Olen seurannut feministisiä medioita, some-tilejä ja blogeja aktiivisesti jo vähän päälle vuosikymmenen verran. Niissä on ollut aina mukana pikkuruinen siivu maailmalle vihamielistä raivoaktivismia, joka keskittyy lähinnä sivaltelemaan maailmaa, patriarkaattia ja miehiä vastaan erottelematta mitenkään tarkasti vihan kohteita. Tämä siivu on kuitenkin yleensä ollut niin pieni, että se ei ole merkinnyt paljoakaan feministisen ajattelun ja aktivismin yleislinjassa. Ylivoimaisesti suurin osa kaikesta sisällöstä on ollut järkevää ja perusteltua, vaikka olisinkin ollut siitä joskus eri mieltä.
Sosiaalisen median kaikukammio ja muutama iso keskustelu (erityisesti #metoo ja incel) ovat viimeisen vuoden aikana tuoneet silmieni eteen runsaasti erittelemätöntä ja analysoimatonta miesvihaa. Se on kyllästyttävää ja ankeaa, etenkin kun samaan aikaan osa feministeistä toistelee, että liikkeessä ei ole miesvihaa. Vastaavasti osa vihaisista miesliikkeen edustajista heijastaa täsmälleen samanlaista retoriikkaa takaisinpäin osat käännettynä. Vihan ja paskapuheen kokonaismäärä on seuraamissani keskusteluissa paisunut vuoriston kokoiseksi.
Yhteiskunnallisissa kysymyksissä misevihamieliset one-linerit, twitter-naljailut, ilkeä meemit tai sokeat syytökset eivät johda mihinkään hyvään. Ne eivät tuota lisää ymmärrystä, ne eivät vakuuta miehiä toimimaan paremmin, ne eivät toimi analyyseina ongelmista, eivätkä ne paranna keskustelun tasoa, vaan päinvastoin kaikissa kohdissa.
Ne toimivat ainoastaan yksilön epävakaan tunne-elämän purkautumiskanavana tai trollauksena, mutta samalla tuottavat ympäristöä, jossa kaikki pikku paskiaiset huutavat kuorossa omaa vihaansa ja ahdistustaan. Oma reaktioni viha- ja paskapuheen määrään on lähinnä pettymys ja kova halu sulkea feministinen keskusteluympäristö ulos somekuplastani.
Feminismin kohdalla pettymys on valtava siksi, että olen koko aikuisikäni sitoutunut seksipositiivisen liberaalifeminismin tavoitteisiin ja pidän sitä yhtenä ideologisena kotipesänäni. Järkevienkin, ennen neutraalien toimijoiden valuminen viha- ja paskapuheen pariin on masentavaa. Kurjia esimerkkejä tästä löytyy esimerkiksi Ylen, Helsingin sanomien ja NYT:n jutuista, joissa käsitellään yhteiskunnallisia teemoja, mutta esimerkiksi parisuhteen henkistä väkivaltaa käsitellessä muka neutraalisti, esitetäänkin ainoastaan naiset uhreina ja miehet tekijöinä, vaikka tilastollisesti ilmiön kuva on aivan toisenlainen.
Ja tämä ei ole yksittäistapaus. Miesvihamieliset ja vinoutuneet jutut ovat ns. liberaalimedian arkea. Nyt tietysti moni älähtää, että eihän miesten tekemästä väkivallasta puhuminen ole miesvihaa. Ei olisikaan, mutta asian paketoiminen yleistävään asuun on. Jos yhteiskunnallisista ja kulttuurisista ilmiöistä puhutaan sukupuolinäkökulmasta vinoutuneesti, on kyse rakenteellisesta seksismistä oli sen kohteena sitten mikä tahansa sukupuoli.
Miehiä kohdellaan monissa näkemyksissä ainoastaan ongelmana. Miesten tappamisesta heitetään läppää feministisiksi nimittäytyvillä twitter- ja tumblr-tileillä. Miesten seksuaalisuus esitetään hyvin ongelmakeskeisenä. Miehiä ei pidetä seksuaalisuutensa puolesta juurikaan haluttavina tai ihailtavina (elleivät he ole nuoria julkkismiljonäärejä). Miesten kohtaamia rakenteellisia ongelmia vähätellään. Samaa paskaa, mitä naiset ovat kohdanneet vuosikymmenien ajan.
Tässä on kyse rakenteellisesta miesvihasta aivan samaan tapaan kuin siinä, miksi naiset päätyvät yritysjohtoon miehiä huomattavasti harvemmin. Yhteiskunnan rakenteet ja odotukset eivät ohjaa eikä kannusta naisia tasapuolisesti tietyille urille, eikä naiset osaa sinne itse hakeutua. Taustalla ovat kasvatustekijät ja minäkuvaan liittyvät tekijät. Samalla sapluunalla miehelle tarjoillaan nyt monelta suunnalta iljetyksen, vaanijan, roiston, riistäjän ja sortajan osaa, mutta kulttuurin roolia asetelman rakentajana ei osata havainnoida eikä käsitellä juuri lainkaan.
Kulttuuri on kaikkien luomaa ja ylläpitämää, ei vain miesten. Kun normatiivisuutta, kulttuurin välittämistä ja kasvatusta tarkastelee, on tärkeää huomioida kasvatuksen olevan sekä kodeissa että virallisissa instituutiossa vahvasti naisten käsissä. Myös sosiaalipolitiikassa naisilla on valtava rooli. Tämä ei tietenkään tee ongelmista naisten syytä, mutta pakottaa huomiomaan sen, että yhteiskunnalliset, rakenteelliset kysymykset eivät ole yksikantaan vain jonkun sukupuolen syytä, vaan yhteisiä ongelmia, jotka vaativat yhteisiä ratkaisuja.
Toisilleen huutavat aktivistit, salakavalasti vihamielisiä näkemyksiä levittävät toimittajat ja asiantuntijat, sekä kaikukammion mielipidevaikuttajat tuottavat nyt lähinnä asetelmia, jotka johtavat kohti yhä syvenevää sukupuolikonfliktia. Sen sijaan pitäisi pyrkiä laajempaan ymmärrykseen ja ongelmien analysoimiseen. Sääli, että rakenteiden tarkastelussa aiemmin kunnostautunut feminismi on nyt populistisilta sävyiltään ennemmin rakennesokeaa ja poteroitunutta.
Yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyssä on tärkämpää ajattelun integriteetti kuin volyymi.
