoitteisiin ja pidän sitä yhtenä ideologisena kotipesänäni. Järkevienkin, ennen neutraalien toimijoiden valuminen viha- ja paskapuheen pariin on masentavaa. Kurjia esimerkkejä tästä löytyy esimerkiksi Ylen, Helsingin sanomien ja NYT:n jutuista, joissa käsitellään yhteiskunnallisia teemoja, mutta esimerkiksi parisuhteen henkistä väkivaltaa käsitellessä muka neutraalisti, esitetäänkin ainoastaan naiset uhreina ja miehet tekijöinä, vaikka tilastollisesti ilmiön kuva on aivan toisenlainen.

Ja tämä ei ole yksittäistapaus. Miesvihamieliset ja vinoutuneet jutut ovat ns. liberaalimedian arkea. Nyt tietysti moni älähtää, että eihän miesten tekemästä väkivallasta puhuminen ole miesvihaa. Ei olisikaan, mutta asian paketoiminen yleistävään asuun on. Jos yhteiskunnallisista ja kulttuurisista ilmiöistä puhutaan sukupuolinäkökulmasta vinoutuneesti, on kyse rakenteellisesta seksismistä oli sen kohteena sitten mikä tahansa sukupuoli.

Miehiä kohdellaan monissa näkemyksissä ainoastaan ongelmana. Miesten tappamisesta heitetään läppää feministisiksi nimittäytyvillä twitter- ja tumblr-tileillä. Miesten seksuaalisuus esitetään hyvin ongelmakeskeisenä. Miehiä ei pidetä seksuaalisuutensa puolesta juurikaan haluttavina tai ihailtavina (elleivät he ole nuoria julkkismiljonäärejä). Miesten kohtaamia rakenteellisia ongelmia vähätellään. Samaa paskaa, mitä naiset ovat kohdanneet vuosikymmenien ajan.

Tässä on kyse rakenteellisesta miesvihasta aivan samaan tapaan kuin siinä, miksi naiset päätyvät yritysjohtoon miehiä huomattavasti harvemmin. Yhteiskunnan rakenteet ja odotukset eivät ohjaa eikä kannusta naisia tasapuolisesti tietyille urille, eikä naiset osaa sinne itse hakeutua. Taustalla ovat kasvatustekijät ja minäkuvaan liittyvät tekijät. Samalla sapluunalla miehelle tarjoillaan nyt monelta suunnalta iljetyksen, vaanijan, roiston, riistäjän ja sortajan osaa, mutta kulttuurin roolia asetelman rakentajana ei osata havainnoida eikä käsitellä juuri lainkaan.

Kulttuuri on kaikkien luomaa ja ylläpitämää, ei vain miesten. Kun normatiivisuutta, kulttuurin välittämistä ja kasvatusta tarkastelee, on tärkeää huomioida kasvatuksen olevan sekä kodeissa että virallisissa instituutiossa vahvasti naisten käsissä. Myös sosiaalipolitiikassa naisilla on valtava rooli. Tämä ei tietenkään tee ongelmista naisten syytä, mutta pakottaa huomiomaan sen, että yhteiskunnalliset, rakenteelliset kysymykset eivät ole yksikantaan vain jonkun sukupuolen syytä, vaan yhteisiä ongelmia, jotka vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Toisilleen huutavat aktivistit, salakavalasti vihamielisiä näkemyksiä levittävät toimittajat ja asiantuntijat, sekä kaikukammion mielipidevaikuttajat tuottavat nyt lähinnä asetelmia, jotka johtavat kohti yhä syvenevää sukupuolikonfliktia. Sen sijaan pitäisi pyrkiä laajempaan ymmärrykseen ja ongelmien analysoimiseen. Sääli, että rakenteiden tarkastelussa aiemmin kunnostautunut feminismi on nyt populistisilta sävyiltään ennemmin rakennesokeaa ja poteroitunutta.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyssä on tärkämpää ajattelun integriteetti kuin volyymi.

Ina sydän porno 3 - Vaikuttavaa kamaa

Porno on merkittävä vaikuttaja monella eri tasolla. Se vaikuttaa ihmisten elämiin katsomisen kautta, oman seksuaalisen ilmaisun kautta ja myös kulttuurivaikutusten muodossa. Porno avartaa ja muuttaa seksuaalikulttuuria, mutta tavoilla, joita ei juurikaan ymmärretä julkisessa keskustelussa, sillä pornon vaikutuksista on ollut tavallista puhua vain sen väitettyjen haittojen kautta. Inan näkökulma tuo esille pornon myönteiset vaikutukset, ja Ina on paljon tarkkasilmäisempi kuin tavanomainen, löysä pornon vahingollisuudesta puhuminen.

Pornon haitoista keskusteleminen on ollut pitkään konservatiivien huolifantasioiden julkista mylläämistä, mutta siihen ovat yllättävän helposti lähteneet mukaan myös konservatiiviset feministit ja radikaalifeministit, joille muiden ihmisten seksuaalisuuden kontrolloiminen on tärkeää. Tosiasiassa mikään tutkimus ei vahvista pornolla olevan mitään yhteiskunnallisen tai kulttuurisen tason haittoja, ellei sitten seksuaalikulttuurin vapautumista nähdä haittana. Tässä jaksossa nähtiin liberaaleja, seksipositiivisia feministejä, jotka näkevät pornon mahdollisuutena parantaa maailmaa ja ihmisten seksielämiä. 

Kun pornoa tarkastelee voimavaranäkökulmasta, huomaa helposti sen kyvyn avata, opettaa ja stimuloida seksuaalisesti. Lisäksi sillä on paljon potentiaalia moninaisuuden ja omaehtoisen seksuaalisuuden airuena. Parhaimmillaan pornon pystyy saavuttamaan jotakin, mihin mikään seksuaalikasvatus ei voi yltää nykyisessä tilassaan: se pystyy välittämään suoran ja koskettavan viestin siitä, miten seksistä ja kehosta voi nauttia ilman häpeää ja pidäkkeitä.

Inan tunteenpurkaus demonstroi väkevästi pornon voimauttavan ja vallankumouksellisen potentiaalin. Kun kulttuurisille normeille ja tabuille annetaan kyytiä, ja seksuaalisuutta toteutetaan positiivisella tavalla ilman ahdistusta tai paineita muiden mielipiteistä, päästään ihmisenä olemisen ja toisten kanssa yhteen liittymisen ytimeen. Oli kyseessä kuinka raju tai outo seksitapa tahansa, tärkeintä on sen osapuolten välinen kontakti ja kohtaaminen.

Porno vaikuttaa

Jaksossa esiintyi useita esimerkkejä siitä, miten porno vaikuttaa yhteiskuntaan myönteisellä tavalla. Suomalaisesta seksuaalikulttuurista tiedetään, että pornon lisääntymien kulki käsi kädessä seksitapojen monipuolistumisen kanssa. Toki vaikutussuhteet olivat kehämäisiä ja ruokkivat toisiaan, mutta on varmaa, että moni seksielämän uusi idea on imetty pornolehtien sivuilta, ja uudet sukupolvet imevät vaikutteita nettipornosta, joka on vielä miljoona kertaa lehtiä monimuotoisempia.

Kun pornomaailman pintaa vähän raaputtaa, on mahdollista huomata, miten erilaisia ja mielenkiintoisia tarinoita ja näkökulmia se sisältää. Burning Angel on tehnyt maineensa juuri valtavirrasta poikkeamisella, ja vaihtoehtokulttuurin esiintuomisella eroottisena. Samaan tapaan vitsikkäästi nimetty Make Love, Not Porn -amatööripornosivusto korostaa omaehtoisuutta ja yksilöllisyyttä. Jokainen on pornonsa ja seksuaalisuutensa subjekti, ja sitä saa ja pitää juhlia!

Math Magazinen, queer-feministisen pornolehden konsepti vaikuttaa samanlaiselta Suomessa julkaistavan Ménage à trois -lehden kanssa. Math Mag tuo esille queer-identiteetit, erilaiset kehot ja seksitavat sekä julistautuu irti tokenismista eli pinnallisesta moninaisuuden esittämisestä markkinoinnin tai jonkin muun ulkokohtaisen syyn vuoksi. Tällaisten pornoprojektien ihanuus on siinä, että hyvin monenlaiset ihmiset voivat nähdä itsensä seksikkäinä ja seksuaalisina lehdissä esiintyvien henkilöiden kautta. Porno, seksikkyys ja haluttavuus ei olekaan pelkästään valtavirran ulkonäköihanteiden ja pinnallisten mainoskuvien vallassa, vaan se suorastaan kukoistaa erilaisten identiteettien ja kehojen kautta.

Normit nurin

Vaikka pornon valtavirta on täynnä vallitsevien kauneusihanteiden mukaisia ihmisiä, ja moni pornon tuottaja perustaa bisneksensä niiden haluttavuuden varaan, on myös valtavirtapornossa juonteita, jotka haastavat tavanomaisia kulttuurisia olettamuksia seksistä ja seksuaalisuudesta. Lexington Steele on yksi valtavirtapornon valtikan kantajista, mutta hänenkin haastattelunsa tarjosi kiinnostavan katsauksen siihen, millaisia huikeita kulttuurisia muutosvirtauksia valtavirtapornon sisään kätkeytyy.

Porno näyttäytyy Lexille ennen kaikkea viihteenä ja elämäntapana, mutta hänen filosofointinsa vartalosta tauluna, jolle spermaa heitetään, kertoo sellaisesta luontevuudesta seksuaalisuuden kanssa, mitä voi vain ihailla. Myös hänen elämäntapansa ja pornotuotantonsa oman kumppaninsa kanssa vihjaa siitä, miten leikkisää ja hauskaa suhtautuminen seksiin voi olla.

Juuri tässä piilee valtavirtapornon massiivinen potentiaali. Häpeämätön ja yhteiskunnallisista normeista piittaamaton oman seksuaalisuuden eläminen - oli se millaista tahansa - on pornon suuri muutosvoima. Ja pelottava muutosvoima, joka ahdistaa syystäkin konservatiiveja, kontrollinhaluisia aktivisteja sekä muita ihmisiä, joille yksilöiden vapaa ja pidäkkeetön nautiskelu edustaa kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti häiritsevää virtausta.

