Pääministerin juhlinnasta tekopöyristyminen on ankeaa ja halpaa moralismia

Pääministeri Sanna Marinin ympärillä vellova somekohu on typerä uutisankka, jolla ei ole mitään merkittävää sisältöä. Kohua ylläpitävät poliittiset vastustajat, tekopöyristyjät ja halvat moralistit pelkästään kyynisistä syistä. Jos joku on oikeasti huolestunut Marinin juhlimisesta, niin on aika päivittää omat asenteet tälle vuosituhannelle.

Kerrataanpa muutamia perusasioita elämästä 2020-luvulla:

• Ihmiset juhlivat välillä tasapainottaakseen työn ja muun elämän aiheuttamaa rasitusta
• Ihmisistä hauskanpito on… hauskaa
• Naiset ovat ihmisiä
• Pääministeri on ihminen
• Poliitikkojen ei tarvitse olla tympeitä olmeja
• Ihmisillä on sukupuoli ja seksuaalisuus, jotka saattavat joskus ilmetä jotenkin, esimerkiksi juhliessa
• Monilla ihmisillä on tissi
• Tisseissä ei ole mitään väärää
• Lähes jokaisella on kamerallinen kännykkä
• Kuvia ja videoita otetaan hauskoista tilanteista
• Kuvia ja videoita julkaistaan, ja joskus niitä päätyy nähtäväksi muillekin kuin on alunperin tarkoitettu

Nämä kaikki ovat täysin normaaleja asetelmia nykyajan elämästä. Kenellekään ei enää pitäisi tulla minkäänlaisena yllätyksenä, että ihmiset juhlivat ja juhlista voi joskus levitä kuvia tai videoita. Asian vääntäminen kohuksi on intellektuaalisesti tylsämielistä ja moraalisesti heikkotasoista. Sekä oppositiopoliitikot ja media ovat alittaneet itsensä molemmissa kategorioissa. Seuraavaksi kohu sitä, että ministeri on käynyt vessassa?

Voi toki olla niin, että jokunen elämästä vieraantunut konservatiivipoliitikko edelleen ajattelee 80-luvun kulttuuriympäristöä, jossa miespoliitikot vetävät perskännejä saunailloissa ja pönöttävät istunnoissa nenät punaisina, mutta valitettavasti se aikakausi on jo suurelta osin mennyttä. Siitä on jo 40 vuotta.

Poliitikkoja yhä koskeva julkisuuskuvaideaali on todella vanhentunut ja konservatiivinen. Se ei ole ollut totta enää vuosikymmeniin, jos oikeastaan koskaan. Se, että julkinen keskustelu poliitikkona olemisesta perustuu valheelliselle ja sokealle käsitykselle ihmisyydestä ja elämästä on vain kehnoa ja kritiikitöntä ajattelua, josta median olisi hyvä pyrkiä eroon, jos haluaa pitää yllä minkäänlaista journalistista tasoa. Ylipäätään tosiasioiden kohtaaminen ja niiden ymmärtäminen on ihan hyvä peruslähtökohta ajatelulle. 

Elämän perusasiat eivät ole mikään kohun aihe, mutta kyyniset kohun rakentajat voivat kyllä käyttää niitä tarkoin räätälöidyin tavoin. Mielikuvilla, misinformaatiolla ja vilpillisellä tunneviestinnällä voidaan saada hämminki aikaiseksi myös asiasta, jolla ei ole mitään tosiasiallista merkitystä.

Nykyisin poliitikko saa olla enemmän oma itsensä kuin koskaan aikaisemmin, ja näin pitääkin olla. Tämä suunta on puhtaasti myönteinen, ja sen pitää mennä eteenpäin vastakin. Kun elämän kirjo ja sukupuolen ja seksuaalisuuden läsnäolo eivät ole enää kohuaiheita, on politiikassa enemmän tilaa erilaisille ihmisille kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Ihmisille, joiden ei tarvitse peittää suurinta osaa itsestään soveltuakseen vanhentuneisiin käsityksiin siitä, mitä poliitikkous on. 

Videoilla näkyvän juhlimisen ja seksuaalisen vireen moralisoiminen on tunkkaista ja kyynistä ihmisvihamielistä roskaa, jolle ei pidä olla enää yhtään tilaa nykyään. Moralisoimisella ja sisällöttömän somekohun keittelyllä annetaan valtava signaali kaikille ihmisille, myös lapsille ja nuorille, että omassa kehossa, seksuaalisuudessa ja tavallisessa, vastuullisessa hauskanpidossa olisi jotakin väärää. Millaista harmaata ja ankeaa maailmaa tämä porukka onkaan rakentamassa pystyyn kuolleilla asenteillaan. Muistakaa, että aina voi lähteä Afganistaniin tai Saudi-Arabiaan, jos nuori nainen politiikassa aiheuttaa liikaa ahdistusta.

Onko strippaus seksityötä? Erotiikka-alan nimikkeitä ja lainsäädäntöä pitäisi selkiyttää

Instagramissa on ollut tiukkaa keskustelua siitä, onko strippaus seksityötä vai ei, ja missä rajat menevät. Hankalaksi asian tekee se, että mitään täysin vakiintuneita nimikkeitä ja rajapintoja ei ole olemassa. Riitelyssä asiasta on minusta vain häviäjiä, koska koko ala on edelleen stigmatisoitu, marginalisoitu ja vanhentuneen, epäreilun lainsäädännön kuristuksessa.

Keskustelun ytimessä on ollut kysymys, onko strippari seksityöntekijä vai ei. Kysymystä voi lähestyä parista eri näkökulmasta. Helpoin ratkaisu on rakentaa vastaus sen pohjalle, että kyse on ensisijaisesti toiminnan nimestä, ei varsinaisesta ammattinimikkeestä. 

Silloin strippari on henkilö, joka strippaa, ja seksityöntekijä on henkilö, joka myy seksipalveluita. Sama henkilö voi tietysti tehdä joko jompaa kumpaa tai molempia, jolloin henkilö on sekä strippari että seksityöntekijä. Viime kädessä valinta nimikkeen käytöstä on kullakin henkilöllä itsellään, eikä siihen kannata hirveästi ulkopuolelta puuttua, vaikka sattuisikin olemaan asiasta toista mieltä.

Toinen tapa lähestyä kysymystä on ylä- ja alakäsitteiden kautta. Jotkut näkevät seksityön yläkäsitteenä, jolloin se tarkoittaa koko erotiikka-alaa, tai sitten se voidaan nähdä nimenomaan seksipalveluiden myymisenä tai ns. full-service -seksityönä. Rajanveto-ongelma jatkuu seksipalveluiden kanssa, sillä jotkut pitävät strippaamista seksipalveluna, toiset taas eivät. Ihmiset kun määrittelevät sanan “seksi” monin eri tavoin.

Arkikielessä seksillä viitataan tavallisesti toimintaryppääseen, johon kuuluu paneminen, suuseksi ja kaikenlaiset käsi- ja sormileikit. Tätä ajatellen olisi parempi, jos “seksityö” varattaisiin terminä lähinnä sellaisiin hommiin, jossa tehdään tällaisia asioita. Tulisi ehkä vähemmän sekaannuksia. 

Yläkäsitteenä erotiikka-ala tai vastaava yleiskäsite olisi paljon parempi. Sen alle voi sijoittaa helposti kaikenlaista seksuaalisuutta tai eroottisuutta sisältävää liiketoimintaa ja työtä, joka tähtää asiakkaan viihtymiseen, kiihottumiseen ja/tai nautintoon. Esimerkiksi strippaaminen, burleksi, seksityö, domina-palvelut, sokerideittailu ja pornon tekeminen sisältyvät kaikki erotiikka-alaan.

Termeistä kiistelyssä on suurelta osin kyse lainsäädäntöön liittyvistä ongelmista, jotka asettavat erotiikka-alan ammattilaisia hyvin eriarvoiseen aseman sen perusteella, millaista työtä he tekevät. Esimerkiksi stripparin työtä voi hankaloittaa monella tavalla se, jos häntä ajatellaan seksin myyjänä, koska seksin myyntiin kohdistuu kohtuuttomia rajoituksia. 

Epäonnistunut ja vanhentunut lainsäädäntö (erityisesti parituslaki ja markkinointirajoitukset) estää seksityöntekijöitä puhumasta avoimesti palveluistaan ja hinnoistaan, jolloin asiakkaille voi jäädä hyvin epäselväksi mitä kultakin palveluntarjoajalta voi pyytää tai odottaa. Lakien kehnon muotoilun vuoksi seksipalveluiden markkinointi pitää tehdä salaa kiertoilmaisuilla tai yksityisviesteillä, mikä estää rajausten tekemisen selkesti ja läpinäkyvästi.

