Anu Silfverberg tanssahtelee heikoilla jäillä Hesarin NYT-liitteen kolumnissaan, kun hän rinnastaa seksinuken kanssa elävän miehen ja Intian joukkoraiskaukset. Hänen mielestään taustalla on sama mekanismi, kulttuurisesti rakentunut toiseuden käsitys. Silfverberg selittää asian näin:
Sekä ihmisen korvaamisen nukella että ihmisen raiskaamisen mahdollistaa
oletus, että kohde poikkeaa ratkaisevasti tekijästä itsestään.
Valitettavasti tämä selitysmalli ei pysty selittämään erilaisten raiskaustapausten erilaisia motiiveja, eikä sitä, miksi nukkemiehen toiminta kuitenkin eroaa olennaisesti raiskaajan toiminnasta. Silfverberg tulee sotkeutuneeksi feminismille tyypilliseen ongelmaan: yksinkertaistavien sukupuolittavien selitysmallien käyttöön monimutkaisten ilmiöiden tarkastelussa. Kornia on se, että hänen arvostelemansa miesaktivistit harrastavat täysin samaa virheellistä taktiikkaa.
Kriminaalipsykologisen tutkimuksen mukaan raiskauksen tekemiseen on monia eri reittejä. Raiskaajia ei yhdistä mikään mystinen "toiseuden ajatus", vaan raiskauksien motiivit ja olosuhteet vaihtelevat. Myöskään kaikki naiset toisiksi kokevat eivät päädy rikollisiin tekoihin tai kohtele kanssaihmisiään huonosti, joten toiseus ei onnistu selittämään kanssaihmisiin kohdistuvaa julmuutta kovinkaan kattavasti.
Jotkut raiskaajat päätyvät tekoonsa pitkän suunnittelun pohjalta, toiset puolestaan lipsahtavat omista moraalinormeistaan tilaisuuden tullessa eteen. Joidenkin motiivina on seksi, toisten alistaminen ja kolmansien puhdas satuttamisen halu. Ääritapauksissakin, sadististen raiskaajien kohdalla, osa pitää naisia toisina, mutta osa ymmärtää kirkkaasti, että naiset ovat samanlaisia kuin he. Itse asiassa ymmärrys siitä, että naista sattuu, on heille keskeinen osa nautintoa.
Myös kulttuuriset normit ja sukupuolikäsitykset vaikuttavat raiskauksiin. Jos naista todella pidetään kulttuurissa alempiarvoisena tai selkeästi toisena, on mahdollista, että se vaikuttaa raiskauksien ja muun naisiin kohdistuvan väkivallan ja mielivallan yleisyyteen. Toiseus on kuitenkin kulttuurisen tason selitysmalli, se ei selitä pitävästi toimintaa yksittäisissä tapauksissa, eikä sen perusteella voida laatia kovinkaan yksityiskohtaisia malleja ihmisten käyttäytymisestä. Onhan monissa naisia halveksuvissa kulttuureissa myös miehiä, jotka kohtelevat naisia hyvin ja jopa vastustavat kulttuurin umpimielistä asenneilmapiiriä.
Silfverbergin ongelmanasettelussa jää selitystä vaille kysymys: Miksi sosiaalisesti rajoittunut nukkemies hankki itselleen kumppaniksi seksinuken eikä juokse raiskaamassa naisia, vaikka häntä kolumnistin mielestä yhdistää raiskaajiin naisten käsittäminen toisina, itsestä olemuksellisesti erilaisina olentoina?
Siksi, että yksilön persoonallisuus, luonteenpiirteet, kasvatus ja eettiset käsitykset ovat huomattavasti keskeisempiä käyttäytymistä sääteleviä ominaisuuksia kuin naiskäsitys tai kokemus toiseudesta. Asian voi vääntää rautalangasta toteamalla, että vaikka eläimet ovat ilmiselvästi "toisia", eri ihmiset kohtelevat niitä hyvin eri tavoin toiseuden kokemuksesta riippumatta. Toiseus on vain yksi käsitys ja asenne monien muiden joukossa, eikä se yksin riitä selittämään, miksi joku on eläinten ystävä ja joku julma rääkkääjä.
Nukkemiehen erottaa raiskaajasta tietysti myös se tosiasia, että hän ei ole raiskannut. Viime kädessä vastuu teoista on jokaisen yksilön harteilla. Vaikka nukkemiehellä olisikin sosiaalisia tai mielenterveyden ongelmia, ei hänen toimintaansa voi rinnastaa raiskauksiin edes taustalla olevien käsitysten tasolla, sillä raiskauksessa keskeisintä on henkilön oma valinta ylittää eettinen raja ja vahingoittaa toista ihmistä.