Nimittäin, kun jengi panee innolla, heitä on vaikea johtaa jonkun muun vetämään poliittiseen liikehdintään tai nujertaa yhteiskunnan rattaisiin. Pidäkkeetön nautinto on siksi perhanan vaarallinen asia kaikille sortajille, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki vallankäyttön taipuvaiset poliittiset tai uskonnolliset liikkeet päätyvät vastustamaan pornoa. Ja juuri siksi pornon pitää virrata vapaasti ja yksilöiden pitää saada päättää, miten he seksuaalisuuttaan toteuttavat ja ilmaisevat!  

Nyt.fi arvostelee A-teema -ohjelmaa seksuaalisesta häirinnästä - ja kapsahtaa komeasti katajaan

A-teema -ohjelmassa käsiteltiin seksuaalista häirintää torstaina 16.11.2017. Olin itse yksi ohjelman vieraista. On yleisesti tiedossa, että ohjelmakonsepti on vaikea ja onnistuu usein vain raapaisemaan aihettaan; yli 10 ihmisen keskustelussa ei päästä kovinkaan syvälle ja näkemykset ovat kirjavia. Tosin keskustelu ohjelman juontajien kanssa lämpiössä avarsi omaa käsitystäni ohjelmakonseptista. Tarkoitus ei tietenkään ole selvittää kerralla aiheen saloja tai löytää vastauksia, vaan esitellä aihetta useista eri näkökulmista ja tuoda esille sen monitahoisuus erilaisten vieraiden edustamien näkökulmien avulla.

Tämä ei ole ollenkaan niin huono journalistinen tavoite kuin mitä julkisuudessa tupataan louskuttaa. On ollut trendikästä tuohtua ohjelmakonseptista ja osoittaa väheksynnällä omaa paremmuutta. Samalla myös tuohtumuksen taustalla on nähtävillä jopa koomiseksi äityvää kotiin päin vetämistä. Osa tuohtujista vaikuttaa olevan tuohduksissa siitä, että juuri hänen kannattamansa näkemys asiasta ei saa keskustelussa ylivaltaa, vaan kaikenlaisia näkemyksiä esitetään ja kuullaan. Tämän voisi luulla olevan yksi journalismin tehtävistä, mutta nykyiselle kuplissa viihtyvälle kevytaktivismille se ei kelpaa, koska erilaiset näkemykset ovat petturuutta ja vihollisuutta. Monipolvinen ja -mutkainen keskustelu ei ole uuskonformistisen akvitismin edun mukaista.

Toki A-teeman konseptia voi arvostella esimerkiksi siitä, että se horjahtaa tasapuolisuusharhaan. Näin on käynyt osassa aiemmista ohjelmista, kun studioon on valittu sähäkkyyden nimissä kaikenlaisia huutajia. Häirintää käsittelevässä ohjelmassa tämä oli kuitenkin korjattu. Keskustelijat olivat hyvin perillä aiheesta ja kaikilla oli kiinnostava ja olennainen tulokulma. Poleemikkoja tai äärilaidan agitaattoreita ei ollut lainkaan mukana.

Nyt.fi:n toimittajat päättivät ratsastaa nuutuneella "hei, me haukutaan kaikkea mitä YLE tekee" -meemillä ja kirjoittivat vänisevän kommentin ohjelman huonoudesta. Ilmeisesti he olivat katsoneet ohjelman pikakelauksella tai umpikännissä, koska metsään mentiin jo otsikossa. Heidän mukaansa häirinnästä piti keskustella, mutta "siellä keskusteltiin siitä, miten voi flirttailla".

No, puolitoistatuntisessa ohjelmassa keskusteltiin ihan alussa alle 10 minuuttia siitä, missä flirtin ja häirinnän rajapinta menee. Tämä ei ihan vastaa otsikon syytöstä. Loppuaika keskusteltiin mm. siitä, miten häirintä pitäisi eri tilanteissa määritellä, millaisia muotoja häirintä on saanut erilaisissa konteksteissa, millaista lainsäädäntöä tarvitaan, miten häirintätilanteisiin voidaan puuttua ja miten häirintää voidaan vähentää. Tämä taisi mennä Nyt.fin kirjoittajalta ohi.

Ja vaikka flirttikeskustelu meneekin ohi #metoo -kampanjan sisällöistä, kuten Sanna Marin aiheellisesti huomautti, ei se ole kuitenkaan epärelevantti asia sen osalta, miten seksuaalinen häirintä määritellään ja ymmärretään erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Se, olisiko tästä aiheesta pitänyt keskustella ohjelman alussa 10 minuuttia vai ei, on toki mielipideasia, mutta ei siitä kovin korkeatasoista journalistista kritiikkiä ohjelmakonseptin toimivuudesta voi taikoa.

Nyt.fi:n juttu kompastuu häirinnän rajaa käsitellessään itse paljon pahemmin kuin A-teeman keskustelu. Nyt.fi kehtaa syyttää A-teemaa heikosta journalismista, vaikka sen oma kommenttipuheenvuoro on monin tavoin sysihuonoa journalismia. A-teema oli korkeintaan hajanainen keskustelussaan, eikä päässyt syvälle aiheessa (mikä ei ole konseptin tarkoituskaan), mutta Nyt.fi sortuu omassa jutussaan puolivillaiseen some-näkemyksien toisteluun ilman kriittisyyttä, analyysia tai asiantuntijanäkökulmaa. Siinä missä A-teema on moniääninen, niin Nyt.fi: juttu on puolueellinen ja köykäisesti perusteltu asettuen näin keltaisen lehdistön ylpeään perinteeseen kohun ja närän lietsomisesta puutteellisin ja vinoutunein tiedoin.

Nyt.fi:n jutussa kirjoitetaan:

Kampanjan pääasia on ollut se, että seksuaalinen häirintä saataisiin vähenemään tuomalla sen laajuus esiin. Uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan.

Entäpä flirttailu? Flirttailun tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet kokevat flirttailun mukavaksi. Seksuaalinen häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää. Ahdistelu on sitten jo astetta vakavampaa.

Siinä se. Asia on käyty läpi --

Tässä tajunnanvirtavuodatuksessa on niin monta pöljyyttä, että tarvitsen numeroitua listaa niiden läpikäymiseksi. Ja tämän kirjoittaja kehtaa syyttää A-teemaa toimittajuuden puutteesta. Huomautan, että minun motiivini kirjoittaa tästä ei ole puolustaa ohjelman toimittajia tai ohjelmakonseptia, ne ovat minulle lopulta aika yhdentekeviä. Sen sijaan puolustan A-teeman yritystä asialliseen ja moniääniseen keskusteluun vaikessa aiheessa. Sitä vastoin Nyt.fi esittää ideologisen ja löperön mielipidekirjoituksen muka journalismin nimissä. Katsotaanpa tuota katkelmaa tarkemmin:

1. Kaikista suurin virhe nousee esiin lopusta. Kirjoittaja tuntuu todella kuvittelevan, että seksuaalinen häirintä, sen tunnistaminen ja määritteleminen, olisi yksinkertainen asia. Sellainen juttu, jonka joku kynäilijä voi puolihuolimatta kommentissaan hoidella.
   
   A-teemassa useat asiantuntijat (minä mukaanlukien) selittivät hyvin vakuuttavasti, miksi määrittely ja tunnistaminen on vaikeaa. Pääsyynä on se, että seksuaalisen häirinnän määrittely kytkeytyy aina sosiaalisten normien rikkomiseen, ja sosiaaliset normit ovat kulttuurisen kontekstin, sosiaalisen ympäristön ja tilanteessa olevien yksilöiden rakentamia ja tulkitsemia. Ne eivät koskaan ole mustavalkoisia tai yksinulotteisia. Jo pelkkä häirintää koskevan keskustelun fokuksen määrittely on hankalaa, koska ihmissuhdekouluttajaa kiinnosti harmaa alue ja häirinnän rajapinta, häirinnän kohdannutta henkilöä kiinnosti kokemuksen kertominen ja asiaan puuttuminen, oikeustieteilijää kiinnosti vääryyden määrittely ja kriminalisoinnin oikeuttaminen, ja eetikkoa (siis minua) kiinnosti yhteiskunnallinen toiminta häirinnän vähentämiseksi lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.
   
   Vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että #metoo-kampanjan fokus ja vääryyksien oikaisemiseen keskittyminen on yhteiskunnallisesti paljon tärkempää kuin flirtistä puhuminen, ei rajapintaa voi koskaan sivuuttaa myöskään oikeustieteellisessä tai eettisessä keskustelussa, kuten oikeusministeri toi esille. Rikoksen raja pitää aina määritellä täsmällisesti, ja tässä aiheessa se on valitettavasti hyvin haastavaa yllä esitellyistä syistä. Eetikot, psykologit ja oikeustieteilijät eivät ole ihan vaan huvikseen ja sattumalta pohtineet rajanvetokysymyksiä vuosikymmeniä, mikäli verkkotoimittajat olisivat osanneet ne pitävästi ratkaista parilla näppäimistön näpsyttelyllä. Saatana.
   
   
2. Katkelman ensimmäisessä kappaleessa väitetään, että häirinnän vähentämiseksi uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan. Tässä kirjoittaja sotkeutuu omaan feministiseen taustaideologiaansa todella pahasti, eikä tunnu ymmärtävän sitä, että hän puhuu myös feministisiä linjauksia vastaan.
   
   On totta, että häirinnän tunnistamisessa ja vakavasti ottamisessa sen kohteiden kokemukset ovat arvokkaita ja niille pitää antaa merkittävä painoarvo. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi  näkökulmaa on pakko muuttaa. Feministinen argumentaatio seksuaalista väkivaltaa vastaan on jo pitkään lähtenyt siitä, että väkivallan kohteisiin keskittyminen vie fokuksen väärään suuntaan. Meidän pitäisi kohdistaa vaikutustyötä siihen, että kukaan ei raiskaisi, ahdistelisi tai häiritsisi.
   
