Aseksuaalinen väärinkäsitys

Seksologian ammattilaisten ja aseksuaalien edunvalvojien välillä on ollut paljon jännitteitä siitä asti, kun aseksuaalit tulivat järjestäytyneesti esiin blogistanissa ja sosiaalisissa medioissa. Merkittävä osa ongelmasta johtuu käsitteen "aseksuaali" määrittelemisestä ja ymmärtämisestä, mutta myös seksologiassa vallitsevasta seksuaalimyönteisestä eetoksesta.

Aseksuaaliliike on politisoituessaan esittänyt paljon kritiikkiä seksologeja kohtaan ja samalla arvostellut yhteiskunnan "yliseksualisoitumsta" tai "seksin tulvaa". Näistä ajatuksista voi saada hieman osviittaa vaikkapa Walter de Campin City-lehden jutusta. Osa kritiikistä saa käyttövoimansa nuorehkon liikkeen poliittisesta palosta, osa vaikuttaa olevan ihan silkkaa ymmärtämättömyyttä (aseksuaalien taholta), mutta osassa on totuuden siemen.

Seksologit ovat koko ammattikunnan historian ajan taistelleet seksuaalikielteisyyttä ja rajoittuneita konservatiivisia seksuaalikäsityksiä vastaan. Taistelun tukena on ollut eetos, jossa seksuaalisuus on nähty perustavalla tavalla hyvänä asiana ja sen valtava potentiaali tuottaa ihmimillistä hyvää on nostettu keskiöön.

Kuitenkin, kuten kaikissa ideologioissa, jotkut ihmiset ovat ottaneet seksuaalimyönteisyyden annettuna ja unohtaneet, että maailmassa on ihmisiä, joille seksuaalisuus on tarkoittanut vain huonoja asioita. Esimerkiksi seksuaalisesta väkivallasta vakavasti traumatisoituneet tai muista vakavista seksuuaaliongelmistä kärsivät henkilöt eivät välttämättä koe seksuaalisuutta lainkaan hyvänä asiana.

Aseksuaalinen liike on huomauttanut ihan perustellusti, että aseksuaaleille seksuaalisuus ei ole potentiaalinen voimavara, vaan pikemminkin joko neutraali, merkityksetön tai ei-toivottava asia. Seksologien silmissä asiaa ovat kuitenkin mutkistaneet sellaiset vaikutusvaltaiset aseksuaalisuuden määritelmät, joihin voi sisältyä sooloseksiä, romanttisia ihmissuhteita tai romanttista läheisyyttä. Seksologiassa vallitsevan seksuaalisuuskäsityksen mukaan kaikki nämä kuuluvat olennaisesti seksuaalisuuden piiriin. Seksologeille termi "a-seksuaalisuus" eli "ei seksuaalisuutta", tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että henkilöllä ei pitäisi olla mitään kaipuuta yllä mainittujen, seksuaalisiksi luettavien toimien pariin.

Vaikka aseksuaalisuus onkin terminä huono, olisi perusteltua, että sen vakiinnuttua seksologitkin nielisivät terminologisen ylpeytensä ja hyväksyisivät sen nykyiset merkitykset. Voimme hyvin todeta, että laajasta näkökulmasta katsoen aseksuaaleillakin on seksuaalisuus, mutta heille seksuaalisuus on huomattavasti rajatumpaa kuin suurimmalle osalle ihmisistä.
 
Aseksuaaliliike voisi saada seksologeista hyviä liittolaisia, sillä seksologit ovat lähtökohtaisesti varsin ymmärtäväisiä erilaisille seksuaalikokemuksille ja identiteeteille. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua liikkeen sisällä kupliva seksuaalikielteisyys, joka äityy paikoin katkeraksi ja yliampuvaksi. Aseksuaalisuuden eri muodot kaipaavat tunnustamista ja ymmärrystä, mutta sitä tuskin löytyy hyökkäämällä niitä vastaan, joille seksuaalisuus on keskeinen ja tärkeä osa oma elämää ja identiteettiä. Puolin ja toisin esiintyvästä ymmärtämättömyydestä olisi hyvä siirtyä rakentamaan siltoja vallihautojen sijaan.

