Ina sydän porno 3 - Vaikuttavaa kamaa

Porno on merkittävä vaikuttaja monella eri tasolla. Se vaikuttaa ihmisten elämiin katsomisen kautta, oman seksuaalisen ilmaisun kautta ja myös kulttuurivaikutusten muodossa. Porno avartaa ja muuttaa seksuaalikulttuuria, mutta tavoilla, joita ei juurikaan ymmärretä julkisessa keskustelussa, sillä pornon vaikutuksista on ollut tavallista puhua vain sen väitettyjen haittojen kautta. Inan näkökulma tuo esille pornon myönteiset vaikutukset, ja Ina on paljon tarkkasilmäisempi kuin tavanomainen, löysä pornon vahingollisuudesta puhuminen.

Pornon haitoista keskusteleminen on ollut pitkään konservatiivien huolifantasioiden julkista mylläämistä, mutta siihen ovat yllättävän helposti lähteneet mukaan myös konservatiiviset feministit ja radikaalifeministit, joille muiden ihmisten seksuaalisuuden kontrolloiminen on tärkeää. Tosiasiassa mikään tutkimus ei vahvista pornolla olevan mitään yhteiskunnallisen tai kulttuurisen tason haittoja, ellei sitten seksuaalikulttuurin vapautumista nähdä haittana. Tässä jaksossa nähtiin liberaaleja, seksipositiivisia feministejä, jotka näkevät pornon mahdollisuutena parantaa maailmaa ja ihmisten seksielämiä. 

Kun pornoa tarkastelee voimavaranäkökulmasta, huomaa helposti sen kyvyn avata, opettaa ja stimuloida seksuaalisesti. Lisäksi sillä on paljon potentiaalia moninaisuuden ja omaehtoisen seksuaalisuuden airuena. Parhaimmillaan pornon pystyy saavuttamaan jotakin, mihin mikään seksuaalikasvatus ei voi yltää nykyisessä tilassaan: se pystyy välittämään suoran ja koskettavan viestin siitä, miten seksistä ja kehosta voi nauttia ilman häpeää ja pidäkkeitä.

Inan tunteenpurkaus demonstroi väkevästi pornon voimauttavan ja vallankumouksellisen potentiaalin. Kun kulttuurisille normeille ja tabuille annetaan kyytiä, ja seksuaalisuutta toteutetaan positiivisella tavalla ilman ahdistusta tai paineita muiden mielipiteistä, päästään ihmisenä olemisen ja toisten kanssa yhteen liittymisen ytimeen. Oli kyseessä kuinka raju tai outo seksitapa tahansa, tärkeintä on sen osapuolten välinen kontakti ja kohtaaminen.

Porno vaikuttaa

Jaksossa esiintyi useita esimerkkejä siitä, miten porno vaikuttaa yhteiskuntaan myönteisellä tavalla. Suomalaisesta seksuaalikulttuurista tiedetään, että pornon lisääntymien kulki käsi kädessä seksitapojen monipuolistumisen kanssa. Toki vaikutussuhteet olivat kehämäisiä ja ruokkivat toisiaan, mutta on varmaa, että moni seksielämän uusi idea on imetty pornolehtien sivuilta, ja uudet sukupolvet imevät vaikutteita nettipornosta, joka on vielä miljoona kertaa lehtiä monimuotoisempia.

Kun pornomaailman pintaa vähän raaputtaa, on mahdollista huomata, miten erilaisia ja mielenkiintoisia tarinoita ja näkökulmia se sisältää. Burning Angel on tehnyt maineensa juuri valtavirrasta poikkeamisella, ja vaihtoehtokulttuurin esiintuomisella eroottisena. Samaan tapaan vitsikkäästi nimetty Make Love, Not Porn -amatööripornosivusto korostaa omaehtoisuutta ja yksilöllisyyttä. Jokainen on pornonsa ja seksuaalisuutensa subjekti, ja sitä saa ja pitää juhlia!

Math Magazinen, queer-feministisen pornolehden konsepti vaikuttaa samanlaiselta Suomessa julkaistavan Ménage à trois -lehden kanssa. Math Mag tuo esille queer-identiteetit, erilaiset kehot ja seksitavat sekä julistautuu irti tokenismista eli pinnallisesta moninaisuuden esittämisestä markkinoinnin tai jonkin muun ulkokohtaisen syyn vuoksi. Tällaisten pornoprojektien ihanuus on siinä, että hyvin monenlaiset ihmiset voivat nähdä itsensä seksikkäinä ja seksuaalisina lehdissä esiintyvien henkilöiden kautta. Porno, seksikkyys ja haluttavuus ei olekaan pelkästään valtavirran ulkonäköihanteiden ja pinnallisten mainoskuvien vallassa, vaan se suorastaan kukoistaa erilaisten identiteettien ja kehojen kautta.

Normit nurin

Vaikka pornon valtavirta on täynnä vallitsevien kauneusihanteiden mukaisia ihmisiä, ja moni pornon tuottaja perustaa bisneksensä niiden haluttavuuden varaan, on myös valtavirtapornossa juonteita, jotka haastavat tavanomaisia kulttuurisia olettamuksia seksistä ja seksuaalisuudesta. Lexington Steele on yksi valtavirtapornon valtikan kantajista, mutta hänenkin haastattelunsa tarjosi kiinnostavan katsauksen siihen, millaisia huikeita kulttuurisia muutosvirtauksia valtavirtapornon sisään kätkeytyy.

Porno näyttäytyy Lexille ennen kaikkea viihteenä ja elämäntapana, mutta hänen filosofointinsa vartalosta tauluna, jolle spermaa heitetään, kertoo sellaisesta luontevuudesta seksuaalisuuden kanssa, mitä voi vain ihailla. Myös hänen elämäntapansa ja pornotuotantonsa oman kumppaninsa kanssa vihjaa siitä, miten leikkisää ja hauskaa suhtautuminen seksiin voi olla.

Juuri tässä piilee valtavirtapornon massiivinen potentiaali. Häpeämätön ja yhteiskunnallisista normeista piittaamaton oman seksuaalisuuden eläminen - oli se millaista tahansa - on pornon suuri muutosvoima. Ja pelottava muutosvoima, joka ahdistaa syystäkin konservatiiveja, kontrollinhaluisia aktivisteja sekä muita ihmisiä, joille yksilöiden vapaa ja pidäkkeetön nautiskelu edustaa kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti häiritsevää virtausta.

