Huumekeskustelusta unohtuvat liberaalin oikeusvaltion lähtökohdat

Tarjosin Hesarille vieraskynäpalstalle tekstiä huumekeskustelusta. Eivät olleet kiinnostuneita, joten julkaisen tekstin täällä. Olen tutkinut liberaalia etiikkaa, oikeusfilosofiaa ja länsimaisen oikeusvaltion mallia eri tavoin jo 20 vuotta, enkä tämä aikana ole löytänyt tiukkoja, eettisesti ja oikeusfilosofisesti päteviä perusteita sille, että jotkut päihteet ovat ankarasti kiellettyjä ja toisia myydään avoimesti lähikaupassa.

Edustan yksilönvapautta korostavaa näkökulmaa tässäkin asiassa ja haluaisin nähdä oikeasti avoimen yhteiskunnan, jossa yksilö saa itse valita omat päihtensä ja ottaa myös vastuun niiden käytöstä - sulkematta pois vahvaa apua ja tukea niille, joille päihteistä tulee ongelma tavalla tai toisella. Yksilön vastuuta korostava lähestymistapa voi joidenkin maiden tapausten mukaan jopa lisätä vastuullista käyttöä ja vähentää ongelmia. Huumesota ja kieltolakiroska eivät toimi, on aika edetä johdonmukaisesti vapauden suuntaan poispäin holhousvaltiosta.

***

Maisemaa on mahdotonta nähdä koko komeudessaan, jos sitä katselee putken läpi. Huumeita koskeva yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa on samanlaista: se junnaa rikoksen ympärillä hukaten yhteiskunnallisen perspektiivin. Vastaava kuvio nähtiin, kun tilaisuus laajalle alkoholipoliittiselle keskustelulle valui sormien välistä poliitikkojen vatuloidessa prosentin kymmenysten kanssa.

Kannabiksen käytön rangaistavuudesta keskusteleminen on näpertelyä tilanteessa, jossa kieltolaille perustuva huumepolitiikka on kansainvälisesti lopullisessa kriisissä. Huumesodan etulinjassa olleet maat ovat todenneet jo vuosia sitten sodan hävityksi ja sen oikeutuksen valheelliseksi. Uusia ratkaisumalleja etsitään kuumeisesti huumeiden käytön dekriminalisoinnista ja levittämisen laillistamisesta.

Poliittisten kysymysten keskellä on hyvä pysähtyä miettimään myös lainsäädännön tarkoitusta. Liberaalissa oikeusvaltiossa lainsäädännön tulisi olla eettisesti perusteltua ja koherenttia eli sisäisesti ristiriidatonta. Rikoslain tulee kieltää teot, jotka vahingoittavat toisia ihmisiä tai loukkaavat heidän perusoikeuksiaan. Lainsäädännön tehtävä ei ole puuttua siihen, millaista elämää kansalaisten tulisi elää, vaan elämäntavan ja arvojen valinta kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen.

Huumelainsäädäntö ei täytä yllä olevia kriteereitä mitenkään. Se määrittelee osan päihteistä sallituiksi (esim. tupakka ja alkoholi) ja osan kielletyiksi (esim. kannabis ja lsd) ilman kelvollista evidenssiperustaa. Se vaikeuttaa aineiden saatavuutta, tutkimusta, tuotekehittelyä ja haittojen vähentämistä. Tästä johtuen myös huumeita koskeva keskustelu on rajoittunutta ja asiallisen tiedon saaminen on tarpeettoman hankalaa. Taustalla on kulttuurinen kaksinaismoralismi, jonka vuoksi perinteisesti suosittuja päihteitä tarkastellaan täysin eri kriteereillä kuin muita aineita.

Huumeet kieltävä laki puuttuu yksilön vapauteen ilman päteviä eettisiä perusteita. Se on moralistista lainsäädäntöä, jossa raittiin elämäntavan ihanne asetetaan yksilön päätösvaltaa korkeampaan asemaan. Toisin sanoen laki estää yksilöä tekemästä informoituja valintoja hänelle sopivista päihteistä ja niiden turvallisesta käytöstä. Pitäisi olla yksilön vallassa päättää, haluaako hän ottaa oluen vai polttaa jointin. Tällaiset päätökset eivät kuulu valtiolle.

