Internetin paskamyrsky seksuaalisten lähestymisten ympärillä on taas herättänyt kivien alta ja lettojen mutaisista syvyyksistä raivoisien äärilaidan feministien insektoidilauman. Kaksi ärsyttävintä keskustelussa esiintynyttä väitettä ovat:
- Jokainen mies on raiskaaja/potentiaalinen raiskaaja/raiskauksen kannattaja
- Länsimaissa vallitsee raiskauskulttuuri
Ensimmäinen väite pyrkii alleviivaamaan, että elämme patriarkaalisessa kulttuurissa, jossa miehillä on seksuaalinen ylivalta, ja että miehet lähtökohtaisesti riistävät naisia seksuaalisesti kaikissa seksuaalisissa kohtaamistilanteissa johtuen patriarkaatin viitekehyksestä. Väitteen mukaan jokainen mies osallistuu tavalla tai toisella joko itse raiskauksiin tai ainakin kannattaa tai kannattelee kulttuuria, joka ylläpitää epätoivottua tilannetta.
Kirjaimellisesti tulkittuna väitteet ovat tietenkin vääriä "potentiaalista raiskaajaa" lukuun ottamatta. Jos se tulkitaan siten, että jokaisella miehellä on kyky raiskata, pitää se tietenkin paikkansa. Tällaisenä se on kuitenkin triviaali, sillä yhtälailla jokaisella naisella - ja kaikilla liikkumaan ja toimimaan kykenevillä tietoisilla olennoilla - on kyky raiskata.
Miehiä "raiskauksen kannattajiksi" nimittävä versio tästä väitteestä on tavallisesti muotoiltu niin yleisesti ja tarkoitushakuisesti, että juuri kukaan ei voi välttyä siltä. Esimerkiksi bloggaaja Eve's Daughter kirjoittaa muun muassa, että "mies on raiskauksen kannattaja, jos hän on koskaan katsonut pornoa".
Propagandana yllä oleva väite on samaa luokkaa kuin kristinuskon tapa tehdä ihmisistä syntisiä: valitaan jokin kaikkia ihmisiä koskettava perushalu (kuten himo) ja nimetään se synniksi. Tadaa! Yllättäen kaikki ihmiset ovat syntisiä. Tällaisilla likaisilla retorisilla tempuilla pyritään yhteiskunnalliseen alkemiaan, jolla yksi asia muutetaan maagisesti toiseksi. Juicen laulu kuningas Midaasta kertoo, mistä todella on kyse...
Toinen väite pyrkii yksinkertaistamaan seksuaalisen väkivallan erilaiset ilmentymät jonkinlaiseen yhtenäisteoriaan, jonka mukaan "väkivalta on seksuaalista ja seksuaalisuus väkivaltaista" kulttuurisessa ja miehisessä viitekehyksessä. Esimerkiksi bloggaaja Melissa McEwan rummuttaa tällaista käsitystä miltei kaikissa blogikirjoituksissaan.
Tässä on kyse samankaltaisesta poliittisesti motivoituneesta nimeämisestä kuin "raiskauksen kannattaja" -tapauksessa. Kyse on yksinkertaistuksesta, jossa monimutkainen ilmiö pyritään selittämään yhdellä prinsiipillä, joka tukee väittäjän maailmankatsomista tai poliittista agendaa. Ruotsalaiset äärifeministit käyttivät samanlaista nimeämistä tulkitessaan kaiken läheisväkivallan syyksi "miesten luontaisen väkivaltaisuuden". Kilahtaneen Eva Lundgrenin mielestä miesten väkivaltaisuuden loogisena päätepisteenä on satanistiset pikkulasten rituaalimurhat...
"Raiskauskulttuurin" todellisiksi esimerkeiksi voisivat kelvata yhteisöt tai porukat, joissa on syntynyt selkeä raiskaamista puolustava ajattelutapa. Esimerkiksi tietyt alueet Etelä-Afrikassa voisivat sopia kuvaukseen tai taannoin käsitelty pikkupitäjä pohjoisrajan tuntumassa, missä kylän miehet ja poliisi olivat yhteisymmärryksessä siitä, että tehdyt raiskaukset jäävät tutkimatta (jos joku muistaa tämän tapauksen tarkemmin, niin kommentoikaa!)