Eri maissa strippiklubien, bordellien ja muiden erotiikka-alan paikkojen käytännöt vaihtelevat suuresti. Myös Suomessakin toimintatavat vaihtelevat kaupungista ja klubista toiseen, ja ennen vanhaan on ollut yleistä tietoa, että juuri strippiklubeilta voi mennä etsimään maksullista seksiä. Lisäksi on myös henkilöitä, jotka tekevät sekä strippausta että seksityötä.

Koska lainsäädäntö tekee erotiikka-alan palveluista salamyhkäisiä, asiakkailta ei juurikaan voi odottaa kirkasta ja selkeää käsitystä siitä, mitä palveluita keneltäkin voi kysellä tai saada. Esimerkiksi domina-palveluissa saatetaan penetroida asiakkaan pyllyä seksivälineillä, mutta samalla ilmoitetaan, että palveluissa ei myydä seksiä. Toisaalta taas käsihoito lasketaan miltei aina seksiksi. Rajanvedossa ei ole aina kovin selkeää logiikkaa tällä hetkellä. 

Sekaannuksia lisää erotiikka-alan sisäiset väännöt ja nokkimisjärjestykset, joihin viitataan huorarkia-termillä. Sisäinen paremmuusjärjestys rakentuu sen varaan, miten stigmatisoitua mikäkin toiminta on. Sekaannuksien estämiselle on ihan perusteltuja syitä, kuten esimerkiksi strippiklubien toimintaedellytysten suojeleminen kieltämällä seksin myynti klubeilla (paskan lainsäädännön takia, olenko jo riittävästi muistuttanut tästä!), mutta keskustelua seuratessa on valitettavasti vaikea välttää fiilistä, että kiistelyssä on mukana myös “me ollaan parempia kuin noi” -asenteita.

Minusta ratkaisut sekaannuksiin syntyvät tarjoamalla parempaa informaatiota ja käymällä julkista keskustelua asioista. Ensisijainen vastuu on klubeilla ja palveluntarjoajilla, joiden kannattaa panostaa siihen, että asiakkaat ja laajempikin yleisö tietävät, mistä toiminnasta on kyse, ja mitä pelisäännöt ovat. Mitä selkeämpää ja läpinäkyvämpää toiminta on, sitä helpompaa klubeilla viihtyminen ja erotiikka-alan palveluiden ostaminen on. 

Kehnot lait pitäisi tietysti myös muuttaa mitä pikimmiten, mutta se ei näytä olevan kovin suuren kiinnostuksen kohteena, koska niin moni poliitikko pelkää leimautuvansa seksihulluksi tai jotakin, jos erotiikka-alaa koskevaa lainsäädäntöä yhtään järkevöitettäisiin. Valitettavasti seksistigma on yhä niin voimakas, että olemme Suomessa edelleen jumissa tilanteessa, jossa merkittävä osa erotiikka-alan ongelmista johtuu pelkästään lainsäädännöstä, ei alasta itsestään.

Huumekeskustelusta unohtuvat liberaalin oikeusvaltion lähtökohdat

Tarjosin Hesarille vieraskynäpalstalle tekstiä huumekeskustelusta. Eivät olleet kiinnostuneita, joten julkaisen tekstin täällä. Olen tutkinut liberaalia etiikkaa, oikeusfilosofiaa ja länsimaisen oikeusvaltion mallia eri tavoin jo 20 vuotta, enkä tämä aikana ole löytänyt tiukkoja, eettisesti ja oikeusfilosofisesti päteviä perusteita sille, että jotkut päihteet ovat ankarasti kiellettyjä ja toisia myydään avoimesti lähikaupassa.

Edustan yksilönvapautta korostavaa näkökulmaa tässäkin asiassa ja haluaisin nähdä oikeasti avoimen yhteiskunnan, jossa yksilö saa itse valita omat päihtensä ja ottaa myös vastuun niiden käytöstä - sulkematta pois vahvaa apua ja tukea niille, joille päihteistä tulee ongelma tavalla tai toisella. Yksilön vastuuta korostava lähestymistapa voi joidenkin maiden tapausten mukaan jopa lisätä vastuullista käyttöä ja vähentää ongelmia. Huumesota ja kieltolakiroska eivät toimi, on aika edetä johdonmukaisesti vapauden suuntaan poispäin holhousvaltiosta.

***

Maisemaa on mahdotonta nähdä koko komeudessaan, jos sitä katselee putken läpi. Huumeita koskeva yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa on samanlaista: se junnaa rikoksen ympärillä hukaten yhteiskunnallisen perspektiivin. Vastaava kuvio nähtiin, kun tilaisuus laajalle alkoholipoliittiselle keskustelulle valui sormien välistä poliitikkojen vatuloidessa prosentin kymmenysten kanssa.

Kannabiksen käytön rangaistavuudesta keskusteleminen on näpertelyä tilanteessa, jossa kieltolaille perustuva huumepolitiikka on kansainvälisesti lopullisessa kriisissä. Huumesodan etulinjassa olleet maat ovat todenneet jo vuosia sitten sodan hävityksi ja sen oikeutuksen valheelliseksi. Uusia ratkaisumalleja etsitään kuumeisesti huumeiden käytön dekriminalisoinnista ja levittämisen laillistamisesta.

Poliittisten kysymysten keskellä on hyvä pysähtyä miettimään myös lainsäädännön tarkoitusta. Liberaalissa oikeusvaltiossa lainsäädännön tulisi olla eettisesti perusteltua ja koherenttia eli sisäisesti ristiriidatonta. Rikoslain tulee kieltää teot, jotka vahingoittavat toisia ihmisiä tai loukkaavat heidän perusoikeuksiaan. Lainsäädännön tehtävä ei ole puuttua siihen, millaista elämää kansalaisten tulisi elää, vaan elämäntavan ja arvojen valinta kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen.

Huumelainsäädäntö ei täytä yllä olevia kriteereitä mitenkään. Se määrittelee osan päihteistä sallituiksi (esim. tupakka ja alkoholi) ja osan kielletyiksi (esim. kannabis ja lsd) ilman kelvollista evidenssiperustaa. Se vaikeuttaa aineiden saatavuutta, tutkimusta, tuotekehittelyä ja haittojen vähentämistä. Tästä johtuen myös huumeita koskeva keskustelu on rajoittunutta ja asiallisen tiedon saaminen on tarpeettoman hankalaa. Taustalla on kulttuurinen kaksinaismoralismi, jonka vuoksi perinteisesti suosittuja päihteitä tarkastellaan täysin eri kriteereillä kuin muita aineita.

Huumeet kieltävä laki puuttuu yksilön vapauteen ilman päteviä eettisiä perusteita. Se on moralistista lainsäädäntöä, jossa raittiin elämäntavan ihanne asetetaan yksilön päätösvaltaa korkeampaan asemaan. Toisin sanoen laki estää yksilöä tekemästä informoituja valintoja hänelle sopivista päihteistä ja niiden turvallisesta käytöstä. Pitäisi olla yksilön vallassa päättää, haluaako hän ottaa oluen vai polttaa jointin. Tällaiset päätökset eivät kuulu valtiolle.

Jotta jokin toiminta voitaisiin määritellä rikokseksi perustellulla ja oikeutetulla tavalla, on osoitettava, että siitä on vääjäämättömästi vahinkoa muille ihmisille. Huumeita on täysin mahdollista käyttää, levittää ja tuottaa ilman, että siitä on vahinkoa muille. Tästä yksinkertaisesta syystä niihin kohdistuvat kriminalisoinnit ovat perusteettomia ja moralistisia, kuten sadattuhannet Suomessa illanvietoissaan kannabissätkän polttaneet ihmiset tietävät. On absurdia väittää kaikkia rikollisiksi.

Kun huumelainsäädäntöä verrataan muille elämän osa-alueille, kuten uskonnonvapauteen tai ruokapolitiikkaan, niin vastaava laki tarkoittaisi käytännössä sitä, että vain yhden uskonnon harjoittaminen olisi sallittua, tai että kaupasta saisi ostaa vain salmiakkia, sillä kaikki muut karkit olisivat kiellettyjä. Kuulostaako mielivaltaiselta ja epäreilulta? Kuulostaa varmasti, koska juuri sellaista moralistinen lainsäädäntö on. Siksi sitä pidetään oikeusfilosofiassa yleisesti kelvottomana.

Taustalla on vanhanaikainen fantasia valtion koulimasta ihannekansalaisesta. Se soveltuu heikosti nykyaikaiseen ihmiskäsitykseen, jossa yksilö pyrkii itse tasapainottamaan hyvän elämän pyrkimyksensä ja velvollisuutensa kansalaisena. Hyvän elämän koko kirjoon sisältyvät kehon hallinnointi, psykotekniikat ja vapaa-aika, joiden yhteydessä käytetään vireyttä, mielialaa, tajunnantilaa ja rentoutumista sääteleviä aineita - osaa lääkärin määrääminä, osaa itselääkintänä ja osaa viihdekäytössä.

