Kick-Ass ja sarjakuvataiteilijan yhteiskunnallinen vastuu

Kick-Ass -sarjakuvan tekijä Mark Millar on ollut viime aikoina kovassa höykytyksessä hänen kommentoituaan sarjakuviensa raiskauskohtauksia. Verkkopalstoilla levinnyt feministinen tuohtumus on keskittynyt lähinnä väitteeseen, että raiskauskuvauksia ei pitäisi kirjoittaa, jos ei ymmärrä, mitä raiskaus merkitsee sen uhreille.

Meuhkan herättänyt Millarin lausuma kuvaili raiskausta vain yhdeksi juonirakenteeksi, jolla osoitetaan sarjakuvan pahojen tyyppien olevan todella pahoja. Hänen mielestään raiskausta voi verrata muuhun raakan väkivaltaan, kuten pään irtileikkaamiseen. Vastaväittäjien mielestä raiskaus on jotakin erityistä, jota pitäisi aina käsitellä silmälläpitäen yhteiskunnallisia faktoja seksuaalisen väkivallan yleisyydestä ja traumatisoivuudesta.

Ilman muuta Millarin kommentti tarkastelee raiskausten merkitystä kapeasti, sillä raiskauskohtaukset eivät ole pelkästään osoittimia pahisten pahuudesta. Ne resonoivat myös yhteiskunnallisella tasolla, kuten kaikki muukin kerronta. Lisäksi ne operoivat seksuaalisten fantasioiden tasolla avaten ikkunan pidättelemättömään, hirviömäiseen seksuaalisuuteen niin tekijöiden kuin uhrienkin näkökulmasta. Vaikka seksuaalinen väkivalta ahdistaa monia, se myös herättää useissa kiinnostusta tavalla, jota ei voi kuvailla pelkästään moraaliseksi pöyristykseksi.

Millarin ei tietenkään tarvitse esittää haastatteluissaan mitään täydellistä tutkielmaa raiskauskuvausten yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hän on taiteilija, jolla on vapaus esittää juuri sellaisia kuvauksia, kuin hän katsoo sopivaksi. Häneen kohdistunut kritiikki kuitenkin tuntuu edellyttävän, että taitelilijan tulisi ottaa paremmin huomioon raiskauskuvausten yhteiskunnallinen konteksi.

Yhdysvalloissa käytävä raiskauskeskustelu on raivokkuudeltaan jotakin aivan toista kuin Suomessa. Tämä johtuu sekä paikallisten feministien rajusta taistolaisretoriikasta että epäsensitiivisistä ja seksistisistä ääliölaumoista, jotka tuntuvat kansoittavan lähes jokaista verkkokeskustelua. Aihepiirin räjähdysalttius johtaa keskustelun miltei vääjäämättä naurettavalle tasolle riippumatta keskustelijan sijainnista sukupuolipolitiikan kartalla.

Vaikka Mark Millar käyttäisikin sarjakuvissaan naishahmoja ohuina sivuhenkilöinä, joiden tehtävänä on olla heikko kohta sankarin haarniskassa, tämä kuvaamistapa on hänen taiteellinen valintansa. Olisi toki mahtavaa ja upeaa, jos Millar kuvaisi raiskaustilanteita ymmärtävästi ja sukupuolisensitiivisesti, mutta häntä ei voi mitenkään siihen velvoittaa. Millaria saa toki paheksua, mutta yleisellä kielellä esitetty paheksunta, joka väittää Millarin toimivan jotenkin moraalittomasti, on roskaa.

Kick-Ass ja monet muut Millarin sarjakuvat ovat ultraväkivaltaisia, mustalla huumorilla kuorrutettuja, ilmaisussaan roiseja ja tarkoituksella shokeeraavia. On oikeastaan aika tyhmää suomia Millaria siitä, että hänen raiskauskohtauksensa eivät ole naisen kokemuksen huomioivia, sillä Millar tykittää kaikessa kerronnassaan täysillä lukijan silmille. Jos hänen tavaramerkikseen muodostunut karu haista vittu -asenne ei miellytä, voi lukea vaikkapa Castle Waitingia (joka on muuten erinomainen sarjakuva).