   Häirinnän vähentäminen vaatii siis suurta panostusta juuri häiritsijän sielunmaiseman analysoimiseen ja häirintää tuottavien, ylläpitävien tai sallivien rakenteiden purkamiseen. Katkelman väite menee siis metsään sekä omassa ideologisuudessaan että yhteiskunnallisesti merkittävien vaikuttamiskeinojen hahmottamisessa.
   
   
3. Kolmantena ja viimeisenä puolivillaisena typeryytenä esitellään tautologia eli sisällötön väite, jonka mukaan "häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää". Nerokasta! On hyvä että toimittaja teki tämän meille asiantuntijoille selväksi. Voinkin ottaa lopputilin ja pakata laukut. Homma on pulkassa!
   
   Tosiasiassa häirinnän tunnistamisen, toteen näyttämisen ja puuttumisen ongelma on juuri siinä, että tavallisimmissa kiistatilanteissa osapuolet ovat ratkaisevalla tavalla eri mieltä siitä, oliko toiminta häirintää, vaiko kenties väärinkäsitys, sosiaalisten normien ristiriita tai sittenkin suostumuksellista toimintaa. Ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista noin vaan toteamalla, että "olihan se ilman muuta häirintää, kun joku kerran niin sanoo". Jokin asia voi olla häiritsevää, mutta ei silti välttämättä häirintää, koska häirintä on eettinen ja juridinen käsite, jolla pitää olla mahdollisimman selkeästi määriteltävät rajat.
   
   Lisäksi riitatilanteita koskevat aina perustavanlaatuiset eettiset ja juridiset periaatteet siitä, että ketään ei pitäisi väittää syylliseksi ilman kunnollisia perusteita ja asianmukaista prosessia. Medioissa tämä on kohun, närän ja myynninedistämisen nimissä näppärästi unohdettu moneen otteeseen. Nyt.fi:n toimittaja yrittää suorastaan puolustella tökeryyttä ja ammattietiikan rappiota huvittavan huonosti muotoillulla "no onhan se nyt näin" -tason väitelauseella.

Väite siitä, että pelkästään jonkun ihmisen kokemus häiritsevyydestä määrittelisi seksuaalisen häirinnän myös eettisesti ja juridisesti, on typerää ja vahingollista roskaa. On surullista, että moinen höperyys kiertää yhä keskustelussa. Ikävä seuraus hömpän kierrättämisessä on se, että vakava keskustelu häirinnän eettisestä määrittelystä hukkuu huutamiseen. Siitä kärsivät eniten työ häirinnän vähentämiseksi ja häirinnän kohteiden kokemusten validioimiseksi, koska yleisön mielipiteet aiheesta polarisoituvat ja kärjistyvät tarpeettomasti. Huutokilpailussa katoavat nyanssit ja keskustelun valtavirrasta poikkeavien ryhmien kokema häirintä sekä sosiaalisesti monimutkaisten tilanteiden käsittelyn vaatima hienovaraisuus.

Esimerkiksi isoilla, konservatiivisilla työpaikoilla vallitsevat epäasialliset rakenteet ja valtasuhteet eivät katoa minnekään sillä, että yksi pomo kengitään pihalle epämääräisten some-syytösten nojalla. Pahimmillaan tällainen hässäkkä vain sementoi ikäviä sukupuoliasenteita ja estää rakentavien, yhteisten ratkaisumallien kehittämisen vuosikymmeniksi. Kohulle ja närälle nojaava äkillinen valkopesutoiminta on valitettavan usein hyvien ja kestävien ratkaisujen vihollinen.

Jos häirinnän rajapinta on höttöinen ja/tai liian laveaksi levitetty, niin häirintäväitteiden uskottavuus on aina paljon suuremmalla koetuksella kuin tilanteessa, jossa raja on hyvin perusteltu ja tasokkaalla argumentaatiolla oikeutettavissa. Lisäksi toimivat sosiaaliset prosessit edellyttävät myös tiettyyn rajaan asti mahdollisuutta säilyttää kasvot, saada anteeksi ja toimia jatkossa paremmin. Tämä ei tarkoita sitä, että pitkään rikollista ahdistelua harjoittaneita ihmisiä pitäisi paapoa, mutta on hyvin tiedossa, että kestävät ratkaisut vaativat myös mahdollisuuden antamista ongelmallisesti käyttäytyneille ihmisille, jotta virheistä voitaisiin todella oppia. 

Jotta tämä teksti ei veny turhan pitkäksi, kirjoitan myöhemmin häirinnän rajapintaa luotaavan blogitekstin, jossa voidaan katsastaa tarkemmin määritelmiä, kokemuksia ja muita mittareita, joilla harmaata aluetta saataisiin kirkastettua. Sillä välin toimittajille voisi tehdä hyvää kirkastaa omaa osaamistaan, objektiivisuuttaan ja ammattietiikkaansa, jotta Nyt.fin jutun kaltaiset kömmähdykset eivät enempää samentaisi keskustelua vakavasta aiheesta.

Tohtori ja hämähäkkinainen

Doctor Who:n uuden inkarnaation paljastuttua naiseksi asiasta on esiintynyt runsaasti kaikenlaista älämölöä nettilöissä. Iso osa melusta nousee tietysti mielensäpahoittajista, jotka kaavoihinsa kangistuneina eivät pysty käsittelemään fantasiaolennon sukupuolta. Meteliin yhdistyy myös valveutuneiden sci-fi-fanien hurja pilkka mielensäpahoittajia kohtaan. Normipäivä netissä.

Sekä mielensäpahoitus että siitä seurannut Suuri Hässäkkä siitä "saako tohtori olla nainen", tuo mieleni erään toisen suuren takavuosien hässäkän siitä "saako hämähäkkinainen olla seksikäs". Kun Manara teki hämissarjikseen vaihtoehtoisen kansikuvan, jossa hämähäkkinainen esiintyi hieman tavallista enemmän epäinhimillisen seksikkäänä trikoofetissihahmona, seurasi myös koko joukko mielensäpahoitusta.

Kummassakin hässäkässä on kyse siitä, miten sukupuolta pitäisi esittää populaarikulttuurissa. Molempien polttoaineena on ollut kysymys siitä, mikä on naisten rooli ylipäätään fiktiossa ja täsmällisemmin sci-fi- ja fantasiagenreissä. Wanhat 60-luvun taistelut naisista seksuaaliobjekteina kumuavat yhä näissäkin keskusteluissa.

On tietysti päivänselvää, että muotoaan alati muuttava fantasiaolento voi edustaa mitä sukupuoli-ilmaisua tahansa, eikä asian pitäisi olla mitenkään sen kummempi. Se, mitkä asiat älämölöä enimmäkseen aiheuttavat, ovat fanien jumiutuneet käsitykset suosikkihahmostaan sekä faniuden ja sukupuolen tuottama harhakuvitelma siitä, että oma fanitus oikeuttaisi edes jollakin tasolla vaatimaan viihteen tekijöltä omien fantasioiden täyttämistä. Vaatiahan tietysti saa, eikä mikään ole hurjempaa kuin palavasti intohimoaan julistava (nörtti)fani.

Feministisesti suuntautuneet kulttuurikeskustelijat näkevät tietysti yllä olevassa kuvauksessa vain miehen kuvitteleman etuoikeuden hallita kulttuurisia representaatiota. Ongelma on kuitenkin vapaan kulttuurin keskellä monimutkaisempi, sillä myös pahastuminen hämähäkkinaisen vääränlaisesta seksikkyydestä perustuu yhtälailla harhakuvitelmaan siitä, että faneilla olisi fanituksensa ja sukupuolensa nojalla jokin erioikeus vaatia vain tietynlaisia representaatioita hahmosta. Hämähäkkinaisen fetissiseksikkyyden pitäisi pysytellä heidän asettamissaan rajoissa.

Nämä esimerkit osoittavat, että sukupuolittunut nörttiraivo lyö molempiin suuntiin. Raivotessa unohtuu se, että kenelläkään ei ole mitään erioikeutta hahmoihin (paitsi tekijänoikeuksien haltijoilla). Kyse on kulttuurisodasta; siitä, kenen mielipide ja toiveet menevät parhaiten läpi julkisessa keskustelussa.

Näen erittäin hyvänä asiana sen, että sukupuolirepresentaatioita lavennetaan jatkuvasti viihteessä. Erityisesti sci-fi, fantasia ja sarjakuvat ovat olleet tässä etulinjassa ja trendi on kasvava. Siksi uusi tohtori on mahtava asia. Ilmaisun vapauteen perustuvassa ympäristössä on kuitenkin hyväksyttävä myös se asia, että joidenkin ilmaisuun, fetisistisiin fantasioihin ja seksuaalisiin mieltymyksiin kuuluu perse pystyssä trikoissaan keimaileva hämähäkkinainen. Näennäisesti kulttuurisodan vastakkaisia puolia edustavat tohtori ja hämis ovat tosiasiassa samalla puolella. Kummatkin edustavat sitä tosiasiaa, että avoin kulttuuri mahdollistaa hyvin erilaisia representaatioita ja käsityksiä tunnetuista hahmoista, sekä niiden luojien että fanien kautta.

Mielensä on tietysti aina sallittua pahoittaa, ja kukin saa toivoa suosikkihahmostaan ihan minkälaisia versioita tahansa. Kulttuurisodassa mennään kuitenkin jo ensi askeleilla ylilyönteihin, sillä huuto, solvaaminen, häiriköinti, moralismi ja leimaaminen hyökyvät yli äyräidensä ja lyövät vasten kaikkia, joidenka mielipiteet eivät satu osumaan kohdalleen juuri sen hetkisen Oikean Mielipiteen kanssa. 

Keskusteluun pitää mahtua kaikenlaiset mielipiteet ja toiveet tohtorin sukupuolesta ja hämähäkkinaisen seittiä tihkuvasta seksikkyydestä. Viihteessä toive siitä, että tohtori on nainen tai että hämis on seksisymboli, ovat samanarvoisia. Kenelläkään ei ole mitään erioikeutta vaatia asiassa mitään, eikä mikään mielipide oikeuta solvaamista tai häirintää.

