Pillu vastaan Saksa

Hesarin Juho Typpö kirjoitti erinomaisen kommentin Saksassa heränneeseen kohinaan Rammsteinin uudesta musiikkivideosta Deutschland. Kohisijat ovat väittäneet, että on mautonta käyttää keskitysleirikuvastoa musiikin myynnin edistämiseksi. Typpö vastaa, että musiikkivideot ovat täysiverinen taiteen muoto, jota ei pidä typistää pelkäksi markkinoinniksi.

Olen Typön kanssa täysin samaa mieltä. Enää vain ajan kärryiltä kinttupolulle pudonnut hoopo voi ajatella, että musiikkivideot eivät olisi aikuiseksi kasvanut taiteenlaji. Musiikkivideoilla on yhtäläinen taiteellinen ja yhteiskunnallinen potentiaali kuin millä tahansa muullakin taiteella. Lisäksi ne yhdistävät useita taidemuotoja ja käyttävät moderneja jakelukanavia, joten niillä on paljon enemmän merkitystä ja iskuvoimaa kuin 99%:lla niin kutsutusta korkeasta taiteesta, joka suurimmaksi osaksi lähinnä puuduttaa valtavien museoiden loputtomilla käytävillä.

Yhdessä asiassa Typpö kuitenkin horjahtaa harhaan. Hän sortuu tarpeettomaan seksikielteisyyteen toteamalla puolihuolimattomasti, että "Se ei ainakaan minusta ole halpaa huomionkerjuuta, kuten vaikka Rammsteinin kymmenen vuoden takainen Pussy-video."

Onhan Pussy:ssa kappaleena toki aimo pläjäys saksalaishenkistä junttihuumoria, mutta sen ohitse pitää nähdä aivan samaan tapaan kuin Typpö näkee pystyyn kuolleen taidenarinankin läpi. Siinä missä musiikkivideot ovat taidetta, on porno ja avoin seksuaalinen ilmaisu yhtälailla arvokasta. Maailmassa ei ole kovin montaa orkesteria, joka voi tehdä suoraviivaisen pornopätkän ja vain kasvattaa sillä komeasti mainettaan.

Rammstein pystyy. Yhtye on osoittautunut jo pitkin uraansa olevansa seksimyönteinen, moninaisuutta ymmärtävä, ja läpeensä pervo. Ja se on helvetin hyvä asia. Heidän tapansa tuoda seksuaalisuuden kirjoa ja myös sen tummempia sävyjä esille on sekä arvostava, humoristinen että mukavalla tavalla vinksahtanut. Kaikesta näkee, että heillä on silmää ja ymmärrystä myös sadomasokismille ja fetisismille.

Tämä ei ole halpaa huomionkerjuuta, vaan seksipositiivisen alakulttuurin tuomista valtavalla rohkeudella suoraan silmille. Se on tietysti myös huomionkerjuuta, koska esiintyvän taiteilijan leipäpuu on tulla huomatuksi. Tämä on niin perusasia, että siitä ei oikein kannattaisi edes veistellä. Artisti, joka ei pyri millään tavalla huomatuksi, on unohdettu artisti.

Juuri tällaiset ohimennen heitetyt lauseet kertovat siitä, miten edelleen valtavirran seksuaalikulttuuri pyörii puritanististen ideoiden ympärillä. Seksi kuuluu yksityisyyteen, eikä se saa olla liian mitään. Sen pitää olla sopivasti sosiaalidemokraattisen kädenlämpöistä tai sitten sitä voi nimitellä halvaksi tai huomiohuoraamiseksi tai jollakin muulla alentavalla tavalla.

Ja siksi tarvitaan lutkia ja lutkamarsseja, pervoja ja julkeita seksihulluja, jotka osoittavat, että seksuaalisuus on rikasta, monimuotoista ja pursuilevaa. Siksi Rammsteinin Pussy on yhteiskunnallisesti merkittävä taideteos, ja jos sitä ei ymmärrä (edes tämän luettuaan), on puolimatkassa putoamassa siltä samalta kärryltä, miltä Typön arvostelemat taidenarisijat ovat jo pudonneet.

Sensuroimaton versio Pussy:sta (PornHub):

***

Ylimääräinen, epävirallinen jälkikirjoitus

Nythän on käynyt niin, että olen vetänyt töpselin kaikista sosiaalisen median hömpötykstä niiden alati lisääntyvän myrkyllisyyden vuoksi. En siis tule itse jakamaan tätä tekstiä missään. Joten jos siis pidit tekstistä - tai vaikka et pitänytkään, mutta koit sen ajatuksia herättäväksi tai sopivalla tavalla ärsyttäväksi - niin laita se jakoon jossakin tai vinkkaa blogista kaverille. Nääs asia on kuitenkin niin, että vaikka lopetin someilut, olen itsekin kirjottajana sen verran huomiohuora, että luettavaksihan nämä riipustukset on tarkoitettu, ei eetteriin häviämään. Ja jos tuli jotakin tähdellistä sanottavaa, niin tuolla jossakin sivupaneelissa on sähköpostiosoite, jonne voi ilmoitella. Saa myös vetää hihasta, jos jossakin törmätään.

Maitoerotiikkaa

Vaikka otsikon voi helposti sekoittaa laktivistin päiväuniin, kyse on tällä kertaa kuitenkin maitotölkkiin painetusta runoudesta. Kyseessä on toki Wanha Juttu, mutta törmäsin itse vasta tänään oheisen kuvan runoon.

Täydet pisteet Valiolle siitä, että niinkin arkinen asia kuin maitotölkki sisältää polttavan intensiivistä, eroottista rakkausrunoutta. Kiitos sille, joka on sen valinnut.