Sen sijaan koko yhteiskunnan nimittäminen raiskauskulttuuriksi on temppu, jolla pyritään paisuttamaan ja yleistämään raiskauksiin ja joidenkin yksilöiden tai ryhmien asenteisiin liittyvät ongelmat koko yhteiskunnan ongelmiksi. Tempulla pyritään lähinnä luomaan taustatukea omille ideologisille väitteille miehistä ja ongelmien suuruudesta.
Ideologisen nimeämispropagandan suurimpia ongelmia ovat käsitteiden vesittyminen ja keskustelun sabotoiminen leimaamalla. Kun mitä tahansa äärifeministien ajatteluun kohdistettua kritiikkiä voidaan nimittää raiskauskulttuuriksi tai kriitikoita raiskauksen kannattajiksi, muuttuu koko keskustelun käyminen hyvin epämiellyttäväksi. Jos kriittinen keskustelu seksuaalisesta häirinnästä, raiskaustilastoista tai raiskauksilta suojautumisesta on raiskauskulttuuria, voimme ihan yhtä hyvin laittaa kulttuuri-sanan eteen minkä tahansa määreen, joka kulttuuristamme on kohtuullisissa määrin löydettävissä ja väittää, että se on kulttuurimme keskeinen ja jopa essentiaalinen piirre.
Sama vesittyminen tapahtuu väkivallan kanssa, kun laajennamme käsitteen tarkoittamaan myös vallankäyttökonflikteja parisuhteissa (kontrollipyrkimykset väkivaltana) tai rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuden muotoja, jotka voivat vaikuttaa väkivallan ilmenemiseen (rakenteellinen väkivalta). Tällaiset vippaskonstit mahdollistavat väkivallan tuottaman voimakkaan kielteisen tunnereaktion hyödyntämisen tilanteissa, joissa ei ole kyse oikeasta väkivallasta, mutta joita väitteen esittäjä haluaa hyödyntää poliittisessa sanomassaan.
Kummallakin yllä esitetyllä väitteellä ei uskotteluista huolimatta pyritä yhteiskunnalliseen tai kriminologiseen analyysiin, vaan niitä käytetään keskustelun taustaoletuksien vinouttamiseen äärifeministien eduksi. Valitettavasti tässä on jossakin mielessä jopa onnistuttu, sillä kriittinen keskustelu seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ympärillä tuppaa aina levähtämään poteroituneeksi syyttelyksi. Tilannetta ei auta se, että uusi äreä miesliike käyttää aivan samoja retorisia strategioita.
Karkeat yleistämisstrategiat ovat ällöttäviä siitä syystä, että ne syyllistävät kaikki kohteenaan olevat riippumatta siitä, mikä on kohteena olevan oma asennoituminen tai tausta. Leimaaminen raiskareiksi on erityisen ikävää niille miehille, jotka ovat aidosti huolissaan ja/tai kiinnostuneita aiheesta - puhumattakaan siitä, että överiksi menevä raiskauspaasaus on järjenkäyttöä halveksuvaa idiotismia ja sellaisena lähinnä haitaksi itse hankkeelle eli seksuaalisen väkivallan vastaiselle työlle.
"Vaikutat kiinnostavalta tyypiltä, tulisitko kahville hotellihuoneeseeni?" Tämä lause esitettynä naiselle hotellin hississä ilta-aikaan on bloggaaja Phil Plaitin mielestä täysin sopimaton. Siinä on hänen mukaansa täysin ilmeinen hyökkäyksen uhka, predatory vibe.
Tarinan nainen on Rebecca Watson, joka osallistui puhujana skeptikkokonferenssiin ja joutui mainitun lähentymisyrityksen kohteeksi hississä. Rebecca kertoi videoblogissaan, että hän koki miehen lähestymisen hississä epämiellyttäväksi ja hän neuvoi muita miehiä välttämään sellaista.