Jotta jokin toiminta voitaisiin määritellä rikokseksi perustellulla ja oikeutetulla tavalla, on osoitettava, että siitä on vääjäämättömästi vahinkoa muille ihmisille. Huumeita on täysin mahdollista käyttää, levittää ja tuottaa ilman, että siitä on vahinkoa muille. Tästä yksinkertaisesta syystä niihin kohdistuvat kriminalisoinnit ovat perusteettomia ja moralistisia, kuten sadattuhannet Suomessa illanvietoissaan kannabissätkän polttaneet ihmiset tietävät. On absurdia väittää kaikkia rikollisiksi.

Kun huumelainsäädäntöä verrataan muille elämän osa-alueille, kuten uskonnonvapauteen tai ruokapolitiikkaan, niin vastaava laki tarkoittaisi käytännössä sitä, että vain yhden uskonnon harjoittaminen olisi sallittua, tai että kaupasta saisi ostaa vain salmiakkia, sillä kaikki muut karkit olisivat kiellettyjä. Kuulostaako mielivaltaiselta ja epäreilulta? Kuulostaa varmasti, koska juuri sellaista moralistinen lainsäädäntö on. Siksi sitä pidetään oikeusfilosofiassa yleisesti kelvottomana.

Taustalla on vanhanaikainen fantasia valtion koulimasta ihannekansalaisesta. Se soveltuu heikosti nykyaikaiseen ihmiskäsitykseen, jossa yksilö pyrkii itse tasapainottamaan hyvän elämän pyrkimyksensä ja velvollisuutensa kansalaisena. Hyvän elämän koko kirjoon sisältyvät kehon hallinnointi, psykotekniikat ja vapaa-aika, joiden yhteydessä käytetään vireyttä, mielialaa, tajunnantilaa ja rentoutumista sääteleviä aineita - osaa lääkärin määrääminä, osaa itselääkintänä ja osaa viihdekäytössä.

Grammojen ja prosenttien sijaan huumekeskustelun pitäisi suuntautua terävästi liberaalin oikeusvaltion ydinkysymyksiin. Tarvitsemme keskustelua yksilönvapaudesta, nykyaikaisesta ihmiskuvasta, eettisesti perustelluista rajoista sekä progressiivisesta ja oikeusfilosofisesti korkeatasoisesta lainsäädännöstä. Sadattuhannet eri huumeita kokeilleet ja käyttäneet suomalaiset eivät ole rikollisia - vanhentunut ja surkeasti perusteltu huumepolitiikka on.

Kiintiöorgasmit pakollisiksi?

Pitäisikö orgasmien jakautua tasa-arvoisesti sukupuolten välillä? Entä pitäisikö niiden jakautua yhdenvertaisesti myös muiden ihmisryhmien kohdalla? Miten tällainen tilanne saavutettaisiin? Pitäisikö orgasmintuotantovälineet ottaa valtion haltuun?

Anna-Stina Nykänen esitti orgasmien määrän tasa-arvokysymyksenä Hesarin jutussaan (17.9.2017). Hän viittasi Finsex-tutkimuksen lukuihin, joiden mukaan noin 90% miehistä kertoo laukevansa useimmiten yhdynnässä. Naisten kohdalla vastaava luku on vain noin 50%. Alle 30-vuotiaiden naisten ryhmässä orgasmimäärät ovat olleet erityisen heikolla tolalla.

Tilanteelle voi esittää monenlaisia selityksiä. Nykyisin niitä etsiskellään esimerkiksi työstressistä, pornosta ja mielialalääkkeistä. Toinen tutkimussuunta painottaa miesten ja naisten välisiä luontaisia eroja seksuaalisuuden fysiologiassa ja psykologiassa. Tutkimustakin on perusteltua kritisoida, sillä seksitapojen monipuolistuessa yhdyntä ei ole välttämättä lainkaan aina se olennaisin tilanne, jossa orgasmeja havitellaan ja koetaan.