Tanssii fasismin kanssa - kulttuurin omiminen ja verenperintö

Kiihkeä aktivismi hyvien asioiden puolesta tuottaa joskus tilanteita, joissa puoliksi ajateltu idea johtaa omituisiin ja jopa alkuperäisen ajatuksen kannalta vastakkaisiin lopputuloksiin. Pornoa vastustavien feministien vahinkoliitto sensuuria kannattavien konservatiivien kanssa on hyvä esimerkki tällaisesta. Rasismia vastustavan feminismin intersektionaalinen ajattelu on tuottanut vastaavan tilanteen, jossa kulttuurin omimista (cultural appropriation) vastustavat aktivistit päätyvät vahingossa kannattamaan samanlaisia ideoita kuin kansallisromanttiset fasistit.

Kulttuurin omimisen idea on lyhykäisesti se, että valtakulttuuri hyödyntää jonkin sorretussa asemassa olevan tai olleen vähemmistön kulttuurista pääoma omaksi edukseen. Se on eettisesti kyseenalaista silloin, kun kyse on sorron jatkamisesta kulttuuripolitiikan välinein. Arkkiesimerkki tästä on sorretun alkuperäiskansan perinteiden hyödyntäminen matkailuvalttina, vaikka alkuperäiskansaa ja heidän kulttuuriaan kohdellaan maassa tosiasiassa epäoikeudenmukaisesti tai huonosti.

Metsään mennään pahasti siinä vaiheessa kun tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttökelpoinen käsite siirretään yksilötasolle. Silloin ollaan huolissaan mosambikilaisten kankaiden käytöstä, rastoista tai kirjailijan mielikuvituksesta. Kritiikki kohdistuukin yhteiskunnallisten kysymysten sijaan yksilön tapaan käyttää hänen omasta synnyinkulttuuristaan poikkeavaa kuvastoa osana omaa ilmaisuaan.

Yksilötasolle mennessään kritiikki ajautuu välittömästi ongelmiin. Se päätyy vastustamaan yksilön ilmaisunvapautta ja vapaata kulttuurista ideoiden vaihtoa. Käyttäessään eettistä kieltä, kritiikin esittäjät väittävät, että on väärin lainata ja sekottaa erilaisia kulttuurisia ideoita. Näin he tulevat kyseenalaistaneeksi yksilön vapauden päättää omasta ilmaisustaan ja kulttuuri-identiteetistään, ja asettuvat moralisteiksi, jotka katsovat oikeudekseen rajoittaa muiden ilmaisua omine ideologisine perusteineen.

Progressiivisen aktivismin kannalta on nurinkurista ja surullista, että tällainen toiminta on täsmälleen samaa, mitä nationalistit tekevät kulttuurikeskustelussa ja konservatiivit seksuaalipolitiikassa. He katsovat oikeudekseen rajoittaa yksilöiden vapautta päättää omasta elämästään ideologisten ihanteidensa vuoksi. Tällaiseen huomautukseen vastataan tietysti nopeasti, että mehän vain esitimme kritiikkiä blogeissa, ei se ole mitään rajoittamista. Ongelma on kuitenkin se, että eettisen argumentaation hyödyntäminen tuo keskusteluun mukaan raskaat aseet. Jos väittää tai vihjaa, että jokin on epäeettistä, väittää myös, että yhteisöllä on perusteltu oikeutus sellaisen toiminnan rajoittamiseen, kieltämiseen ja/tai sanktioimiseen.

Siinä ei valitettavasti ole mitään uutta, että erilaiset ideologiset aktivistit ovat epäliberaaleja tai moralistisia. Tässä tapauksessa joudutaan kuitenkin vielä suurempiin ja hullunkurisempiin ongelmiin, nimittäin liian pitkälle viety kulttuurin omimisen moralisointi edellyttää samanlaisia ideologisia taustaolettamuksia kuin kansallisromanttinen fasismi.

Viime vuosisadan fasistiseen liikehdintään kuului voimakas nationalismi, jota pönkitettiin myyttisillä käsityksillä oman kansan ja kulttuurin roolista historiassa. Nationalismiin liitettiin vaihtelevissa määrin vaatimuksia kulttuurisesta puhtaudesta ja kulttuurien sekoittumisen välttämisestä. Kansallisromanttisen ajatusrakennelman pystyttäminen edellytti ideoita oikeasta verenperinnöstä ja kulttuurin omistamisesta verenperinnön nojalla.

Sulkakorujen, neljän tuulen lakkien, rastojen tai vääränlaisten kirjan henkilöiden moralisoiminen edellyttää taustalleen ajatusta siitä, että jollakulla on suurempi oikeus tiettyihin kulttuurisiin ideoihin ja kuvastoihin kuin toisilla. Jotta tällainen oikeus voidaan tunnistaa, on välttämätöntä vedota etnisen taustan, ihonvärin tai kulttuurivähemmistön kaltaisiin asioihin. Samalla kulttuurinen omistusoikeus sidotaan etnisyyteen.

Kulttuurin omistusoikeuskiistojen ja vääryyksien selvittelemiseksi puolestaan tarvitaan tarkkaa tietoa siitä, kenellä todella on oikeus taustansa puolesta joihinkin tiettyihin ideoihin, perinteisiin ja kuvastoihin. Jotta tämä voitaisiin selvittää, pitää tietää kaikkien osapuolten etninen tausta ja genealogia eli toisin sanoin verenperintö. Alkaako kuulostaa tutulta hieman pahaenteisellä tavalla? Eugeniikka, anybody?

Onko 1/8-saamelaisella oikeus käyttää neljän tuulen lakkia? Saako karibialaisilla sukujuurilla kirjoittaa tarinan, jossa esiintyy henkilöitä samalta alueelta? Kuinka tiukoiksi rajat vedetään? Saako meksikolainen kertoa tarinan, jossa on savolaisia? Pitäisikö Tom of Finland -kassin käyttämiseen kysyä lupa homoyhteisöltä? Ja kuka erilaisia kulttuurilisenssejä ja verenperintötodistuksia myöntää? Twitter-tuomioistuinko?

Fasistisen kulttuuripolitiikan ja apartheidin kannattajat olisivat varmasti mielissään sellaisesta "progressiivisesta" dystopiasta, jossa kulttuurienvälinen vaihto olisi minimaalista, ja jossa valtakulttuuri pidättäytyisi ymmärtämästä ja sekoittumasta kaikenlaisiin vähemmistöihin. Kirjailijoiden mielikuvitusta rajoittavasta moralismistaan huolimatta Koko Hubara tuskin asettuisi apartheidin kannattajaksi.

Aidon moninaisuuden ja monikulttuurisuuden taustalla on liberaali eetos, joka sallii yksilön oman päätäntävallan omasta ilmaisustaan. Samalla ovi on avoinna vapaalle tiedonkululle ja kulttuuriselle ideoiden vaihdolle. Ilman uteliaisuutta, sekoittumista ja  osallistumista kulttuuristen ideoiden uudelleenmuovaamiseen ei olisi mahdollista kehittää kulttuurien välistä ymmärrystä ja liennyttää tarpeettomia kulttuurien välisiä raja-aitoja.

Tuskinpa kukaan kulttuurin omimisesta huolestunut aktivisti haluaa lopulta estää kulttuuristen ideoiden vapaata liikkumista. Silloin pitää myös hyväksyä erilaisten kulttuuristen symbolien ja perinteiden uudelleenmuotoutuminen vapaassa tiedonvälityksessä ja ilmaisussa. Siihen kuuluvat myös kömmähdykset, kuten halvat feikkilapinpuvut missikisoissa. Moralistisen hyökkäyksen sijaan erheen tehneelle julkkikselle voisi olla hyväksi valistus kansanperinteestä. Hyökkäykset tuottavat vain pelon ilmapiiriä, jota fasistinen kontrollipolitiikkakin pyrki tuottamaan - etenkin kun nolo kömmähdys missikisoissa EI ole moraalisesti väärin, vaan ainoastaan tahditonta ja tietämätöntä.

Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Jotta tumpeloinnilta säästyttäisiin, niin kulttuurista kompetenssia olisi hyvä lisätä valistuksen, kasvatuksen ja muiden pehmeiden keinojen avulla - ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta lisäämällä, ei vähentämällä! Lisäksi olisi tarpeen kuunnella ihmisten omia motiiveja erilaisten kulttuuristen kuvastojen hyödyntämiseen. Jos esimerkiksi hämäläinen pukeutuu mosambikilaiseen kankaaseen, koska se on hänestä kaunis, on älytöntä hyökätä hänen kimppuunsa kulttuurin omijana, kun hän ennemmin on silloin kulttuurin arvostaja.

Yhteiskunnallisella tasolla nousevat esiin kulttuurisen riiston välttäminen ja perinteiden ylläpitäminen. Silloinkin tarvitaan moralismin ja rajoitusten sijaan myönteisiä ja rakentavia toimia. Perinnekuvastoa voidaan esimerkiksi suojata ja sen käyttöä verottaa. Verotuloja voidaan puolestaan käyttää toimintaan, joka tukee perinteiden säilymistä. Mitään kulttuurista kuvastoa ei kuitenkaan voida keinotekoisesti suojata ja pitää yllä (paitsi museoimalla), sillä kulttuurit muuttuvat luonnollisesti ideoiden vaihdon myötä ajan kanssa. Mikään laki tai järjestely ei voi eikä saa estää ihmisiä luopumasta kulttuuritaustastaan, liittymästä toisiin kulttuuriyhteisöihin tai muovaamasta kulttuurisia ideoita vapaasti oman päänsä mukaan.

Kun ilmaisun, kulttuurin ja identiteetin vapauteen puututaan, ollaan joka suunnalta fasistisen kulttuuripolitiikan äärellä. Siksi hyvästä tarkoituksesta huolimatta ajattelutyö pitää tehdä loppuun eikä langeta halpaan moralismiin, joka lopulta vahingoittaa enemmän progressiivisen aktivismin uskottavuutta kuin toteuttaa antirasistisia tarkoitusperiään.