Jos joku tietää runon kirjoittajan, niin heittäköön kommenttia. Kirjoittajatieto ei osunut silmään tölkistä. Alla runo vielä tekstimuodossa.

Kun itseäni en yöstä erottanut,
jo tunsin sinut minussa.
Nyt kun aamu ympäröi meidät
varjelen sinua, valoa varjossani.

Kick-Ass ja sarjakuvataiteilijan yhteiskunnallinen vastuu

Kick-Ass -sarjakuvan tekijä Mark Millar on ollut viime aikoina kovassa höykytyksessä hänen kommentoituaan sarjakuviensa raiskauskohtauksia. Verkkopalstoilla levinnyt feministinen tuohtumus on keskittynyt lähinnä väitteeseen, että raiskauskuvauksia ei pitäisi kirjoittaa, jos ei ymmärrä, mitä raiskaus merkitsee sen uhreille.

Meuhkan herättänyt Millarin lausuma kuvaili raiskausta vain yhdeksi juonirakenteeksi, jolla osoitetaan sarjakuvan pahojen tyyppien olevan todella pahoja. Hänen mielestään raiskausta voi verrata muuhun raakan väkivaltaan, kuten pään irtileikkaamiseen. Vastaväittäjien mielestä raiskaus on jotakin erityistä, jota pitäisi aina käsitellä silmälläpitäen yhteiskunnallisia faktoja seksuaalisen väkivallan yleisyydestä ja traumatisoivuudesta.

Ilman muuta Millarin kommentti tarkastelee raiskausten merkitystä kapeasti, sillä raiskauskohtaukset eivät ole pelkästään osoittimia pahisten pahuudesta. Ne resonoivat myös yhteiskunnallisella tasolla, kuten kaikki muukin kerronta. Lisäksi ne operoivat seksuaalisten fantasioiden tasolla avaten ikkunan pidättelemättömään, hirviömäiseen seksuaalisuuteen niin tekijöiden kuin uhrienkin näkökulmasta. Vaikka seksuaalinen väkivalta ahdistaa monia, se myös herättää useissa kiinnostusta tavalla, jota ei voi kuvailla pelkästään moraaliseksi pöyristykseksi.

Millarin ei tietenkään tarvitse esittää haastatteluissaan mitään täydellistä tutkielmaa raiskauskuvausten yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hän on taiteilija, jolla on vapaus esittää juuri sellaisia kuvauksia, kuin hän katsoo sopivaksi. Häneen kohdistunut kritiikki kuitenkin tuntuu edellyttävän, että taitelilijan tulisi ottaa paremmin huomioon raiskauskuvausten yhteiskunnallinen konteksi.

Yhdysvalloissa käytävä raiskauskeskustelu on raivokkuudeltaan jotakin aivan toista kuin Suomessa. Tämä johtuu sekä paikallisten feministien rajusta taistolaisretoriikasta että epäsensitiivisistä ja seksistisistä ääliölaumoista, jotka tuntuvat kansoittavan lähes jokaista verkkokeskustelua. Aihepiirin räjähdysalttius johtaa keskustelun miltei vääjäämättä naurettavalle tasolle riippumatta keskustelijan sijainnista sukupuolipolitiikan kartalla.

Vaikka Mark Millar käyttäisikin sarjakuvissaan naishahmoja ohuina sivuhenkilöinä, joiden tehtävänä on olla heikko kohta sankarin haarniskassa, tämä kuvaamistapa on hänen taiteellinen valintansa. Olisi toki mahtavaa ja upeaa, jos Millar kuvaisi raiskaustilanteita ymmärtävästi ja sukupuolisensitiivisesti, mutta häntä ei voi mitenkään siihen velvoittaa. Millaria saa toki paheksua, mutta yleisellä kielellä esitetty paheksunta, joka väittää Millarin toimivan jotenkin moraalittomasti, on roskaa.

Kick-Ass ja monet muut Millarin sarjakuvat ovat ultraväkivaltaisia, mustalla huumorilla kuorrutettuja, ilmaisussaan roiseja ja tarkoituksella shokeeraavia. On oikeastaan aika tyhmää suomia Millaria siitä, että hänen raiskauskohtauksensa eivät ole naisen kokemuksen huomioivia, sillä Millar tykittää kaikessa kerronnassaan täysillä lukijan silmille. Jos hänen tavaramerkikseen muodostunut karu haista vittu -asenne ei miellytä, voi lukea vaikkapa Castle Waitingia (joka on muuten erinomainen sarjakuva).

Yleisempi feministinen kritiikki sarjakuvien naiskuvasta lienee ihan perusteltua. Monitahoisia naishahmoja ja oivaltavaa tai rajoja rikkovaa sukupuolisuuden kuvausta olisi varmasti hyvä olla enemmän. Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan voi käyttää yhtä sarjakuvataiteilijaa vastaan, sillä yleinen kritiikki koskee koko taiteenlajia tai genreä kerrallaan. Jos aikoo suomia Millaria koko genren ongelmista, voi ihan yhtä hyvin ajatella kaikkien sarjakuvien edustavan militanttia feminismiä, koska Tank Girl on niin kova.

Yksittäiset sarjakuvat tai taiteilijat eivät edusta koko sarjakuvakulttuuria, eikä heitä voi velvoittaa käsittelemään kulloisenkin lukijan kokemia yhteiskunnallisia vääryyksiä. Taiteilijana Millarin kommentit raiskauskohtausten merkityksestä ovat täysin ymmärrettäviä ja perusteltuja. Jos hän ei halua tehdä yhteiskunnallista kommentaaria, hänen ei tarvitse. On suorastaan ylimielistä edellyttää, että Millarin pitäisi kirjoittaa sarjakuvia siihen tapaan kuin jotkut hänen kriitikkonsa vaativat.

Pitkä juttu aiheesta New Republic -lehdessä