Grammojen ja prosenttien sijaan huumekeskustelun pitäisi suuntautua terävästi liberaalin oikeusvaltion ydinkysymyksiin. Tarvitsemme keskustelua yksilönvapaudesta, nykyaikaisesta ihmiskuvasta, eettisesti perustelluista rajoista sekä progressiivisesta ja oikeusfilosofisesti korkeatasoisesta lainsäädännöstä. Sadattuhannet eri huumeita kokeilleet ja käyttäneet suomalaiset eivät ole rikollisia - vanhentunut ja surkeasti perusteltu huumepolitiikka on.

Miksi olen feministi

Toverini haastoi minut kirjoittamaan omasta feminismistäni, koska olen viime aikoina ollut useamman kerran napit vastakkain sosiaalisissa medioissa harjoitettujen feminismien kanssa. Tämä on hyvä haaste, sillä jotkut ovat keskustelujen perusteella väittäneet minun olevan antifeministi tai miesasiamies tai muuta vastaavaa. 

Kun alan hahmotella vastausta kysymykseen "Miksi olen feministi?" ensimmäisinä asioina nousevat esiin feminismin ilmeinen aatehistoriallinen voittokulku sekä naisten huono asema globaalisti. Muiksi iteelleni tärkeiksi aiheiksi tunnistan marginaalissa olevien naisryhmien tilanteen parantamisen (esim. seksityöntekijät, siirtolaiset, kulttuurisesti alistetut naiset ja näiden intersektiot), seksuaalisen vapauden ja turvallisuuden edistämisen sekä normikriittisen asennekasvatuksen osana seksuaalikasvatusta ja yhteiskunnallista kasvatusta.

Feminismi on ollut tärkeä ja vaikutusvaltainen aate 1900-luvun alkupuolelta asti. Se on nostanut yhteiskunnalliseen keskusteluun arvokkaita kysymyksiä sukupuolesta, vallasta, normeista ja vapaudesta. Feministinen työ tasa-avoisen yhteiskunnan rakentamiseksi on vielä monin paikoin kesken, vaikka suuria voittoja on saavutettu. Pidän kuitenkin tänä päivänä keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä naisten asemaa globaalisti.

Esimerkiksi monien Etelä-Amerikan tai Afrikan maiden tasa-arvotilanne on käsittämättömän huono. Niiden rinnalla Pohjoismaissa käytävät tasa-arvokeskustelut ovat enempi hyvän tilanteen viilausta vielä paremmaksi. Monissa maissa taistellaan perusasioista: turvallisuudesta, terveydestä, sananvapaudesta, poliittisista oikeuksista.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Pohjoismaissa käsiteltävät tasa-arvokysymykset olisivat triviaaleja. Epäoikeudenmukaisten asetelmien ja rakenteiden korjaaminen on aina perusteltua. Pidän kuitenkin henkilökohtaisesti feminismille tärkeämpänä fokuksena suuren mittakaavan ongelmiin puuttumista sekä marginaalissa olevien naisryhmien aseman parantamista.

Olen ajattelutavoiltani aika klassinen liberaalifeministi, sillä pidän yksilönvapauden edistämistä keskeisenä feminismin tavoitteena ja työkaluna. Katson, että feminismin merkittävimmät saavutukset ja tärkeimmät tavoitteet perustuvat naisten mahdollisuuksien lisäämiseen erilaisia rakenteellisia esteitä purkamalla. Tähän liittyy myös kulttuuristen asenteiden kanssa työskentely, mikä tekee projektista osaltaan vuosikymmenten akselilla mitattavan.

Asennetyöskentelyyn ja vapauden edistämiseen liittyy myös ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi naisten hakeutuminen matalapalkkaiselle hoitoalalle voidaan nähdä sekä naisten valintana (mikään ei tosiasiassa estä heitä hakeutumasta muille aloille), mutta myös kulttuuristen normien tuottamana paineena (hoitoala nähdään perinteisesti naisten alana ja naisille sopivana alana). Tällaisten asetelmien purkaminen on hidasta ja vaatii varovaista normikriittistä työskentelyä. Vaikka asetelma nähtäisiin ongelmana, ei sitä voi purkaa nopeasti, sillä voimakkaat interventiot rikkoisivat hoitoalalle haluavien naisten vapautta valita oma ammattinsa.

Omalla alallani, seksuaalisuuden kentällä, pidän tällä hetkellä kulttuurissamme keskeisimpinä feministisinä kysymyksinä seuraavia:

• naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja häirinnän vähentäminen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä
• äitiyteen liittyvien yhteiskunnallisten kustannusten jako tasapuolisesti
• seksuaalisen itsemäärämisoikeuden edistäminen erityisesti muista ihmisistä riippuvaisilla ryhmillä kuten vammaiset, nuoret, vanhukset (paradoksaalisesti näiden ryhmien itsemääräämisoikeutta rajoitetaan myös ns. konservatiivifeministisillä suojeluargumenteilla)
• seksityöntekijöiden seksuaalioikeuksien edistäminen
• maahanmuuttajanaisten seksuaalioikeuksien edistäminen
• sterotyyppien purkaminen naisten seksuaalisuuden kohdalla, esimerkiksi pornoa katsovat naiset, masokistinaiset, transnaiset, seksuaalisesti hyvin aktiiviset naiset jne.

Muitakin tärkeitä aiheta toki löytyy, ja joitakin olen voinut tässä ja nyt unohtaa listastani. Heitelkää kommentteihin lisää teemoja, jos olen mielestänne unohtanut jotakin erityisen tärkeää.

Joku saattaa kiinnittää huomiota siihen, että olen yllä kirjoittanut vain naisista, enkä ole huomioinut, että monet teemat koskevat myös muita sukupuolia. Lisäksi voidaan huomauttaa, että nykyisin feministit ajavat myös seksuaalisuuden monimuotoisuuden parempaa hyväksymistä ja etnisten vähemmistöjen asioita, rasismin vastustamista jne. Päätin kuitenkin tässä kirjoituksessa palata feminismiin nimen omaan naisten asemaa edistävänä aatteena ja pitäytyä sen rajaamisessa sukupuolten väliseen tasa-arvon ja rakenteiden purkamiseen.

Vaikka jotkut feministit käsittelevät vahvasti yllä mainittuja tärkeitä aiheita, katson että ne eivät kuulu feminismiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki laajemmassa tasa-arvokeskustelussa esiin nousevat muutkin teemat kuin sukupuoli, ja syrjäytymiseen, eri ihmisryhmien arvostukseen ja stereotyyppeihin liittyvät kysymykset linkittyvät sukupuoleen. Esimerkiksi naisten asema voi olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen hyvä, mutta jotkut naiset kärsivät moninkertaisesta stigmasta tai asenteista. Esimerkiksi kehitysvammainen nainen tai ulkomaalainen seksityöntekijä voivat kokea sellaistakin sukupuoleen liityvää painolastia, jota muuten ei kulttuurissamme sukupuolistereotyyppeihin enää liitetä.

Ja jonkinlaisena vastuuvapauslausekkeena on varmastikin hyvä huomauttaa, että feminismin käsittely yllä ei tietenkään tarkoita sitä, että en pitäisi tärkeinä muita sukupuolikysymyksiä, jotka eivät mahdu tässä käyttämääni feminismin rajaukseen. Pidän tärkeänä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä sukupuolista riippumatta.

Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen

Sosiaalinen media on siitä hieno ja inhottava asia, että arvostelu, nurina ja paskan heittäminen alkavat jo ennen kuin ruumiit ovat ehtineet kylmenemään. Näin on käynyt myös - tai erityisesti - Charlie Hebdon katalan joukkomurhan tapauksessa.

Kun veri oli valunut kokouspöydälle, noin viiden minuutin ihmettelyn jälkeen pilkkalehteä alettiin syyttää uudella tarmolla rasismista, islamofobiasta ja vähäosaisten lyömisestä, koska osa pilkasta kohdistui islamiin ja islaminuskoisiin. 

Tässä ei tietenkään ollut mitään uutta, sillä vastaavaa keskustelua on käyty lehden ympärillä vuosikausia. Keskustelussa esitetyt rasismiväitteet ovat olleet kiistanalaisia ja tuloksettomia, sillä poliittisena satiirina lehden tyyliä ovat suojanneet sekä satiirin eurooppalainen traditio että sananvapauden periaatteet - kuten pitääkin.