Nimittäin, kun jengi panee innolla, heitä on vaikea johtaa jonkun muun vetämään poliittiseen liikehdintään tai nujertaa yhteiskunnan rattaisiin. Pidäkkeetön nautinto on siksi perhanan vaarallinen asia kaikille sortajille, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki vallankäyttön taipuvaiset poliittiset tai uskonnolliset liikkeet päätyvät vastustamaan pornoa. Ja juuri siksi pornon pitää virrata vapaasti ja yksilöiden pitää saada päättää, miten he seksuaalisuuttaan toteuttavat ja ilmaisevat!  

Ina sydän porno 2 - Kaunis, rikas ja outo Japani

Ina sydän porno -ohjelman toinen jakso on tehty Tokiossa. Japanilaista pornoa tarkastellaan pehmopornon eli pink filmien, pornopelien, eroottisen mangan sekä erilaisten fetisististen ja sadomasokististen juttujen kautta. 

Japani on seksuaalisten erikoisuuksien suurvalta. Muualla squirting, luvaton kähmintä tai peräruiskeet menevät yleensä fetissien tai bizarren kategoriaan, mutta Japanissa ne ovat osa pornon laveaa valtavirtaa. Sikäläinen seksuaalinen maailma on samanaikaisesti avoin ja laaja, mutta kuitenkin hämmentävän sulkeutunut. Vehkeet sensuroidaan yhä pornosta, mutta samalla erilaiset fetissit ovat mutkattomasti osana kuvastoa. Naisten itsetyydytys on yhä noloa ja tabu, mutta miehet käyvät arkisesti vr-pornokopissa runkkaamassa pitkän työpäivän päätteeksi.

Ina astuu ensimmäistä jaksoa suoremmin gonzo-journalismin sektoriin kylpiessään pornotähti Shimikenin kanssa ja osallistuessaan sm-seksinäytökseen. Tilanteet ovat herkullisia, mutta niihin hiipii myös sävjä, jotka rikkovat vähän ohjelman reteetä kokonaiskuvaa. Inan kasvoilla vaihtelevat monenlaiset tunnetilat, kun häntä sidotaan keskellä sm-näytöstä, eikä tilanne vaikuta lopulta kovinkaan miellyttävältä. Hämmennys on paikoin käsin kosketeltavaa.

Shibari-sidonta sm-näytöksessä kameran seuratessa ei ehkä ole paras tapa kokeilla lajia ensimmäistä kertaa. Kohtaus on kyllä jännittävä, ja tuo ohjelmaan uusia viboja, mutta sitä varjostaa shibari-mestarin vastuuttomuus. Ei ole yksinkertaisesti oikein vetää Inaa mukaan tilanteeseen ilman neuvottelua ja selitystä siitä, mitä on tarkoitus tapahtua. Kurjaa, että näin vastuuton tyyppi päätyy ohjemaan edustamaan sadomasokistista seksuaalikulttuuria.

Lisäys: Shibari-kohtaus ja sen jälkifiilikset olivat kärsineet leikkauksessa aika tavalla. Inan mukaan Sakurada oli toiminut asiallisesti ja huomaavaisesti, mutta kohtauksen leikkaus jätti hämmentyneen vaikutelman päällimmäiseksi. Ina kirjoitti Twitterissä:

Bondage mestarista pitää todeta se, että hän oli kunnioittava ja sanattomasti viestittelimme mun rajoista. Olimme myös sopineet, että teen jotain. Hämmennys tuli ”ekasta kerrasta” ja siitä, etten tiennyt missä hetkessä ja mitä tarkalleen tapahtuisi.

-- siinä on kohtauksen leikkauksen suhteen epäonnistuttu, jos se kuva ei välittynyt. Ajateltiin kuitenkin, että kun haastiksessa tuotiin mestarin kokemusta esille, ettei mikään ”puoskari” ja hänen eleensä olivat harkitut ja rauhalliset yms.

Arkipäiväistä fetisismiä, mutta vain miehille

Melkein kaikki jaksossa esiintyneet pornostelijat tuovat esiin jollakin tavalla fetisismiä tai sadomasokismia. Shimiken kertoo rakastavansa naisten eritteitä, limaa ja pissaa. Ensimmäisen kohtauksen kevyttä pornoa tekevä Kurumi Tamaki puolestaan kertoo, miten nolojen juttujen tekeminen muiden nähden kiihottaa. Erityisen kiinnostavia ovat hänen mukaansa väkijoukossa tehdyt eroottiset asiat, joihin liittyvä nöyryytys vain lisää niiden kiihottavuutta.

Porno ja siinä esiintyvät harvinaisemmat seksuaalisuuden muodot näyttävät olevan eräänlainen henkireikä muuten hyvin kontrolloidussa ja konservatiivisessa yhteiskunnassa. Virtuaalipornopelejä tekevän Illusion-firman tuottajan surumieliset kommentit siitä, että ei hän juuri tosielämässä pääse peppuja puristelemaan, kertovat väkevästi pornon tarpeellisuudesta myös silloin, kun elämä ei anna muita mahdollisuuksia oman seksuaalisuuden toteuttamiseen. 

Samalla porno näyttäytyy vahvasti miesten jutuna; naiset ovat vasta hiljalleen murtautumassa aktiivisiksi toimijoiksi ja pornon käyttäjiksi yhteiskunnassa. Reittejä ovat mm. pehmoporno ja naisille suunnattu eroottinen manga. Kummatkin tarjoavat kovaa pornoa helpomman väylän halun ilmaisemiselle ja oman seksuaalisuuden tutkimiselle.

Naiset, jotka tekevät pornoa, ovat myös Japanissa pioneereja, jotka kyseenalaistavat yhteiskunnassa vallitsevia sukupuolirooleja ja -rakenteita. He mahdollistavat muille naisille osallisuuden seksuaalikulttuurista, vaikka se olisikin vielä usein salattua kumppaneilta ja läheisiltä. Naisten porno on vielä eräänlainen julkinen salaisuus. Miehet sen sijaan voivat lukea koulutyttöpornomangaa vaikka lähijunassa.

Koulutyttöjä ja kähmintää

Tyttöjen koulupuvut ovat lähes tavaramerkki japanilaiselle pornolle. Koulutyttö on skitsofreeninen hybridi viattomuutta, nupullaan olevaa seksuaalisuutta sekä pinnan ala kuplivaa himoa ja hekumallista naiseutta. Pornossa kaikkia näitä ulottuvuuksia (ja monia muita) kehitellään ja paisutellaan äärimmäisyyksiin asti. Koulutyttöasun voi yhdistää lähes mihin tahansa eroottiseen tarinaan tai asetelmaan, eikä paradoksaalisesti mikään fetisistinen erikoisuus ole japanilaisille koulutytöille vierasta.