Yleisempi feministinen kritiikki sarjakuvien naiskuvasta lienee ihan perusteltua. Monitahoisia naishahmoja ja oivaltavaa tai rajoja rikkovaa sukupuolisuuden kuvausta olisi varmasti hyvä olla enemmän. Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan voi käyttää yhtä sarjakuvataiteilijaa vastaan, sillä yleinen kritiikki koskee koko taiteenlajia tai genreä kerrallaan. Jos aikoo suomia Millaria koko genren ongelmista, voi ihan yhtä hyvin ajatella kaikkien sarjakuvien edustavan militanttia feminismiä, koska Tank Girl on niin kova.

Yksittäiset sarjakuvat tai taiteilijat eivät edusta koko sarjakuvakulttuuria, eikä heitä voi velvoittaa käsittelemään kulloisenkin lukijan kokemia yhteiskunnallisia vääryyksiä. Taiteilijana Millarin kommentit raiskauskohtausten merkityksestä ovat täysin ymmärrettäviä ja perusteltuja. Jos hän ei halua tehdä yhteiskunnallista kommentaaria, hänen ei tarvitse. On suorastaan ylimielistä edellyttää, että Millarin pitäisi kirjoittaa sarjakuvia siihen tapaan kuin jotkut hänen kriitikkonsa vaativat.

Pitkä juttu aiheesta New Republic -lehdessä

Saunapaniikki!

Kehokammo, moralismi ja sukupuolirajoittunut apartheid ovat nävertäneet saunakulttuuria jo vuosikymmeniä. Suomessa on enää harvoja paikkoja, joissa avoin yhteissaunominen on mahdollista sukupuolesta tai iästä  riippumatta. Pelko ja valittaminen ovat sulkeneet monien kylpylöiden yhteissaunat ja alastomuuskammo on johtanut jopa siihen, että Seurasaaren perinteikkäällä alastonrannalla on nykyään parina viikonpäivänä uimapukupakko.

Prometheus-leirit ovat yksi tervehenkisen yhteissaunomisen linnake saunakulttuurin rappiotumisen keskellä. Prometheus-leirien tuki ry:n puheenjohtaja Aatu Komsi perustelee yhteissaunomista järkevästi:

Yleensä vetäjätiimi ja leiriläiset saunovat yhdessä, myös sekasaunassa. Alasti saunomisesta sovitaan aina leirillä etukäteen. Jos näin sovitaan, kaikki saunovat alasti, myös ohjaajat. Meille on oleellista näyttää esimerkkiä, ettei ihmisiä tulisi erotella usein epäoleellisten seikkojen kuten sukupuolen tai iän perusteella. Minusta olisi huono asia viestittää, etteivät vetäjät voisi saunoa nuorten kanssa. Erottelukulttuuri voi ruokkia itse itseään. Sanomalla, etteivät tytöt ja pojat voi nukkua samoissa tiloissa tai saunoa samalla kertaa, luodaan jännitettä ja mystifioidaan vuorovaikutusta. Samalla viestitään, ettei toista voi kohdella omana itsenään ja yksilönä. Se myös hankaloittaa toisen tunteiden ja toiveiden huomioon ottamista.

Kiinnostavaa on se, että yhteissaunomiselta edes edellytetään perusteluja. Alastomuus on saunomisen ja kylpemisen peruslähtökohta ja yhteinen rajoitukseton saunominen on täysin luonteva toimintatapa. Uimapukupakko tai ihmisten erottelu iän tai sukupuolen mukaan on ennemmin perusteluja vaativaa toimintaa. Sukupuolirajoittuneet saunavuorot ovat keinotekoinen kielloin rakennettu järjestely, joka estää luontevan saunomisen. Kun rajoitukset otetaan itsestäänselvinä kulttuurin osina, on alastomuuden osalta päädytty kristillisten hihhulien sanastoa lainaten luonnottomaan tilanteeseen. Vai kuinka monella on uimapuku kasvanut osaksi kehoa kulttuuridevoluution seurauksena?