Tehty valinta ja sen eettisyys on paljon merkittävämpi nukkemiestä ja raiskaajaa erottava tekijä, kuin heitä mahdollisesti yhdistävä abstrakti käsitys toiseudesta. Vaikka Silfverberg vakuuttelee pohdiskelevansa asiaa viattomasti ja kirjoittaa kokevansa itsekin rinnastuksen epäreiluna, tulee hänen ajattelustaan selittelyistä huolimatta sellainen kuva, että on tyydyttävää "potkia vähän kehitysvammaista" ja "haukkua outoa". Nukkemies ei ole missään tapauksessa ansainnut rinnastamista raiskaajaan.
Tein lämpimässä suihkussa istuessani pienen teologisen tutkielman ja päädyin seuraavaan lopputulokseen: Jos kristittyjen jumala näkee aina kaiken, niin jokainen seksiakti on käytännössä pornoa, myös yksityisesti tai salaa harjoitetut. Voin siis kutsua itseäni - ja melkein kaikkia muitakin - pornostaroiksi. Jiihaa!
Olen usein arvostellut amerikkalaista seksihysteriaa ja seksin skandalisoimista. Taustalla on ollut tunne siitä, että Suomessa asiat olisivat jotenkin paremmalla tolalla. Tämä on ollut kaiketi hyväuskoista isänmaallisuutta, jossa oma maa ja kulttuuri näyttäytyvät jollakin perustavammalla tavalla viisampina kuin kaukaiset seksihysteerikot. Valitettavasti asia on toisin.
Viimeisin seksihysterian uhri on City.fi:n seksibloggaaja Melissa Mäntylä, joka sai kenkää lastenhoitajan paikalta päiväkodista. Syynä on lehden mukaan se, että joku päiväkotilasten vanhemmista louhahti tajuttuaan, että lastenhoitaja juttelee avoimesti seksistä verkossa.
Aiemmin esimerkiksi Ilkka Kanervan ja Milla Jaakkolan tapauksissa seksihysteriaan pohjautunut ajojahti on johtanut heidän kannaltaan vakaviin seurauksiin. Myös muita politiikassa toimivia henkilöitä on ahdisteltu heidän seksi- tai ihmissuhteidensa vuoksi. Tämä on trendi, jonka toivoisin hiipuvan, mutta valitettavasti siltä ei näytä.
Mäntylän tapaus herättää kysymyksen siitä, millä tavoin seksibloggaaminen olisi este lastenhoitajan työlle? Tapauksessa erottamisen perusteeksi oli kerrottu nimenomaan blogi, ei esimerkiksi Mäntylän hillitön käytös työssään. Työn ulkopuolella käydyn blogikeskustelun ei pitäisi vaikuttaa työkelpoisuuteen mitenkään, eikä blogikirjoittelu ole laillinen irtisanomisperuste, ellei blogissa herjata työnantajaa tms.
Päiväkotilapsen vanhemman ilmaisema närkästys on seksuaalikielteisyyttä puhtaimmillaan. Valitettavasti tässä tapauksessa perusteeton seksiangsti sai vastakaikua päiväkodin johdossa. On mielivaltaista ja alhaista viedä toiselta työ omien ennakkoluulojen takia. Jos tällaiset omiin arvoihin liittyvät sattumanvaraiset irtisanomisperusteet kelpuutetaan, niin kuka tahansa voi olla seuraavaksi vasaran alla - ihmisillä kun on kaikenlaisia arveluttavia harrasteita, jotkut kun ovat esimerkiksi kokoomuslaisia, tanhun harrastajia tai kristittyjä...
Seksillä on yhä joihinkin ihmisiin niin maaginen vaikutus, että se riittää sokaisemaan heidän arviointikykynsä kokonaan. Tässä tapauksessa seksuaalisuuden ilmaiseminen tekstuaalisesti valittajan ja päiväkodin johtajan arvojen vastaisella tavalla riitti tahriintumiseen, joka hyökyi täysin Mäntylän ammatillisen pätevyyden tai muiden ominaisuuksien ylitse. Tämän johdosta hänen perusoikeutensa sivuutettiin tuosta vain.
