Rakkauden tragedia

Jos rakkaus on ihmisten välisistä siteistä suurin ja arvostetuin, niin miksi valtaosassa ihmissuhteista toisen vapauden rajoittaminen merkitsee lopulta enemmän kuin rakkauden säilyminen? Onko kyse tekopyhyydestä, itsepetoksesta vai vallanhalusta - vai kaikista yhdessä?

Uskollisuuden vaatimus rakkaussuhteessa on outo paradoksi. Valtaosa ihmisistä nostaa rakkauden jalustalle, mutta halu kontrolloida kumppanin tekemisiä ohittaa käytännössä rakkauden mennen tullen. Joissakin tapauksessa kontrolli saa aivan naurettavia mittasuhteita, kun yhteisen arjen järjestämisestä tulee taistelutanner.

Kliseiksi muodostuneet taistelut sukkien sijoituspaikasta ja wc-kannen asennosta ovat vain pieni raapaisu siihen raadolliseen vallankäytön maailmaan, joka suhteissa voi ajoittain vallita. Vaikka arki sujuisikin mallikkaasti, vallanhalu iskee päälle viimeistään seksuaalisista haluista ja tunteista puhuttaessa.

Jos oma kumppani alkaakin vilkuilla toista, niin rakkaus jää nopeasti toissijaiseksi asiaksi kun seksuaalisuuden omistusoikeudesta ryhdytään keittämään kriisiä. Toinen kriisin paikka on parisuhteelle korvamerkittyjen tunteiden ilmaiseminen sen ulkopuolelle. Toisilla kontrollimoodin laukaisijaksi riittävät pelkät vilkaisut väärään suuntaan, toiset tarvitsevat raskauttavaa todistusaineistoa.

Eksklusiivisen eli poissulkevan parisuhteen paradoksaalinen tilanne on siinä, että ihmisen seksuaaliset ja emotionaaliset taipumukset eivät ole ekslusiivisia - eivät biologisesti eivätkä kulttuurisesti. Kaikissa kulttuureissa, joissa monogamiaa esiintyy, on myös vahvoja kulttuurisia rakenteita, joilla monogamista normistoa kierretään. Ihmiset siis toteuttavat seksuaalista ja emotionaalista vaihtelunhaluaan jopa kuoleman uhalla kaikista synkimmissäkin sortoyhteisöissä, kuten esimerkiksi nyky-Iranissa.

Kumppanin tekemisten vartioiminen, sanktioiminen ja kriisiyttäminen tuntuvat olevan seksin ja tunne-elämän suhteen valtavan paljon suurempia asioita kuin keskinäinen rakkaus. Pitäisikö nykyään palata rehellisyyden nimissä vanhaan Levi-Straussin määritelmään, jonka mukaisesti parisuhde tarkoittaisi "puolisoiden yksityisoikeutta toistensa seksuaalisuuteen"?

Tällöin parisuhteissa vallitseva vallankäyttö, kiristys ja keskinäinen kauhun tasapaino tulisi selkeästi sanoitetuksi. Samalla rakkaudesta puhumisen voisi jättää niille, jotka ovat valmiita rakastamaan toisia ilman vallankäyttöä, omistamista ja kahleita.

Bjarnen aivoliito

Ilmeisesti helle on ollut ihmisille liikaa, sillä keskustelu avioliittolaista on päässyt salakavalasti kuumenemaan kesälomien aikana. Tulevista vaaleista povattiin kiinnostavia juuri tämän asian takia, mutta kieroimman kortin käyttivätkin tutkapari Kallis & Huovinen!

Uhkailu ja kiristys ovat tyypillisiä kasvatuksen ja politiikan keinoja. Uhkaus siitä, että kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan on kuitenkin siitä lystikäs, että monet uskonnottomat ja seksuaalivähemmistöjen edustajat ovat toivoneet moista muutosta jo vuosia.

Tietenkin uhkauksen kohderyhmä on ne kansalaiset, jotka eivät muuten seuraa keskustelua, mutta säikähtävät että eikö kirkkohäitä enää saakaan järjestää. Kauheaa kun ne homot vievät meiltä meidän oikeudet...

Vihkimisoikeudessa ei kuitenkaan ole kysymys hääseremonioista, vaan juridisesta toimesta, jolla uusi siviilisääty merkitään väestörekisteriin. Uhkaus on siis varsinaisesti tyhjä. On lopulta ihan sama, mikä viranomainen viralliset merkinnät tekee. Kirkko voi järjestää rituaalejaan ihan samaan tapaan vaikka sillä ei viranomaisen toimivaltaa olisikaan.