Orgasmien määrän nostaminen tasa-arvo-ongelmaksi on aika erikoinen lähestymistapa asiaan, sillä orkkujen ja seksuaalisen nautinnon katsotaan yleensä kuuluvan seksuaalisen autonomian piiriin. Myös seksuaalioikeudet sijoittavat sen yksilön vapauden ja päätäntävallan kontekstiin, sillä Seksuaalioikeuksien julistuksessa puhutaan nautinnollisten kokemusten mahdollisuudesta seksuaalisen hyvinvoinnin yhteydessä.

Seksuaalinen nautinto on siis negatiivinen oikeus, joka kuuluu mahdollisuuksien tasa-arvon piiriin. Absoluuttinen orkkujen määrän laskeminen tasa-arvon mittarina vihjaa, että jollakulla, esim. valtiolla, olisi jonkinlainen velvollisuus orkkujen määrän lisäämiseen.

Tässä mielessä orkkujen määrä ei siis ole tasa-arvo-ongelma, eikä oikeastaan tasa-arvokysymys lainkaan, mikäli yhteiskunta ei ole asettanut minkäänlaisia esteitä kenenkään nautinnon tavoittelulle. Nykyisessä yhteiskunnassamme erilaiset mahdollisuudet nautinnon tavoitteluun ovat jokaiselle yksilölle saatavilla, vaikkakin on selvää, ettei kaikilla ole tasaveroisia voimavaroja nautinnon tavoitteluun.

Vapauden piiriin kuuluvissa asioissa valtion ei kuitenkaan tarvitse suoraan tällaisia voimavaroja lisätä, kunhan huolehditaan siitä, että tarpeettomat esteet poistetaan. Sukupuolten välisen tasa-arvon sijaan olisinkin enemmän huolestunut niistä seksuaalisen hyvinvoinnin esteistä, joita esimerkiksi sukupuolivähemmistöt tai vammaiset ihmiset kohtaavat.

Rakenteellisten tasa-arvokysymysten kohdalla Nykäsen linja osuu lähemmäs oikeaa. Seksuaalista hyvinvointia (osana seksuaalioikeuksia) on täysin perusteltua tukea toiminnalla, joka kasvattaa yksilöiden voimavaroja myös seksuaalisuudesta nauttimiseen. Tällaisessa toiminnassa on kyse esimerkiksi seksipositiivisuudesta, kokonaisvaltaisesta seksuaalikasvatuksesta ja panostamisesta seksuaaliongelmien ratkaisemiseen ja hoitoon.

Tämä ei kuitenkaan ole varsinaista sukupuolten tasa-arvoon kohdistuvaa työtä, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoa tuottavaa ja kasvattavaa pohjatyötä. Itse orkkujen hankkiminen on edelleenkin jokaisen oma tehtävä ja valinta. Valtion määräämillä kiintiöorkuilla tuskin päästään toivottaviin lopputuloksiin, vaikka ihan sievän bdsm-seksifantasian siitäkin voi kehitellä orkunmetsästyksen tueksi!

Kartalla seksistä!

RFSU julkisti tiistaina (17.4.) seksuaalikasvatusvideon Kartalla seksistä. Se on suomennos 2010 julkaistusta Sex på kartan -videosta, joka on saanut Ruotsissa sekä opettajilta että nuorilta erinomaista palautetta.

Kartalla seksistä on suorapuheinen, selkeä ja positiivinen puolituntuinen animaatio seksuaalisuuden perusasiosta ja seksielämän aloittamisesta. Se käsittelee niin terveysasioita kuin seksitapoja ja nautintoakin. Erityistä siinä on se, että seksi esitellään hyvänä, iloisena ja monimuotoisena asiana ilman kieltoja tai toppuuttelua.

Elokuvan julkistustilaisuudessa puhunut Hans Olsson Sex på kartanin tuotantotiimistä totesi, että he halusivat tarkoituksella välttää perinteistä negatiivissävyistä terveysvalistusta ja valitsivat iloisen nautintoa ja seksuaalioikeuksia korostavan näkökulman.

Uusi näkökulma on todella tervetullut suomalaiseen seksuaalikasvatukseen. Perinteinen terveysvalistus näkee seksin ongelmien, uhkien ja vaikeuksien alueena. Elokuva puolestaan esittelee mahdollisuuksia, iloa, nautintoa ja osaamista. Lisäksi siinä otetaan hienosti huomioon ihmisten erilaisuus niin seksitavoissa kuin seksuaalisessa suuntautumisessakin.