Koulutyttöhahmo ei tietenkään ole vain japanilainen keksintö, sillä nuoruutta, viattomuutta ja teini-iän kiihkoa on käsitelty länsimaissakin mitä moninaisimmin tavoin. Varmaan noin 80% ranskalaisista elokuvista käsittelee nuoren tytön seksuaalista heräämistä. Se, mikä on japanilaiselle pornolle omaleimaista, on koulutyttöhahmon muuttuminen niin vahvaksi fetisistiseksi symboliksi, että myös todelliset koulutytöt saavat erotisoitumisesta osansa.

Vaikka pornon hahmona koulutyttö on täysin hyväksyttävä halun ja fantasioinnin kohde, on hahmon fetisoitumisessa myös ongelmansa. Yhdistettynä miesvetoiseen seksuaalikulttuuriin ja heikkoon tasa-arvotilanteeseen asetelma tuottaa häirintää ja paineita todellisille koulutytöille. Seksuaalinen häirintä on paikoin räjähtänyt epidemiaksi esimerkiksi julkisessa liikenteessä, ja sitä on yritetty vähentää vain naisille tarkoitetuilla metrovaunuilla ja valvontaa parantamalla.

Häirintää ei kuitenkaan pidä lukea suoraan pornon ongelmaksi. Porno ei kähmi ketään, vaan vastuuttomat ja rajattomat ihmiset kähmivät. Pornon katsominen vaatii katsojalta riittävää valistuneisuutta, jotta hän ymmärtäisi selkeästi, että porno on fantasiaa, eikä se anna mitään erivapauksia kenellekään todellisissa sosiaalisissa suhteissa. Tämän asian takominen kansalaisten päihin on koulutuksen ja seksuaalikasvatuksen tehtävä, ja siinä Japanissa on valitettavasti epäonnistuttu surkeasti. 

Paikalliset opetusviranomaiset laittavat lähinnä kapuloita rattaisiin kieltäessään opettajia käyttämästä seksiin viittaavia sanoja opetuksessa ja estäessään seksuaalisuuden moninaisuuden käsittelyn kouluissa. Tämä on syvästi osa japanilaisen seksuaalikultuurin sisäistä skitsofreniaa, jonka rinnalla vastaavat ongelmat Suomessa ovat melko pientä päänsärkyä.

Toden ja fantasian rajan erottavalle pornon katsojalle japanilaiset kähmintä- ja raiskauspätkät ovat sadomasokistista kulinarismia. Niillä herkuttelu ei sovi kaikille, kuten Ina hyvin selkeästi ilmaisi jakson lopussa, mutta toisaalta ne mahdollistavat kielletyillä aiheilla fantasioinnin ja leikittelyn niille, joiden seksuaaliseen maailmaan sellaiset kuuluvat. Fantasiointi ja suostumukseen perustuvat seksileikit eivät ole koskaan väärin, vaikka niissä esiintyisikin tosielämässä moraalittomia narratiiveja.

Ina sydän porno - kohti korkeampaa seksuaalista älykkyysosamäärää

Ina Mikkola porautuu pornoon uudessa sarjassaan Ina sydän porno. Sarjassa on kuusi jaksoa, ja ne esitetään SUBilla keskiviikkoiltaisin. Konsepti on poikkeuksellisen hyvä, sillä Ina pohtii, tutkii ja heittäytyy, ja käsittelee aihetta pintaa syvemmältä. Harva pornodokumentti on näin raikas otteeltaan. Tässä ohjelmassa ei ole ennalta asetettuja ideologisia olettamuksia tai pakolla aiheen päälle väännettyä (yleensä kielteistä) näkökulmaa. Tutkimusmatka näyttää ja tuntuu aidolta. 

Kirjoitan ohjelman jaksojen vanavedessä kustakin jaksosta pohdiskelevan arvion. Ina kutsui ohjelmansa esikatselussa porukkaa mukaan vallankumoukseen avoimen pornopuheen nimissä. Ota mielelläni osaa tällaiseen vallankumousaaltoon!

Ohjelman ensimmäinen jakso sijoittuu pornon pääkallonpaikalle San Fernando Valleyhin Kaliforniassa. Pornolaaksona tunnettu alue on maailman merkittävin pornon tuotantokeskus, josta alan legendat kuten Nina Hartley ja Ron Jeremy ovat nousseet tunnetuiksi. Kumpikin esiintyy ohjelmassa hykerryttävällä tavalla.

Jakso aloittaa sarjan kovan luokan myytinmurtamisella. Sitkeiden pornoa koskevien ennakkoluulojen mukaan pornon esiintyjät ovat rikkinäisiä ja traumatisoituneita, hyväksikäytettyjä ihmisparkoja. Inan haastateltavat olivat kaikki säkenöiviä, vahvoja, älykkäitä, itsevarmoja ja sensuaalisia ihmisiä. Siis jotakin aivan päinvastasta. Teen kolme pientä katsausta henkilöistä nouseviin teemoihin.

Voimaa ja itseluottamusta

Jokainen haastateltava nosti esille pornon olevan heille jollakin tavalla voimauttavaa. Joko se näyttäytyi henkilökohtaisesti voimauttavana siten, että esiintyjän polku pornoon oli samalla myös heidän oman seksuaalisen kasvunsa ja vapautumisensa polku, tai sitten porno toimii voimauttavana esittäessään sellaisia seksuaalisuuden puolia, jotka ovat olleet yhteiskunnallisesti paitsiossa, stigmatisoituja tai ikävällä tavalla esitettyjä.

Pornoa koskevissa kielteisissä asenteissa on usein esitetty ns. damaged goods -luulo, jonka mukaan pornossa esiintymistä selittää henkilön traumatisoituminen tai jokin muu rikkinäisyys. Olettaman taustalla on ollut koominen virheajatelma, että ei kai kukaan täysijärkinen pornoa tekisi, koska väitteen esittäjä ei itse voisi kuvitella esiintyvänsä pornossa. Tämä olettama johtuu tietysti sen esittäjän seksuaalisesta keskenkasvuisuudesta, kokemattomuudesta tai omasta rikkinäisyydestä, mutta se on kätevästi projisoitu itsen ulkopuolelle pornoesiintyjiin. 

Nykyisin olettama on kumottu napakasti tieteellisellä tutkimuksella. Psychology Todayn juttu kertoi asiasta jo vuonna 2012, mutta olettamusta tai sen muunnelmia kuulee yhä. Ehkä Ina saa vihdoin taottua tämän tosiasian ihmisten kalloihin: alasti esiintyminen ja seksi kameran edessä vaatii hyvää kehosuhdetta ja seksuaalista itsetuntoa. Pornon esiintyjillä nämä ovat keskivertoväestöä paremmassa kunnossa.

