Mansplaining ja sukupuolinaivismi

Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.

Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäyksenä tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 

Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem -derailing-taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut. Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.

On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.

Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen

Feminismiä ja sukupuolta koskevissa eetterikeskusteluissa nostaa vahvasti päätään trendikäs osakulttuuri, jonka modus operandia voisi luonnehtia etulyöntiaseman tavoitteluksi loukkaantumisella. Osakulttuurin toiminnassa keskeisinä tekijöinä ovat uhriposition hyödyntäminen (victim entitlement), loukkaantumisen käyttäminen oikeutuksena (culture of umbrage) sekä joukkovoiman hyödyntäminen (angry lynching mob).

Kiinnostavaa on, että keskustelun polaariset vastapuolet, feministiaktivistit sekä miesasiamiehet, hyödyntävät täsmälleen samaa keinovalikoimaa retoriikassaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki feministit tai miesaktivistit sortuisivat näihin huteriin keskustelutaktiikoihin, mutta suosituimmilla eetteripalstoilla niin vaikuttaa käyvän. Todettakoon, että valitettavan useat hyvät keskustelunavaukset puolesta riippumatta jäävät möyhäämisen jalkoihin.

Otan pari esimerkkiä, joita olen itse kohdannut. Niitä löytyy paljon enemmänkin, joten en pyri osoittamaan ilmiötä todeksi juuri näillä esimerkeillä, vaan hahmottelen ainoastaan loukkaantumiskulttuurin rakenteita (alla pari jatkolinkkiä kiinnostuneille):

1. Henry Laasasen pitämän Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogin keskusteluissa on toistunut usein ilmiö, jossa jokin kriitinen huomio alkuperäiseen kirjoitukseen tai keskustelun valtavirtaa edustavaan kommenttiin luetaan suoralta kädeltä "femakkoroskaksi". Tyypillistä keskustelulle on se, että itse asia jää pitkälti keskustelutta, mutta iso joukko palstan vakiokeskustelijoita dissaa, vittuilee tai trollaa toisinajattelijan kumoon.

Laasasen blogissa ei ole tykkäystoimintoa, mutta monella ulukomaan palastalla efektiä vahvistetaan tykkäämällä joukoittain jostakin samanmielisestä  vastaväitteestä riippumatta sen tasosta. Tykkäily aivottomista samanmielisyyksistä tai retorisista henkilöön käyvistä hyökkäyksistä ei ole mitään viatonta oman mielen ilmaisemista, vaan klassista soihdut ja talikot -taktiikkaa, jossa toisinajattelu pyritään nujertamaan joukon voimalla.

2. Feministisellä Jezebel-sivustolla olen kohdannut täsmälleen saman ilmiön kuin yllä esittelin. Kaikista surullisin kohtaamani tapaus liittyi Isla Vistan murhien jälkipyykkiin, jossa Jezebelin juttu ja yleinen mielipide rummutti käsitystä, jonka mukaan poliisi ei ottanut Rodgerilta (murhaaja) aseita pois, koska poliisi on naisvihamielinen. Keskustelussa esiintyi hyvin sitkeä ja asiallinen poliisitoimintaa ja lakia tunteva henkilö, joka argumentoi pätevästi sen puolesta, että poliisi ei olisi saanut lain ja virkakäytäntöjensä nojalla ottaa Rodgerilta aseita pois niiden tietojen peruteella, joita poliisilla silloin oli. Tämä selitys oli selkeästi vahvempi kuin perustelematon spekulaatio poliisin naisvihamielisyydestä.

Keskustelussa tätä asiallisesti käyttäytynyttä ja hyvin argumentoinutta henkilöä vastaan nousi valtava paskamyrsky: häntä nimiteltiin, hänen taustojaan ja motiivejaan kyseenalaistettiin ja hänen sanomisiaan vääristeltiin. Tätä kaikkea tehtiin isolla joukolla, joka lietsoi toisiaan mitä älyttömimpiin hyökkäyksiin aina pilkkakuvien ja inhottavan persoonallisuusarvioinnin muodoissa.