Koko avioliittolain yksi keskeinen ongelma on siinä, että vain tietyillä uskonnollisilla yhteisöillä on ollut historiallinen etuoikeus vihkimisten järjestäjänä. Tämä etuoikeus on jättänyt muut uskonnolliset järjestöt ja maalliset toimijat epätasapuoliseen asemaan. Toinen ongelma on tietysti avioliittolain sitominen sukupuoleen, mikä myös perustuu uskonnollisiin käsityksiin.

Ratkaisuja pohtiessa on hyvä kysyä, mikä tarkoitus on sillä, että valtio ylipäätään puuttuu yksilöiden välisiin henkilökohtaisiin sitoumuksiin säätelemällä avioliiton muotoa. Usein esitetty peruste on perheiden ja lasten aseman tukeminen antamalla avioliitossa oleville erilaisia etuja ja oikeuksia.

Tämä peruste ei kuitenkaan riitä selittämään sitä, miksi avioliittolaki on sukupuoleen sidottu tai rajoitettu pelkästään kahden ihmisen välille. Lapsen etuja määrittelee tehokkaasti huoltajuuteen ja lasten suojeluun liittyvät lait, joten valtiolla on ollut jokin intressi myös myös parisuhteen muodon säätelemiselle.

Yksi selitys on ilman muuta se, että avioliitto nykymuodossaan on historiallinen jäänne ajasta, jolloin liitot solmittiin ikuisiksi jumalan kiiluvan silmän alla seurakunnan toimittaessa moraalinvartijan virkaa.

Tässä valossa koko laki olisikin syytä laittaa tiukkaan syyniin ja pohtia, millä tavoin oikeudenmukainen ja liberaali yhteiskunta voi lainsäädännöllä yksilöiden välisiin ihmissuhteisiin puuttua, ja millä perusteilla tietyt suhteet nauttivat valtion tarjoamia etuja ja oikeuksia, mutta toiset eivät.

Seksuaalioikeuksia poljetaan Suomessakin

Seksuaalioikeuksia koskeva tekstini julkaistiin 29.6.2010 Hesarin pääkirjoitussivulla. Tekstin verkkoversio löytyy täältä!

Hesarin keskustelu aiheesta on ollut tähän mennessä valitettavan niukkaa mutta varsin asiallista. Paras pala on kuitenkin ehdottomasti seuraava tuskan parahdus:

"Enkä oikein ymmärrä, miksi jollekin Tommi "vaihdetaan Raamatut pornoon" Paalaselle pitää taas kerran antaa mediatilaa. Liekö Paalasen toiveena oikeasti laskea ikärajoja 13-/15-vuoteen ja tehdä pornosta, ryhmäseksistä ja sadomasokismista kansanhuvia, vai onko kyseessä sittenkin miespuolinen Tukiainen/Aitolehti, josta on kiva päästä mediaan kohauttamaan."

Voinen sukunimeeni viitaten alkaa vastedes käyttämään lempinimeä "Paksu". ;o)

Sadomasokismi ja väkivalta

Malmössa on parhaillaan käynnissä esitutkinta tapauksesta, jossa 16-vuotias tyttö ja 32-vuotias mies harrastivat sm-seksiä. Uutisen mukaan tyttö oli itse lähestynyt miestä kirjeitse ja pyytänyt itseään "hyväksikäytettävän ja nöyryytettävän". Myöhemmin tytön sukulaiset veivät tapauksen poliisille saatuaan tietää tapahtuneesta.

Jutusta tekee erityisen kiinnostavan se, että tapauksen syyttäjä haluaa selvittää, missä menevät yhteiseen suostumukseen perustuvan väkivallan rajat. Nyheter24:n uutisessa mainitut häkissä pitäminen, piiskaaminen ja nänninipistimet eivät tosin vielä kovin pitkälle väkivallan alueelle ulotu.

Valitettavasti tapauksen asiallista käsittelyä varjostaa henkilöiden välinen ikäero, joka ainakin verkkokeskustelussa tulee toistuvasti pääasiaksi itse sadomasokismin sijaan. Kuitenkin lain mukaan 16-vuotias on täysin vapaa päättämään omasta seksuaalisuudestaan. Ruotsissa "suojaikäraja" on vuoden Suomen vastaavaa alempi: 15-vuotta.

Sadomasokistisen seksin rinnastaminen väkivaltaan perustuu yleensä väärinymmärrykselle ja seksiä koskeville ennakkoluuloille. Väkivaltakeskustelu käynnistyy sadomasokistisen seksin yhteydessä todella pienistä asioista, vaikka yhteiskunnassamme harjoitetaan täysin sallitusti vapaaottelua ja jääkiekkoa - Duudsonien sekoiluista puhumattakaan...