Etulinjassa

Ohjelmassa kosketeltiin pornon ajankohtaisuutta usealla eri tavalla. Erityisen kiinnostava oli Ela Darlingin johtaman studion pioneerityö virtuaalipornossa. Hänen studionsa on tuottanut ensimmäisiä virtuaalipornopätkiä ja interaktiivisia virtuaalitapaamisia pornoesiintyjien kanssa. Niiden toteuttamiseksi on tuotettu omia kuvausmenetelmiä ja -laitteita. 

Porno on ollut etulinjassa lähes kaikissa mediamurroksissa, ja niin näyttää olevan tässäkin tapauksessa. Virtuaaliviihde tulee kirjaimellisesti syliimme alastomina kehoina ja fantasioina. Koska pornon katselu on usein henkilökohtaista ja intiimiä, sopii virtuaaliteknologia tähän erinomaisesti.

Porno on etulinjassa myös seksuaalikulttuurissa. Amerikkalaisessa seksuaalisessa sielunmaisemassa pyöritellään nykyisin paljon perhesuhteisiin liittyviä seksifantasioita. Hyvin tavallisia aiheita ovat äiti- ja isäpuolet sekä sisarusten välinen seksi, joiden taustalla lienee amerikkalaisen kulttuurin tapa siivota seksuaalisuus ja alastomuus jyrkästi pois perhepiiristä.

Ohjelmassa esiintynyt pornostudio Girlsway on yksi niistä studioista, jotka ovat tehneet tästä kulttuurisesta erikoisuudesta tavaramerkin. Jaksossa vierailtiin kuvauksissa, joissa äitien askartelukerhoon värvätään yhden äipän tytärpuoli, ja homma yltyy nopeasti täydeksi lesbo-orgiaksi. Porno ei luo näitä fantasioita tyhjästä, vaan toimii kulttuurisen seksuaalisen alitajunnan tulkkina. Pornon ja kulttuurin suhde ei ole yksisuuntainen, vaan ennemmin hermeneuttinen kehä, joka kierrättää aiheita lisäten joka kierroksella aina uutta ainesta.

Aktivismia ja kasvatusta

Oikeastaan kaikki esiintyjät pitivät itseään eräänlaisina aktivisteina, jotka pyrkivät avartamaan seksuaalikulttuuria, laajentamaan yleisönsä seksuaalista ajattelua tai valistamaan seksuaalisuuden eri puolista. Tämä avartava ja voimauttava näkökulma on läsnä, vaikka toiminnassa olisi vahvoja kaupallisia vaikutteita; yksi motiivi ei sulje pois toista. 

Veteraanipornotähti Nina Hartleyn kanssa tehty haastattelu kiteytti mahtavasti aktivismin, intohimon ja voimautumisen sykerön. Hartley on samanaikaisesti pornon tekemisestä nauttiva vapaa sielu sekä seksuaalivalistaja, jonka opetukselliset videot ovat parantaneet lukuisien katsojien seksielämää. Jopa haastattelun aikana hän antoi makoisia vinkkejä siitä, miten seksikumppanukset voivat paremmin kommunikoida ja opettaa toisiaan seksijutuissa. Suuseksiä voi harjoitella hauskasti peukalon ja etusormen välistä herkkää lihaa imemällä ja lipomalla. Hartley on henkilökohtainen idolini!

*

Porno monipuolistaa seksitapoja, mutta myös vapauttaa katsojansa nauttimaan mitä erilaisimmista fantasioista. Pornon tärkein kirjoittamaton sanoma on ehkä se, että on sallittua nautiskella ilman pidäkkeitä ja häpeää. Tämä on viesti, jota moni seksuaalikasvattajakaan ei tohdi tai osaa välittää - ehkä jotkut ovatkin juuri siksi niin kitkeriä pornoa kohtaan. Kateudesta.

Minulla ei ole paljoa kielteistä sanottavaa ohjelmasta. Ainoa kohta, josta voin vähän urputtaa, on Inan ”häröä läppää” kummastelu lesbotytärpuolifantasioista. Pinnallisesti katsoen häröä juu, mutta kenenkään seksuaalinen fantasiamaailma ei ole oikeasti läppää. Kannattaa luopua häpeää aiheuttavista puhetavoista, vaikka itseä kuinka kummastuttaisikin. 

Kaikista suurin urputuksen aihe kohdistuu SUB-kanavaan. Miksi helvetissä sarjalla on K16-leima? Tämähän on mitä parhainta pornokasvatusmateriaalia uteliaille teineille, jotka ovat kuitenkin jo nähneet kaikki ne pornopätkät, joista ohjelmassa puhutaan! Pornokasvatuksen tarve ei katso ikärajaa, eikä pornosta voi puhua menemättä itse asiaan. Ja sen Ina tekee aivan helvetin upeasti!

Näin seksityötä demonisoidaan - oppikirjaesimerkki

Hivpoint on päätynyt seksityötä koskevan moralistisen väännön keskelle. Syynä tähän on Hesarin juttu, jossa haastatellaan Hivpointin vapaaehtoista, joka valistaa seksiä ostavia miehiä Thaimaassa turvaseksistä ja hiv:een liittyvistä riskeistä.

Arvostelin lehtijuttua Hivpointin Facebook-sivulla pahantahtoiseksi ja kehnoksi journalismiksi, johon jutun tehnyt toimittaja vastasi ihmetellen. Hänen mukaansa juttu on tasapuolinen. Vastauksena tähän päätin purkaa jutun räikeimmät vinoumat ja retoriset temput paloiksi ja kertoa, miksi juttu on katala.

Jutun vinoumien ja virheiden syy on tietty parhaassa tapauksessa vain toimittajan tietämättömyys ja kokemattomuus aiheestaan. Seksityö on hankala aihe, koska sen vastustajat tuuttaavat valtavasti propagandaa ilmoille, ja siihen on helppo haksahtaa. Pahemmassa tapauksessa juttu on kyyninen seksityötä vastustava propagandapala, jonka retoriset muljaukset ovat täysin tarkoituksellisia. Toivon, että kyse on ensimmäisestä vaihtoehdosta, ja että toimittajalla on sisua ja halua purkaa omia ennakkoluulojaan ja tutustua seksityöhön syvällisemmin ja analyyttisemmin.

Seksityökeskustelu on täynnä erilaisia ideologisia, valmiiksi poteroituja näkökulmia, joista Hesarin jutussa esiintyvä vinoutunut kehystäminen on valitettava esimerkki. Seksityötä koskeva journalismi on ollut jo pitkään eri ideologioiden taistelukenttä, jossa sekä haastateltavat että toimittajat pyrkivät käyttämään mediaa äänitorvenaan ilman mitään aitoa pyrkimystä keskusteluun tai analyysiin. Hyvä journalismi tietysti pyrkisi etsimään balanssia eri näkökulmille, arvioisi niitä kriittisesti ja pidättäytyisi itse turhan vahvoista arvostelmista asian suhteen.