***

Jälkeenjääneitä huomioita: Edellisen blogitekstini lukeneet saattavat nyt kysyä, miksi samaa ajattelutapaa ei voisi soveltaa esimerkiksi feministiseen "etuoikeuden" käsitteeseen. Miksi sen nykymerkitystä ei voisi hyväksyä, vaikka termi ei olekaan sananmukaisesti hyvä?

Olennainen ero on siinä, että käsitettä "aseksuaali" käytetään ensisijaisesti ilmiön kuvaamiseen, jolloin siitä ei johdu suoraan mitään poliittista kantaa ilmiöön. Sen sijaan "etuoikeus" on jo usein määritelty poliittisesti. Joko se on määritelmältään kapea, vain tiettyyn ihmisryhmään viittaava (esim. miehet) tai sitten se kytketään suoraan poliittiseen toimintaan väittämällä, että kaikki etuoikeudet ovat epäreiluja, jopa sortoa, ja ne pitää purkaa tai poistaa jopa väkivalloin. Tällaisessa kontekstissa mikä tahansa, mitä nimitetään etuoikeudeksi kantaa heti sisällään sekä moraalisen arvostelman että toimintamaksiimin.

Erioikeus ja poliittinen käsitteenmuodostus

Erioikeutta tai etuoikeutta tarkoittava sana "privilege" nousee nykyisin helposti esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa käsittelevissä keskusteluissa. Sanaa käytetään monesti jonkinlaisena keskustelun astalona, jolla osoitetaan, että joku keskustelijoista ei voi edes periaatteessa ymmärtää ongelmaa, koska hän nauttii etuoikeutetusta asemasta sukupuolensa ja/tai ihonvärinsä vuoksi. Tavallisimmin etuoikeutettu hahmo on valkoihoinen mies.

Etuoikeusargumentoinnissa on ollut aina jotakin, joka on hämmentänyt minua. Olen suhtautunut siihen jo pitkään epäluuloisesti, mutta vasta viime aikoina olen ryhtynyt tutkimaan, mikä aiheessa on vinksallaan. Ongelma on pitkälti sama, jota pidän yhtenä nykyfeminismin helmasynneistä: poliittinen käsitteenmuodostus, jolloin käsitteen rakentamisen tarkoituksena ei ole ensisijaisesti selkeys, tarkkuus, kuvaavuus tai yleinen käyttökelpoiusuus, vaan poliittinen iskuvoima.

"Etuoikeuden" ongelmallisuus alkaa nousta esiin, kun tarkastelee käsitteen alkuperäistä merkitystä ja sen nykykäyttöä. Privilegium (lat.) tarkoittaa jollekin yksilölle tai ryhmälle myönnettyä erioikeutta, jota kaikilla ei ole. Myös suomen kielen "erioikeus" tai "etuoikeus" viittaa johonkin oikeuteen, josta henkilö nauttii muiden ylitse. 

Kuitenkin feministisessä keskustelussa etuoikeudella viitataan ensisijaisesti ubiikkiin, rakenteelliseen asetelmaan, jossa mies on paremmassa asemassa kuin nainen, tai nauttii jotakin hyötyä, jota naisella ei ole. Tällaiselle tilanteelle oikeampi kuvaus olisi kuitenkin joko se, että miehellä on sukupuoleensa perustuva etu, tai että naisella on sukupuoleensa perustava haitta. Kyse ei siis ole oikeudesta, josta joku nauttii.

Nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa varsinaisia sukupuoleen perustuvia etuoikeuksia on erittäin vähän. Sellaisia saattavat olla esimerkiksi joidenkin epävirallisten herrakerhojen jäsenyydet tai miesten roolit vanhakantaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta nekin alkavat hiljalleen olla väistymässä. Sen sijaan naisten vapaus asevelvollisuudesta on sukupuoleen perustuva etuoikeus sanan varsinaisessa merkityksessä.