Kristillistaustainen häveiäisyysnormisto ja pedofiliahysterian lietsoma hyperherkkyys lasten ja nuorten alastomuutta kohtaan ovat turmelleet luontevan suhtautumisen alastomuuteen. Komsin lähtökohtökohtina olevat avoimuus, tasa-arvoisuus ja kohtaaminen ovat lääkkeitä kehokammoa suosivan kulttuurimme ongelmiin. On nurinkurista, että jopa lastensuojelun ammattilaisten lausumista heijastuu pelko alastomuuden turmelevasta tai ahdistavasta vaikutuksesta.

Lastensuojelun keskusliiton Seppo Sauro sekoittaa asian rationaaliseen käsittelyyn omat tunteensa. Vaikka häntä ahdistaisi yhteissaunominen nuorten kanssa, asian ei tarvitse olla vaikea muille. Myös
Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland on huolissaan. Hän jopa vaatii vanhemmille ilmoitettavan etukäteen yhteissaunomisesta. Eikö Kalland pidä tärkeänä nuorten itsemääräämisoikeutta heidän kehoaan koskevissa asioissa?

Sauro ja Kalland varoittavat ryhmäpaineen voivan pakottaa nuoria toimiman tahtonsa vastaisesti. Siihen liittyvien pulmien ratkaisemiseksi on tehty paljon Prometheus-leireillä. Saunomisesta keskustellaan yhteisesti ennen ensimmäistä saunakertaa, saunomisen ajaksi on tarjolla muuta toimintaa ja myös sukupuolirajoittunut saunominen on mahdollistettu.

Ja jos ryhmäpaine ajaakin sekasaunaan, lastensuojeluviskaalit puhuvat ikään kuin kyse olisi jostakin vaarallisesta tai pahasta asiasta. Liittyminen väkivaltaiseen jengiin, kioskimurto tai perseet olalle tinnerillä voisivat olla esimerkkejä ryhmäpaineen ikävistä seurauksista. Saunominen mukavassa seurassa tuskin tuottaa paljon muuta kuin hyviä yhteisyyden kokemuksia kesäillassa.

Jos jollekin yhteissaunominen osoittautuu ikäväksi kokemukseksi, moista ei tarvitse toistaa. Kannattaa kuitenkin huomata, että yhteiskuntamme tarjoaa jatkuvalla syötöllä monille nuorille ikäviä kokemuksia esimerkiksi koulun pakkoliikunnassa. Missä viipyy lastensuojelujärjestöjen tiukka kanta monia nuoria nöyryyttäviin ja ahdistaviin liikuntatunteihin?

Keskustelu kehollisuuden ja seksuaalisuuden alueilla on vakavasti ylikierroksilla, kun saunomiseen liittyvät kasvamiskokemukset ja tunteet nähdään ensisijaisesti ongelmallisina asioina. Kasvukivut, ryhmäpaineeseen vastaaminen, oman muuttuvan kehon hyväksyntä ja erilaisten kielteisienkin tunteiden käsittely ovat osa nuoruutta. Prometheus-leiri tarjoaa hyvän paikan tarttua näihin asioihin sekä keskustelemalla että kokemalla.

Naturistien elämäntapa osoittaa kiistattomasti, että minkä ikäiset ihmiset tahansa voivat suhtautua luontevasti alastomana olemiseen sekaseurassa, mikäli he ovat kasvaneet ja oppineet alastomuuden ja oman kehon olevan mutkattomia asioita. Alastomuuteen ja omaan tai toisten kehoihin liittyvä ahdistus on rajoittava ja ongelmallinen asia. Sellaiseen johtavista kulttuurisista trendeistä olisi syytä olla paljon enemmän huolissaan kuin yhteissaunomisesta tai oman kehon hyväksynnän edistämisestä.

Onneksi Protu pitää pintansa mediapaniikin edessä. Järjestö edustaa tervejärkisintä keskustelua ja toimintaa alastomuudesta pitkiin aikoihin!

Räsäsen rasia

Koko kansan tragikoominen stand-up -akti, sisäasiainhumoristi Päivi Räsänen on taas avannut suunsa ja saanut miltei tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Hänen paras heittonsa oli se, että jumalan laki on maallista lakia tärkeämpi asia. Aika rouheaa tekstiä sisäministeriltä, sillä kyseisellä pallilla istuva vastaa viime kädessä lain toimeenpanosta eli poliisitoimen järjestämisestä.

