12.11.2015

Mansplaining ja sukupuolinaivismi


Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.


Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäyksenä tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 


Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem -derailing-taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut. Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.


On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos hyvästä haastattelusta Helsingin sanomiin!
Olen ollut kaksi vuotta parisuhteessa ja ollut kaksi kertaa ihastunut parisuhteemme ulkopuoliseen henkilöön. Kenellekään en ole uskaltanut asiasta moraalisaarnan pelossa kertoa, mutta huomaan henkisesti liukuvani poispäin poikaystävästäni.
Oli helpotus huomata, etten ole mikään kummajainen ja että joku ulkopuolinen sanoi, etten edes tarvitse mitään synninpäästöä koska en ole tehnyt mitään väärää.
Täytynee tutustua enemmän sexpon materiaaleihin. Häpeä, itsesyytökset, moraalisaarnat ja syntinen olo ovat leimanneet seksi- ja ihmissuhteitani niiden alkuajoista saakka, eli minun tapauksessani vuosikymmenen. Eiköhän olisi jo aika laittaa niille stoppi.