Yllä mainitut esimerkit eivät ole yksittäistapauksia. Vastaavaa tapahtuu eri tavoin ja eritasoisena useilla foorumeilla, jotka osallistuvat sukupuolikeskusteluun ja tiettyihin muihin rinnakkaisiin diskursseihin. Trendi on levittäytynyt mm. feministiseen keskusteluun, queer-aktivismiin, trans-aktivismiin, miesliikkeeseen, rasismikeskusteluun, "maahanmuuttokritiikkiin" ja  evoluutiopsykologiseen jauhantaan.

Tympeä erityispiirre tässä keskusteluosakulttuurissa on se, että sivistyneistä yhteiskunnista pitkälti kitkeytynyt "vihaisen lynkkausjoukon" idea on palannut takaisin eteerisessä muodossa. Ennen lynkkausjoukko saattoi todella tappaa tai karkoittaa epäsuosiossa olleen henkilön tai ryhmän, mutta nykyisessä muodossaan lynkkausjoukko pyrkii käyttämään häpäisyretoriikkaa hiljentääkseen tai karkoittaakseen epäsuosittuja mielipiteitä esittävän keskustelijan. Inhottavuudessaan uusi lynkkaustaktiikka ei paljoa häviä vanhalle soihdut ja talikot -meiningille.

Keskustelutaktiikkana lynkkausjoukko on tietenkin surkea. Se hyödyntää nykyisessä muodossaan väkevästi kahta virheellisen argumentaation keinoa: ad populumia ja ad misericordiamia. Edellinen on ajattelutapa, jonka mukaan jokin suosittu käsitys on automaattisesti oikea käsitys. On surullista, että omissa liemissä muhiminen tuottaa samanlaista pöljyyttä niin miesliikkeen foorumeilla kuin feministienkin keskuudessa. Keskustelussa keskialueelle jättäytyvät kriittinen arvioitsija saa niskaansa täyslaidallisen kummaltakin suunnalta. Toisaalta on aika tyylikästä olla samanaikaisesti änkyräfemakko ja seksistinen etuoikeutettu miespaska...

Jälkimmäinen ajattelutapa (ad misericordiam) rakentuu uhrin etulyöntiasemalle, jota pyritään vahvistamaan keskustelussa tutuiksi tulleilla ad hominem -argumenteilla kuten keskustelijan leimaamisella naisvihaajaksi, seksistiksi tai etuoikeutetuksi, ja siksi sokeaksi Totuudelle (tm). On kiinnostavaa, että kurjuudella argumentointi sisältää toistuvasti väitteen siitä, että feministit, trans-aktivistit, miesaktivistit tai muut pyritään hiljentämään vasta-argumentaatiolla, vaikka kyseiset ryhmät ovat nykyisin äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kuin koskaan - ja he itse harjoittavat ensiluokkaisen tehokkaasti joukkovoimalla hiljentämistä.

Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu "etuoikeutettujen" ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.

Olen toistuvasti kutsunut yllä mainittuja ilmiöitä "taisteluretoriikan" käyttämiseksi, koska sillä pyritään nujertamaan tai häpäisemään vastustaja sen sijaan, että pyrittäisiin käymään keskustelua ymmärryksen lisäämiseksi. Käsittelemässäni osakulttuurissa valistuksen eetos on työnnetty sivuun ja keskusteluun lähdetään amerikkalaishenkisellä "Coca-Cola, sometimes war" -asenteella, mikä muuten osuu Jezebelin viihteellis-feministiseen, mutta aggressiiviseen yleislinjaan helvetin hyvin.
Tämä niljakas keskustelutrendi ei tietenkään katoa mihinkään hetkessä, joten joudumme sietämään sitä luultavasti pitkäänkin, etenkin sen sisäänrakennetun lynkkausjoukkomentaliteetin vuoksi. Harhakäsitys joukkovoiman vanhurskauttavasta luonteesta voi pitää yllä samanmielisten yhteisöjen koheesiota vaikka kuinka kauan, minkä voi todeta esimerkiksi marginaalisten, täyspimeiden uskonnollisten pienyhteisöjen sitkeydestä.