Tunneretoriikan uusi tuleminen

Arvokonservatismin tunneretoriikan hupaisa, mutta ahdistava ominaisuus on se, että se toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka se joka kerta ammutaan alas ja todetaan huonoksi ja vaaralliseksi roskaksi. Sama sykli on jatkunut 1700-luvulta saakka.

Teemat moraalin rappiosta, kunnollisten ihmisten tunneperäisestä kauhistuksesta ja patetian keinoin hyödynnettävistä keppihevosista pysyvät samoina. Toiminnan ytimessä on puhtaus moraalisena ideana: ideologinen puhtaus, puhdasoppisuus, kulttuurin puhtaus, lasten viattomuus jne.

Tämän vuosikymmenen suurin tunneargumentaatiotrendi tulee arvokonservatismin sijaan progressiivisena itseään pitävän liikkeen piiristä. Tunneviestintä on väkevänä esimerkiksi seksuaalirikosten vastaisessa aktivismissa, sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekä erilaisten vähemmistöryhmien seksuaalisen ja sukupuolisen itsemääräämisoikeuden kysymyksissä.

Kannatan lämpimästi progressiivisten vaatimusten henkeä. Seksuaalioikeuksien kunnioittaminen ja edistäminen on tärkeä vaade oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. En kuitenkaan voi peukuttaa aktivismin piirissä 2000-luvulla yleistynyttä tunneretoriikkaa, joka painottaa henkilökohtaisen tunneviestinnän ja kokemuksellisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä, kun etsitään ja tutkitaan epäkohtia ja pyritään sorvaamaan parempia käytäntöjä. Ne ovat myös arvokkaita tietolähteitä yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelujen kehittämiseksi. Mutta... tunneväittämät ovat yksilöllisiä ja rajallisia. Niiden taustalla on kokonaisen henkilöhistorian verran erilaisia kokemuksia, dispositioita, luonteenpiirteitä, sattumuksia ja ideologisia rakenteita.

Niiden arvo tietolähteenä on merkittävä, mutta myös hyvin rajoitettu, sillä yksilön tunnekokemuksen taustoja ei voi koskaan täysin johtaa jostakin tietystä syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisin tavoin ja esimerkiksi herkkä yksilö voi kokea normaalit vastoinkäymiset epäoikeudenmukaisuutena siinä missä vahvempi ei välitä osasta todellisiakaan syrjintärakenteita.

Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan retoriikan asettaminen yhteiskunnallisen argumentaation asemaan on matolaatikko, jonka avaaminen suistaa keskustelun henkilökohtaisen tason puljaamiseksi. Arvokonservatiivien tunneviestintä on perinteisesti perustunut siihen, että henkilökohtaiset inhon, ahdistuksen tai likaisuuden kokemukset käännetään yhteiskunnalliseksi retoriikaksi. Näin homoudesta, nuorten seksuaalisuudesta, tisseistä mainoksissa tai transsukupuolisuudesta saadaan tehtyä kansallista keskustelua vaativa huoli.

Sen sijaan, että ihmiset käsittelisivät omia tunnekokemuksiaan itse tai terapeuttiensa kanssa, ne nostetaan yhteiskunnalliselle agendalle. Todellinen asiakeskustelun tragedia on se, että liian moni myös hyväksyy ne keskusteluun politiikassa ja käytäntöjen luomisessa. Tutkijalle kokemukset ovat vinkki tärkeistä kysymyksenasetteluista, mutta käyttökelpoista tietoa asioista saadaan vasta kunnollisen tutkimisen, analyysin ja kriittisen keskustelun avulla.

Seksologian ja seksuaalipolitiikan aloilla on taistelu vuosikymmeniä siitä, että seksuaalisuutta ylipäätään voisi käsitellä tieteessä ja päätöksenteossa asiaperustaisesti ja analyyttisesti. Arvokonservatiivit ovat tietysti vastustaneet tätä henkeen ja vereen, koska heidän perstuntumansa mukaan heidän omat inhon ja ahdistuksen kokemuksensa ovat niin tärkeitä, että niitä pitäisi käsitellä myös eduskunnassa, yliopistoissa ja ministeriöissä.

Nyt samankaltaisia vaatimuksia esitetään progressiivisen aktivismin piiristä. Syrjintää kokeneiden ihmisten tunteet ja kokemukset halutaan painoin nostaa sellaisenaan argumenteiksi ilman että asiaa tarkasteltaisiin lainkaan analyyttisesti ja kriittisesti. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai vihapuheen määrittelemiseksi on esitetty oletetun uhrin tunnekokemuksen ensisijaisuutta ja kriittisen keskustelun vaientamiseksi on käytetty retoriikkaa kriittisen puheen loukkaavuudesta tai siitä että vaikeat puheenaiheet voivat laukaista traumakokemuksia.

Tällaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja joissakin tapauksissa auttamistyössä, suljetuissa keskusteluryhmissä, ryhmäterapiassa tai vastaavissa tilanteissa, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa tunneretoriikan hyväksyminen johtaa siihen, että vaatimus argumentaation yleistettävyydestä ja perustelemisesta rapautuu pahasti. Jos tunneretoriikka ja omaan kokemukseen pohjaaminen hyväksytään raiskauksen uhrien kokemuksista puhuvalle feministiaktivistille tai kulttuurisesta omimisesta paasaavalle blogistille, pitäisi samanlainen tunneretoriikka hyväksyä myös maahanmuutosta huolestuneelle nationalistille sekä feminismistä ahdistuville äijille.

Jos pilkataan persupoliitikon "näin nämä asiat koetaan" -lausahdusta, ei vastaavaa retoriikkaa voi käyttää omassa poliittisessa puheessa, vaikka se olisikin yritetty piilottaa taitavammin. Yhteiskunnallisen keskustelun säännöt ja argumentaation pätevyysperusteet eivät muutu yhtäkkiä suopeammaksi itselle rakkaiden aiheiden kohdalla. Tunteisiin vetoaminen poliittisessa vaikuttamisessa eli patetia on sitä itseään tuli se sitten miltä poliittiselta laidalta tahansa. Asiakeskustelussa ei ole sijaa soraäänien vaientamiselle tunneretoriikalla.

Omalla lempialallani, seksuaalipolitiikassa, on surullista, että arvokonservatiivien puhdasoppisuutta vaaliva retoriikka on omittu myös progressiivisten aktivistien käyttöön. Minulle ideologisen puhtauden vaatiminen ajattelussa aiheuttaa näppylöitä, vaikka se tulisi omilta aatteellisilta liittolaisilta. Paska ei haise sen paremmalta, vaikka olisi kuinka oikealla asialla.

Tissileka

 
Tissit! Mainoksessa! Aijaijai, voivoivoi! Nyt on tehty suuren mittakaavan RIKOS!

Tissit, nuo naisten alentamisen inhat välikappaleet, vilahtivat sopimattomasti Varustelekan mainoksessa. Edes lekapossen silmäkulmassa väikkynyt pilke ei pelastanut heitä virallisen Sukupuolikorrekti representaatio -manuaalin mukaiselta arvostelulta. Tissien käyttö mainoksessa tuomittiin välittömästi naista alentavaksi.

Alentamisväite on seksologin silmin todella kiero ja kiinnostava. Väitteen rakenne on jotakuinkin sellainen, että kun nainen esitetään tai esittää itsensä julkisessa tilassa korostetun seksuaalisena olentona (seksikkäänä, eroottisena, pervona, riettaana, mitänäitänyton), esitys alentaa naisia ryhmänä. Väitteen logiikan mukaan jonkun naisen pitäminen seksuaalisen halun kohteena (eli seksiobjektina) on kaikkia naisia alentavaa. 

Tällä argumentilla on vissi kutinsa sellaisissa konteksteissa, joissa naisilla on suuria vaikeuksia päästä yhteiskunnassa juuri mihinkään muuhun positioon kuin sukupuolen mukaan asetettuihin äidin, vaimon tai huoran rooleihin. Silloin naisen esittäminen seksiobjektina on väistämättä hänen asemastaan muistuttamista. 

Logiikka menee kuitenkin ratkaisevalla tavalla pieleen vapaissa yhteiskunnissa, joissa naisilla on tosiasiassa oikeus ja mahdollisuus valita itse, millaisen aseman hän yhteiskunnassa ottaa, ja miten hän itsensä ja seksuaalisuutensa esittää. Tietenkään aseman ja representaation kysymykset eivät ole vapaassakaan yhteiskunnassa ongelmattomia, työsarkaa riittää. Olennaista kuitenkin on se, että naisilla itsellään on oikeus ja mahdollisuus säädellä omaa seksuaalista ilmaisuaan. Suomessa on sallittua pukeutua julkisissa tilanteissa bikineihin tai burkaan sekä ilmoittaa olevansa selibaatissa tai kertoa avoimesti seksihurjasteluistaan.

Kun mainontaa tai muuta ilmaisua ryhdytään moralisoimaan naisen (tai kenen tahansa ihmisen) eroottisen representaation vuoksi, päädytään pulmaan seksuaalisesta ilmaisunvapaudesta. Varustelekan tapauksessa mainoksen nainen oli Irina Tundra, joka tekee työkseen eroottisia esityksiä. Myös eroottisissa kuvissa esiintyminen kuuluu hänen julkiseen ilmaisuunsa, ja hän vaikuttaa omien sanojensa perusteella pitävänsä työstään. Hänen viestinsä tissigaten johdosta oli seuraava:

Kyllä mulla oli hauskaa enkä kokenut mitenkään tulevani hyväksikäytetyksi, vaan pikemminkin päinvastoin. Feministit vois lopettaa mun työn sabotoimisen. (Lähde: Irinan FB-seinä)

Irinan ja Varustelekan eroottisen yhteistyön (lue: tissimainoksen) arvostelu muuttuu perusteiltaan kyseenalaiseksi moralismiksi silloin, kun arvostelu johtaa heidän ilmaisunsa rajoittamiseen. Näin tapahtui Facebookin poistettua mainoksen. Todettakoon, että Facebook ei poistanut Varustelekan omaa vastamainosta, jossa mies poseerasi täysin samalla tavalla kuin Irina.