Räsäsen aborttikäsityksissä piilee kuitenkin yllä olevaa möläytystä suurempi ongelma, oikea Pandoran lipas tai ajankohtaisemmin Räsäsen rasia. Hänen mukaansa terveysalalla työskentelevillä tulisi olla oikeus kieltäytyä sellaisista työtehtävistä, jotka ovat heidän omaatuntoaan tai vakaumustaan vastaan.

Kaunis ajatus ehkä, mutta täysin absurdi yleisenä periaatteena. Pohtikaapa hetki näitä esimerkkejä: Vegaani kaupan kassalla kieltäytyy myymästä lihaa. Muslimibussikuski jättää vääräuskoiset pysäkille. Leijonakoruun sonnustautunut kioskin myyjä ei myy jäätelöä ulkomaalaisille. Energiahoitojen nimeen vannova hoitaja jättää lääkkeet antamatta.

Ja lisää tulee, sillä erilaisia vakaumuksia ja omantunnon kysymyksiä riittää joka lähtöön. Asioimisesta tulee kyllä varmasti jännittävämpää, sillä koskaan ei voi tietää, kenen omantunnon varpaille astuu.

Miksi Räsästä ei huolestuta hänen logiikkansa ilmiselvät seuraukset? Siksi, että hän on uskovainen. Nimittäin uskonnolla politikoivaa ei kiinnosta kovinkaan syvällisellä tasolla demokratia, etiikka, logiikka tai maalaisjärki. Häntä kiinnostaa hänen oman uskontonsa oppien ja määräysten saattaminen voimaan yhteiskunnassa. 

Edellä mainitut häiriötekijät lentävät ikkunasta heti, jos jokin mielivaltainen opinkappale on niiden kanssa ristiriidassa. Mielivaltainen siksi, että opin ja määräysten tulkitsijoita riittää runsaasti - ja he kaikki ovat omasta mielestään niitä ainoita, jotka ovat oikeassa.

Räsäsen vakaumuspelissä on paljon häviäjiä, kun mennään astetta kovemmalle tasolle. Maailmalla oman jumalansa lain etusijalle laittavat ihmishirviöt murhaavat aborttilääkäreitä, kivittävät homoja ja raiskattuja naisia, ampuvat koulutyttöjä päähän ja räjäyttelevät vääräuskoisia kappaleiksi. Tätä on sisäministeri Räsäsen logiikka.
 

Himokkaat katseet ja kyttäämisen etiikkaa

Rosa Meriläinen kirjoitti "hissikatseista" ja katsomalla alentamisesta Hesarin kolumnissaan Miesten himokkaat katseet loukkaavat (11.6.). Kolumni oli yllättävän hyvä puheenvuoro feministisen keskustelun vakioaiheesta. Valitettavan usein miesten katseista valittaminen kun on pelkkää seksuaalikulttuurin dilemmat sivuuttavaa vinkumista ilman loppuun asti ajateltua sisältöä.

Meriläinen kohdistaa kritiikkinsä oikein. Hissikatse, joka arvioi naista lihanpalana, on alentava ja useissa kohtaamistilanteissa aivan asiaton. Jos sitä tehostetaan vielä alentavilla tai loukkaavilla huomautuksilla, ei edes väärinkäsitykseen vetoaminen pelasta kyttääjää sikailutuomiolta.

Toinen asia on kokonaan se, tunnistavatko naiset hissikatseen oikein. Julkisuuteen nousseet tapaukset seksuaalisesta häirinnästä tai asiattomasta käytöksestä ovat joskus niin ohuita ja ristiriitaisia (tai huonosti uutisoituja), ettei väärinkäsityksiä voi sulkea pois. Myös jotkut naiset ovat eri syistä katseille niin herkkiä, että he tulkitsevat ihailun alentamiseksi.

Feministisen keskustelun sekavuudella on tässä osansa. Kun keskustelu seksuaalisesta häirinnästä oli kiivaimmillaan, jotkut keskustelijat esittivät femmaripäissään häirintää olevan kaiken, minkä kohde kokee häiritseväksi tai mistä hän ei pidä. No, minä en pidä country-musiikista enkä huru-uskovaisista - ja itse asiassa koen ne usein aika häiritseviksi. Pitäisikö laittaa nippu rikosilmoituksia vetämään?