Itse asia oli pieni sivujuonne Rebeccan videolla, mutta se nousi nopeasti Blogistanin parrasvaloihin ateistiguru Richard Dawkinsin puututtua aiheeseen blogin kommenteissa. Rikulla oli nähtävästi jäänyt sarkasmivaihde turhan suurelle kertaluvulle, sillä kommentit olivat kovin pisteliäitä verrattuna Rebeccan bloggaukseen. Oli miten oli, metakka keskittyi valkoisen, iäkkään ja rikkaan miehen ylivaltaan skeptikkopiireissä.
Valtavassa kommenttien ryöpyssä otettiin itsestään selvyytenä, että keskustelunavaus hississä oli ahdistelua ja sisälsi raiskauksen uhan. Eri mieltä olleet leimattiin nopeasti änkyröiksi, idiooteiksi tai pahuuden akselilla sijaitsevan miesliikkeen kätyreiksi. Raivo Dawkinsia, etuoikeutettua miestä, kohtaan oli suunnaton. Varsinainen tapaus tuntui jäävän keskustelussa taka-alalle.
Tapauksesta nostettiin esille erityisesti seuraavat asiat: 1) Naisesta on ylipäätään pelottavaa ja ahdistavaa olla yksin suljetussa tilassa (hississä) miehen kanssa. 2) Tällaisessa tilanteessa miehen tulisi pitäytyä puhumasta naiselle. Erityisesti henkilökohtainen kiinnostus, lähestymisyritykset tai seksiehdotukset ovat kiellettyjä. Ja 3) koska lähestyminen ilta-aikaan suljetussa tilassa voi johtaa raiskaukseen, on pelkkä lähestyminen raiskauksella uhkaamista.
Bloggaaja Phil Plait toteaa yksikantaan, että kyseessä oli "mahdollinen seksuaalinen päällekarkaus (potential sexual assault)".
Tällaiset projektiot ja tulkinnat kertovat varsin paljon bloggaajien maailmankuvasta ja seksuaalikäsityksistä. Mainittu tilannehan olisi voinut muuttua vallan toisenlaiseksi, jos olettaisimme Rebeccan reaktion tilalle mutkattoman kieltäytymisen ilman pelkoja. Koko tapaus ei enää olisi ollut mainitsemisen arvoinen. Tai vielä kiinnostavamman esimerkin saamme, jos nainen olisi vastannut kahvitarjoukseen kyllä. Lopputuloksena olisi hyvinkin voinut olla mahtava ilta tutustumisen ja ihanan seksin merkeissä.
Erilaisten mahdollisten skenaarioiden vertaileminen kertoo, että raiskauksen näkeminen ainoana mahdollisena lopputuloksena on valinta - ja hyvin synkkä sellainen. Toki Rebecca saa suhtautua tilanteeseen ihan millä tavalla hän tahtoo; ongelmana onkin blogikeskustelun asennemaailma, jossa Rebeccan pelko nostetaan yleiseksi normiksi, jonka perusteella kaikkien pitäisi toimia.
Phil Plait kirjoittaa, että tilanne oli ahdistava, vaikka miehellä olisi ollut "jalot aikeet". Tämä paljastaa, että Philin mielestä seksuaaliset aikeet ovat pahoja ja epätoivottavia, ja että viittauskin seksuaaliseen suuntaan (kokijan mielessä) tekee tilanteesta ahdistelua. Mikä kolkko kuva seksuaalisuudesta tämä onkaan!
Huomaavaisuus ja kohteliaisuus ovat ilman muuta hyveitä, joiden avulla sosiaalisesta elämästä tulee jouhevampaa. Ne eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että jokaista sanaa ja lähestymistä pitäisi harkita katastrofiskenaarion kautta. Emme voi ennalta tuntemattomia ihmisiä kohdatessamme varoa jokaista mahdollista herkkyyttä, traumaa tai pelkoa.
Kun yliherkkyys ja poliittinen korrektius yhdistetään keskustelussa haluttuun tapaan, joudumme tilanteeseen, jossa miltei kaikki romanttiset tai seksuaaliset lähestymisyritykset ovat ei-toivottua käytöstä.