Vaikka kalistelen verbaalisapeleita joskus itsekin, kannatan silti viime kädessä akateemista keskustelutapaa, jossa kiivaankin väittelyn taustalla on kunnioitus vastapositiota kohtaan, ja jossa pyritään viime kädessä löytämään yhteistä maaperää ja syvällisempää ymmärrystä toisen positiota ja itse asiaa kohtaan. Tällainen keskustelu voi päättyä perustavan erimielisyyden toteamiseen johtamatta kuitenkaan vihaan tai katkeruuteen toista kohtaan. Markus Neuvonen kuvailee hyvää keskustelukulttuuria oivasti blogitekstissään Voittaminen, luusereiden hommaa?

Lausuttakoon vielä vastuuvapauslauseke (disclaimer): en ole antifeministi tai miesliikevastainen. Olen maltillinen liberaalifeministi, maltillinen miesaktivisti ja ensisijaisesti yhteiskuntafilosofinen egalitaristi. Alla pari linkkiä, jos esittelemäni kriittisen position syventäminen kiinnostaa. Näiden avulla pääsee syventymään aiheesta käytävän keskustelun ytimeen niin hyvässä kuin pahassakin...

• Jack Halberstam: You Are Triggering me! The Neo-Liberal Rhetoric of Harm, Danger and Trauma (Bully Bloggers)
• Cathy Young: Stop Fem-Splaining: What ‘Women Against Feminism’ Gets Right (Time)

Päätän puheenvuoroni John Stuart Millin sitaattiin teoksesta On Liberty (1859):

"Vaikka koko ihmiskunta yhtä henkilö lukuunottamatta olisi yhtä mieltä, ja tämä yksi henkilö vastakkaista mieltä, ei ihmiskunta olisi sen oikeutetumpi hiljentämään tätä yhtä henkilö, kuin hän olisi oikeutettu hiljentämään koko ihmiskunnan, mikäli hänellä olisi keinot siihen." 

Todellisuus vs. byrokratia! Fight!

Australian korkeimman oikeuden päätös "määrittelemättömän sukupuolen" merkitsemisestä virallisiin papereihin Norrien tapauksessa on ollut paljon keskustelussa sukupuolitietoisten keskuudessa. Tapaus on pieni nytkähdys eteenpäin sukupuolen moninaisuuden huomioimisen saralla, mutta lopulta valitettavan pieni.

Australian passeihin on jo jonkin aikaa saanut X-merkinnän, jos on ollut esittää lääkärintodistus trans*identiteetistä, mutta muihin asiakirjoihin kolmas vaihtoehto ei ole ulottunut. Nyt oikeuden päätös muodostaa ennakkotapauksen myös muiden asiakirjojen osalta, mutta vain, jos henkilö on käynyt läpi sukupuolenmuutosprosessin [sic]*. 

Byrokratian nihkeys sukupuolen moninaisuutta kohtaan on tuttua myös Suomessa. Valitettavasti kotomaamme alkaa olla jo melkoinen takapajula, mitä tulee moninaisuuden huomioimiseen virallisissa yhteyksissä. Ongelmaa voisi kutsua yleisellä tasolla byrokraatin omnipotenssiharhaksi eli harhakuvitelmaksi siitä, että todellisuuden ja byrokratian ollessa vastakkain byrokratia voittaa.

On tunnettu tosiasia, että kaksijakoisen sukupuolijurottamisen ulkopuolella on ollut ihmisiä historian sivu. Intersukupuolisuus, androgynia ja erilaiset transmuunnelmat ovat sukupuolisuuden todellisuutta. Yhtälailla tosiasia on se, että ihmissuhteiden kirjoon on pitkään kuulunut niin sateenkaariperheet kuin monisuhteetkin. Nykyinen keskustelu siitä, mitä valtion pitäisi hyväksyä, sallia tai virallistaa on jälkijättöistä jupinaa, jota pitävät yllä todellisuudesta vieraantuneet tai tynnyrissä kasvaneet hyypiöt. 