Välittömästi käynnistynyt julkinen keskustelu on tavanomaista seksuaalikasvatuksen ympärillä vellovaa vähällä tiedolla ja ymmärryksellä käytävää nahistelua. Yllätyksellisempää on Vanhempainliiton tyly kielteinen kanta elokuvaa kohtaan. Liiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila syyttää RFSU:ta "pinnalliseksi kaupustelijaksi", joka koettaa edistää kaupallisia intressejään lasten ja nuorten kustannuksella. 

Kurttilalta lienee unohtunut, että liiketoiminnastaan huolimatta RFSU on maailman vanhin seksuaalikasvatusta edistävä asiantuntijajärjestö, josta moni maa on ottanut oppia seksuaalikasvatusta rakentaessaan.

Kenen etua Vanhenpainliitto oikein ajaa? Kannanoton perusteella vaikuttaa siltä, että liittoa kiinnostaa enemmän omien arvokäsitystensä pönkittäminen kuin lasten ja nuorten etu tai asiallinen keskustelu seksuaalikasvatuksesta. Liitto yrittää esiintyä kaikkien vanhempien äänitorvena, mutta onneksi aktiivien mielipide ei ole kaikkia vanhempia edustava.

Seksuaalikasvattajien keskuudessa niin Suomessa kuin maailmallakin on todettu, että suora, selkeä ja häpeilemätön materiaali ja keskustelutapa toimii seksuaaliasvatuksessa parhaiten. Tästä on esimerkkinä mm. Hollannin linja - varhain, paljon ja suoraan - sekä Britanniassa tehdyt uudet avaukset tällä rintamalla ja Yhdysvalloissa monet sikäläisen häveliäisyyden kriitikot katsovat Euroopan avaramielistä seksuaalikasvatusta kaihoten.

Myös julkistamistilaisuudessa kuullut 8-luokkalaiset nuoret kannattivat yksimielisesti ja auliisti elokuvan tapaa käsitellä seksuaalisuutta. Taitaa olla niin, että seuraava seksuaalikasvatuselokuva pitääkin suunnata umpimielisille vanhemmille...

***

Aihetta on käsitelty myös Ilta-Sanomissa, Iltalehdessä, Uudessa Suomessa, Nelosella ja Rönsy-blogissa. Kotimaa 24 kiinnittää huomiota siihen, että elokuvan lesbotyttö on nimetty Anniksi. Liekö tämä vastaveto inhottavan Älä-alistu -kampanjan Annin näkemyksille homoseksuaalisuudesta?

Kiusallinen pulma

Huomautus: Kun kirjoitan tässä tekstissa naisten ja miesten seksihaluista, tarkoitan tilastollisia yleistyksiä. En halua toistaa sitä joka välissä, koska tekstistä tulisi karmeaa luettavaa...

***

Feministiseen ajatteluun kuuluu usein väittämä, jonka mukaan naisten seksuaalinen halukkuus ei ole sen vähäisempää kuin miestenkään. Lisäksi kyseisessä aatteessa ajatellaan monesti, että feminismi ajaa naisten seksuaalista vapautumista ja on ollut tärkeä myötävaikuttaja sille koko historiansa ajan.

Kuitenkin sosiologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että keskimäärin naiset laittavat seksinautinnoille huomattavasti vähemmän painoarvoa kuin miehet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että yhä on vallalla kulttuuri, jossa miehet tekevät naisille toistuvia aloitteita ja naiset keskittyvät torjumaan niitä miltei samaan tahtiin. Yleistäen, miehet olisivat valmiita ryhtymään irrallisiin seksisuhteisiin hyvin helposti - naiset eivät ole.

Suomessa mikään ei estä naisia harrastamasta seksiä niin paljon kuin he vain haluavat. Seksin saaminen on naisille myös melko helppoa, kunhan vain ryhtyy tekemään aloitteita. Miksi siis seksinautinnot eivät saa naisia liikkeelle? Joutuuko feminismi kenties kiusallisesti luopumaan jommasta kummasta olettamuksestaan?