Mutta, miksi seksuaalisuutta käsittelevä blogi sekaantuu murhiin ja pilkkalauluihin? Siksi, että tyylikkäästi veriroiskeiden perään ajoitetut rasismisyytökset muistuttavat ilkeällä tavalla raiskauskeskustelusta tuttua uhrin syyllistämistä.

Kiusalliseksi homman tekee se, että nk. valveutunut verkkolehdistö ja blogisto on päätynyt tässä tapauksessa heittelemään rasismisyytöksiä, vaikka raiskaustapauksissa niiden kanta on vahvasti uhrien syyllistämistä vastaan. Erityisesti feministiblogeissa ristiriita suorastaan kirkuu lukijan korvaan (kts. esim. Jezebelin keskustelupalstoja).

Charlie Hebdon kohdalla monet ovat nopeasti irtisanoutuneet lehden linjasta, vaikka heillä ei ole ollut mitään tekemistä lehden kanssa. Lehteä on syytetty vihapuheesta, iljettävästä rasismista, etnisesti profiloivista piirroksista jne. Lisäksi tunniste #iamnotcharlie on saanut merkityksen, jossa irtisanoudutaan lehden hengestä. En oikein ole ymmärtänyt miksi, sillä kukaan muu kuin lehden tekijät eivät ole vastuussa lehdessä julkaistuista materiaaleista.

Rasismisyytöksissä on selkeästi kyse samanlaisesta väitteestä kuin tapauksissa, joissa raiskauksen uhria syytetään varomattomuudesta, oli kyse sitten humalatilasta, paljastavista vaatteista tai väärän seuran valinnasta. Uhrin syyllistämisestä on kyse siitä, että vihjataan uhrin olevan jollakin tavalla vastuussa siitä, että hän joutui rikoksen uhriksi. Muodollisesti väitteen rakenne on kepeästi formalisoituna tällainen:

Rikos X tapahtuu uhria vastaan. Rikos johtui tekijän teosta P. Uhrin syyllistämisenä pidetään sellaista puhetta, jossa rikoksen tapahtumiseen katsotaan vaikuttaneen rikoksen tekijän teon P lisäksi uhrin toiminnan ominaisuus Q, sillä edellytyksellä, että Q:ta pidetään negatiivisena asiana, se oli uhrin valittavissa ja lisäsi rikoksen todennäköisyyttä.

Raiskaustapauksissa
X = raiskaus
P = raiskaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin varomattomuus

Pilapiirtäjän murhassa
X = murha
P = murhaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin piittaamattomuus uskovien tunteista, esim. loukkaavan (rasistisen, islamofobisen tms.) kuvan piirtäminen

Kiinnostavaa on se, että monet rasismin vastustajat käyttävät huoletta tällaista argumenttia uhrin syyllistämisen tuomitsemiseen raiskaustapauksien julkisessa käsittelyssä, mutta eivät huomioi sitä huudellessaan rasismia ja islamofobiaa ruumiskasan äärellä.

Uhrin syyllistämisen tuomitsemista perustellaan raiskauksen kohdalla mm. sillä, että se lisää uhrin kokemaa kärsimystä, tuottaa väärää syyllisyyden tunnetta sekä vähentää uhrien halua ilmoittaa rikoksesta tulevaisuudessa.

Charlie Hebdon tapauksen kohdalla totetuu ainakin kaksi näistä vaikutuksista aivan samanlaisina. Rasismisyytökset ovat suolaa uhrien omaisten haavoihin ja siirtävät epäreilusti vastuuta murhaajilta uhreille.

"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että kännissä minihameessa mustien miesten matkaan lähtenyt nainen raiskataan..."

"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että rasistisia ja islamia rienaavia kuvia piirtävät tyypit tapetaan..."

Ottakaa vastuu omasta tekopyhyydestänne!

Oikeusministeriö ja hukassa olevat oikeusperiaatteet

Oikeusministeriö pyrkii tiukentamaan lakia "seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäytöstä" esittämällä myös tuottamuksellisen teon kriminalisoimista. Tämä tarkoittaa sitä, että seksin ostaminen parituksen tai ihmiskaupan uhrilta olisi rikos myös silloin, kun ostaja ei ole tiennyt myyjän olevan uhri. Nykyinen laki edellyttää ostajalta tahallisuutta, mutta lakiesitys tekisi myös tahattomista tapauksista rikoksen.

Oikeusministeriö ajautuu lakiesityksellään ristiriitaiseen tilanteeseen oikeusperiaatteiden suhteen. Pohtikaamme hieman seuraavia esimerkkejä:

1) Heimo Vesa kärsii kipeästä selästä ja soittaa Natalian hierontapalveluun. Pian Natalia saapuu Heimon asunnolle, hieroo Heimon selkää, laskuttaa palvelusta ja poistuu. Natalia puhuu vain kaksi sanaa suomea, mutta hoitaa työnsä asiallisesti ja käyttäytyy aivan normaalisti. Heimo ei ole tietoinen siitä, että Natalia on ihmiskaupan uhri, sillä hierontafirman pomo Oleg pitää Natalian passia kassakaapissa ja vie suurimman osan Natalian ansaitsemista rahoista hämärien "velkojen" maksamiseksi. Oleg on uhannut tappaa Natalian, jos hän edes vihjaa tilanteesta kenellekään.

2) Heimo Vesa kärsii seksin puutteesta ja soittaa "Natalian hierontapalveluun". Pian Natalia saapuu Heimon asunnolle, hieroo Heimon heppiä, laskuttaa palvelusta ja poistuu. Natalia puhuu vain kaksi sanaa suomea, mutta hoitaa työnsä asiallisesti ja käyttäytyy aivan normaalisti. Heimo ei ole tietoinen siitä, että Natalia on ihmiskaupan uhri, sillä "hierontafirman" pomo Oleg pitää Natalian passia kassakaapissa ja vie suurimman osan Natalian ansaitsemista rahoista hämärien "velkojen" maksamiseksi. Oleg on uhannut tappaa Natalian, jos hän edes vihjaa tilanteesta kenellekään.

Ensimmäisen esimerkin tapauksessa roisto on ilman muuta Oleg. Hän on ihmiskauppias, joka syyllistyy vapaudenriistoon, kiristykseen ja uhkailuun. Heimo on nähtävissä ennemmin petoksen uhrina kuin rikollisena, sillä häntä huijataan tilanteessa: Oleg on pyörittävinään asiallista firmaa, mutta julkisivun takana on käynnissä julma riisto.

Kun asetelmaa säädetään noin 40 sentillä ja hierotaankin sukupuolielimiä, niin oikeusministeriön logiikkaprosessori menee jumiin. Lakiesityksen mukaan Heimoa tulisi pitää rikollisena, mutta vain toisen esimerkin tapauksessa.

Oikeusministeriön esityksessä on perustelematon taustaolettamus, jonka mukaan seksityö on jotakin niin kaameaa, että seksin ostajaa pitää kohdella rikollisena. Olettamusta ei kuitenkaan voida sanoa ääneen, sillä yritys kieltää seksikauppa kokonaan ei menisi läpi. Oikeusministeriö on siis ajautunut esityksellään tilanteeseen, jossa se päätyy de facto pitämään seksikauppaa hyväksyttävänä ja laillisena elinkeinona, mutta kuitenkin suhtautuu kaupan toiseen osapuoleen rikollisena kohtuuttomalla tavalla.

Millä muulla alalla ostajaa pidetään rikollisena sellaisessa tilanteessa, jossa palvelujen tuottajat toimivat rikollisesti, mutta salaavat toimintansa luonteen? Ihmiskauppiaiden ei tiedetä huutelevan kaduilla, että "haluaisitko nussia patteriin kahlittua virolaista teinityttöä" tai "nyt olisi orjatyövoimalla tuotettuja nuudeleita tarjolla".

On ilmiselvää, että oikeusministeriön kanta perustuu johonkin muuhun, kuin pöydällä oleviin tosiasioihin tai "rikoksen" oikeusfilosofiseen analyysiin. Koko lakiesitys näyttää poliittiselta peliltä ja toimii astinlautana kohti joidenkin haaveissa olevaa seksin ostokieltoa.

Leimallista koko kähminnälle on se, että koko prosessissa seksityöntekijöiden sekä riippumattomien tutkijoiden ja asiantuntijoiden ääni on jäänyt kuulumattomiin. Ruotsin ostokieltoa on esitelty uskonnolliseen sävyyn totuuden miekkana ja tasa-arvon kilpenä ilman, että kriittisiä ääniä tai riippumattomia tutkimuksia olisi jaksettu nostaa esiin.

Kritiikistä kiinnostunut voi vaikkapa tutkailla EU:ssa käytyä keskustelua nk. Honeyball-raportista, jossa suositettiin seksin ostokieltoa Euroopan laajuisesti. Raporttia vastusti yli 500 järjestöä ja liki 100 korkean tason akateemikkoa...