Myös Meriläinen eksyy ydinasiasta puhuessaan "himokkaista katseista", esineellistämisestä ja sinkkubaareista. Erilaisissa tilanteissa on erilaisia katsomisen pelisääntöjä. Pelkkä halun ilmaiseminen tai seksuaalinen ihailu ei tee katseesta halventavaa. On tärkeää määritellä tarkoin, milloin kyse on esim. työpaikan tasa-arvoa heikentävästä kyyläämisestä ja milloin jokaisen oikeuksien rajoissa tapahtuvasta  ilmaisusta.

Sinkkubaarin heittäminen soppaan mukaan sumensi kokonaan kontekstin merkityksen. Hissikatse voi olla myös sinkkubaarissa tahditon ja huono strategia kumppanin etsinnässä, mutta se ei missään nimessä ole samaan tapaan eettisesti väärin kuin se on työnhakutilanteessa, palaverissa tai kahvitauolla.

Halun tai ihailun osoittamisen keskeisenä ongelmana on se, että osa naisista suorastaan haluaa katseita esim. pukeutumisellaan ja käyttäytymisellään, osa välttelee niitä ja osa ei tiedä, mitä haluaa. Kaikista hankalimpia tapauksia ovat näyttävästi tai paljastavasti pukeutuneet naiset, jotka tekevät niin muodin tai ristiriitaisten ajatustensa pohjalta. He saattavat kääntää pään ja kerätä katseita, mutta eivät osaa toimia tilanteiden kanssa. Juuri tällaisista ristiriidoista syntyy tilanteita, joissa tiukkaan tissejä korostavaan toppiin pukeutunut nainen riuvaa siitä, että hänen itse tekemäänsä korostukseen kiinnitetään huomiota.

Katsomisen etiikassa on tärkeää tahdikkuus ja tilannetaju. Vaikka katse ei voi vahingoittaa ketään suoraan, se ei ole missään nimessä yhdentekevä asia. Katse on sosiaalisen vuorovaikutuksen väline siinä missä puhe tai kehonkielikin. Katsomisen tyylin ja motiivin arvioiminen voi kuitenkin olla ylisensitiivisessä seksuaalikulttuurissamme erittäin vaikeaa, sillä sekä katsojan että katsotun olettamukset ja toimintaskriptit voivat erota toisistaan suuresti. Siksi koko asian ympärillä tarvitaan jäitä hattuun -asennetta, etenkin vapaamuotoisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Sikailuun puuttuminen on usein hankalaa, sillä sikailijat pyrkivät piilottamaan asenteensa juuri ja juuri sopivan käytöksen rajoilla olevaan ilmaisuun, aivan kuin verbaalisen nuorallatanssin mestari Halla-aho konsanaan. Toinen ongelma on se, että suomalaiseen temperamenttiin ei oikein tahdo istua "pienestä välittäminen", vaikka muka-pikkuasia onnistuisi tärvelemään kokonaan tasa-arvoisen ilmapiirin työpaikalla.

Sikailijoita olisi kuitenkin syytä ojentaa julkisesti juuri niissä tilanteissa, joissa sikailu tapahtuu. Muuten ongelmat painetaan villaisella tai yritetään lykätä viranomaisen tai lainsäädännön ratkaistavaksi. Sosiaalisten ongelmien ratkaisuksi kannattaisi kuitenkin aina käyttää ensisijaisesti vuorovaikutuksen keinoja ja julkista keskustelua. Virallisilla menettelyillä kun on tapana tehdä harmaan alueen asioista mustavalkoisia, mistä ei lopulta välttämättä hyödy edes asianomainen itse.

Terveellisyys ennen kaikkea!

Terveys on uusi moraali monien seksuaalikonservatiivien retoriikassa. Seksuaalikäyttäytymiseen liittyvissä julkisissa keskusteluissa nousee usein esiin kysymys siitä, edustaako toiminta tervettä seksuaalisuutta. Terveyden mittarina käytetään monesti myönteisiä terveysvaikutuksia.

Konservatiivit ovat omaksuneet erityisesti Yhdysvalloissa addiktioilla, parafilioilla ja taudeilla pelottelun omien arvojensa edistämiseksi. Kaikkihan tietävät, että porno addiktoi, homous on seurausta henkisestä rikkinäisyydestä ja että seurustelu ilman papin aamenta johtaa kurjuuteen ja kurkkumätään. 