Helou, moninaisuus on jo täällä, ja on ollut jo pitkään. Kaikki yritykset piilottaa ihmisten ja suhteiden kirjo viralliselta maailmalta ovat vain epätoivoisia yrityksiä roikkua kiinni harhaisessa maailmankuvassa, jonka perusta on jo romahtanut. Valitettavasti byrokratiaan sisäänrakennettu inertia pitää vielä harhakäsityksiä yllä. Kuten veteraaniseksologi Milton Diamond on todennut, luonto rakastaa monimuotoisuutta, mutta valitettavasti yhteiskunta vihaa sitä.

Yksi maailman yleisimmistä vääryyksien ja typeryyksien perusteluista on: "No, kun meillä on tällainen käytäntö." Säännöillä, käytännöillä, määräyksillä ja järjestelmillä perustellaan kaikenlaista, vaikka mitkään niistä eivät kelpaa perusteluiksi sille, miksi edellä mainittuja ei pitäisi muuttaa tarvittaessa.

Se, että todellisuus toimii toisin kuin viralliset käytännöt, on aika hyvä peruste käytäntöjen uudelleenarvioinnille. Toinen, vielä keskeisempi peruste on se, että huonot käytännöt aiheuttavat hankaluuksia ja kärsimystä, ja mitä moninaisuuteen tulee, käytäntöjen avartaminen ei ole keneltäkään pois, eikä riko kenenkään oikeuksia, vaan päinvastoin.

Oikeusvaltioina itseään pitävien maiden pitäisi alkaa ymmärtää vastuunsa ja ryhtyä rasvaamaan byrokratiansa kiinniruostuneita rattaita. Jos lomakkeiden uudistaminen on kallista ja vaikeaa, lienee perusteltua uudistaa koko systeemi niin, että muutosten tekeminen on jatkossa sen verran helppoa, etteivät ihmisten oikeudet ja hyvinvointi jää nolojen tekosyiden alle.

* Kirjoitin "sukupuolenmuutosprosessi", sillä yleisesti käytetty sana "korjaus" kattaa heikosti tapausten kirjon. Muutos on sanana korjausta neutraalimpi ja sisällyttää enemmän variaatioita.

Murrosiän lykkäämisen etiikkaa

Transnuorille annettavista hormonaalisista hoidoista käydään paljon eettistä keskustelua, jonka ytimessä on kysymys siitä, voiko nuori antaa suostumuksensa omaan sukupuoliseen kehitykseensä puuttumiseen. Ongelmallista on, että hormonien tai niiden salpaajien käyttö vaikuttaa myös sukupuoli-identiteetin kehittymiseen ja sitä kautta päätöksenteon edellytyksiin. Tällöin pätevän suostumuksen ehtona oleva "riittävät tiedot" ei näyttäisi toteutuvan, ja ratkaisu on ennemmin hyppy tuntemattomaan kuin informoitu päätös.

Osalle transnuorista lähestyvä murrosikä näyttää katalalta loukulta, sillä se muokkaa voimakkaasti kehon sukupuolisia tunnusmerkkejä. Lapsen vartalo on melko androgyyni ja mahdollistaa sukupuoli-identiteetin rakentamisen ilman suurta kehoristiriitaa. Murrosikä tuo ristiriidan tullessaan, jos kehossa tapahtuvat muutokset menevät eri suuntaan koetun sukupuolen kanssa.

Yhtenä ratkaisuna tilanteeseen on aikalisä eli murrosiän lykkääminen hormonisalpaajilla. Saadulla lisäajalla pyritään selvittämään, millaiset ratkaisut olisivat parhaita kussakin tapauksessa. Murrosiän lykkääminen on kuitenkin lääketieteellinen interventio, joka pitää aina oikeuttaa eettisesti. Hankaluuksia tuottaa se, että tapaukset ovat hyvin yksilöllisiä, eikä mitään nyrkkisääntöä tunnu olevan mahdollista löytää. Lisäksi asiaan vaikuttavat myös sukupuoleen liittyvät kulttuuriset käsitykset, aktivistien kiivailu, lääketieteen etiikka ja nuoren vanhempien tai muiden läheisten näkemykset.