Kokoan alle pari keskeisintä viestiä käydystä keskustelusta.

***

Tommi Paalanen:
-- Hesarin juttu oli kyllä valitettavasti tosi huono. Toimittaja sekoili koko jutun ajan sen välillä tekeekö hän henkilöjuttua, hiv-juttua, seksityöjuttua vaiko mielipidekirjoitusta omista näkemyksistään. Oli todella karua lukea, kuinka hän dissasi joka välissä haastateltaviaan ja muistutteli ihmisiä siitä miten väärin ja ”kolonialistista ajattelua” kaikki onkaan. 

Seksityöstä Thaimaassa ei kannattaisi juurikaan kirjoittaa, jos ei ole syvällisesti tututustunut kulttuuriin, seksityökenttään, asianosaisten kokemuksiin ja tutkimustietoon (kaikessa ristiriitaisuudessaan). Toimittaja mokasi tässä pahasti tuoden oman moralistisen närkästyksensä peliin.

Seksityössä ja seksin ostamisessa ei sellaisenaan ole mitään moraalisesti väärää tai ”ihmisoikeuksia halventavaa”. Haastateltavalla ja Hivpointilla on täysi oikeus suhtautua seksityöhön liberaalisti. Jo Hesarin jutussakin todettiin olennaiset eettiset reunaehdot kuten se, että ihmiskauppaa tai alaikäisten hyväksikäyttöä ei voida hyväksyä.

Hiv-työtä ei myöskään ole mahdollista tehdä seksin ostajien parissa, jos lähtee suoralta kädeltä tuomitsemaan heidän toimintaansa. Haittojen vähentäminen kohtaamalla asianosaisia on paljon tärkeämpää kuin tuomitseva pauhaaminen internetissä ja palautekanavilla. Seksikauppa ei lopu Facebook-keskusteluilla, mutta jalkautuva toiminta asianosaisten parissa voi todella vähentää hiv-tartuntoja ja parantaa myös seksin ostajien ymmärrystä seksikauppaan liittyvistä ongelmista.

[--]

Vuorimiehen työtä vertaisvalistajana hiv-asioissa ei millään tavalla huononna tai kyseenalaista se, että hän on myös seksin ostaja ja pyörii turistien suosimissa baareissa ym. Tämä on lähtökohtaisesti etu hänen vapaaehtoistoiminnassaan, koska hän tuntee toimintakulttuurin ja pääsee sisään seksin ostajien maailmaan. Hänellä on hyvä mahdollisuus tehdä valistustyötä, _koska_ hän on osa sitä maailmaa.

Jos tämä ällöttää tai ahdistaa jotakuta, lienee paikallaan tehdä reality check ja pohtia, mitä voitetaan moralisoimisella ja tuomitsemisella internet-keskusteluissa sen sijaan, että työtä tehdään juuri valistusta tarvitsevan kohderyhmän parissa suoraan. Parhaimmillaan Vuorimiehen käymät keskustelut saavat osan seksin ostajista ajattelemaan myös seksibisnekseen liittyviä ongelmia ja toimimaan jatkossa fiksummin.

Venla Pystynen (toimittaja):

Moi! Kiitos palautteesta! Luin kirjoittamani jutun juuri uudelleen tässä ketjussa esitetty palaute mielessäni. En löytänyt jutusta pahantahtoisuutta haastateltaviani kohtaan. Päinvastoin olen kiitollinen heille siitä, että he kertoivat tästä mielipiteitä jakavasta aiheesta rohkeasti. Yritin tuoda esiin seksituristien näkökantoja Vuorimiehen kertomana ja toisaalta myös kertoa esitetystä kriiikistä näitä näkökulmia kohtaan tasapuolisesti.    Vuorimies on tarkastanut ja hyväksynyt jutun etukäteen. Jutussa on kerrottu Hivpointin näkemys seksinostoon. Juttu käsittelee hivin ennaltaehkäisyä, kontekstia, missä ehkäisytyötä Thaimaassa tehdään sekä yritetään valottaa Vuorimiehen oman tarinan kautta vielä syvemmin seksinostajan näkökulmaa.


Tommi Paalanen:
Venla, listaan alle muutamia selkeimpiä kohtia, joissa olet valikoinut näkökulmasi selvästi negatiivisesti.

1. Thaimaan seksibisneksen nykytilaa käsitellessäsi lähdet liikkeelle heti lukujen jälkeen ihmiskaupan uhreista ja käytät ilmaisua "nämä seksityöläiset, joista osa on myös ihmiskaupan uhreja, ovat sekä aikuisia että lapsia". Tämä on selvästi harhaanjohtava ilmaus, jolla vihjaat, että Thaimaan seksityöntekijöistä olisi merkittävä osa lapsia. Ei ole. Erityisesti turistien suosimilla alueilla lapsiprostituutio on käytännössä olematonta. Thaimaa ja järjestöt ovat tehneet paljon sen kitkemiseksi ja onnistuneetkin. Vain paikalliset tai poikkeuksellisesti jotkut hyvin kieltä ja kulttuuria osaavat henkilöt voivat etsiytyä hyväksikäyttämään lapsiprostituoituja.

Keskityt jutun aiheesta riippumatta pitkälti ihmiskauppaan ja lapsiprosituutioon, joka asettaa koko seksibisneksen moraalisesti hyvin arveluttavaan kontekstiin ja värittää kaikkea jutussa sanottavaa.

Thaimaan seksityökenttää voi kuvailla monella eri tavalla, esimerkiksi työntekijöiden profiileilla, paikoilla, ostajien kokemuksilla ym. Valitsit kuitenkin tietoisesti lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan jutun kehystykseksi. 

Ja todettakoon lyhyesti, että seksityötutkijoiden keskuudessa on paljon erimielisyyttä ja kyseenalaistamista sen suhteen, mikä on ihmiskaupan todellinen määrä Thaimaassa. Ihmiskaupan määritelmät ovat höttöisiä ja niitä käytetään väärin poliittisissa keskusteluissa (kts. esim. Laura Agustinin tutkimukset ja kirjoitukset aiheesta). On toki kiistatonta, että ihmiskauppaa esiintyy Thaimaassakin, mutta sen ottaminen pääasialliseksi kontekstiksi juttuun, on  tarkoitushakuista kehystämistä, jolla luodaan kaikesta toiminnasta ikävä tai vähintään epäilyttävä kuva.

