Ei ihan kaikkien Ilona

Noheva kansalaiskollektiivi järjesti maaliskuussa pienen tapahtuman, jossa etsiskeltiin pillulle erisnimeä. Tempaus oli saanut alkunsa syvästi koetusta epätasapuolisuudesta, sillä tunnettiinhan miehinen sukupuolielin leikkisästi nimellä Jorma.

Tapahtumaa edelsi Facebookissa järjestetty kilpailu, jossa ehdotettiin erilaisia nimiä ja tykkäiltiin omasta mielestä parhaita ehdotuksia. Itse tapahtumassa keskusteltiin sukupuolielimistä, niiden merkityksistä sekä nimeämisen tuottamasta voimasta eri näkökulmista. Olipa tilaisuudessa myös runoutta ja laulua. Lopulta suosituimmista nimiehdokkaista valittiin paras huutoäänestyksellä. Ilona oli ehdoton voittaja. Sillä oli jopa oma vaalimottonsa: "Kaikkien Ilona!"

Sexpon julkaistua asiasta tiedotteen, valinta on saanut myös arvostelua osakseen. Kuten aina kaikkien kieli poskessa järjestettyjen kulttuuritempausten kanssa, joitakin asia ei huvittanut. Nyreä palaute keskittyi lähinnä siihen, että olisiko kiva, jos sinun nimesi olisi vaginan nimenä ja siihen, että ajatelkaa nyt sentään lapasia. Ote palautteesta löytyy Sexpon FB-sivulta.

Kielteisestä palautteesta nousi silmäänpistävästi esille yksi piirre, nimittäin seksistigman läpitunkeva läsnäolo. Kirjoittajat ajattelivat, että henkilön nimen viittaus sukupuolielimeen on jotakin, joka tahrii, häpäisee ja ahdistaa. Stigma värittää mielipiteitä erityisen voimakkaasti, kun viitataan lapsiin. Pikkutytöt näyttäytyvät jonakin täydellisen viattomana ja puhtaana, jotka viittaus likaiseen pilluun tahrii ja turmelee. Eräs kommentoi ahdistuneen sarkastisesti, että "Onpa hienoa, että he kaikki voivat nyt jutella vaginasta kuin hyvästä kaverista."

Kommentoijilta lienee mennyt ohitse se seikka, että niin Sexpon kuin muidenkin seksuaalisuuteen myönteisesti suhtautuvien toimijoiden näkökulmasta olisi kaikin puolin suotavaa, että vaginasta voisi jutella kuin hyvästä kaverista!  

Seksuaalikasvatuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on se, että kaikenlaiset kehoon ja sen toimintaan liittyvät asiat olisivat helppoja ja luontevia puheenaiheita. Omien sukupuolielinten, niiden toiminnan ja tuottaman mielihyvän pitää olla ylpeyden ja myönteisten tunteiden lähde jo ihan pienestä lapsesta asti. 

Seksuaalikielteisestä ja seksistigman tahraamasta näkökulmasta käsin avoin puhe seksuaalisuudesta voi toki näyttäytyä ahdistavana, mutta ongelmallista tällaisesta positiosta lähtevä palaute on siksi, että sen antajat ovat juuri niitä, jotka aiheuttavat seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia omilla asenteillaan. Jos seksuaalisuuden (ja yhden humoristisen tempauksen) edessä ollaan kauhuissaan, järkyttyneinä ja tuohtuneina, niin millä todennäköisyydellä tällaiset henkilöt osaavat antaa neutraalia, tukevaa ja voimauttavaa seksuaalikasvatusta lähiympäristönsä lapsille - tai edes suhtautua asiallisesti seksiin liittyviin hankaliin kysymyksiin?

Kritiikkiin vastaaminen tuntuu aika turhauttavalta siksi, että näkökulmaero on valtavan suuri. Miten selittää asia henkilölle, jolle pitäisi pitää vuoden mittainen seksologian peruskurssi ennen kuin päästäisiin edes jotakuinkin samalle viivalle.Toivottavasti kentältä löytyy minua kärsivällisempiä seksuaalikasvattajia, jotka jaksavat kasvattaa ja koulia näitä ahdistuneita aikuisia, sillä juuri he itse ovat kipeästi myönteisen seksuaalikasvatuksen tarpeessa.

Todellisuus vs. byrokratia! Fight!

Australian korkeimman oikeuden päätös "määrittelemättömän sukupuolen" merkitsemisestä virallisiin papereihin Norrien tapauksessa on ollut paljon keskustelussa sukupuolitietoisten keskuudessa. Tapaus on pieni nytkähdys eteenpäin sukupuolen moninaisuuden huomioimisen saralla, mutta lopulta valitettavan pieni.