Kun lähdemme siitä olettamuksesta, että yhteiskuntamme on seksuaalisen ilmaisun suhteen monimuotoinen, ja että monimuotoisuutta tulee suvaita ja jopa juhlistaa, on kieroa että naisen eroottinen ja leikillinen ilmaisu tuomitaan naisia alentavaksi. Ensinnä, ei ole mitään yhtenäistä naisten ryhmää, johon alentaminen voisi osua. Toiseksi, jotkut naiset voivat pitää Irinan ilmaisua halventavana, mutta toiset taas eivät pidä. Kolmanneksi, jonkun kielteinen mielipide Irinan ilmaisusta ei tarkoita sitä, että ilmaisu olisi tosiasiassa alentavaa.

Koko ajatus siitä, että naisen julkinen eroottinen ilmaisu olisi naisia alentavaa, on kieroutunut ja seksuaalikielteinen. Naisten omaehtoinen eroottinen ilmaisu (tässä tapauksessa Irinan vapaa päätös osallistua mainokseen) on juuri sitä vapautta, johon feminismi on tähdännyt, ja johon sen tulisi tähdätä. Kun aate on sotkeentunut kristillis-konservatiivisiin seksuaalikielteisiin ajatuksiin seksuaalisuuden likaisuudesta, on saatu aikaan ideologisia sekasikiöitä, joiden mukaan eroottisuus olisi jotenkin alentavaa.

Näinkin toki kukin saa omalla kohdallaan ajatella. Kenenkään ei ole pakko osallistua eroottisen ilmaisun tuottamiseen tai katsomiseen. Vapaassa julkisessa tilassa kukaan ei kuitenkaan saa pyrkiä hallitsemaan sitä, millaista ilmaisua muut saavat tehdä ja katsoa. Kenelläkään ei ole oikeutta rajoittaa muiden ihmisten vapaata toimintaa vain siksi, että itse on penseä.

Seksuaalikielteinen ajattelu on edelleen sen aatehistorian vuoksi suuressa roolissa julkisen ilmaisun portinvartijana, mutta sen pitää haipua hiljalleen historian hämäriin. Sopivuuden ja sovinnaisuuden ylläpitäminen on ajattelutapa, joka on ollut kautta historian vähemmistöryhmien, seksitapojen kirjon, alakulttuurien ja erotiikan vihollinen.

[Loppukevennys, tiedoksi tosikoille] Tissien aiheuttaman tuohtumuksen, kiivailun ja argumenttien vetelikön halki pungertaessani olen tullut samantapaiseen johtopäätökseen kuin Varustelekan Valtteri viime vuoden puolella Ruotsissa sattuneessa tissihässäkässä. Koska väitteet tissimainosten naisia alentavasta vaikutuksesta ovat niin hataria, lienee tuohtumuksen todennäköisin syy tämä: "Liian isot rinnat pahoittivat mielen."

Mansplaining ja sukupuolinaivismi

Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.

Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäyksenä tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 

Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem -derailing-taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut. Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.

On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.

Miksi olen feministi

Toverini haastoi minut kirjoittamaan omasta feminismistäni, koska olen viime aikoina ollut useamman kerran napit vastakkain sosiaalisissa medioissa harjoitettujen feminismien kanssa. Tämä on hyvä haaste, sillä jotkut ovat keskustelujen perusteella väittäneet minun olevan antifeministi tai miesasiamies tai muuta vastaavaa. 

Kun alan hahmotella vastausta kysymykseen "Miksi olen feministi?" ensimmäisinä asioina nousevat esiin feminismin ilmeinen aatehistoriallinen voittokulku sekä naisten huono asema globaalisti. Muiksi iteelleni tärkeiksi aiheiksi tunnistan marginaalissa olevien naisryhmien tilanteen parantamisen (esim. seksityöntekijät, siirtolaiset, kulttuurisesti alistetut naiset ja näiden intersektiot), seksuaalisen vapauden ja turvallisuuden edistämisen sekä normikriittisen asennekasvatuksen osana seksuaalikasvatusta ja yhteiskunnallista kasvatusta.

Feminismi on ollut tärkeä ja vaikutusvaltainen aate 1900-luvun alkupuolelta asti. Se on nostanut yhteiskunnalliseen keskusteluun arvokkaita kysymyksiä sukupuolesta, vallasta, normeista ja vapaudesta. Feministinen työ tasa-avoisen yhteiskunnan rakentamiseksi on vielä monin paikoin kesken, vaikka suuria voittoja on saavutettu. Pidän kuitenkin tänä päivänä keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä naisten asemaa globaalisti.

Esimerkiksi monien Etelä-Amerikan tai Afrikan maiden tasa-arvotilanne on käsittämättömän huono. Niiden rinnalla Pohjoismaissa käytävät tasa-arvokeskustelut ovat enempi hyvän tilanteen viilausta vielä paremmaksi. Monissa maissa taistellaan perusasioista: turvallisuudesta, terveydestä, sananvapaudesta, poliittisista oikeuksista.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Pohjoismaissa käsiteltävät tasa-arvokysymykset olisivat triviaaleja. Epäoikeudenmukaisten asetelmien ja rakenteiden korjaaminen on aina perusteltua. Pidän kuitenkin henkilökohtaisesti feminismille tärkeämpänä fokuksena suuren mittakaavan ongelmiin puuttumista sekä marginaalissa olevien naisryhmien aseman parantamista.

Olen ajattelutavoiltani aika klassinen liberaalifeministi, sillä pidän yksilönvapauden edistämistä keskeisenä feminismin tavoitteena ja työkaluna. Katson, että feminismin merkittävimmät saavutukset ja tärkeimmät tavoitteet perustuvat naisten mahdollisuuksien lisäämiseen erilaisia rakenteellisia esteitä purkamalla. Tähän liittyy myös kulttuuristen asenteiden kanssa työskentely, mikä tekee projektista osaltaan vuosikymmenten akselilla mitattavan.

Asennetyöskentelyyn ja vapauden edistämiseen liittyy myös ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi naisten hakeutuminen matalapalkkaiselle hoitoalalle voidaan nähdä sekä naisten valintana (mikään ei tosiasiassa estä heitä hakeutumasta muille aloille), mutta myös kulttuuristen normien tuottamana paineena (hoitoala nähdään perinteisesti naisten alana ja naisille sopivana alana). Tällaisten asetelmien purkaminen on hidasta ja vaatii varovaista normikriittistä työskentelyä. Vaikka asetelma nähtäisiin ongelmana, ei sitä voi purkaa nopeasti, sillä voimakkaat interventiot rikkoisivat hoitoalalle haluavien naisten vapautta valita oma ammattinsa.

Omalla alallani, seksuaalisuuden kentällä, pidän tällä hetkellä kulttuurissamme keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä seuraavia:

• naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja häirinnän vähentäminen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä
• äitiyteen liittyvien yhteiskunnallisten kustannusten jako tasapuolisesti
• seksuaalisen itsemäärämisoikeuden edistäminen erityisesti muista ihmisistä riippuvaisilla ryhmillä kuten vammaiset, nuoret, vanhukset (paradoksaalisesti näiden ryhmien itsemääräämisoikeutta rajoitetaan myös ns. konservatiivifeministisillä suojeluargumenteilla)
• seksityöntekijöiden seksuaalioikeuksien edistäminen
• maahanmuuttajanaisten seksuaalioikeuksien edistäminen
• sterotyyppien purkaminen naisten seksuaalisuuden kohdalla, esimerkiksi pornoa katsovat naiset, masokistinaiset, transnaiset, seksuaalisesti hyvin aktiiviset naiset jne.

Muitakin tärkeitä aiheta toki löytyy, ja joitakin olen voinut tässä ja nyt unohtaa listastani. Heitelkää kommentteihin lisää teemoja, jos olen mielestänne unohtanut jotakin erityisen tärkeää.

Joku saattaa kiinnittää huomiota siihen, että olen yllä kirjoittanut vain naisista, enkä ole huomioinut, että monet teemat koskevat myös muita sukupuolia. Lisäksi voidaan huomauttaa, että nykyisin feministit ajavat myös seksuaalisuuden monimuotoisuuden parempaa hyväksymistä ja etnisten vähemmistöjen asioita, rasismin vastustamista jne. Päätin kuitenkin tässä kirjoituksessa palata feminismiin nimen omaan naisten asemaa edistävänä aatteena ja pitäytyä sen rajaamisessa sukupuolten väliseen tasa-arvon ja rakenteiden purkamiseen.

Vaikka jotkut feministit käsittelevät vahvasti yllä mainittuja tärkeitä aiheita, katson että ne eivät kuulu feminismiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki laajemmassa tasa-arvokeskustelussa esiin nousevat muutkin teemat kuin sukupuoli, ja syrjäytymiseen, eri ihmisryhmien arvostukseen ja stereotyyppeihin liittyvät kysymykset linkittyvät sukupuoleen. Esimerkiksi naisten asema voi olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen hyvä, mutta jotkut naiset kärsivät moninkertaisesta stigmasta tai asenteista. Esimerkiksi kehitysvammainen nainen tai ulkomaalainen seksityöntekijä voivat kokea sellaistakin sukupuoleen liityvää painolastia, jota muuten ei kulttuurissamme sukupuolistereotyyppeihin enää liitetä.

Ja jonkinlaisena vastuuvapauslausekkeena on varmastikin hyvä huomauttaa, että feminismin käsittely yllä ei tietenkään tarkoita sitä, että en pitäisi tärkeinä muita sukupuolikysymyksiä, jotka eivät mahdu tässä käyttämääni feminismin rajaukseen. Pidän tärkeänä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä sukupuolista riippumatta.

Vihapuhe, puut ja metsä

Tuomas Enbusken provokaatio Naisasialiitto Unionin Juha-kampanjasta herätti paljon keskustelua ideologisen vaikuttamistyön retoriikasta. Kuten tavallista, sukupuolikeskustelun äärellä valtaosa kommenttipuheenvuoroista oli mitäänsanomatonta paheksuntaa tai riitaisaa puolen valitsemista. Enbusken pointti meni valtaosalta ohitse.