Miksi sitten sanaa "etuoikeus" käytetään pelkkien "etu" tai "haitta" asemasta? Yhtenä syynä vaikuttaisi olevan poliittinen tarve kääntää huomio pois huonommassa asemassa olevan ryhmän kokemista haitoista ja tukea tällä tavoin ryhmän voimautumista. Toisaalta taas etuoikeuksista puhumalla pyritään esittämään eduista nauttiva ryhmä kyseenalaisessa valossa. Etuoikeudethan ovat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa jotakin, jota ei saisi olla, ja joista nauttiminen haiskahtaa vahvasti kähminnältä ja riistolta.

Ongelmana tällaisessa poliittisessa käänteessä on se, että käsitteen uusiokäytölle ei ole kunnollisia perusteita, sillä useimmissa tapauksissa voidaan hyvin perustellusti sanoa, että juuri väitetty etuoikeus kuvaa normaalia ja toivottavaa asiaintilaa. Silloin miesten leimaaminen epäoikeudenmukaisista hyödyistä nauttiviksi hyypiöiksi on aika erikoista, sillä kaikki muutkin pyritään saamaan juuri samojen etujen piirin.

Miesten etuoikeuden arvostelemisen sijaan olisi kuvaavampaa sanoa, että naiset kärsivät perusteetta haitasta sukupuolensa vuoksi. Tällainen tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, kun naisen näkemykset eivät saa ansaitsemaansa tilaa miesvaltaisessa keskustelussa. Toivottava tilanne olisi tietysti se, että kaikkien näkemykset arvioitaisiin niiden sisällön perusteella, ei esittäjän sukupuolen.

Etuoikeusväittämissä on ongelmallista myös se, että etuoikeus esitetään usein yleispätevänä ja hallitsevana, sukupuolesta johtuvana piirteenä, ja samalla oletetaan sen tekevän etuoikeuttu henkilö kykenemättömäksi ymmärtämään muiden kokemia haittoja, esteitä ja hankaluuksia. Joissakin tapauksissa on toki niin, että kultalusikka kitusissa estää ymmärtämästä muiden vaikeuksia ja tuottaa kusipäistä käytöstä, mutta turhan usein etuoikeuden kusipäistävä voima ulotetaan kepeästi kaikkiin miehiin - tai ainakin niihin miehiin, jotka ovat olleet eri mieltä joistakin feministien esittämistä näkemyksistä.

Yleistämisen suurimpia ongelmia ovat se, että edut ja haitat rakentuvat tosiasiassa varsin monimutkaisesti, ja se että edullinen asema ei mitenkään välttämättä aiheuta sokeutta muiden ongelmille. Jos henkilön nauttimana etuna on esimerkiksi hyvä koulutus, niin hän saattaa hyvinkin olla avoimempi yhteiskunnallisille ongelmille kuin kouluttamattomuuden haitasta kärsivä henkilö.

Etujen ja haittojen monimutkaisuus johtuu ensinnäkin siitä, että jokainen yksilö nauttii ja kärsii samanaikaisesti useista risteävistä eduista ja haitoista, joita synnyttävät sukupuolen ja ihonvärin lisäksi oma perhetausta, sosiaaliset resurssit, henkilökohtaiset kyvyt (kuten älykkyyys tai lahjakkuus), varallisuus, kansalaisuus, kulttuuritausta jne. Joissakin tilanteissa tietyt edut aktivoituvat ja toiset jäävät sivuun. Edut tai haitat eivät siis koskaan ole jotakin essentiaalista ja hallitsevaa. On tilanteita, joissa on edullista olla nainen, ja tilanteita, joissa on edullista olla mies. Useissa tilanteissa muut edut tai haitat ajavat kokonaan sukupuoliasioiden ohitse, ja joissakin tilanteissa sukupuoli on täysin merkityksetön seikka.