Kriminalisointifantasiat johtavat tämän lakiesityksen kaltaisiin aivotuhnuihin, joista paistaa läpi ennemmin aatteellinen kiihkoilu kuin harkinta ja osaaminen. Kevytkin eettinen, yhteiskunnallinen tai oikeusfilosofinen tarkastelu osoittaa esityksen olevan reikäinen kuin hölmöläisten saavi.

Muuten olen sitä mieltä, että seksityö on dekriminalisoitava.

Erioikeus ja poliittinen käsitteenmuodostus

Erioikeutta tai etuoikeutta tarkoittava sana "privilege" nousee nykyisin helposti esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa käsittelevissä keskusteluissa. Sanaa käytetään monesti jonkinlaisena keskustelun astalona, jolla osoitetaan, että joku keskustelijoista ei voi edes periaatteessa ymmärtää ongelmaa, koska hän nauttii etuoikeutetusta asemasta sukupuolensa ja/tai ihonvärinsä vuoksi. Tavallisimmin etuoikeutettu hahmo on valkoihoinen mies.

Etuoikeusargumentoinnissa on ollut aina jotakin, joka on hämmentänyt minua. Olen suhtautunut siihen jo pitkään epäluuloisesti, mutta vasta viime aikoina olen ryhtynyt tutkimaan, mikä aiheessa on vinksallaan. Ongelma on pitkälti sama, jota pidän yhtenä nykyfeminismin helmasynneistä: poliittinen käsitteenmuodostus, jolloin käsitteen rakentamisen tarkoituksena ei ole ensisijaisesti selkeys, tarkkuus, kuvaavuus tai yleinen käyttökelpoiusuus, vaan poliittinen iskuvoima.

"Etuoikeuden" ongelmallisuus alkaa nousta esiin, kun tarkastelee käsitteen alkuperäistä merkitystä ja sen nykykäyttöä. Privilegium (lat.) tarkoittaa jollekin yksilölle tai ryhmälle myönnettyä erioikeutta, jota kaikilla ei ole. Myös suomen kielen "erioikeus" tai "etuoikeus" viittaa johonkin oikeuteen, josta henkilö nauttii muiden ylitse. 

Kuitenkin feministisessä keskustelussa etuoikeudella viitataan ensisijaisesti ubiikkiin, rakenteelliseen asetelmaan, jossa mies on paremmassa asemassa kuin nainen, tai nauttii jotakin hyötyä, jota naisella ei ole. Tällaiselle tilanteelle oikeampi kuvaus olisi kuitenkin joko se, että miehellä on sukupuoleensa perustuva etu, tai että naisella on sukupuoleensa perustava haitta. Kyse ei siis ole oikeudesta, josta joku nauttii.

Nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa varsinaisia sukupuoleen perustuvia etuoikeuksia on erittäin vähän. Sellaisia saattavat olla esimerkiksi joidenkin epävirallisten herrakerhojen jäsenyydet tai miesten roolit vanhakantaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta nekin alkavat hiljalleen olla väistymässä. Sen sijaan naisten vapaus asevelvollisuudesta on sukupuoleen perustuva etuoikeus sanan varsinaisessa merkityksessä.

Miksi sitten sanaa "etuoikeus" käytetään pelkkien "etu" tai "haitta" asemasta? Yhtenä syynä vaikuttaisi olevan poliittinen tarve kääntää huomio pois huonommassa asemassa olevan ryhmän kokemista haitoista ja tukea tällä tavoin ryhmän voimautumista. Toisaalta taas etuoikeuksista puhumalla pyritään esittämään eduista nauttiva ryhmä kyseenalaisessa valossa. Etuoikeudethan ovat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa jotakin, jota ei saisi olla, ja joista nauttiminen haiskahtaa vahvasti kähminnältä ja riistolta.

Ongelmana tällaisessa poliittisessa käänteessä on se, että käsitteen uusiokäytölle ei ole kunnollisia perusteita, sillä useimmissa tapauksissa voidaan hyvin perustellusti sanoa, että juuri väitetty etuoikeus kuvaa normaalia ja toivottavaa asiaintilaa. Silloin miesten leimaaminen epäoikeudenmukaisista hyödyistä nauttiviksi hyypiöiksi on aika erikoista, sillä kaikki muutkin pyritään saamaan juuri samojen etujen piirin.

Miesten etuoikeuden arvostelemisen sijaan olisi kuvaavampaa sanoa, että naiset kärsivät perusteetta haitasta sukupuolensa vuoksi. Tällainen tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, kun naisen näkemykset eivät saa ansaitsemaansa tilaa miesvaltaisessa keskustelussa. Toivottava tilanne olisi tietysti se, että kaikkien näkemykset arvioitaisiin niiden sisällön perusteella, ei esittäjän sukupuolen.

Etuoikeusväittämissä on ongelmallista myös se, että etuoikeus esitetään usein yleispätevänä ja hallitsevana, sukupuolesta johtuvana piirteenä, ja samalla oletetaan sen tekevän etuoikeuttu henkilö kykenemättömäksi ymmärtämään muiden kokemia haittoja, esteitä ja hankaluuksia. Joissakin tapauksissa on toki niin, että kultalusikka kitusissa estää ymmärtämästä muiden vaikeuksia ja tuottaa kusipäistä käytöstä, mutta turhan usein etuoikeuden kusipäistävä voima ulotetaan kepeästi kaikkiin miehiin - tai ainakin niihin miehiin, jotka ovat olleet eri mieltä joistakin feministien esittämistä näkemyksistä.

Yleistämisen suurimpia ongelmia ovat se, että edut ja haitat rakentuvat tosiasiassa varsin monimutkaisesti, ja se että edullinen asema ei mitenkään välttämättä aiheuta sokeutta muiden ongelmille. Jos henkilön nauttimana etuna on esimerkiksi hyvä koulutus, niin hän saattaa hyvinkin olla avoimempi yhteiskunnallisille ongelmille kuin kouluttamattomuuden haitasta kärsivä henkilö.

Etujen ja haittojen monimutkaisuus johtuu ensinnäkin siitä, että jokainen yksilö nauttii ja kärsii samanaikaisesti useista risteävistä eduista ja haitoista, joita synnyttävät sukupuolen ja ihonvärin lisäksi oma perhetausta, sosiaaliset resurssit, henkilökohtaiset kyvyt (kuten älykkyyys tai lahjakkuus), varallisuus, kansalaisuus, kulttuuritausta jne. Joissakin tilanteissa tietyt edut aktivoituvat ja toiset jäävät sivuun. Edut tai haitat eivät siis koskaan ole jotakin essentiaalista ja hallitsevaa. On tilanteita, joissa on edullista olla nainen, ja tilanteita, joissa on edullista olla mies. Useissa tilanteissa muut edut tai haitat ajavat kokonaan sukupuoliasioiden ohitse, ja joissakin tilanteissa sukupuoli on täysin merkityksetön seikka.

On ehdottomasti tärkeää korjata yhteiskuntamme toimintaa sellaisissa tilanteissa, joissa sukupuoli muodostuu perusteetta eduksi tai haitaksi yksilölle. Sukupuolineutraalin tasa-arvopolitiikan tulisi tähdätä juuri tähän. Etuoikeus ensisijaisesti poliittisena käsitteenä saattaa olla jopa haitaksi tälle tavoitteelle, sillä etuoikeusväitteillä tähdätään usein etuoikeutetuksi väitetyn ryhmän näkökulman sivuuttamiseen tai ryhmän leimaamiseen sortajiksi tai riistäjiksi.

Pelkkä väitetty etuoikeus ei tietenkään riitä evidenssiksi sorrosta ja riistosta, tai siitä, että miehet kategoriana olisivat jostakin epäkohdasta suoraan vastuussa. Yhteiskunnallisten ongelmien tunnistaminen, täsmällinen hahmottaminen ja ratkaisujen kartoittaminen vaativat ihan toisen tasoista yhteiskuntatieteellistä ja poliittista työskentelyä kuin mitä pelkkä etuoikeuspuheen viljely on.

Tosiasia on, että miesten etuoikeuksia on purettu systemaattisesti jo vuosikymmeniä, ja niin pitääkin olla. Jäljelle jäävien perusteettomien etujen purkamiseen tarvitaan huolellista arviointia ja neutraalia tasa-arvotyötä. Sukupuolipoliittinen slogan-argumentaatio, josta tyypillinen esimerkki on etuoikeudella päähän lyöminen, johtaa valitettavasti ennemmin keskustelun polarisoitumiseen ja poteroista huutelemiseen kuin konsensuksen ja ratkaisujen etsimiseen.