2. Kyseenalaistat Vuorimiehen ja muutamien muiden lausumia  eri kohdissa mm. esittämällä ne ilmauksilla "väittää", "hokee" ja kehystämällä niitä lähtökohtaisesti epäeettisinä tai vihjaamalla, että vastuullisuus ei miesten päätä paina laisinkaan. Esittämistapa on tarkoitushakuinen ja kapea, koska konteksti, jossa miehet esitetään on heidän lomansa ja keskustelut seksin ostamisesta. Heidän kanssaan ei edes pyritä (tekstin mukaan) käymään keskustelua vastuullisuudesta, eettisyydestä tai seksikaupasta ylipäätään, mutta silti heidän eettisestä ajattelustaan tehdään johtopäätöksiä kohdassa 1. rakennetun kontekstin alla.

Vaikka sitä ei suoraan sanota, haastatteluiden kehystäminen, pienet sanamuodot sekä aina miesten lausumien perään aseteltujen toimittajan hieman sarkastisten kommenttien avulla rakennetaan kuva, jossa miesten toiminta näyttää täysin epäeettiseltä tai vastuuttomalta. Tämän tueksi et kuitenkaan rakenna vakuuttavaa eettistä argumentaatiota, eikä se edes olisikaan sanomalehtijutun tehtävä. Eettinen arvostelma vuotaa tekstiin pelkästään omasta arvomaailmastasi, mikä on iso journalistinen kömmähdys.

3. Kirjoitat jutussa seksityöstä pelkästään ajautumisena tai pakkona. Seksityöntekijöiden oma näkökulma ja toimijuus puuttuu täysin. Tämä on karkea virhe, etenkin kun juttu leviää hiv-valistuksesta seksityötä arvostelevaksi moraliteetiksi.  

4. Alla oleva kohta on täysin seksityön vastustajien rakentamaa tarkoitushakuista ja vääristelevää tulkintaa ilmiöstä. 

Käsitys siitä, että seksibisnes kuuluu jotenkin luonnollisena osana thaimaalaiseen kulttuuriin, on yleinen ja vanha. Lännessä itämainen nainen on nähty 1900-luvun alkupuolelta lähtien stereotyyppisenä ja miehen kannalta ihanteellisena: alistuvana, tottelevaisena ja seksuaalisesti eksoottisena.
Käsitykset perustuvat länsimaille tavanomaiseen toisten kulttuurien seksuaalistamiseen ja kolonialistiseen katseeseen.
Käyttävätkö seksituristit naisten hädänalaista tilaa hyväksi?
Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että naiset ovat uhreja.

Esität vahvasti ideologiset ja kiistanalaiset näkemykset kolonialismista ja länsimaiden vaikutuksesta tässä katkelmassa faktoina. Itämaisen naisen stereotyypit eivät ole luoneet Thaimaan seksuaalikulttuuria ja koko seksityökenttää. Toki länsisuhteilla on vaikutuksensa, mutta on thaimaalaisia vähättelevää ja uhriuttavaa väittää, että Thaimaassa ei olisi mitään omaa, vaan kaikki seksuaalikulttuurin elementit ovat länsimaalaisten tuomaa. Tämä on räikeä ja karkea väite sekä Thaimaalaisesta kulttuurista sekä seksibisneksen historiasta ja nykytilasta. Jutussa esittämäsi käsitys on itsessään orientalistinen ja lähentelee rasistista tapaa ajatella thaimaalaisten olevan tahdottomia länsikulttuurin marionetteja.

"Kolonialistinen katse" on täyttä tulkintafantasiaa, sillä Thaimaa ei ole ollut länsimaiden siirtomaa, ja sillä on erittäin vahva kansallinen identiteetti. Moni thaimaalainen nauraisi väitteelle, että maan seksuaalikulttuuri ja naiskuva olisivat puhtaasti länsimaisen eksotisoinnin tuotetta. Thaimaa on monelle naapurilleen se rikas keskus, jolla on gravitaatiota ja vaikutusvaltaa. Selityksenä Thaimaan seksibisnekselle dekolonialistinen ajattelumalli menee raskaasti pusikkoon.

Lehtijutun ehkä karkein retorinen temppu on kysymyksessä "Käyttävätkö seksituristit naisten hädänalaista tilaa hyväksi?" Kysymys on olemassa vain siksi, että sille voitaisiin maalailla vastaukseksi "kyllä, tietysti". Kysymykseksi naamioitu väitelause paljastaa korttisi kirjoittajana lopullisesti. Tutkijoiden suuhun laitettu oma mielipide naisista uhreina kruunaa tekstin taustalla kuplineen moraalisaarnan.

Tosiasiassa seksityön tutkimus on monipolvista ja ristiriitaista erilaisten selitysmallien, näkökulmien ja poliittisten ambitioiden ristivedoissa. Mitään yksitotista kantaa ei ole esitettävissä. Tosiasia on, että jotkut seksityöhön pakolla joutuneet naiset ovat uhreja, toisilla on vain kova elämä ja vaikeita valintoja, ja kolmannet ovat lähteneet työhön vapaaehtoisesti. 

Koko ilmiön ja sen kulttuuristen kontekstien ymmärtäminen vaatii syvällistä perehtymistä aiheeseen, asianosaisten kokemuksiin ja siitä käytävään akateemiseen keskusteluun. Tarkoitushakuiset ja pahantahtoiset one-linerit lehtijutussa eivät pääse lähellekään.

***

Jos keskustelu saa jakamisen arvoista jatkoa, lisään uudet kommentit myös tänne.

Nyt.fi arvostelee A-teema -ohjelmaa seksuaalisesta häirinnästä - ja kapsahtaa komeasti katajaan

A-teema -ohjelmassa käsiteltiin seksuaalista häirintää torstaina 16.11.2017. Olin itse yksi ohjelman vieraista. On yleisesti tiedossa, että ohjelmakonsepti on vaikea ja onnistuu usein vain raapaisemaan aihettaan; yli 10 ihmisen keskustelussa ei päästä kovinkaan syvälle ja näkemykset ovat kirjavia. Tosin keskustelu ohjelman juontajien kanssa lämpiössä avarsi omaa käsitystäni ohjelmakonseptista. Tarkoitus ei tietenkään ole selvittää kerralla aiheen saloja tai löytää vastauksia, vaan esitellä aihetta useista eri näkökulmista ja tuoda esille sen monitahoisuus erilaisten vieraiden edustamien näkökulmien avulla.