On ehdottomasti tärkeää korjata yhteiskuntamme toimintaa sellaisissa tilanteissa, joissa sukupuoli muodostuu perusteetta eduksi tai haitaksi yksilölle. Sukupuolineutraalin tasa-arvopolitiikan tulisi tähdätä juuri tähän. Etuoikeus ensisijaisesti poliittisena käsitteenä saattaa olla jopa haitaksi tälle tavoitteelle, sillä etuoikeusväitteillä tähdätään usein etuoikeutetuksi väitetyn ryhmän näkökulman sivuuttamiseen tai ryhmän leimaamiseen sortajiksi tai riistäjiksi.

Pelkkä väitetty etuoikeus ei tietenkään riitä evidenssiksi sorrosta ja riistosta, tai siitä, että miehet kategoriana olisivat jostakin epäkohdasta suoraan vastuussa. Yhteiskunnallisten ongelmien tunnistaminen, täsmällinen hahmottaminen ja ratkaisujen kartoittaminen vaativat ihan toisen tasoista yhteiskuntatieteellistä ja poliittista työskentelyä kuin mitä pelkkä etuoikeuspuheen viljely on.

Tosiasia on, että miesten etuoikeuksia on purettu systemaattisesti jo vuosikymmeniä, ja niin pitääkin olla. Jäljelle jäävien perusteettomien etujen purkamiseen tarvitaan huolellista arviointia ja neutraalia tasa-arvotyötä. Sukupuolipoliittinen slogan-argumentaatio, josta tyypillinen esimerkki on etuoikeudella päähän lyöminen, johtaa valitettavasti ennemmin keskustelun polarisoitumiseen ja poteroista huutelemiseen kuin konsensuksen ja ratkaisujen etsimiseen.

Tämä on suurin syy siihen, miksi hätyyttelen toistuvasti sekä feministien että miesliikkeen käyttämää taisteluretoriikkaa ja arvostelen niitä liioittelusta tai pahansuopuudesta. Valitettavasti etuoikeus-käsite kärsii juuri näistä ongelmista. Käsitettä on kuitenkin pyöritetty aika paljon yhteiskuntatieteissä, joten jos jollakin minua lukeneemmalla henkilöllä on tarjota vahvaa argumentaatiota käsitteen suopeamman tulkinnan tai käyttökelpoisuuden tueksi, luen sellaista mielelläni. Ideologiset änkyrät älkööt vaivautuko.

Apua! Aivot kutistuu!

Tieteen popularisointi on taas ottanut uuden edistysaskeleen kohti totaalista idiotismia. Uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on levinnyt juttu siitä miten pornon katselu kutistaa aivoja. Tästä on toki sitten vedetty nopeasti johtopäätöksiä, joiden mukaan pornon katsojat ovat joko tyhmiä tai pornon tyhmentämiä.

Jatketaanpa tästä eteenpäin pohtimalla seuraavaa väitettä: naiset ovat miehiä tyhmempiä, koska heillä on pienemmät aivot. Tuntuuko tämä loogiselta tieteelliseltä päättelyltä? Jos olet nyökytellyt hyväksyvästi pornouutiselle, niin tämänkin pitäisi tuntua ihan asialliselta väitteeltä, sillä naisilla todella on pienemmät aivot kuin miehillä.

Aivojen koko ei kuitenkaan kerro mitään älykkyydestä tai kognitiiviisen toiminnan tasosta. Elefanteilla on valtavat aivot, mutta eivät ne silti ole ratkaiseet Hodgen konjektuuria meidän puolestamme. Aivojen koosta meuhkaaminen on siis täysin turhaa. Jos aivojen sukupuoliero kiinnostaa oikeasti, niin täältä voi aloittaa.

Hupaisaa on se, että alkuperäinen tutkimuskaan ei oikeastaan keskity aivojen kokoon, vaan niiden toimintaan. Toimittajat ovat olleet taas pihalla kuin puutarhatontut. Tutkimuksen olennainen havainto ja avoimeksi jäänyt kysymys liittyi siihen, aiheuttaako pornon katselu aivotoiminnan vähenemistä motivaatiota käsittelevällä aivoalueella, vai katsovatko pornoa enemmän sellaiset henkilöt, joilla on jo valmiiksi tietynlaiset aivot?