Sexpo järjesti viime keskiviikkona (1.6.2011) keskustelutilaisuuden, joka käsitteli kysymystä, mitä kaikkea seksuaalikasvatusmateriaaleissa saa näyttää. Katsastimme tilaisuudessa erilaisia materiaaleja ja puhuimme erilaisten materiaalien sopivuudesta erilaisiin kasvatus- ja/tai valistustilanteisiin.
Alla on linkkejä tilaisuudessa esiteltyihin materiaaleihin:
Lisäksi nostin esille kysymyksiä siitä, voisiko erilaisia hyvään seksiin tähtääviä opasvideoita ja vastaavia materiaaleja hyödyntää kasvatuksessa. Tällaisia ovat esimerkiksi Alexander-instituutin Loving Sex -videosarja sekä Vivid Edin että Nina Hartleyn opasvideot.
Ne ovat aikuisille tarkoitettuja seksioppaita, joissa kulloinkin aiheena olevat puuhat esitellään sekä teoriassa että käytännössä mitään peittelemättä. Voisiko tämän kaltaisista materiaaleista ottaa oppia myös nuorten seksuaalikasvatuksen materiaaleissa? Olisiko sellaisista kilpailemaan pornon kanssa nuorten seksitietojen lähteenä?
Internet kilpailee koulujen virallisen seksuaalikasvatusagendan kanssa. Se on nopea, helppo ja tehokas kanava erilaisten viestien välittämiselle. Mikäli koulujen seksuaalikasvatus ei ole ajatuksia herättävää, haastavaa ja realistista, se jää armottomasti muiden medioiden jalkoihin.
Jos alastomuuden, seksin ja sukuelinten käsitteleminen seksuaalikasvatuksessa tuntuu ahdistavalta, niin kannattaa muistaa, että sanalla sex saa Googlen kuvahaussa puolessa sekunnissa eteensä kaikenlaista kuvamateriaalia pussailusta hard-coreen.
Tämä on todellisuutta, jossa me elämme, ja sen käsitteleminen vaatii modernia pedagogiikkaa. Piilottelun, peittelyn, välttelyn ja toppuuttelun ajat ovat lopullisesti ohi!
Tilaisuus järjestetään keskiviikkona 1.6. klo 15-17
Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6, Helsinki).
Mediassa on keskusteltu aivan äskettäin (IS/IL/YLE verkkolehdet 25.5.) siitä, mitä kaikkea seksuaalikasvatuksen materiaaleissa saa näyttää. Keskustelun ytimessä on ollut kysymys siitä, voidaanko yläkouluikäisille näyttää kuvia ja videoita, joissa näytetään peittelemättä alastomuutta, sukupuolielimiä tai seksiä.
Sexpo-säätiössä kannatetaan peittelemättömien ja selkeiden kuvallisten materiaalien käyttöä osana monipuolista ja kokonaisvaltaista seksuaalikasvatusta. Osa seksuaalikasvattajista käyttää sellaisia jo nykyään työssään, mutta osan mielestä (esim. Cacciatore ja Halonen IL 26.5) eksplisiittiset materiaalit ovat liian rankkoja yläkouluikäisille.
Tilaisuuden aluksi esitetään lyhyitä alustuksia aiheeseen eri näkökulmista ja tehdään katsauksia erilaisiin materiaaleihin. Tilaisuuden lopusta varataan vähintään tunti avoimelle keskustelulle. Alustajina toimivat mm.
Tommi Paalanen, filosofi, seksologi, Sexpo-säätiön puheenjohtaja
Katriina Bildjuschkin, seksuaalipedagogi (NACS)
Patricia Thesleff, seksuaalikasvattaja, erityistason seksuaaliterapeutti
Pauliina Juntunen, projektisuunnittelija (TtM), Kuntoutussäätiö
Tervetuloa tilaisuuteen!
Lisätietoja
Tommi Paalanen
puheenjohtaja, Sexpo-säätiö
puh. 050-4692937
tommi.paalanen@helsinki.fi
YleX:n uutisille antamani haastattelu (25.5.) on synnyttänyt kiinnostavan keskustelun seksuaalikasvatusmateriaalien luonteesta. Haastattelu oli vain lyhyt pätkä, mutta sen ytimenä oli ajatukseni siitä, että seksuaalikasvatusmateriaalien pitäisi olla totuudenmukaisia ja rehellisiä.