Tällainen on hämmästyttävän primitiivistä ajattelua. Päiväkodin johtajan päätös edustaa suorastaan fasistista ajattelua, jossa oman arvoviitekehyksen turvin voidaan sortaa toisia ihmisiä, jos he ovat toimineet "väärällä" tavalla suhteessa arvioijan omiin käsityksiin. Tällä ajatusrakenteella on iljettävä kytkentä vakavampiin viharikoksiin, jotka noudattavat taustallaan aivan samanlaista logiikkaa: poikkeaminen ryhmän normeista oikeuttaa yksilön perusoikeuksien polkemisen, jopa väkivallan.
Mäntylä kertoo jutussa ajaneensa hiuksensa kiukustuneena saamastaan kohtelusta. Tarkemmin ajatellen päiväkodin johtajan ja valittajan pitäisi ajella päänsä (ja pukeutua pilottitakkiin), jotta heidät tunnistettaisiin fasisteiksi, joita he salaa ovat.
"Naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeudesta käyty keskustelu on käännetty jo niin, että se on miehiin kohdistuvaa sortoa", sanoo tuomiopäivän profeetta Arto Jokinen. Hän on TANE:ssa vaikuttava miestutkija, joka esiintyi YleX:n Etusivu-ohjelmassa keskustelemassa naisvihasta.
Vaikka Arto toteaakin keskustelun pirstaloituneen ja polarisoituneen, hän uskoo silti naisvihan olevan nousussa 2000-luvulla. Itse olen toista mieltä. Tasa-arvon ja liberaalin seksuaalikulttuurin voittokulku jatkuu nuorempien sukupolvien myötä, mutta uuskonservatiivit ovat saaneet rivinsä koottua ja ovat aiempaa äänekkäämpiä.
Uuskonservatismin nousussa erilaiset internetyhteisöt ovat avainasemassa. Samanmielisten keskustelukerhot vahvistavat änkyräasenteita ja internet tarjoaa niille julkaisukanavia suoraan kotisohvilta eetteriin. Kotimaan keltaisen lehdistön skandaalinhakuisuus ja sosiaalisen median kauhistelupiirit tekevät yhden takahikiän änkyrän aivopieruista kansallisen keskustelunaiheen.
Ei nykyinen asenneilmapiiri silti ongelmaton ole. Tasa-arvoinen ja vapaa yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, vaan sitä pitää aktiivisesti puolustaa kurjistajia ja vallanhamuajia vastaan. Hyvän puolustaminen ei kuitenkaan ole aina niin yksinkertaista kuin toivoisi. Miten erottaa aito miesten ongelmien setviminen naisvihamielisestä änkyröinnistä tai aito maahanmuuttokriittinen keskustelu rasistisesta roskasta? Joskus ero on hiuksenhieno ja toisinaan vastapuoli sekoittaa tahallaan asiat keskustelun vaikeuttamiseksi.
Hyvä esimerkki ongelmasta on radiokeskustelussa esiin noussut aihe miesten vaikeuksista löytää kumppania. Karkeimmillaan ongelman on esitetty johtuvan naisten nirsoilusta, mutta Arto kertoo säihkyvässä sotisovassaan asian olevan toisin: naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei voi kutsua nirsoiluksi.
On aivan totta, että yksisilmäinen syyllistäminen on turhaa, sillä monimutkaisissa ihmissuhdekysymyksissä selitykset ja ratkaisut eivät löydy sormella osoittamalla. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on tietysti koko kysymyksen taustalla. Kenenkään ei ole pakko solmia suhteita, jos ei halua.
Asian käsittely jää kuitenkin hyvin vajavaiseksi, sillä sukupuolentutkijana Arton pitäisi kyllä ymmärtää rakenteellisten kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vaikutukset asioihin. Kumppanin löytäminen ei ole pelkästään autonomisten yksilöiden rationaalista päätöksentekoa, vaan siihen vaikuttavat suuresti vallitsevat käsitykset ihmissuhteista, median ja vertaisryhmän esimerkit sekä kohtaamistilanteisiin liittyvät normit.
Sosiologisen tutkimuksen näkökulmasta voi olla ihan hyvin niin, että hypoteesi "naisten kovat kriteerit parinvalinnassa tuottavat paineita miehille" osoittautuu perustelluksi - kyseessä on sama asia kuin tahdittomasti esitetyssä "nirsoilussa". Voi myös olla, että kyse on monimutkaisemmista vaikutussuhteista tai pelkästään siitä, että kumppanin valinnan kriteerit ovat ylipäätään koventuneet. (Yksi keskustelunavaus tällä)
Seksuaalinen itsemäärääminen toteutuu kultturisessa ympäristössä sosiaalisen verkoston vaikutuspiirissä. Tarkkaan ottaen itsemäärämisoikeus ja nirsoilu eivät ole mitenkään toisilleen vastakkaisia asioita. Itsemääräminen mahdollistaa nirsoilun. On sitten täysin eri asia, nirsoilevatko naiset todella, vai onko kyse jostakin muusta.