Tieteellisessä työskentelyssä pitää aina olla avoin erilaisille malleille, jotka saattavat selittää havainnot. Tässäkin tutkimuksessa otettiin huomioon se, että pornon katsomisen määrä ei välttämättä tuota vaikutusta, vaan korrelaation voi selittää päinvastainen vaikutussuhde. Pornon katselu voi tuottaa enemmän tyydytystä sellaiselle henkilölle, jonka aivot kaipaavat enemmän ulkoisia ärsykkeitä mielihyvän saamiseksi. Tämä näkökulma hävittääkin kokonaan sen tulkintamahdollisuuden, että pornon katselu jotenkin turmelisi aivot.

Kyseenalaista sekä tutkimuksessa ja uutisoinnissa on ilmiön esittäminen jonkilaisena miesten pornonkatselun ongelmana. Luulisi, että aivotutkimuksessa olisi olennaista tietää pornon katselun vaikutukset aivotoiminnalle katsojan sukupuolesta riippumatta. Pelkkä aivomuutosten rekisteröiminen on muutenkin aika köpsää touhua, jos ei onnistuta selittämään tyhjentävästi, ovatko muutokset nimenomaan ja pelkästään pornon tuottamia, ja miten mahdolliset muutokset vaikuttavat käyttäytymiseen.

Myös uuden oppiminen tuottaa muutoksia aivoissa. Pitäisikö siis koululaisten ja opiskelijoiden olla alati huolissaan pelottavista aivomuutoksista? Lapsia ei saisi altistaa kauheille aivomuutoksille!!1! Nyt kansanliike pystyyn!

On aika tökeröä, että hyvin ohuista tutkimustuloksista väännetään medioissa ja keskustelupalstoilla heti kielteisiä ja pornoa katsovia miehiä halveksuvia tulkintoja. Omia ennakkoasenteita kannattaisi tarkastella vähän kriittisemmin, jos sattui kompastumaan tähän tapaukseen.

Lisäys: Kappale oppimisesta (2.6.2014)

Mies-poika mediassa

Olen seurannut seksuaalisuutta ja seksuaalirikoksia käsitteleviä uutisia jo päälle kymmenen vuotta. Olen tänä aikana kiinnittänyt useasti huomiota siihen, miten seksuaalirikoksen epäillyn/tekijän ja uhrin sukupuoli vaikuttaa suoraan siihen, millaisia ilmauksia hänestä käytetään.

Uutisointia seuraaville on jo varmasti tuttu juttu, miten teini-ikäiset tytöt kuvataan tahdottomina nukkeina, joilla ei ole toimijuutta tai seksuaalisuutta. Toinen, hieman hankalammin tartuttava ilmiö on mystisten mies-poikien esiintyminen jutuissa.

Nimittäin, kun 17-vuotias ihmisuros on rikoksen uhri tai riskeille altis, häntä kutsutaan pojaksi tai jopa lapseksi. Jos taas samainen 17-vuotias ihmisuros on epäiltynä seksuaalirikoksesta, hän on mies. 

Tässähän menee aivan sekaisin. Onko kyseessä nyt täysivaltainen häikäilemätön rikollinen, vai väräjävä viaton poikanen? Toimittaja päättää sen meidän puolestamme fiiliksensä mukaan!

Sanavalinta paistaa varsin räikeästi läpi tuoreesta Ilta-sanomien jutusta, jossa 17-vuotias mies vapautettiin seksuaalirikosepäilystä. Alle 18-vuotias uhri on kuitenkin aina tyttö. Jostakin syystä naaraat ovat useammin lapsia kuin urokset, vaikka kyseisten olentojen kronologinen ikä olisi täsmälleen sama. Ehkä toimittajat pitävät naisia lapsellisina?