Australian passeihin on jo jonkin aikaa saanut X-merkinnän, jos on ollut esittää lääkärintodistus trans*identiteetistä, mutta muihin asiakirjoihin kolmas vaihtoehto ei ole ulottunut. Nyt oikeuden päätös muodostaa ennakkotapauksen myös muiden asiakirjojen osalta, mutta vain, jos henkilö on käynyt läpi sukupuolenmuutosprosessin [sic]*. 

Byrokratian nihkeys sukupuolen moninaisuutta kohtaan on tuttua myös Suomessa. Valitettavasti kotomaamme alkaa olla jo melkoinen takapajula, mitä tulee moninaisuuden huomioimiseen virallisissa yhteyksissä. Ongelmaa voisi kutsua yleisellä tasolla byrokraatin omnipotenssiharhaksi eli harhakuvitelmaksi siitä, että todellisuuden ja byrokratian ollessa vastakkain byrokratia voittaa.

On tunnettu tosiasia, että kaksijakoisen sukupuolijurottamisen ulkopuolella on ollut ihmisiä historian sivu. Intersukupuolisuus, androgynia ja erilaiset transmuunnelmat ovat sukupuolisuuden todellisuutta. Yhtälailla tosiasia on se, että ihmissuhteiden kirjoon on pitkään kuulunut niin sateenkaariperheet kuin monisuhteetkin. Nykyinen keskustelu siitä, mitä valtion pitäisi hyväksyä, sallia tai virallistaa on jälkijättöistä jupinaa, jota pitävät yllä todellisuudesta vieraantuneet tai tynnyrissä kasvaneet hyypiöt. 

Helou, moninaisuus on jo täällä, ja on ollut jo pitkään. Kaikki yritykset piilottaa ihmisten ja suhteiden kirjo viralliselta maailmalta ovat vain epätoivoisia yrityksiä roikkua kiinni harhaisessa maailmankuvassa, jonka perusta on jo romahtanut. Valitettavasti byrokratiaan sisäänrakennettu inertia pitää vielä harhakäsityksiä yllä. Kuten veteraaniseksologi Milton Diamond on todennut, luonto rakastaa monimuotoisuutta, mutta valitettavasti yhteiskunta vihaa sitä.

Yksi maailman yleisimmistä vääryyksien ja typeryyksien perusteluista on: "No, kun meillä on tällainen käytäntö." Säännöillä, käytännöillä, määräyksillä ja järjestelmillä perustellaan kaikenlaista, vaikka mitkään niistä eivät kelpaa perusteluiksi sille, miksi edellä mainittuja ei pitäisi muuttaa tarvittaessa.

Se, että todellisuus toimii toisin kuin viralliset käytännöt, on aika hyvä peruste käytäntöjen uudelleenarvioinnille. Toinen, vielä keskeisempi peruste on se, että huonot käytännöt aiheuttavat hankaluuksia ja kärsimystä, ja mitä moninaisuuteen tulee, käytäntöjen avartaminen ei ole keneltäkään pois, eikä riko kenenkään oikeuksia, vaan päinvastoin.

Oikeusvaltioina itseään pitävien maiden pitäisi alkaa ymmärtää vastuunsa ja ryhtyä rasvaamaan byrokratiansa kiinniruostuneita rattaita. Jos lomakkeiden uudistaminen on kallista ja vaikeaa, lienee perusteltua uudistaa koko systeemi niin, että muutosten tekeminen on jatkossa sen verran helppoa, etteivät ihmisten oikeudet ja hyvinvointi jää nolojen tekosyiden alle.

* Kirjoitin "sukupuolenmuutosprosessi", sillä yleisesti käytetty sana "korjaus" kattaa heikosti tapausten kirjon. Muutos on sanana korjausta neutraalimpi ja sisällyttää enemmän variaatioita.

Maitoerotiikkaa

Vaikka otsikon voi helposti sekoittaa laktivistin päiväuniin, kyse on tällä kertaa kuitenkin maitotölkkiin painetusta runoudesta. Kyseessä on toki Wanha Juttu, mutta törmäsin itse vasta tänään oheisen kuvan runoon.

Täydet pisteet Valiolle siitä, että niinkin arkinen asia kuin maitotölkki sisältää polttavan intensiivistä, eroottista rakkausrunoutta. Kiitos sille, joka on sen valinnut.