Kumppanin löytäminen on kuitenkin niin keskeinen elämään vaikuttava tekijä ja onnistuessaan merkittävä onnellisuuden lähde, että ei ole yllättävää valintakriteerien olevan korkealla sukupuolesta riippumatta. Jos parinvalinnan kovuus kuitenkin aiheuttaa kohtuuttomia paineita ja kärsimystä, ehkä asiaan olisi hyvä jotenkin puuttua, vaikkapa ihmissuhdekasvatuksella?
Toimittaja Jarkko Sipilä on Elinkautinen-blogissaan kovasti huolissaan "törkeän väkivaltapornon" myymisestä seksiliikkeissä. Valitettavasti ansioitunut rikostoimittaja ei ymmärrä asiasta paljoakaan. Hänen puolustuksekseen on todettava, että ei ymmärrä keskiverto oikeusoppinut tai lainsäätäjäkään...
Sipilä väittää, että sadomasokistisessa pornossa esiintyvät piiskaus, steariini, pyykkipojat tai fistaus olisivat väkivaltaa. Hänen mielipiteensä perustuu pelkästään henkilökohtaiseen inhoreaktioon ja tietämättömyyteen.
Mainitut aktit (ja muut Sipilän blogissaan mainitsemat aktit) ovat sadomasokistisen osakulttuurin perusjuttuja. Kun ne toteutetaan oikein, ne eivät ole vahingollisia vaan tuottavat tekijöilleen nautintoa, vapautumisen tunnetta ja toivottua rajojen ylittämistä. Kun toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen ja suostumukseen, siinä ei ole mitään eettisesti arveluttavaa. Tämä pätee kaikkeen seksiin sen rajuudesta riippumatta.
Sipilä kutsuu sm-seksivideon sanallista kuvausta "ylitörkeäksi". Tämä kommentti paljastaa Sipilän oman position. Hän järkyttyy siitä, miltä sadomasokistinen toiminta näyttää tai vaikuttaa kokemattomalle sivustakatsojalle. Seuraavaksi hän vetoaa lainsäädääntöön ja käsityksiinsä siitä, että väkivaltaporno voisi aiheuttaa seksuaalirikoksia.
Mikään tieteellinen tutkimus ei ole todistanut pitävästi, että väkivaltaa sisältävät mediat toimisivat väkivaltaisen toiminnan aiheuttajina. Sen sijaan väkivaltatilastojen tarkastelu pitkällä aikavälillä kertoo siitä, että väkivaltaa sisältävien medioiden kulutuksen lisääntyminen korreloi väkivallan vähenemisen kanssa länsimaissa.
Tämä ei vielä todista sitä, etteikö väkivaltainen media voisi joissakin tapauksissa toimia tekojen kimmokkeena, mutta yleisesti voitaneen todeta, että keskivertokuluttaja ei mene tappamaan tai pahoinpitelemään ketään luettuaan väkivaltakirjailija Sipilän rikosromaaneja. Keskiverto sadomasokismin harjoittaja ei myöskään mene piiskaamaan ketään vastoin tämän tahtoa katsottuaan sm-pornovideoita. Ihmiset eivät ole behavioristisia robotteja.
Kauhistelu ei saa koskaan olla lainkäytön tai eettisen arvioinnin perustana. Sadomasokistisen pornon tuomitseminen siksi, että se näyttää tai tuntuu rajulta on sama asia kuin vapaaottelun tuomitseminen siksi, että se näyttää tai tuntuu rajulta. Todellisuudessa vapaaotteluissa ja urheilussa ylipäätään syntyy enemmän vahinkoa kuin sadomasokistisessa seksissä. Miksi Sipilä ei ole huolestunut urheilun "ylitörkeästä" rajuudesta?
Väkivaltapornon levittämisen kieltäminen laissa on tyypillistä epämääräistä seksuaalirikoslainsäädäntöä. Kun lainsäätäjällä ei oikein ole ollut selkeää käsitystä aiheesta, kielletään vähän jotakin sinnepäin. Myös hallituksen esitys kyseisestä laista on solmussa kieltämisen perusteiden kanssa (kts. Lakiblogin juttu aiheesta).
Kerrataan: Suostumukseen perustuva rajukin fyysinen kuritus (niin urheilussa kuin seksissäkin) on eettisesti aivan sallittua. Aktin videointi ei muuta asiaa mitenkään.