Vaikka tällaisissa sanavalinnoissa on kyse pienestä jutusta, ne paljastavat hyvin yleisen ennakkoluulon, jonka mukaan ihmisuros on aina tekijä ja toimija, ja sellaisena täydessä vastuussa kaikista tilanteista, joita elämässä tulee eteen. Naaras puolestaan nähdään usein viattomana, passiivisena ja heikkona, vaikka tapaus kertoisi aivan muuta.

Saman päivän uutisista bongattu juttu avioeroriidassa hirviöksi muuttuneesta naisesta vahvistaa stereotyypin vaikutukset: viaton mies kärsi naisen valheiden ja sekoilujen takia vuosien piinan. Käräjäoikeuskin uskoi naisen kertomuksia, vaikkei mitään konkreettista todistusaineistoa ollut.

Sukupuolikäsityksillä on merkitystä rikosprosesseissa ja niiden uutisoinnissa. Ottakaahan ammattilaiset laput silmiltänne!

***
Korjattu biologinen ikä kronologiseksi iäksi (29.5.).

Persujen aivoliito

Persujen kansanedustaja Kettusen vapaa älyllinen pudotus aviollisten lapsien tehtailemiseksi on johtanut lähes yhtä koomiseen keskusteluun. Vaikka ehdotus on kokonaisuudessaan pöljä, olisi suotavaa, että sen kriitikot keskittyisivät edes oikeisiin asioihin natsikortin heiluttelun sijaan.

Kettusen ehdotuksen suurinta hölmöyttä on heteroavioliiton esittäminen jonkinlaisena lisääntymisen ideaalina kontekstina. Tämä on toki ihan tavallista junttikonservatismia, jossa nostalgisoidaan 50-luvun ihmissuhdekäsityksiä ja kuvitellaan, että niissä asuu kaikki autuus.

Maailma ei ollut edes kultaisella 50-luvulla sellainen kuin nostalgikot kuvittelevat, vaan moninaiset perheet olivat todellisuutta jo silloin. Tietysti silloin ne joutuivat pysyttelemään enimmäkseen katseilta sivussa. 

Kettunen tekee uskonnollista teemapolitiikkaa, jolla ei ole edes tarkoitus pyrkiä oikeudenmukaiseen järjestelmään. Uskonnollisen politikoinnin suurimpia ongelmia on juuri se, että se on sokea syrjinnälle, yhteiskunnan aiheuttamille vaikeuksille ja todellisten ongelmien ratkaisemiselle. Ne ryhmät, jotka eniten tukea tarvitsisivat, sivuutetaan esityksessä täysin: yksinhuoltajat, vailla perusoikeuksia olevat sateenkaariperheet ja muut valtavirrasta sivussa olevat kasvatusjärjestelyt.

Lasten kasvattamisesta syntyvien haittojen kompensoiminen eri tavoin ei ole millään muotoa huono ajatus. Kettunen ja hänen hännystelijänsä ovat kuitenkin ideologiassaan umpimielisiä siksi, että he eivät tunnista reaalimaailmassa vallitsevia todellisia olosuhteita: lapsen kasvattajat kärsivät samoista haitoista yhtä lailla riippumatta heidän ihmissuhdestatuksestaan tai -järjestelyistään. Mahdollisten kompensaatioiden pitäisi siis kohdistua itse kasvattamiseen, ei avioliitossa synnyttämiseen.

Vaikka Kettunen viittaakin esityksessään Suomen kansalaisuuteen, on absurdia väittää esitystä joksikin natsihenkiseksi rotupolitiikaksi kuten vassarien Myllykoski yrittää. On ihan selvää ja perusteltua, että Suomen valtion tarjoamat edut koskevat Suomen kansalaisia. Kun kansalaisuutta voi hakea läpinäkyvin ja tasapuolisin kriteerein, ei mitään tasa-arvo-ongelmaa synny. 

Ja pikku vinkki: kansalaisuus ei ole kytköksissä etniseen taustaan. Ei tällaisen perusasian ymmärtämisessä pitäisi tarvita kovinkaan suurta nokkeluutta.