Tämä ei ole ollenkaan niin huono journalistinen tavoite kuin mitä julkisuudessa tupataan louskuttaa. On ollut trendikästä tuohtua ohjelmakonseptista ja osoittaa väheksynnällä omaa paremmuutta. Samalla myös tuohtumuksen taustalla on nähtävillä jopa koomiseksi äityvää kotiin päin vetämistä. Osa tuohtujista vaikuttaa olevan tuohduksissa siitä, että juuri hänen kannattamansa näkemys asiasta ei saa keskustelussa ylivaltaa, vaan kaikenlaisia näkemyksiä esitetään ja kuullaan. Tämän voisi luulla olevan yksi journalismin tehtävistä, mutta nykyiselle kuplissa viihtyvälle kevytaktivismille se ei kelpaa, koska erilaiset näkemykset ovat petturuutta ja vihollisuutta. Monipolvinen ja -mutkainen keskustelu ei ole uuskonformistisen akvitismin edun mukaista.

Toki A-teeman konseptia voi arvostella esimerkiksi siitä, että se horjahtaa tasapuolisuusharhaan. Näin on käynyt osassa aiemmista ohjelmista, kun studioon on valittu sähäkkyyden nimissä kaikenlaisia huutajia. Häirintää käsittelevässä ohjelmassa tämä oli kuitenkin korjattu. Keskustelijat olivat hyvin perillä aiheesta ja kaikilla oli kiinnostava ja olennainen tulokulma. Poleemikkoja tai äärilaidan agitaattoreita ei ollut lainkaan mukana.

Nyt.fi:n toimittajat päättivät ratsastaa nuutuneella "hei, me haukutaan kaikkea mitä YLE tekee" -meemillä ja kirjoittivat vänisevän kommentin ohjelman huonoudesta. Ilmeisesti he olivat katsoneet ohjelman pikakelauksella tai umpikännissä, koska metsään mentiin jo otsikossa. Heidän mukaansa häirinnästä piti keskustella, mutta "siellä keskusteltiin siitä, miten voi flirttailla".

No, puolitoistatuntisessa ohjelmassa keskusteltiin ihan alussa alle 10 minuuttia siitä, missä flirtin ja häirinnän rajapinta menee. Tämä ei ihan vastaa otsikon syytöstä. Loppuaika keskusteltiin mm. siitä, miten häirintä pitäisi eri tilanteissa määritellä, millaisia muotoja häirintä on saanut erilaisissa konteksteissa, millaista lainsäädäntöä tarvitaan, miten häirintätilanteisiin voidaan puuttua ja miten häirintää voidaan vähentää. Tämä taisi mennä Nyt.fin kirjoittajalta ohi.

Ja vaikka flirttikeskustelu meneekin ohi #metoo -kampanjan sisällöistä, kuten Sanna Marin aiheellisesti huomautti, ei se ole kuitenkaan epärelevantti asia sen osalta, miten seksuaalinen häirintä määritellään ja ymmärretään erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Se, olisiko tästä aiheesta pitänyt keskustella ohjelman alussa 10 minuuttia vai ei, on toki mielipideasia, mutta ei siitä kovin korkeatasoista journalistista kritiikkiä ohjelmakonseptin toimivuudesta voi taikoa.

Nyt.fi:n juttu kompastuu häirinnän rajaa käsitellessään itse paljon pahemmin kuin A-teeman keskustelu. Nyt.fi kehtaa syyttää A-teemaa heikosta journalismista, vaikka sen oma kommenttipuheenvuoro on monin tavoin sysihuonoa journalismia. A-teema oli korkeintaan hajanainen keskustelussaan, eikä päässyt syvälle aiheessa (mikä ei ole konseptin tarkoituskaan), mutta Nyt.fi sortuu omassa jutussaan puolivillaiseen some-näkemyksien toisteluun ilman kriittisyyttä, analyysia tai asiantuntijanäkökulmaa. Siinä missä A-teema on moniääninen, niin Nyt.fi: juttu on puolueellinen ja köykäisesti perusteltu asettuen näin keltaisen lehdistön ylpeään perinteeseen kohun ja närän lietsomisesta puutteellisin ja vinoutunein tiedoin.

Nyt.fi:n jutussa kirjoitetaan:

Kampanjan pääasia on ollut se, että seksuaalinen häirintä saataisiin vähenemään tuomalla sen laajuus esiin. Uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan.

Entäpä flirttailu? Flirttailun tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet kokevat flirttailun mukavaksi. Seksuaalinen häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää. Ahdistelu on sitten jo astetta vakavampaa.

Siinä se. Asia on käyty läpi --

Tässä tajunnanvirtavuodatuksessa on niin monta pöljyyttä, että tarvitsen numeroitua listaa niiden läpikäymiseksi. Ja tämän kirjoittaja kehtaa syyttää A-teemaa toimittajuuden puutteesta. Huomautan, että minun motiivini kirjoittaa tästä ei ole puolustaa ohjelman toimittajia tai ohjelmakonseptia, ne ovat minulle lopulta aika yhdentekeviä. Sen sijaan puolustan A-teeman yritystä asialliseen ja moniääniseen keskusteluun vaikessa aiheessa. Sitä vastoin Nyt.fi esittää ideologisen ja löperön mielipidekirjoituksen muka journalismin nimissä. Katsotaanpa tuota katkelmaa tarkemmin:

1. Kaikista suurin virhe nousee esiin lopusta. Kirjoittaja tuntuu todella kuvittelevan, että seksuaalinen häirintä, sen tunnistaminen ja määritteleminen, olisi yksinkertainen asia. Sellainen juttu, jonka joku kynäilijä voi puolihuolimatta kommentissaan hoidella.
   
   A-teemassa useat asiantuntijat (minä mukaanlukien) selittivät hyvin vakuuttavasti, miksi määrittely ja tunnistaminen on vaikeaa. Pääsyynä on se, että seksuaalisen häirinnän määrittely kytkeytyy aina sosiaalisten normien rikkomiseen, ja sosiaaliset normit ovat kulttuurisen kontekstin, sosiaalisen ympäristön ja tilanteessa olevien yksilöiden rakentamia ja tulkitsemia. Ne eivät koskaan ole mustavalkoisia tai yksinulotteisia. Jo pelkkä häirintää koskevan keskustelun fokuksen määrittely on hankalaa, koska ihmissuhdekouluttajaa kiinnosti harmaa alue ja häirinnän rajapinta, häirinnän kohdannutta henkilöä kiinnosti kokemuksen kertominen ja asiaan puuttuminen, oikeustieteilijää kiinnosti vääryyden määrittely ja kriminalisoinnin oikeuttaminen, ja eetikkoa (siis minua) kiinnosti yhteiskunnallinen toiminta häirinnän vähentämiseksi lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.
   
   Vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että #metoo-kampanjan fokus ja vääryyksien oikaisemiseen keskittyminen on yhteiskunnallisesti paljon tärkempää kuin flirtistä puhuminen, ei rajapintaa voi koskaan sivuuttaa myöskään oikeustieteellisessä tai eettisessä keskustelussa, kuten oikeusministeri toi esille. Rikoksen raja pitää aina määritellä täsmällisesti, ja tässä aiheessa se on valitettavasti hyvin haastavaa yllä esitellyistä syistä. Eetikot, psykologit ja oikeustieteilijät eivät ole ihan vaan huvikseen ja sattumalta pohtineet rajanvetokysymyksiä vuosikymmeniä, mikäli verkkotoimittajat olisivat osanneet ne pitävästi ratkaista parilla näppäimistön näpsyttelyllä. Saatana.
   
   
2. Katkelman ensimmäisessä kappaleessa väitetään, että häirinnän vähentämiseksi uhrin kokemus on merkitsevä, ei ahdistelijan. Tässä kirjoittaja sotkeutuu omaan feministiseen taustaideologiaansa todella pahasti, eikä tunnu ymmärtävän sitä, että hän puhuu myös feministisiä linjauksia vastaan.
   
   On totta, että häirinnän tunnistamisessa ja vakavasti ottamisessa sen kohteiden kokemukset ovat arvokkaita ja niille pitää antaa merkittävä painoarvo. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi  näkökulmaa on pakko muuttaa. Feministinen argumentaatio seksuaalista väkivaltaa vastaan on jo pitkään lähtenyt siitä, että väkivallan kohteisiin keskittyminen vie fokuksen väärään suuntaan. Meidän pitäisi kohdistaa vaikutustyötä siihen, että kukaan ei raiskaisi, ahdistelisi tai häiritsisi.
   
   Häirinnän vähentäminen vaatii siis suurta panostusta juuri häiritsijän sielunmaiseman analysoimiseen ja häirintää tuottavien, ylläpitävien tai sallivien rakenteiden purkamiseen. Katkelman väite menee siis metsään sekä omassa ideologisuudessaan että yhteiskunnallisesti merkittävien vaikuttamiskeinojen hahmottamisessa.
   
   
3. Kolmantena ja viimeisenä puolivillaisena typeryytenä esitellään tautologia eli sisällötön väite, jonka mukaan "häirintä on toisen osapuolen mielestä häiritsevää". Nerokasta! On hyvä että toimittaja teki tämän meille asiantuntijoille selväksi. Voinkin ottaa lopputilin ja pakata laukut. Homma on pulkassa!
   
   Tosiasiassa häirinnän tunnistamisen, toteen näyttämisen ja puuttumisen ongelma on juuri siinä, että tavallisimmissa kiistatilanteissa osapuolet ovat ratkaisevalla tavalla eri mieltä siitä, oliko toiminta häirintää, vaiko kenties väärinkäsitys, sosiaalisten normien ristiriita tai sittenkin suostumuksellista toimintaa. Ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista noin vaan toteamalla, että "olihan se ilman muuta häirintää, kun joku kerran niin sanoo". Jokin asia voi olla häiritsevää, mutta ei silti välttämättä häirintää, koska häirintä on eettinen ja juridinen käsite, jolla pitää olla mahdollisimman selkeästi määriteltävät rajat.
   
   Lisäksi riitatilanteita koskevat aina perustavanlaatuiset eettiset ja juridiset periaatteet siitä, että ketään ei pitäisi väittää syylliseksi ilman kunnollisia perusteita ja asianmukaista prosessia. Medioissa tämä on kohun, närän ja myynninedistämisen nimissä näppärästi unohdettu moneen otteeseen. Nyt.fi:n toimittaja yrittää suorastaan puolustella tökeryyttä ja ammattietiikan rappiota huvittavan huonosti muotoillulla "no onhan se nyt näin" -tason väitelauseella.

Väite siitä, että pelkästään jonkun ihmisen kokemus häiritsevyydestä määrittelisi seksuaalisen häirinnän myös eettisesti ja juridisesti, on typerää ja vahingollista roskaa. On surullista, että moinen höperyys kiertää yhä keskustelussa. Ikävä seuraus hömpän kierrättämisessä on se, että vakava keskustelu häirinnän eettisestä määrittelystä hukkuu huutamiseen. Siitä kärsivät eniten työ häirinnän vähentämiseksi ja häirinnän kohteiden kokemusten validioimiseksi, koska yleisön mielipiteet aiheesta polarisoituvat ja kärjistyvät tarpeettomasti. Huutokilpailussa katoavat nyanssit ja keskustelun valtavirrasta poikkeavien ryhmien kokema häirintä sekä sosiaalisesti monimutkaisten tilanteiden käsittelyn vaatima hienovaraisuus.

Esimerkiksi isoilla, konservatiivisilla työpaikoilla vallitsevat epäasialliset rakenteet ja valtasuhteet eivät katoa minnekään sillä, että yksi pomo kengitään pihalle epämääräisten some-syytösten nojalla. Pahimmillaan tällainen hässäkkä vain sementoi ikäviä sukupuoliasenteita ja estää rakentavien, yhteisten ratkaisumallien kehittämisen vuosikymmeniksi. Kohulle ja närälle nojaava äkillinen valkopesutoiminta on valitettavan usein hyvien ja kestävien ratkaisujen vihollinen.

Jos häirinnän rajapinta on höttöinen ja/tai liian laveaksi levitetty, niin häirintäväitteiden uskottavuus on aina paljon suuremmalla koetuksella kuin tilanteessa, jossa raja on hyvin perusteltu ja tasokkaalla argumentaatiolla oikeutettavissa. Lisäksi toimivat sosiaaliset prosessit edellyttävät myös tiettyyn rajaan asti mahdollisuutta säilyttää kasvot, saada anteeksi ja toimia jatkossa paremmin. Tämä ei tarkoita sitä, että pitkään rikollista ahdistelua harjoittaneita ihmisiä pitäisi paapoa, mutta on hyvin tiedossa, että kestävät ratkaisut vaativat myös mahdollisuuden antamista ongelmallisesti käyttäytyneille ihmisille, jotta virheistä voitaisiin todella oppia. 

Jotta tämä teksti ei veny turhan pitkäksi, kirjoitan myöhemmin häirinnän rajapintaa luotaavan blogitekstin, jossa voidaan katsastaa tarkemmin määritelmiä, kokemuksia ja muita mittareita, joilla harmaata aluetta saataisiin kirkastettua. Sillä välin toimittajille voisi tehdä hyvää kirkastaa omaa osaamistaan, objektiivisuuttaan ja ammattietiikkaansa, jotta Nyt.fin jutun kaltaiset kömmähdykset eivät enempää samentaisi keskustelua vakavasta aiheesta.