Jos joku tietää runon kirjoittajan, niin heittäköön kommenttia. Kirjoittajatieto ei osunut silmään tölkistä. Alla runo vielä tekstimuodossa.

Kun itseäni en yöstä erottanut,
jo tunsin sinut minussa.
Nyt kun aamu ympäröi meidät
varjelen sinua, valoa varjossani.

Murrosiän lykkäämisen etiikkaa

Transnuorille annettavista hormonaalisista hoidoista käydään paljon eettistä keskustelua, jonka ytimessä on kysymys siitä, voiko nuori antaa suostumuksensa omaan sukupuoliseen kehitykseensä puuttumiseen. Ongelmallista on, että hormonien tai niiden salpaajien käyttö vaikuttaa myös sukupuoli-identiteetin kehittymiseen ja sitä kautta päätöksenteon edellytyksiin. Tällöin pätevän suostumuksen ehtona oleva "riittävät tiedot" ei näyttäisi toteutuvan, ja ratkaisu on ennemmin hyppy tuntemattomaan kuin informoitu päätös.

Osalle transnuorista lähestyvä murrosikä näyttää katalalta loukulta, sillä se muokkaa voimakkaasti kehon sukupuolisia tunnusmerkkejä. Lapsen vartalo on melko androgyyni ja mahdollistaa sukupuoli-identiteetin rakentamisen ilman suurta kehoristiriitaa. Murrosikä tuo ristiriidan tullessaan, jos kehossa tapahtuvat muutokset menevät eri suuntaan koetun sukupuolen kanssa.

Yhtenä ratkaisuna tilanteeseen on aikalisä eli murrosiän lykkääminen hormonisalpaajilla. Saadulla lisäajalla pyritään selvittämään, millaiset ratkaisut olisivat parhaita kussakin tapauksessa. Murrosiän lykkääminen on kuitenkin lääketieteellinen interventio, joka pitää aina oikeuttaa eettisesti. Hankaluuksia tuottaa se, että tapaukset ovat hyvin yksilöllisiä, eikä mitään nyrkkisääntöä tunnu olevan mahdollista löytää. Lisäksi asiaan vaikuttavat myös sukupuoleen liittyvät kulttuuriset käsitykset, aktivistien kiivailu, lääketieteen etiikka ja nuoren vanhempien tai muiden läheisten näkemykset.

Aihetta käsiteltiin melko laajasti WPATH-järjestön symposiumissa Bangkokissa äskettäin (helmikuu 2014). Keskustelin asiasta siellä mm. bioetiikan ja endokrinologian asiantuntijoiden kanssa. Olen aiemmin pitänyt etiikan näkökulmasta juuri suostumuksen antamiseen liittyviä ongelmia esteenä murrosiän lykkäämiselle, mutta joissakin tapauksissa näyttää siltä, että suostumuskysymykset jäävät sivuseikaksi.

Osa transnuorista pelkää murrosikää valtavasti. Heille se edustaa liukumista poispäin omasta sukupuolikokemuksesta ja vaikeuksien lisääntymistä. Ei ole ihme, että jotkut kärsivät syvästä masennuksesta ja itsetuhoisuudesta tässä elämänvaiheessa. Jotkut jopa ajattelevat, että kuolema on parempi vaihtoehto kuin murrosiän läpikäyminen.

Tällaisissa olosuhteissa murrosiän estäminen hormonisalpaajilla alkaa näyttää varsin perustellulta. Filosofinen kysymys suostumuksen pätevyydestä alkaa menettää merkitystään silloin, kun nuoren elämä ja hyvinvointi ovat vakavasti uhattuina. 

Eettisen arvioinnin painopiste siirtyy tällöin sopimusetiikasta enemmän utilitaristisen kokonaishyvän arvioinnin suuntaan: vaa'alla punnitaan hyötyjä ja haittoja. Jos uhkat elämää ja hyvinvointia kohtaan eivät ole akuutteja tai erityisen suuria, kysymykset suostumuksen pätevyydestä ja sukupuolisen identiteetin kehitykseen puuttumisen oikeuttamisesta nousevat taas isompaan rooliin arvioinnissa.

Feminismiä silmät sidottuina

Rosa Meriläisen kolumni killui alkuviikosta luetuimpien listalla Hesarin verkkosivuilla. Ehkä seksillä flirttaileva otsikko oli tähän syynä? Juuri muita ansioita tekstillä ei sitten olekaan, ellei kinkyä barbiefantasiaa lasketa. Meriläinen toistelee kirjoituksessaan väsyneitä feministisiä iskulauseita, joiden luulisi olevan  jo menneen ajan kiekaisuja kaikessa virheellisyydessään ja epämääräisyydessään:  

Naisen keho on pornograafisen ja esineellistetyn katseen pilaama. Näköaistin ylivalta leijuu seksin yllä. Välineiden ja asujen vyöry peittää muut aistihavainnot alleen.