Tämä on suurin syy siihen, miksi hätyyttelen toistuvasti sekä feministien että miesliikkeen käyttämää taisteluretoriikkaa ja arvostelen niitä liioittelusta tai pahansuopuudesta. Valitettavasti etuoikeus-käsite kärsii juuri näistä ongelmista. Käsitettä on kuitenkin pyöritetty aika paljon yhteiskuntatieteissä, joten jos jollakin minua lukeneemmalla henkilöllä on tarjota vahvaa argumentaatiota käsitteen suopeamman tulkinnan tai käyttökelpoisuuden tueksi, luen sellaista mielelläni. Ideologiset änkyrät älkööt vaivautuko.

Räsäsen rasia

Koko kansan tragikoominen stand-up -akti, sisäasiainhumoristi Päivi Räsänen on taas avannut suunsa ja saanut miltei tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Hänen paras heittonsa oli se, että jumalan laki on maallista lakia tärkeämpi asia. Aika rouheaa tekstiä sisäministeriltä, sillä kyseisellä pallilla istuva vastaa viime kädessä lain toimeenpanosta eli poliisitoimen järjestämisestä.

Räsäsen aborttikäsityksissä piilee kuitenkin yllä olevaa möläytystä suurempi ongelma, oikea Pandoran lipas tai ajankohtaisemmin Räsäsen rasia. Hänen mukaansa terveysalalla työskentelevillä tulisi olla oikeus kieltäytyä sellaisista työtehtävistä, jotka ovat heidän omaatuntoaan tai vakaumustaan vastaan.

Kaunis ajatus ehkä, mutta täysin absurdi yleisenä periaatteena. Pohtikaapa hetki näitä esimerkkejä: Vegaani kaupan kassalla kieltäytyy myymästä lihaa. Muslimibussikuski jättää vääräuskoiset pysäkille. Leijonakoruun sonnustautunut kioskin myyjä ei myy jäätelöä ulkomaalaisille. Energiahoitojen nimeen vannova hoitaja jättää lääkkeet antamatta.

Ja lisää tulee, sillä erilaisia vakaumuksia ja omantunnon kysymyksiä riittää joka lähtöön. Asioimisesta tulee kyllä varmasti jännittävämpää, sillä koskaan ei voi tietää, kenen omantunnon varpaille astuu.

Miksi Räsästä ei huolestuta hänen logiikkansa ilmiselvät seuraukset? Siksi, että hän on uskovainen. Nimittäin uskonnolla politikoivaa ei kiinnosta kovinkaan syvällisellä tasolla demokratia, etiikka, logiikka tai maalaisjärki. Häntä kiinnostaa hänen oman uskontonsa oppien ja määräysten saattaminen voimaan yhteiskunnassa. 

Edellä mainitut häiriötekijät lentävät ikkunasta heti, jos jokin mielivaltainen opinkappale on niiden kanssa ristiriidassa. Mielivaltainen siksi, että opin ja määräysten tulkitsijoita riittää runsaasti - ja he kaikki ovat omasta mielestään niitä ainoita, jotka ovat oikeassa.

Räsäsen vakaumuspelissä on paljon häviäjiä, kun mennään astetta kovemmalle tasolle. Maailmalla oman jumalansa lain etusijalle laittavat ihmishirviöt murhaavat aborttilääkäreitä, kivittävät homoja ja raiskattuja naisia, ampuvat koulutyttöjä päähän ja räjäyttelevät vääräuskoisia kappaleiksi. Tätä on sisäministeri Räsäsen logiikka.
 

Akuliina ja suhdeanarkia

Valtakunnanhäirikkö Akuliina Saarikoski esittelee Uuden Suomen verkkokolumnissaan ihmissuhdeanarkian vastarintana kapitalistiselle kulttuurille. Menemättä sen koomin syvemmälle kapitalismiin, ihmettelen, miksi halu järjestää ihmissuhteensa itselle sopivalla tavalla pitäisi politisoida näin?

Ihmissuhdeanarkian idea sisältää monia hyviä ajatuksia. Ihmissuhteiden rutistaminen tiukkarajaisiin kategorioihin tekee usein väkivaltaa tunne-elämälle, joka ei noudata sosiaalisen verkoston kulttuurisia jäsennystapoja. Anarkistinen ajattelu pyrkii sallimaan tunteet ja tuntemukset, joita toiset ihmiset synnyttää ilman, että ne pitäisi ahtaa kategorioiden sallimiin normeihin.

Tunne-elämän avartaminen tällaiseen suuntaan voi tuoda paljon iloa elämään, olla vapauttavaa ja helpottaa ihmissuhdeverkossa liikkumista. Vaikeuksiakin tosin on näköpiirissä, sillä yhden oivaltaessa rajattoman rakkauden riemun, muu maailma elää yhä vanhojen kategorioiden mukaisesti ja ajautuu helposti konflikteihin anarkistin elämäntavan kanssa.

Tunneanarkistinen ajattelu antaa monoa monomaanisen monogamian askeettiselle tunnenormistolle ja tunnustaa ihmisen kyvyn tuntea rakkautta, kiintymystä ja seksuaalisia haluja useampiin ihmisiin yhtaikaisesti. Kapitalismin kritiikkikin alkaa aueta, kun oivaltaa perinteisen parisuhdekäsityksen rakentuvan vahvasti omistusoikeuden perustuksille. Perinteiseen malliin on ladattu valtava määrä itsekkään vallankäytön keinoja, jotka asettuvat osaksi elämää ihan varkain, jos niitä ei tietoisesti vastusta.

Filosofian puutarhuri ruotii varsin seikkaperäisesti rakkauden nimissä rakennetun vallankäytön ja todellisuuden kieltämisen verkkoa kirjoituksessaan, joka puolestaan innoittui minun edellisestä kirjoituksestani! Ihanaa, Blogistan, ihanaa!

Olen Akuliinan kolumnin kanssa monesta asiasta samaa mieltä, vaikka en jaakaan hänen tarvettaan alistaa kaikkia elämäntapavalintoja poliittiselle taistelulle. Yksi asia hänen mustassa listassaan menee kuitenkin pahasti poikittain hanurissani: individualismi. Mitä? Millä perusteella individualismi joutuu tuomituksi kapitalistisena kulttuurina?

Oletan, että Akuliina tarkoittaa individualismilla itsekeskeisyyttä tai itsekkyyttä, mutta individualismi on siihen väärä sana. Se on yhteiskuntatieteellinen termi, joka korostaa yksilöä yhteiskunnallisena toimijana yhteisön sijaan. Termi on toki moniselitteinen, mutta kapitalismin syntilistalle se ei sellaisenaan kuulu.

Akuliina päätyy aikamoiseen ristiriitaan vaatiessaan individualismin lakkauttamista hyvin yksilöllisessä tukassaan, yksilöllisine elämänvalintoineen ja suorastaan epäyhteisöllisin käsityksin ihmissuhteista. Ihmissuhdeanarkia on hyvin kaukana kollektivistisesta tavasta järjestää ihmissuhteet.

Individualismi on välttämätön edellytys liberaalille seksuaalipolitiikalle, seksuaalioikeuksien toteutumiselle ja yksilöllisille ihmissuhteille. Se ei sulje millään tavalla pois humanismia ja eettisyyttä, eikä valistunutta keskustelua ihanneyhteiskunnan järjestämisestä. Jos tauhkaa vähemmän, ehtii ajattelemaan enemmän...

Bjarnen aivoliito

Ilmeisesti helle on ollut ihmisille liikaa, sillä keskustelu avioliittolaista on päässyt salakavalasti kuumenemaan kesälomien aikana. Tulevista vaaleista povattiin kiinnostavia juuri tämän asian takia, mutta kieroimman kortin käyttivätkin tutkapari Kallis & Huovinen!

Uhkailu ja kiristys ovat tyypillisiä kasvatuksen ja politiikan keinoja. Uhkaus siitä, että kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan on kuitenkin siitä lystikäs, että monet uskonnottomat ja seksuaalivähemmistöjen edustajat ovat toivoneet moista muutosta jo vuosia.

Tietenkin uhkauksen kohderyhmä on ne kansalaiset, jotka eivät muuten seuraa keskustelua, mutta säikähtävät että eikö kirkkohäitä enää saakaan järjestää. Kauheaa kun ne homot vievät meiltä meidän oikeudet...

Vihkimisoikeudessa ei kuitenkaan ole kysymys hääseremonioista, vaan juridisesta toimesta, jolla uusi siviilisääty merkitään väestörekisteriin. Uhkaus on siis varsinaisesti tyhjä. On lopulta ihan sama, mikä viranomainen viralliset merkinnät tekee. Kirkko voi järjestää rituaalejaan ihan samaan tapaan vaikka sillä ei viranomaisen toimivaltaa olisikaan.