Monet seksuaalimyönteiset feministit (kuten Anna Kontula ja Virginia Despentes) ovat sitä mieltä, että valtavirtafeminismin projekti naisten seksuaalisena vapauttajana on mennyt pieleen ja päätynyt konservatiiviseen seksikammoon pyrkiessään suojelemaan tyttöjä "pahoilta" miehiltä. Tämä selittäisi osaltaan naisten nihkeyden seksiseikkailuihin.

Feminismin puutteet eivät kuitenkaan riitä lopulliseksi selitykseksi esimerkiksi Clarkin ja Hatfieldin klassikkotutkimuksen tuloksille, jossa yksikään naisista ei tarttunut seksiä ehdottaneen miehen tarjoukseen. Miehistä yli 70% olisi lähtenyt siltä seisomalta. Itse arvelen, että kummatkin feministiset ajatelmat ovat väärässä - naisia eivät irralliset seksinautinnot kiinnosta yhtä paljon kuin miehiä JA feministinen vapautumisen projekti on jäänyt pahasti puolitiehen.

Pulma on tietysti kiusallinen feminismin aatteellisen koherenssin kannalta, mutta käytännössä vieläkin kiusallisempi satunnaisista seksisuhteista pitävien miesten kannalta. Vonkaamiselle ei siis näy loppua, ellei seksuaalikulttuurimme saa niskaotetta biologisista taipumuksistamme.

Lännen nopein tykki

Miksi orkkuherkkyys katsotaan usein naisilla eduksi ja miehillä haitaksi?

Juu juu, tiedetään että virallinen sukupuoliyhdyntä tarvitsee toteutuakseen kestävää stondista. Tämä totuus ei kuitenkaan riitä vastaamaan kysymykseen tyhjentävästi. Vielä on jossakin koira haudattuna. Nautinnollista ja tyydyttävää seksiä ajatellen alkukysymyksen olettamus vaikuttaa kummalliselta.

Vanha kunnon sisään-ulos -temppu on ilman muuta kivaa, mutta ei välttämätöntä hyvään seksiin. Merkittävä osa naisista saa parhaat värinät klitoriksen hieromisesta, eikä yhdyntä ole siinä lainkaan ykköskeino. Nopeasti laukeavan henkilön kanssa voipi myös olla kiintoisaa harrastaa erilaisia kiusoitteluleikkejä ja pika- tai salaseksiä mitä erilaisimmissa paikoissa. Nopeudesta voi olla myös ylpeä.

Ja he jotka kokevan nopeutensa ongelmaksi, voivat saada siihen nykyisin tepsivää hoitoa. Aiemmin ajateltiin, että nopeuden selitykset ovat pitkälti psykologisia, mutta nykyinen urologia on osoittanut monessa tapauksessa vikkelyyden olevan fysiologista perua - ja miksei olisi, sillä evolutiivisesta näkökulmastahan nopea tykki on hyvin käyttökelpoinen ase jälkeläisten tehotuotantoon. Fysiologisiin ongelmiin on helpompi kehittää tepsiviä hoitoja kuin psykologisiin, lisäksi avuksi löytyy erilaisia konsteja pidätysharjoituksista puuduttaviin suihkeisiin...

Voitaisiinko asennoitumista muuttamalla nähdä nopeus ominaisuutena, joka mahdollistaa erilaisia nautintoja ja seksin muotoja, ei ainoastaan ongelmana?

Lisäys:

Tähänkin asiaan saattavat vaikuttaa stereotyyppiset sukupuoliroolit seksissä. Usein miehelle oletetaan jonkinlainen velvollisuus ohjata lemmiskelyhetken tapahtumia, kun nainen voi ottaa ongelmitta passiivisen roolin. Suorittajamiehelle on saavutus saada nainen laukeamaan, ja jos se tapahtuu helposti, niin miehen suoritustaakka kevenee kerralla. Mitä jos ajateltaisiinkin nurinkurisesti seksin ohjaamista naisen velvollisuutena ja miehen laukeamista naisen saavutuksena? Jos mies voisikin halutessaan vain maata sängyllä ja ottaa kosketuksia vastaan? Ajatusleikin tarkoitus on vihjata, että osa "ongelmistamme" seksin parissa saattaakin johtua asenteistamme ja oletuksistamme, joista emme osaa irtautua.

Pohdiskellen...
Speedy Gonzales