Valitettavaa näin ajattelevalle lienee se, että kaikki väitteet on  kumottu ja kyseenalaistettu seksologiassa ja muissa ihmistieteissä. Jos tutkimustieto kiinnostaa, katso nämä linkit: Homosexuality and Mental Health sekä Porn Is Not the Problem - You Are.

Otetaan kuitenkin ajatusleikin vuoksi käsittelyyn viimeisin väittämä: avioliitto on terveellisin ihmissuhde. Tutkimukset ovat osoittaneet, että vakiintuneet ihmissuhteet voivat olla eduksi terveydelle. Avioliitto pidentää ikää ja vähentää mielenterveysongelmia. Avioliittojen terveellisyyttä on käytetty myös argumenttina homoliittojen puolustamiseen.

Tutkimustieto ei kuitenkaan ole aina yksiselitteistä. Ihmissuhdestatukseen liittyvät terveyserot ovat kaventuneet 2000-luvulla huomattavasti, eivätkä avioliiton edut ole kiistattomia: naiminen lihottaa. Lisäksi on olennaista huomata, että nämä ovat keskimääräisiä väestötason terveystilastoja. Terveellisesti syövä ja liikkuva ihminen on aina mässyttävää sohvaperunaa paremmassa kunnossa riippumatta ihmissuhteista.

Vaikka tutkimukset kertoisivatkin avioliiton olevan terveydelle eduksi, ei tällä tiedolla tarvitse olla minkäänlaista vaikutusta yksilön valintoihin. Konservatiivien ilkamointi avioliitosta parhaana ihmissuhteena on ideologista paatosta, jolle terveysargumentointi on vain käyttökelpoinen keppihevonen, ei itsessään tärkeä asia.

Ihmissuhdemuotojen yksilöllisen sopivuuden mittari ei nimittäin ole kenellekään terveellisyys - ei edes konservatiiveille itselleen. Ihmissuhteita ei solmita, ylläpidetä tai lopeteta terveyssyistä, vaan henkilökohtaiseen tunne-elämään ja elämänkatsomukseen liittyvistä syistä. Perinteiseen avioliittokäsitykseen sitoutuneet konservatiivit tuskin vaihtaisivat avoimiin suhteisiin, vaikka kiistaton tutkimusnäyttö osoittaisi ne terveellisimmiksi ihmissuhteiksi.

Jos terveellisyys todella olisi tärkeintä ihmissuhteiden ja seksuaalisen toiminnan perustana, pitäisi kaikkien harkita vakavasti sadomasokismia. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat selkeästi, että sosiaalisesti aktiiviset sadomasokismin harrastajat ovat muuta kansaa paremmassa henkisessä kuosissa. Hollantilaisen Wismeijerin tutkimuksissa havaittiin, että

s/m-harrastajat olivat vähemmän neuroottisia, enemmän ulospäinsuuntautuneita, avoimempia uusille kokemuksille, tunnollisempia ja ja vähemmän miellyttämisenhaluisia kuin ihmiset normiseksiryhmässä. S/m-harrastajat olivat myös psykologisesti terveempiä ja tunsivat suurempaa luottamusta omiin parisuhteisiinsa kuin kontrolliryhmän ihmiset. (HS 4.6.2013)

Evidenssi sadomasokismin myönteisistä vaikutuksista kasaantuu koko ajan. Sadomasokismi ja fetisismi on poistettu sairausluokituksesta Pohjoismaissa ja useat tutkimukset tukevat Wismeijerin tuloksia. Tutkimusparadigma on siirtymässä nopeasti sadomasokismin ymmärtämiseen ennemmin leikkinä tai roolipelinä kuin psykopatologiana.

Mutta miten käy terveellisyydellä ratsastavien seksuaalikonservatiivien? Kun sadomasokismin terveellisyys alkaa näyttää kiistattomalta, lähtevätkö he sankoin joukoin ostamaan piiskoja, kahleita ja nahkahuppuja? Onko tulevaisuuden seksuaalikonservatismin uusi iskulause "Avioliitto ja sm - terveen elämän salaisuudet!"