Aihetta käsiteltiin melko laajasti WPATH-järjestön symposiumissa Bangkokissa äskettäin (helmikuu 2014). Keskustelin asiasta siellä mm. bioetiikan ja endokrinologian asiantuntijoiden kanssa. Olen aiemmin pitänyt etiikan näkökulmasta juuri suostumuksen antamiseen liittyviä ongelmia esteenä murrosiän lykkäämiselle, mutta joissakin tapauksissa näyttää siltä, että suostumuskysymykset jäävät sivuseikaksi.

Osa transnuorista pelkää murrosikää valtavasti. Heille se edustaa liukumista poispäin omasta sukupuolikokemuksesta ja vaikeuksien lisääntymistä. Ei ole ihme, että jotkut kärsivät syvästä masennuksesta ja itsetuhoisuudesta tässä elämänvaiheessa. Jotkut jopa ajattelevat, että kuolema on parempi vaihtoehto kuin murrosiän läpikäyminen.

Tällaisissa olosuhteissa murrosiän estäminen hormonisalpaajilla alkaa näyttää varsin perustellulta. Filosofinen kysymys suostumuksen pätevyydestä alkaa menettää merkitystään silloin, kun nuoren elämä ja hyvinvointi ovat vakavasti uhattuina. 

Eettisen arvioinnin painopiste siirtyy tällöin sopimusetiikasta enemmän utilitaristisen kokonaishyvän arvioinnin suuntaan: vaa'alla punnitaan hyötyjä ja haittoja. Jos uhkat elämää ja hyvinvointia kohtaan eivät ole akuutteja tai erityisen suuria, kysymykset suostumuksen pätevyydestä ja sukupuolisen identiteetin kehitykseen puuttumisen oikeuttamisesta nousevat taas isompaan rooliin arvioinnissa.

Miesten synnytyslaki

Iltalehti pistää taas parastaan nostaessaan hämmentävän "miesten synnytyksen" uutisotsikoihin. Itse jutussa on kyse siitä, kuinka ministeri Guzenina-Richardsonin erityisavustaja on touhunnut hänen selkänsä takana valmistellessaan selvitystä transsukupuolisten henkilöiden sterilisoinneista.

Keskustelussa sterilisaatiosta ei ole kyse "miesten synnytyksestä" vaan siitä, että laki vaatii transsukupuolisen henkilön sterilisoitavaksi ennen kuin hän voi vaihtaa juridista sukupuoltaan. Tällaisen kiristyksen katsotaan asiantuntijoiden parissa olevan ihmisoikeuksien ja lääkärin etiikan vastaista, mistä syystä lakia on pyritty muuttamaan paremmaksi.

Tampereen TRANS-polin psykiatri Aino Mattila kommentoi asiaa varsin selväsanaisesti vuoden 2011 TransHelsinki-tapahtumassa. Hänen näkemyksensä mukaan lainsäädännöllä ei pitäisi pakottaa lääkäreitä turhiin ja eettisesti kyseenalaisiin toimenpiteisiin. Koko puheenvuoro löytyy Ranneliikkeestä.

Jos transmiestä ei sterilisoida, on teoriassa mahdollista, että hän jossakin myöhemmässä elämänsä vaiheessa hankkiutuu raskaaksi, sillä hänellä voi yhä olla kohtu ja munasarjat. Tämä mahdollisuus on ollut kauhistus oikeellista maailmanjärjestystä vaalineelle lainsäätäjälle, joka suuressa viisaudessaan on määrännyt sterilisaation tapahtuvaksi ennen uuden sukupuolen virallistamista, sillä olisihan se "tosi ahistavaa, jos niinku mies niinku pamahtais sillee paksux."