Vaikka Enbuske hämmentää kärjistämällä, ei hänen osuvaa havaintoaan ideologisen retoriikan rakenteista pidä jättää huomiotta. Enbusken argumentti vetoaa klassiseen aristoteeliseen erotteluun muodon ja sisällön välillä. Retoriikkaa voidaan siis arvioida erikseen sen muodon (kuten argumentaation, rakenteiden ja logiikan) ja sisällön (mitä väitetään, oletetaan tai vaaditaan) perusteella.

Enbuske argumentoi, että feministinen Juha-kampanja käyttää samanlaista ihmisryhmää leimaavaa retoriikkaa kuin maahanmuuttajien tekemää seksuaalista väkivaltaa korostava nuivaksi itseään kutsuva retoriikka. Jos mainittu maahanmuuttajiin kohdistuva arvostelu katsotaan vihapuheeksi, on sitä muodon yhdenmukaisuuden perusteella myös Juha-kampanjan miehiä arvosteleva retoriikka.

Enbusken argumentti on pätevä, minkä vuoksi on tärkeää suhtautua kriittisesti kaikkeen leimaamiselle perustuvaan ideologiseen sanailuun. Harva kommentaattori ymmärsi, mitä Enbusken kritiikki tarkoitti. Ajattelutyön sijaan useimmat vain päätyivät joko puolustamaan feminismiä tai lukemaan Enbusken kritiikin antifeministisenä. Kummatkin ovat varsin huteria yrityksiä osallistua keskusteluun, joka näyttää menevän liian monilta yli hilseen.

Onneksi on poikkeuksia. Lilja Tamminen arvioi Enbusken väitteitä aivan oikein ja huomioi, että tämän argumentti on pätevä. Liljan vastinekin osuu maaliinsa, koska se kohdistuu ensisijaisesti väitteiden arvosisältöihin: ideologinen argumentaatio ei tapahdu tyhjiössä, joten leimaamisen seuraukset ole samansuuruisia esitetyissä tapauksissa. Tästä huolimatta Enbusken pääpointti on tärkeä. Jos asioita yksinkertaistetaan oman poliittisen taisteluretoriikan välineiksi ja nujerretaan keskustelua umpioikeamielisellä "Vihapuhetta!"-huutelulla, jäävät olennaiset asiat huomaamatta.

Sukupuolikeskustelussa on olennaista kysyä, miksi naisia on niin vähän pörssiyhtiöissä.  Syitä on lukuisia: naiset perustavat vähemmän yrityksiä, naiset laittavat usein muita asioita uran edelle, ammatinvalinnassa painavat stereotyypit, yrityskulttuuri on miesvetoista, naiset kantavat yhä miehiä enemmän vastuuta perheen perustamisesta jne. Nämä haasteet eivät kuitenkaan ole Juhien syytä tai yksioikoisesti miesten aiheuttamia. Naiset tekevät paljon valintoja, jotka johtavat muualle kuin pörssiyhtiöiden johtoon. Taustasyiden perkaaminen mahdollistaa kasvatuksellisia ja valistuksellisia ratkaisuja, jotka rohkaisevat naisten yrittäjyyttä. Juha-leimaaminen ei sitä tee.

Täysin sama logiikka pätee myös keskustelussa maahanmuuttajien tekemästä seksuaalisesta väkivallasta. Tilasto on faktatietoa, eikä tieto ole vihapuhetta. Olennaista on se, miten tietoa käytetään. Jos tilastoa hyödynnetään leimaamisessa tai mustamaalaamisessa, lopputulos voi olla vihapuhetta. Tilastoja voidaan myös käyttää kysymyksenasettelun perustana aivan kuten pörssiyhtiöiden kohdallakin.

Tilasto näyttää, että on olemassa ongelma. Siihen on monenlaisia syitä, jotka syntyvät nuorten miesten yliedustuksesta maahanmuuttajaväestössä, syrjäytymisestä, taustakulttuurin epätasa-arvoisuudesta, heikosta kotoutumisesta, rasismista, seksuaalikulttuurin ongelmista jne. Ongelmien ratkaiseminen vaatii tässäkin tapauksessa taustan ymmärtämistä ja keinojen suuntaamista oikein. Esimerkiksi seksuaalikasvatuksen tehostaminen ja kotoutumisen edistäminen voisivat olla keinoja maahanmuuttajien tekemien seksuaalirikosten vähentämiseksi. Tämä ei ole vihapuhetta.

Omankaan viiteryhmän ideologista retoriikkaa ei kannata niellä purematta, sillä joskus hyvän ja arvokkaan politiikan suurin vastustaja on sen puolesta esitetty surkea, leimaava tai vihamielinen retoriikka. 

Vapaus valita ja sota häirintää vastaan

Valtion ja useiden järjestöjen Right to Choose -kampanja seksuaalista väkivaltaa ja häirintää vastaan on herättänyt keskustelua Hesarin mielipidepalstalla. Keskustelu näyttää olevan varsin amerikanisoitunutta eli tarkoituksellisten väärinymmärrysten ja kovan retoriikan sävyttämää. Keskustelijat ajautuvat retoriikan painosta vastakkaisiin leireihin, vaikka tosiasiassa heidän kantansa tuskin ovat niin kaukana toisistaan kuin äkkiseltään vaikuttaa.

Sami Sjöblom kommentoi kampanjaa siitä, että se suhtautuu liian jyrkästi teini-ikäisten sosiaalisen elämän koukeroissa sattuviin virheisiin ja rajanylityksiin. Sjöblom arvosteli kampanjan asenteita uusmoralistisiksi ja loukkaantumiseen opettaviksi. Melissa Mäntylä puolestaan vastasi tähän, että ikä ei oikeuta seksuaalirikoksen tekemistä, siihen puututaan yhä leväperäisesti, ja että ahdistelulla voi olla vakavia seurauksia uhreille.

Ei ole ihme, että asiasta seuraa sotkuinen vyyhti, sillä kummatkin keskustelijat ovat osaltaan oikeassa. He vain puhuvat toistensa ohitse.

Seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat ilman muuta suuria ongelmia, mutta niitä ei tulisi nostaa poikkeukselliseen rooliin. Niiden tarkasteleminen poikkeuksellisena johtaa helposti ylilyönteihin, joita sävyttää yleinen puritaanisperäinen seksuaaliangsti. Melissa tuskin puritanisteihin lukeutuu, mutta tulee toistaneeksi (vahingossa?) konservatiivifeminististä retoriikkaa, jossa seksuaalinen ahdistelu on suurin piirtein kidutukseen verrattavissa oleva rikos: "Seksuaalinen väkivalta ja ahdistelu ovat aina peruuttamattomia tekoja uhrin mielenterveydelle."

Seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa on hyvin monenlaista. Niiden niputtaminen yhteen ja laittaminen "peruuttamattomien seurausten" kategoriaan, on varsin kovaa retoriikkaa, joka on valitettavasti haitaksi lähinnä ahdistelun ja väkivallan uhrien toipumiselle. Kovalla retoriikalla oikeutettu omista kokemuksista kumpuava viha tai  katkeruus voi myös rakentua tunne-elämän ongelmaksi, jos sitä vahvistetaan sosiaalisesti.

Jostakin syystä Right to Choose -kampanjan retoriikka ja tyyli ovat aggressiivisia. Ehkä niillä halutaan kytkeytyä sosiaalisen median raivokkaisiin keskusteluihin? Sivusto valistaa meitä stereotyyppisesti sukupuolitetun nyrkkeilyhanskakuvituksen kera, että tyttöjen pitää oppia sanomaan "take no shit", anaaliseksi on arveluttavaa, ja on aina huono idea julkaista alastonkuvia itsestään verkossa.

Kampanjan esimerkit seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ovat kuitenkin ihan hyvin valittuja. Niistä ei tule takavuosien tapaan sellaista kuvaa, että mikä tahansa seksijuttu ja -ehdotus olisi häirintää. Vastuuta annetaan myös ehdotusten vastaanottajalle, jonka tehtävänä on joko lähteä leikkiin mukaan tai ilmoittaa, että ei halua jatkaa keskustelua.

Häirinnän kontekstuaalisuutta ja väärinkäsitysten selvittämistä olisi ollut hyvä avata lisää, mutta se lienee enemmän seksuaalikasvatuksen kuin valistussivustojen tehtävä. Kampanja ei ole huono, mutta aggressiivinen tyyli ei kannusta pohtimaan, mistä sosiaalisten tilanteiden monimutkaisissa asetelmissa on kyse. Se kannustaa pikemminkin amerikkalaiseen tyyliin ampumaan ensin ja kysymään jälkeenpäin.

Melissan huomio heikosta seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan puuttumisesta koulumaailmassa ja nuorten harrastusten parissa on kuitenkin aivan oikea: liian moni tapaus päästetään läpi sormien. Syinä tähän ovat mm. tilanteiden tunnistamisen vaikeus, häpeän aiheuttama puhumattomuus sekä, valitettavasti, opettajien, ohjaajien ja muiden aikuisten osaamattomuus. Viimeksi mainitulle pitäisi tehdä täpäkästi jotakin. Esimerkiksi seksuaalikasvatustaitojen hankkiminen on hyvä alku kenelle tahansa nuorten kanssa työskentelevälle.

Missä sitten Melissan ja Samin sukset menevät ristiin? Ensinnäkin siinä, että Melissa käsittelee asiaa rikoksen ja oikeuksien näkökulmasta. Samin näkökulma puolestaan on kasvatuksessa ja sosiaalisessa neuvottelussa. Jonkinlainen synteesi näistä näkökulmista olisi tarpeen. Se voisi olla seksuaalimyönteinen lähestymistapa, jossa korostetaan avointa puhetta seksistä ja ihmissuhteista samalla kun kirkastetaan jokaisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden kommunikoimista ja kunnioittamista.