Mitä seuraavaksi? Karvojen ajelu on pedofilian edistämistä? Jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja? Valitettavasti nämäkin älyttömyydet ovat peräisin radikaalifeministien kynistä. Mikä liioittelussa ja absurdissa taisteluretoriikassa oikein viehättää? Älyllisyys se ei ainakaan ole. Tällaisten lauseiden revittelijät katselevat maailmaa silmät sidottuina.

Ok. Pari argumenttia paatoksen tueksi:
 

1. Pornografinen katse ei tarkoita mitään. Se on pelkkä perusteeton olettamus siitä, että miesten haluava tai seksuaalisesti värittynyt katse redusoi naisen pornografiseksi karikatyyriksi. Tällainen maalailu on pelkkää ideologista tulkintaa, jolle ei löydy minkäänlaisia vakavasti otettavia perusteita. 
   
   Uskottavampi selitys naisten kokemille ulkonäköpaineille johtuu yhteiskuntaluokkien suhteen tasa-arvoistuneen ja sosiaalisesti vapautuneen yhteiskunnan tuottamista kilpailutilanteista. Koska naiset ovat keskenään entistä tasa-arvoisempia, he myös kilpailevat mahdollisten kumppanien huomiosta kovemmin eri keinoilla. 
   
   Ulkonäköön panostaminen on keskeinen kilpailukeino, koska se herättää helposti miesten huomion. Miesten seksuaalinen mielenkiinto on suurelta osin ulkonäkökeskeistä. Tämä on fakta, ei epätasa-arvon osoitus. 
   
   
2. Esineellistetty katse? WTF? Jos aihe todella kiinnostaa, niin rutistan esineellistämisdiskurssin ryttyyn täällä. 


3. Näköaistin ylivalta ei ole mikään seksiin liittyvä ongelma. Näköaisti on  ehdottomasti keskeisin ihmisen aisteista toimintakyvyn ja sosiaalisten suhteiden kannalta. Miksei näköaistin ylivalta ole ongelma esimerkiksi liikenteessä, urheilussa tai työelämässä? Miksi yleinen inhimillinen ominaisuus olisi ongelma juuri seksin alueella?
   
   On tyypillistä ideologista retoriikkaa irroittaa yleinen väite kontekstistaan ja esittää se raskauttavana todisteena jonkin yksittäisen ilmiön yhteydessä. Samanlaista virheellistä argumentaatiota edustavat esimerkiksi väitteet siitä, että seksityö on väärin ihmiskaupan vuoksi tai että pornografia on väärin koska raiskaaja on katsonut pornoa. Kyseessä on ad hoc -väite ja virheellinen yleistys, jossa jokin mahdollinen ongelma yleistetään koko ilmiötä koskevaksi ongelmaksi.

Meriläinen päättää lähteä kolumnillaan flirttailemaan nostalgisen uuskonservatismin kanssa, jossa kaipaillaan vanhoja hyviä aikoja. Kyllä pelokas haparointi peiton alla pimeässä oli sittenkin tosi hieno juttu. Voi nyt saatana oikeasti.

Kolumnin ainoa hyvä kohta on se, jossa Meriläinen muistuttaa jyrkkien ulkonäköihanteiden kaventavan omia mahdollisuuksia nauttia seksistä erilaisten ja erikokoisten ihmisten kanssa. Tämä on ehdottomasti totta. 

On kuitenkin jokaisen oma asia päättää, millaisen ja minkä kokoisen ihmisen kanssa seksiä harrastaa. Avoin keskustelu voi toki löyhentää asenteita, mutta moralisointi ihmisten mieltymyksistä on aika matalaotsaista - etenkin feministiltä, joka varmasti puolustaa viimeiseen asti naisten oikeutta valita kumppaninsa ihan omien perusteidensa mukaisesti.

***

Pahoittelen pitkää väliä blogitekstien kirjoittamisessa. Syksyllä alkaneet uudet hommat Sexpo-säätiön toiminnanjohtajana ja Maailman seksuaaliterveysjärjestön hallituksessa ovat ryöstäneet lähes kaiken aikani. Pyrin jatkossa kirjoittelemaan useammin, sillä asiaa kyllä olisi kuin Karpolla aikanaan. Kiitokset ja jaxuhali kaikille, jotka blogiani yhä seuraavat!