YLE:n verkkotoimitus teki haastattelun pohjalta jutun, joka toimittaja päätti otsikoida raflaavasti, mutta harhaanjohtavasti. Tämä juttu puolestaan poiki useita eri uutisia mm. Ilta-Sanomissa, Iltalehdessä ja Aamulehdessä. Tulipa myös käytyä jälleen aina lystikkäässä Korporaation haastattelussa (26.5.) Josefiina Barakan tekemä haastattelu Iltalehteen tuo selkeimmin esille kantojani asiaan. Kiitän häntä tarkkaavaisesta kuuntelusta ja näkemyksiäni reilulla tavalla ilmaisevasta tekstistä!
Kiinnostava yksityiskohta lehtijutuissa on se, että terveystiedon opettajat komppaavat kantaani ainakin periaatteellisella tasolla :o) Opettajat kaipaavat muutenkin lisää keinoja, aikaa ja materiaaleja seksuaalikasvatuksen toteuttamiselle.
Kannatan näissä lehtijutuissa sellaista ajatusta, että seksuaalikasvatusmateriaaleissa pitäisi olla enemmän valokuvia ja videota, joissa esitettäisiin alastomia kehoja, sukupuolielimiä ja seksiäkin kursailematta ja eksplisiittisesti. Tällaista seksuaalikasvastusmateriaalia on toki jo olemassa ja monet seksuaalikasvattajat myös käyttävät sitä. Eksplisiittisiä materiaaleja on tehty eri menetelmillä jo kultaiselta 60-luvulta asti. Nykyisin asiat voidaan tehdä vielä paremmin ja ottaa huomioon modernien opetusmenetelmien mahdollisuudet, hienotunteisuus ja seksuaalisuuden monimuotoisuus.
Materiaaleina voitaisiin käyttää esimerkiksi kuvasarjoja erilaisista kehoista ja sukupuolielimistä ja keskustella samalla siitä, miten erilaisia ihmiset ovat ja mitä ajatuksia ja tuntemuksia oma keho herättää. Samalla voitaisiin hyvin puhua myös anatomiasta, herkistä alueista, kosketuksesta jne. Ensimmäisiä seksikokemuksia voitaisiin käsitellä esimerkiksi lyhyillä videonpätkillä, missä aihetta lähestytään monista eri näkökulmista, seksin tekniikasta epävarmuuden käsittelyyn ja kumppanin huomioonottamiseen.
Rapakon takana päämajaansa pitävä seksuaalivalistusjärjestö RFSU on erittäin tunnettu kuvamateriaaleistaan. Heillä on mm. kuvasarjoja sukupuolielimistä ja myös juliste, jossa on vieri vieressä erilaisia pimpsoja pienissä kuvissa. Lisäksi Sex på kartan -animaatiota on kehuttu (ja kohuttu) suorasta ilmaisustaan. Sex is not the enemy -blogi on myös hyvä esimerkki siitä, miten seksiä ja seksuaalisuutta voi kuvata valokuvin tyylikkäästi, hienotunteisesti ja monipuolisesti. Housuitta-blogikin ottaa kantaa aiheeseen ja ehdottaa käytännön toteuttamistapoja kuvalliselle valistamiselle.
Yllä olevat esimerkit kuvaavat kehittämissuuntia, joita minulla on ollut mielessäni ottaessani kantaa tähän asiaan. RFSU:n sivuilla joutuu vähän seikkailemaan, että löytää kuvamatskuja, mutta toivon, että seikkailu on antoisaa aiheesta kiinnostuneille (ja kiitos tovereilleni linkeistä!)
***
Koko keskustelun suurena ongelmana on ollut sanan porno käyttö. Ihmiset sekoavat ja muuttuvat kuolaaviksi analfabeeteiksi pornon aiheuttamien mielikuvien äärellä. Jopa Väestöliiton asiantuntijoiden kommentit ovat paikoin olleet väärinkäsityksiä marinoituna väärinkäsityksissä.