Ennakkoluuloista kertoo myös äskettäin mediassa ollut hässäkkä kristillisdemokraattien kansanedustaja Leena Rauhalan reaktioista wiccalaisuudesta kertovaan nuortenkirjasarjaan. Rauhala nosti erityisesti esille sarjan ensimmäisessä osassa esiintyneet muutamat viittaukset alastomuuteen ja sadomasokismiin. Kaj Sotala vastasi hänelle erinomaisesti (ja varsin pisteliäästi), että sadomasokismin mainitseminen tuskin turmelee teini-ikäisiä - sen sijaan seksuaalisuudesta - myös sadomasokismista - olisi keskusteltava nuorten kanssa mahdollisimman avoimesti.

Kristillisdemokraateille ja muille sadomasokismistä peljästyneille olisi saatava teroitettua, että vapaaehtoiset seksileikit eivät ole väkivaltaa. Eivät, vaikka niihin liittyisi nöyryyttämistä tai ruumiin kurittamista. Mikäli vakavia pysyviä vammoja ei tuoteta, niin jokaisella on oikeus käyttää omaa kehoaan haluamallaan tavalla, vaikka joitakuita muita toiminta kummastuttaisikin.

Pornosta ja yhteiskunnasta

Pornotempauksen jälkimainingeissa minulta on useaan otteeseen pyydetty lähteitä pornoa koskeviin tutkimuksiin. Laitan tähän merkintään muutaman linkin aiheesta kiinnostuneille.

Kvantitatiivisen pornotutkimuksen kärkeä edustaa veteraaniseksologi Milton Diamondin review-tutkimus. Siinä kootaan tietoa useista pornoa sivuavista tutkimuksista ympäri maailmaa. Tutkimuksesta on myös julkaistu populaarimpi artikkeli The Scientist -lehdessä.

Pornon vaikutuksista väestötasolla on julkaistu kaksi puheenvuoroa, jotka esittävät, että pornon saatavuus vähentää seksuaalista väkivaltaa. Kyseessä on oikeustieteen professori Anthony D'Amaton sekä Todd Kendallin paperit. Näitä tuloksia on myös kritisoitu, mutta kriitikot ovat todenneet, että myöskään päinvastainen ei näyttäisi pitävän paikkaansa: pornon saatavuus ei lisää seksuaalirikoksia.

Yhteiskunnallisesti katsoen voisi todeta, että avoin seksuaalikulttuuri ja naisten tasa-arvoinen asema ovat merkittäviä tekijöitä seksuaalirikosten vähenemisessä. Tästä vihjaavat myös luvut, joiden mukaan maahanmuuttajat ovat yliedustettuina seksuaalirikostilastoissa. Ehkä seksuaalisen kaltoinkohtelun esiintyminen uskonnollisissa yhteisöissä kertoo myös jotakin siitä, millaista seksuaalisuutta tiukka seksuaalinormisto ja patriarkaalinen vallankäyttötraditio voivat tuottaa.

Nuorista puhuttaessa pornolla pelottelu nousee helposti pintaan. Äskettäin Iltalehden jutussa haastateltu feministisosiologi Michael Flood väitti, että pornoa katsovasta nuoresta tulee todennäköisemmin raiskaaja. Yhdysvaltain psykologiliiton jutussa otetaan asiaan paljon maltillisempi kanta, sillä olemassa olevat tutkimustulokset eivät anna aihetta niin suoraviivaisiin johtopäätöksiin kuin Flood esittää.

Mediatutkimuksen näkökulmasta tehdyn pornotutkimuksen kulmakivi on Linda Williamsin toimittama Porn Studies. Kannattaa myös tutustua kotimaiseen tutkimukseen, kuten Susanna Paasosen julkaisuihin sekä Pornoakatelmia-tutkimusprojektin artikkelikokoelmiin Pornoakatemia! sekä Jokapäiväinen pornomme.

Osmo Kontulan artikkeli pornosta Duodecimin Seksuaalisuus-kirjassa tarjoaa yleistietoa aiheesta seksologisen tutkimustiedon tukemana. David Loftuksen Watching Sex on oiva katsaus pornon käyttäjien mielenliikkeisiin. Pikakelaus uuden ajan pornohistoriaan löytyy täältä.

Filosofista ja räväkkää keskustelua pornosta tarjoaa seksin filosofian suurmies Alan Soble teoksessaan Pornography, Sex and Feminism. Teoksen ärpäkkäästä tyylistä kertoo esimerkiksi tämä kirja-arvio.

Käsittelen pornoa filosofiselta kantilta myös omissa kirjoituksissani. Kritisoin feminististä esineellistämisväitettä Wider Screen -verkkolehden artikkelissani. Lisää kirjoituksiani löytyy tästä blogista hakusanoilla porno ja pornoistuminen.