Koko avioliittolain yksi keskeinen ongelma on siinä, että vain tietyillä uskonnollisilla yhteisöillä on ollut historiallinen etuoikeus vihkimisten järjestäjänä. Tämä etuoikeus on jättänyt muut uskonnolliset järjestöt ja maalliset toimijat epätasapuoliseen asemaan. Toinen ongelma on tietysti avioliittolain sitominen sukupuoleen, mikä myös perustuu uskonnollisiin käsityksiin.

Ratkaisuja pohtiessa on hyvä kysyä, mikä tarkoitus on sillä, että valtio ylipäätään puuttuu yksilöiden välisiin henkilökohtaisiin sitoumuksiin säätelemällä avioliiton muotoa. Usein esitetty peruste on perheiden ja lasten aseman tukeminen antamalla avioliitossa oleville erilaisia etuja ja oikeuksia.

Tämä peruste ei kuitenkaan riitä selittämään sitä, miksi avioliittolaki on sukupuoleen sidottu tai rajoitettu pelkästään kahden ihmisen välille. Lapsen etuja määrittelee tehokkaasti huoltajuuteen ja lasten suojeluun liittyvät lait, joten valtiolla on ollut jokin intressi myös myös parisuhteen muodon säätelemiselle.

Yksi selitys on ilman muuta se, että avioliitto nykymuodossaan on historiallinen jäänne ajasta, jolloin liitot solmittiin ikuisiksi jumalan kiiluvan silmän alla seurakunnan toimittaessa moraalinvartijan virkaa.

Tässä valossa koko laki olisikin syytä laittaa tiukkaan syyniin ja pohtia, millä tavoin oikeudenmukainen ja liberaali yhteiskunta voi lainsäädännöllä yksilöiden välisiin ihmissuhteisiin puuttua, ja millä perusteilla tietyt suhteet nauttivat valtion tarjoamia etuja ja oikeuksia, mutta toiset eivät.

Seksuaalioikeuksia poljetaan Suomessakin

Seksuaalioikeuksia koskeva tekstini julkaistiin 29.6.2010 Hesarin pääkirjoitussivulla. Tekstin verkkoversio löytyy täältä!

Hesarin keskustelu aiheesta on ollut tähän mennessä valitettavan niukkaa mutta varsin asiallista. Paras pala on kuitenkin ehdottomasti seuraava tuskan parahdus:

"Enkä oikein ymmärrä, miksi jollekin Tommi "vaihdetaan Raamatut pornoon" Paalaselle pitää taas kerran antaa mediatilaa. Liekö Paalasen toiveena oikeasti laskea ikärajoja 13-/15-vuoteen ja tehdä pornosta, ryhmäseksistä ja sadomasokismista kansanhuvia, vai onko kyseessä sittenkin miespuolinen Tukiainen/Aitolehti, josta on kiva päästä mediaan kohauttamaan."

Voinen sukunimeeni viitaten alkaa vastedes käyttämään lempinimeä "Paksu". ;o)

Laittoman pienet rinnat

Australialaiset sekoilevat taas seksuaalisuuden parissa. Olen jo aiemmin kirjoittanut heidän edesottamuksistaan Simpsonien parissa, mutta näemmä ammennettavaa riittää yhä. Tällä kertaa kyse on pienistä rinnoista, jotka houkuttelevat viattomia ihmisiä pedofiliaan.

Australian seksipuolue raportoi, että paikallinen elokuvatarkastamo (Classification Board) on kieltänyt pornoelokuvia, joissa esiintyy nuorelta näyttäviä naisia. Vaikka naiset olisivatkin aikuisia, heidän ruumiinrakenteensa muistuttaa kieltäjien mukaan lapsen (siis alle 18-vuotiaan) vartaloa. Tämä hanke saa tukea Australian lainsäädännöstä, jossa kiellettäväksi luokitellaan lapsipornon lisäksi myös sellainen porno, jonka esiintyjä vaikuttaa alaikäiseltä. Itse lakiteksti löytyy täältä (3. kohta, 1b).

Tilanne on sikäli hullunkurinen, että vakiintunut pornoteollisuus on jo pitkään pitänyt huolta malliensa täysi-ikäisyydestä. Lisäksi pornoa syytetään toistuvasti sekä isorintaisen naiskuvan tuputtamisesta että nuoren ja norjan vartalon moraalittomasta ihailusta. Haiskahtaako ristiriitaiselta? No, onneksi nyt Australia tekee lopun tästä pulmasta. Tulevaisuuden aussipornossa on vain isoja tisseja ja varmasti yli 40-vuotiaita naisia. Eivätpähän pääse pedofiilit fiilistelemään.

Seksipuolueen raportissa kerrotaan myös toisesta älyttömyydestä, nimittäin naisen ejakulaatiota sisältävien elokuvien täyskiellosta. "Perusteluna" kiellolle on näkemys, että kyseessä on virtsaamiseen liittyvä "kammottava" tapahtuma. Kengurumaan lainsäätäjät eivät ole valitettavasti faktatiedolla päätään joutuneet vaivaamaan, sillä seksologiassa on jo pitkään tiedetty, että naisen ejakulaatio - eli tuttavallisemmin ruiskautus - ei ole virtsaamista. Ja kysyähän sopii myös että mitä kauheaa on virtsaamisessa?

Australiassa vahvan jalansijan saanut pedofiliahysteria leviää myös Euroopassa. Euroopan neuvoston puitepäätöksessä lapsipornon torjumiseksi lapsipornolla tarkoitetaan seuraavaa (1 artikla):

a) "lapsella" tarkoitetaan alle 18-vuotiasta henkilöä;
b) "lapsipornografialla" tarkoitetaan kuvallista pornografista aineistoa, joka kuvaa tai esittää

i) seksuaaliseen tekoon osallisena olevaa tai osallistuvaa oikeaa lasta, sellainen aineisto mukaan lukien, jossa näytetään sukupuolisiveellisyyttä loukkaavalla tavalla lapsen sukupuolielimiä tai häpyaluetta, tai
ii) oikeaa henkilöä, joka vaikuttaa I alakohdassa mainittuun tekoon osallisena olevalta tai osallistuvalta lapselta, tai
ii) todellisuudenmukaisia kuvia I alakohdassa mainittuun tekoon osallisena olevasta tai siihen osallistuvasta lapsesta, jota ei ole olemassa

Tässä määritelmässä lapseksi katsotaan siis sekä henkilö, joka vaikuttaa lapselta, että todellisuudenmukainen kuva lapsesta - toisin sanoen siis piirroskuva tai 3D-kuva. Tämän puitepäätöksen myötä siis lolicon, piirretyt teiniseksifantasiat ja useat taidevalokuvat muuttuvat lapsipornoksi.

EU komission arviointiraportissa ja lehdistötiedotteessa (25.3.2009) pyritään entisestään kiristämään puitepäätöksen määritelmiä. Tavoitteena on kriminalisoida lapsipornon katselu sitä tallentamatta ja määritellään kuvatallenteiksi myös tiedostot, jotka voidaan tarvittaessa muuntaa kuviksi. Pahimmassa tapauksessa siis sähköpostiohjelmasi spam-filtterissä olevat pornoviestit tai tahattomasti avautuvat pop-up -ikkunat voivat tehdä sinusta rikollisen, mikäli nämä määritelmät runnotaan läpi.

Pedofiliapaniikin tuottamat lainsäädäntöräpellykset johtavat tilanteeseen, jossa yksikään internetin pornosivuilla käyvä henkilö ei ole turvassa viranomaisten mielivaltaiselta tulkinnalta. Lapsipornoksi voidaan näillä ehdotetuilla kriteereillä laskea melkein mikä tahansa kuva, jossa jonkun hysteerisen tarkastajan mielestä on liian nuorelta näyttävä henkilö.

Kyseessä voi olla vaikkapa maailmankuulu pornotähti Stoya, jonka kuvia on tallennettu miljooniin tietokoneisiin. Jos kuvasta rajaa pään pois siten, että esiintyjää ei voi pitävästi tunnistaa, niin se saattaa olla lapsipornoa.

Paniikkia lietsomalla tärvellään länsimaista oikeuskäytäntöä pitkään kohtuullistanut periaate siitä, että jokainen on syytön, kunnes hänet osoitetaan syylliseksi rikokseen. Lapsipornon kohdalla todistustaakka kääntyy toisinpäin, sillä syyttäjän ei tarvite osoittaa jonkun tietokoneelta löytyvien kuvien olevan lapsia riistävää tai hyväksikäyttävää materiaalia. Hänen tarvitsee vain todeta, että kuvien henkilöt "näyttävät minusta aika nuorilta".