Hieman häiritsevää on, että yllä naljailtu hallituksen esitys on vain noin 10 vuoden takaa (2001). Olisi voinut kuvitella, että lainsäätäjillä olisi tuolloin ollut käytettävissään asianmukaista tietoa lääketieteen etiikasta ja ihmisoikeuksista. Hallituksen esityksen asenne sterilisaatioon vastaa ennemmin 50-luvun käsityksiä miehen ja naisen tehtävistä maailmankaikkeudessa. Sananmukaisesti tekstikatkelma kuuluu näin: 

Edellytyksenä olisi myös lääketieteellinen selvitys lisääntymiskyvyttömyydestä, koska muussa tapauksessa saattaisi syntyä tilanteita, joissa henkilö, jonka sukupuoli on vahvistettu naiseksi, siittäisi lapsen tai henkilö, jonka sukupuoli on vahvistettu mieheksi, tulisi raskaaksi.

Koska olen punaviherrappioliberaali, minun on vaikea ymmärtää, mikä varsinainen ongelma yllä mainitussa asiassa on. Luonto tuottaa kaksipäisiä vasikoita, siamilaisia kaksosia ja sikiöitä, joiden sisällä kasvaa toinen sikiö. Sukupuolen vaihtuminen vanhemmuuden kontekstissa ei ole ollenkaan kummallisimmasta päästä maailman kummallisuuksien joukossa. Kuten veteraaniseksologi Milton Diamond on todennut: "Nature loves diversity, unfortunately society hates it."

Transsukupuoliselle tehtävä sterilisaatio on ylimääräinen ja turha, lääketieteellisesti täysin perustelematon, mutta vakava operaatio, jolla kajotaan kohteen kehoon. Sen edellyttäminen lakiteknisen pikkumaisuuden vuoksi on sekä eettisesti väärin että ihmisoikeusloukkaus. Moinen kiristyspykälä on poistettava laista!

Sadomasokismi ja fetisismi poistuvat tautiluokituksesta

Sexpo-säätiö julkisti alla olevan tiedotteen viime perjantaina (13.5.).

***

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos päivittää Suomessa käytössä olevaa kansainvälistä ICD-10 tautiluokitusta ja poistaa siitä kohdat ”Sadomasokismi” (F65.5) ja ”Esinekohtainen seksuaalihäiriö” (F65.0) eli fetisismi. Lisäksi luokituksesta poistuvat transvestismiä eli ristiinpukeutumista koskevat kohdat (F64.1 ja F65.1). Pääsyynä luokitusten poistamiselle on se, että niillä ei ole kunnollisia lääketieteellisiä perusteita.

Tautiluokituksen muutos on maakohtainen eli muutokset tulevat voimaan vain Suomessa. Vastaava muutos on jo tehty Tanskassa (1995), Ruotsissa (2009) ja Norjassa (2010).

Sadomasokismi tarkoittaa seksuaalisen nautinnon saamista valtaleikeistä tai kivusta joko toimijana tai toiminnan kohteena. Tavallisimpia esimerkkejä sadomasokismista ovat sitominen ja piiskaaminen. Fetisismi puolestaan tarkoittaa seksuaalista viehtymystä esineisiin tai materiaaleihin kuten esimerkiksi kenkiin, nahkaan tai kumiin. Laajemmassa mielessä sitä käytetään myös tarkoittamaan erityistä kiinnostusta jotakin tiettyä seksuaalista roolia tai toimintaa kohtaan.

ICD-muutosesitys laadittiin SETA ry:n ja Sexpo-säätiön yhteistyönä. Sitä on ollut valmistelemassa suuri ryhmä asiantuntijoita lääketieteen, seksologian ja yhteiskuntatieteiden aloilta. Esityksen allekirjoitti yhdeksän asiantuntija- ja etujärjestöä, mm. Suomen seksologinen seura, sekä neljätoista asiantuntijaa.

Sexpo-säätiö on käynnistänyt muutosesityksen yhteydessä yhteistyöhankkeen, jossa tuotetaan valistusmateriaalia sadomasokismista ja fetisismistä kasvatus-, sosiaali- ja terveysalojen ammattihenkilöille. Materiaalien tarkoitus on edistää seksuaalisuuden monimuotoisuuden ymmärtämistä ja opastaa ammattihenkilöitä tilanteissa, joissa he kohtaavat ihmisiä, joilla on yllä mainittuja seksuaalisia mieltymyksiä.