Pornoon takertuminen johtaa siihen, että mielikuvat liikkuvat tyypillisen aikuisviihteen maisemissa. Tuskin kukaan seksuaalikasvattaja lampsii seksikauppaan ja laittaa löytämänsä Anal Intruder 7 -rainan pyörimään luokassa. Seksuaalikasvatusmateriaalit eivät ole pornoa, vaikka ne kuvaisivatkin sukupuolielimiä ja seksiä peittelemättä.
Toinen typeryys keskustelussa on ollut hätkähdyttävän mustavalkoinen ajatus siitä, että keskusteleminen materiaaleista tarkoittaisi ihmissuhde- ja tunnekasvatuksen sivuuttamista. Väite on yhtä järkevä kuin se, että juuston laadusta keskusteleminen tarkoittaisi makkaran vihaamista. Hyvä seksuaalikasvatus on aina monipuolista ja eri näkökulmat huomioivaa.
Seksuaalikasvatuksen laatu riippuu sen sisällön ja pedagogiikan yhteispelistä. Hyvä seksuaalikasvatus ottaa useita eri näkökulmia seksuaalisuuteen ja tarkastelee asiaa dialogisesti oppilaiden kanssa. Eksplisiittistä kuvamateriaalia pitää aina käyttää osana kokonaisuutta. Tietoa tarvitaan myös seksin tekniikasta ja siihen liittyvistä väärinkäsityksistä, myyteistä ja odotuksista. Brittitutkimuksen mukaan erityisesti pojat kaipaavat keskustelua juuri käytännön asioista. Osmo Kontula käsittelee asiaa tässä artikkelissa.
Seksuaalikasvatuskeskustelujen vakituinen huolenaihe on ollut se, että liian monet nuoret käyttävät pornoa keskeisenä seksuaalitiedon lähteenä. Se on ilman muuta ongelma. Nyt kuitenkin tässä keskustelussa nuorten pornonkatselua on oudosti pidetty argumenttina sen puolesta, että eksplisiittistä seksuaalikasvatusmateriaalia ei pitäisi missään tapauksessa näyttää seksuaalikasvatustunnilla.
Eli koska nuoret ovat jo nähneet pornoa (90% 15-vuotiaista on), ei kuvallista kasvatusmateriaalia saa näyttää koulussa. Mitäh?
Eikö ole ilman muuta parempi, että koulussa voitaisiin keskustella ja arvioida näettyä ja koettua aikuisen johdolla? Suora puhe ja rehelliset materiaalit antavat taatusti nuorille parempia valmiuksia kohdata seksuaalisuuden itsessään, toisissa ja yhteiskunnassa - myös siis pornon - kuin pelkät iänikuiset anatomiakalvot ja hermostuneet opettajan puheenvuorot seurustelusta.
Ihmissuhteisiin ja seksiin liittyvien taitojen ja valmiuksien opettaminen on osa laadukasta seksuaalikasvatusta. Sen menetelminä voivat olla esimerkiksi draamapedagogiikka, tarinoiden lukeminen ja reflektio, kuvalliset materiaalit, dialogi ja itsenäinen tiedon etsintä. Seksuaalikasvatuksen keskeisenä tehtävänä on tuottaa itsenäisiä ja rationaalisia toimijoita, jotka rakentavat itse omaa seksuaalisuuttaan. Opettajan tehtävänä on ohjata prosessia ja tarvittaessa myös moderoida keskustelua ja tarjota tietoa sekä perusteltuja näkökulmia asiaan.
Myös joidenkin oppilaiden kokema epävarmuus tai epämukavuus pitää ottaa huomioon, mutta se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että hyviä materiaaleja tai menetelmiä jätetään käyttämättä siinä pelossa, että jotakuta voi se häiritä. Sensitiivisyys oppilaiden reaktioille tarkoittaa asiasisältöjen ja niiden herättämien tunteiden purkamista ja turvallisen tilanteen luomista. Se voi olla opettajalle haastavaa, mutta oikea ratkaisu haasteiden edessä tuskin on asian lakaiseminen maton alle.