***

Kiitoksia tovereilleni useista tekstin linkeistä. Aikaisempia kirjoituksiani aiheesta löytyy täältä. Ja jos aiheen kaiveleminen kiinnostaa enempikin, niin suosittelen aloituspaikaksi Matti Nikin kirjoituksia (peili).

Lepakkopornoa

... ja muita eläinkunnan ihmeellisyyksiä. Tämän kirjoituksen ihmettelynaiheena on lesboseksualistien ja feministisen pornon yhteydet - ja yhteyksien taustalla oleva seksuaalipolitiikka.

Feminist Porn Awards listaa palkitsemisen arvoisen feministipornoleffan kriteereiksi seuraavat hyveet:

1. Nainen on ollut mukana tuottamassa, kirjoittamassa, ohjaamassa jne.
2. Siinä näytetään aitoa naisen nautintoa
3. Se laajentaa seksuaalisen elokuvaesittämisen rajoja ja haastaa tavallisia valtavirtapornon stereotyyppejä.

Viimeiseksi todetaan, että tietysti leffan "pitää olla kuuma!" Mikä onkin erittäin hyvä kriteeri...

FPA on selkeästi poliittinen hanke, joka ammentaa arvonsa radikaalin lesbofeminismin maailmasta. Hanke on sinänsä kiitettävä, sillä happaman pornonvastaisen agendan sijaan he pyrkivät vaikuttamaan pornon kenttään osallistumalla ja muuttamalla sitä haluamaansa suuntaan. Kriittisiä kysymyksiä herättää kuitenkin taustaideologia, joka henkii läpi esimerkiksi siinä, että palkintokriteereissä on vaatimus naisesta elokuvan tekijänä. Miksi miehet eivät voisi tehdä stereotyyppejä rikkovaa pornoa?

Aidon nautinnon vaatimus on myös kiinnostava. On hieno juttu, jos pornon tekijät nauttivat aidosti, mutta tarvitseeko elokuvaviihteen tekijän onnistua nauttimaan? Eikö riitä, että hän pitää työstään? Mitä jos feministipornoleffan esiintyjää jänniittääkin niin, että hän ei osaa nauttia kohtauksen teosta, mutta on muuten täysin hankkeen takana? Onko aito nautinto aina edes erotettavissa taitavasta näyttelystä?

Tämä nillitys voi vaikuttaa hiuksen halkomiselta, mutta taustalla on tärkeämpikin kysymys, jota ihmettelyni heijastelee. Nimittäin oletus siitä, että naiset eivät kykenisi nauttimaan valtavirtapornossa näytettävistä heteroseksuaalisista akteista - tai että esiintyjän nautinto on aina olennainen kysymys hyvää pornoa tehtäessä. Esimerkiksi sadomasokistisessa pornossa tai roolileikeissä keskitytään monesti aivain muihin tunnetiloihin ja tuntemuksiin kuin nautintoon.

Vaikka pidän FPA:n hanketta sinällään arvostettavana, feministiseen pornoon liitetään turhan usein kirkasotsaisuuden aura. Emäesimerkki on Dirty Diaries -elokuvasta annetut lausunnot, joissa elokuvan tekijä ja rahoittaja hurskastelevat omalla paremmuudellaan:

[Elokuvan ohjaaja] Engbergin mielestä hänen pornoelokuvansa feministisyys tulee siitä, että elokuva näyttää naisen seksuaalisuutta luonnollisella tavalla poisulkien sellaiset perinteisen pornon kaavat, joissa nainen on vain objekti.

-- Ruotsin elokuvainstituutin johtaja Cissi Elwin Frenkel puolusteli hankkeen rahoitusta: "Jokainen elokuvassa esiintyvä on yli 18-vuotias, eikä kukaan ole mukana vastoin tahtoaan. Ja jokainen saa myös tasaveroisen palkkionsa elokuvasta. Kaikki tämä tekee siis Mia Engbergin projektista monella tavoin erilaisen kuin tavallisesta pornosta."

Tällaiset näkemykset ilmaisevat sekä feminististä ylemmyydentuntoa, että suurta tietämättömyyttä pornografian laajuudesta ja moninaisuudesta. On myös aika rohkeaa väittää, että Dirty Diaries kaikkine häröilyineen näyttäisi naisen seksuaalisuutta luonnollisella tavalla, kun tyylilajiksi on valittu usein vaikeaselkoinen ja epämääräinen taidekuvaus. Sanan "luonnollinen" ongelmallisuudesta puhumattakaan...

Cissi Elwin Frenkelin näkemys "tavallisesta pornosta" on vielä jäätävämpi kuin ohjaajan visioinnit. Hänen mukaansa tavallinen porno on siis sellaista, jossa lapset ja nuoret esiintyvät pakolla ilman tasavertaista palkkiota. Joko Frenkelin tietämättömyys on huipputasoa tai sitten hän esittää lausuntonsa pönkittääkseen feminismiään vaikka valheen keinoin.

Valtavirtapornon tuotannossa on itsestäänselvyys, että esiintyjät ovat täysi-ikäisiä. Naisia on tunnetuille studioille tarjolla niin paljon, että kaikki eivät pääse leffoihin. Ja yleisesti tiedetään, että juuri naiset tekevät pornoesiintymisillä hyvin rahaa ilman mitään koulutusta tai työkokemusta. Taitava ja luotettava naisesiintyjä tienaa yleensä miehiä paremmin.

Feministiset pornokriitikot unohtavat usein sen tosiseikan, että lukuisat miehet ja naiset pitävät nimenomaan niistä asetelmista, joita peruspornossa näytetään. Jopa ns. exploitaatiopornolla on runsaasti naiskatsojia. Esimerkiksi Rocco Siffredi on tehnyt pornoelokuvia vierailuistaan faniensa luona eri maissa. Naiset ovat jopa jonottaneet pääsyä hänen puheillensa ja kuvattavaksi.

Vaikka queer-henkiset feministit vastustavat usein tiukkoja rajauksia seksuaalisuuden muotojen alueelle, näyttää siltä, että radikaalin lesbofeminismin perinne on tuonut feministisen pornon alueelle vahvan rajaamisen tendenssin. Nimittäin heteroseksuaalisen seksin ulosrajauksen ja vähättelyn. Foucaultin visiot vastakulttuurista seksuaalista määrittelyvaltaa vastaan ovat menneet hänen ideologisilta oppilailtaan ohi korvien.

Valtavirtapornon stereotyyppien haastaminen ja laajentaminen on hyvä hanke ja parhaimmillaan tuottaa kiinnostavia ja erikoisia eroottisia elokuvia. Joskus jopa yksinkertaiset oivallukset, kuten mehukas suutelun näyttäminen, voivat tehdä vaikutuksen. Jos haastamisesta tulee itsetarkoitus, niin politiikka jyrää erotiikan ylitse ja tulokset ovat usein surkeita niin pornona kuin seksuaalipolitiikkanakin.

Berlusconi

Katolinen kirkko on nolostunut Silvion käytöksestä. Kuinkas ollakaan, kirkon suurin huolenaihe on Silvion verevä libido. Kirkko ei tosin ole yksin huolensa kanssa; moralistinen typeryys tuntuu vaivaavan valtaosaa ihmisistä. Myös täällä päivitellään ahkerasti poliitikkojen seksielämän olemassaoloa.

Silvion kohdalla koko kohkaamisen naurettavuus piilee siinä, että ketään ei tunnu erityisesti kiinnostavan (ainakaan suuren julkisen porun aiheeksi) hänen poliittinen häikäilemättömyytensä ja arveluttavat toimintatavat valtion johtajana.

Silvio on inhottavan autoritaarinen johtaja, joka pyrkii nujertamaan poliittiset vastustajansa härskillä mustamaalamisella ja aggressiivisella populistisella retoriikalla. Hän hallitsee omistuksillaan italialaista mediakenttää ja käyttää sitä häikäilemättä omien etujensa ajamiseen. Hänen taloudellisista kytköksistään on noussut monta rikos- ja korruptioepäilyä. Jos fasismi olisi vielä voimissaan, olisi Silvio juuri sopiva Il Duce.

Mutta ei nämä pikkuseikat ihmisiä huoleta. Heitä huolettaa se, että Silvio on makaillut rannalla puolialastomien naikkosten kanssa. Ja se, että Johtaja on käyttänyt seuralaispalveluita. Vaikka Silvion kiiltonahkakenkä painaisi päätä Rooman mukulakiveen, niin pahempi asia on se, että Silvio on ollut uskoton vaimolleen. Mitä demokratiasta, kunhan avioliiton pyhyys säilyy!

Vaikka pidän Berlusconista enemmän pizzana kuin poliitikkona, niin yhdessä asiassa Silvio on rautaa. Hän ei nöyristele moralisteille, kuten kotomaamme kollegat. Hän ei pyytele anteeksi sitä, että hänellä on seksielämä.