Keskusteluun pesiytynyt jyrkkyys suuntaan tai toiseen ei vie asioita eteenpäin. Erityisesti nuorten kanssa keskusteltaessa tarvitaan joustavuutta, näkökulmien avaamista ja avointa keskustelua. Sosiaalisissa tilanteissa luovimiseen tarvitaan empatiaa ja näkökulmia, joiden oppimisessa toisten näkökulmien kuunteleminen ja ymmärtäminen on ensisijaista.

Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen

Feminismiä ja sukupuolta koskevissa eetterikeskusteluissa nostaa vahvasti päätään trendikäs osakulttuuri, jonka modus operandia voisi luonnehtia etulyöntiaseman tavoitteluksi loukkaantumisella. Osakulttuurin toiminnassa keskeisinä tekijöinä ovat uhriposition hyödyntäminen (victim entitlement), loukkaantumisen käyttäminen oikeutuksena (culture of umbrage) sekä joukkovoiman hyödyntäminen (angry lynching mob).

Kiinnostavaa on, että keskustelun polaariset vastapuolet, feministiaktivistit sekä miesasiamiehet, hyödyntävät täsmälleen samaa keinovalikoimaa retoriikassaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki feministit tai miesaktivistit sortuisivat näihin huteriin keskustelutaktiikoihin, mutta suosituimmilla eetteripalstoilla niin vaikuttaa käyvän. Todettakoon, että valitettavan useat hyvät keskustelunavaukset puolesta riippumatta jäävät möyhäämisen jalkoihin.

Otan pari esimerkkiä, joita olen itse kohdannut. Niitä löytyy paljon enemmänkin, joten en pyri osoittamaan ilmiötä todeksi juuri näillä esimerkeillä, vaan hahmottelen ainoastaan loukkaantumiskulttuurin rakenteita (alla pari jatkolinkkiä kiinnostuneille):

1. Henry Laasasen pitämän Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogin keskusteluissa on toistunut usein ilmiö, jossa jokin kriitinen huomio alkuperäiseen kirjoitukseen tai keskustelun valtavirtaa edustavaan kommenttiin luetaan suoralta kädeltä "femakkoroskaksi". Tyypillistä keskustelulle on se, että itse asia jää pitkälti keskustelutta, mutta iso joukko palstan vakiokeskustelijoita dissaa, vittuilee tai trollaa toisinajattelijan kumoon.

Laasasen blogissa ei ole tykkäystoimintoa, mutta monella ulukomaan palastalla efektiä vahvistetaan tykkäämällä joukoittain jostakin samanmielisestä  vastaväitteestä riippumatta sen tasosta. Tykkäily aivottomista samanmielisyyksistä tai retorisista henkilöön käyvistä hyökkäyksistä ei ole mitään viatonta oman mielen ilmaisemista, vaan klassista soihdut ja talikot -taktiikkaa, jossa toisinajattelu pyritään nujertamaan joukon voimalla.

2. Feministisellä Jezebel-sivustolla olen kohdannut täsmälleen saman ilmiön kuin yllä esittelin. Kaikista surullisin kohtaamani tapaus liittyi Isla Vistan murhien jälkipyykkiin, jossa Jezebelin juttu ja yleinen mielipide rummutti käsitystä, jonka mukaan poliisi ei ottanut Rodgerilta (murhaaja) aseita pois, koska poliisi on naisvihamielinen. Keskustelussa esiintyi hyvin sitkeä ja asiallinen poliisitoimintaa ja lakia tunteva henkilö, joka argumentoi pätevästi sen puolesta, että poliisi ei olisi saanut lain ja virkakäytäntöjensä nojalla ottaa Rodgerilta aseita pois niiden tietojen peruteella, joita poliisilla silloin oli. Tämä selitys oli selkeästi vahvempi kuin perustelematon spekulaatio poliisin naisvihamielisyydestä.

Keskustelussa tätä asiallisesti käyttäytynyttä ja hyvin argumentoinutta henkilöä vastaan nousi valtava paskamyrsky: häntä nimiteltiin, hänen taustojaan ja motiivejaan kyseenalaistettiin ja hänen sanomisiaan vääristeltiin. Tätä kaikkea tehtiin isolla joukolla, joka lietsoi toisiaan mitä älyttömimpiin hyökkäyksiin aina pilkkakuvien ja inhottavan persoonallisuusarvioinnin muodoissa.

Yllä mainitut esimerkit eivät ole yksittäistapauksia. Vastaavaa tapahtuu eri tavoin ja eritasoisena useilla foorumeilla, jotka osallistuvat sukupuolikeskusteluun ja tiettyihin muihin rinnakkaisiin diskursseihin. Trendi on levittäytynyt mm. feministiseen keskusteluun, queer-aktivismiin, trans-aktivismiin, miesliikkeeseen, rasismikeskusteluun, "maahanmuuttokritiikkiin" ja  evoluutiopsykologiseen jauhantaan.

Tympeä erityispiirre tässä keskusteluosakulttuurissa on se, että sivistyneistä yhteiskunnista pitkälti kitkeytynyt "vihaisen lynkkausjoukon" idea on palannut takaisin eteerisessä muodossa. Ennen lynkkausjoukko saattoi todella tappaa tai karkoittaa epäsuosiossa olleen henkilön tai ryhmän, mutta nykyisessä muodossaan lynkkausjoukko pyrkii käyttämään häpäisyretoriikkaa hiljentääkseen tai karkoittaakseen epäsuosittuja mielipiteitä esittävän keskustelijan. Inhottavuudessaan uusi lynkkaustaktiikka ei paljoa häviä vanhalle soihdut ja talikot -meiningille.

Keskustelutaktiikkana lynkkausjoukko on tietenkin surkea. Se hyödyntää nykyisessä muodossaan väkevästi kahta virheellisen argumentaation keinoa: ad populumia ja ad misericordiamia. Edellinen on ajattelutapa, jonka mukaan jokin suosittu käsitys on automaattisesti oikea käsitys. On surullista, että omissa liemissä muhiminen tuottaa samanlaista pöljyyttä niin miesliikkeen foorumeilla kuin feministienkin keskuudessa. Keskustelussa keskialueelle jättäytyvät kriittinen arvioitsija saa niskaansa täyslaidallisen kummaltakin suunnalta. Toisaalta on aika tyylikästä olla samanaikaisesti änkyräfemakko ja seksistinen etuoikeutettu miespaska...

Jälkimmäinen ajattelutapa (ad misericordiam) rakentuu uhrin etulyöntiasemalle, jota pyritään vahvistamaan keskustelussa tutuiksi tulleilla ad hominem -argumenteilla kuten keskustelijan leimaamisella naisvihaajaksi, seksistiksi tai etuoikeutetuksi, ja siksi sokeaksi Totuudelle (tm). On kiinnostavaa, että kurjuudella argumentointi sisältää toistuvasti väitteen siitä, että feministit, trans-aktivistit, miesaktivistit tai muut pyritään hiljentämään vasta-argumentaatiolla, vaikka kyseiset ryhmät ovat nykyisin äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kuin koskaan - ja he itse harjoittavat ensiluokkaisen tehokkaasti joukkovoimalla hiljentämistä.

Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu "etuoikeutettujen" ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.

Olen toistuvasti kutsunut yllä mainittuja ilmiöitä "taisteluretoriikan" käyttämiseksi, koska sillä pyritään nujertamaan tai häpäisemään vastustaja sen sijaan, että pyrittäisiin käymään keskustelua ymmärryksen lisäämiseksi. Käsittelemässäni osakulttuurissa valistuksen eetos on työnnetty sivuun ja keskusteluun lähdetään amerikkalaishenkisellä "Coca-Cola, sometimes war" -asenteella, mikä muuten osuu Jezebelin viihteellis-feministiseen, mutta aggressiiviseen yleislinjaan helvetin hyvin.
Tämä niljakas keskustelutrendi ei tietenkään katoa mihinkään hetkessä, joten joudumme sietämään sitä luultavasti pitkäänkin, etenkin sen sisäänrakennetun lynkkausjoukkomentaliteetin vuoksi. Harhakäsitys joukkovoiman vanhurskauttavasta luonteesta voi pitää yllä samanmielisten yhteisöjen koheesiota vaikka kuinka kauan, minkä voi todeta esimerkiksi marginaalisten, täyspimeiden uskonnollisten pienyhteisöjen sitkeydestä.

Vaikka kalistelen verbaalisapeleita joskus itsekin, kannatan silti viime kädessä akateemista keskustelutapaa, jossa kiivaankin väittelyn taustalla on kunnioitus vastapositiota kohtaan, ja jossa pyritään viime kädessä löytämään yhteistä maaperää ja syvällisempää ymmärrystä toisen positiota ja itse asiaa kohtaan. Tällainen keskustelu voi päättyä perustavan erimielisyyden toteamiseen johtamatta kuitenkaan vihaan tai katkeruuteen toista kohtaan. Markus Neuvonen kuvailee hyvää keskustelukulttuuria oivasti blogitekstissään Voittaminen, luusereiden hommaa?

Lausuttakoon vielä vastuuvapauslauseke (disclaimer): en ole antifeministi tai miesliikevastainen. Olen maltillinen liberaalifeministi, maltillinen miesaktivisti ja ensisijaisesti yhteiskuntafilosofinen egalitaristi. Alla pari linkkiä, jos esittelemäni kriittisen position syventäminen kiinnostaa. Näiden avulla pääsee syventymään aiheesta käytävän keskustelun ytimeen niin hyvässä kuin pahassakin...

• Jack Halberstam: You Are Triggering me! The Neo-Liberal Rhetoric of Harm, Danger and Trauma (Bully Bloggers)
• Cathy Young: Stop Fem-Splaining: What ‘Women Against Feminism’ Gets Right (Time)

Päätän puheenvuoroni John Stuart Millin sitaattiin teoksesta On Liberty (1859):

"Vaikka koko ihmiskunta yhtä henkilö lukuunottamatta olisi yhtä mieltä, ja tämä yksi henkilö vastakkaista mieltä, ei ihmiskunta olisi sen oikeutetumpi hiljentämään tätä yhtä henkilö, kuin hän olisi oikeutettu hiljentämään koko ihmiskunnan, mikäli hänellä olisi keinot siihen."