Pelkoa ja inhoa pariutumismarkkinoilla

Osuin lyhyen ajan sisään pariin nettideittailusta kertovaan blogitekstiin. Toinen on Henry Laasasen ja toinen itselleni ennestään tuntemattoman Armidan. Armidan teksti kommentoi Henryä mielestäni kiinnostavalla ja aihepiiriin nähden harvinaisen asiallisella tavalla.

Molemmat kirjoittajat tekevät hyviä huomioita deittailun kipupisteistä. Sen sijaan, että ongelmille tarvitsisi etsiä syypäitä, olen kiinnostunut niistä rakenteista, jotka tekevät deittailusta vaikeaa. Keskeisenä ongelmana tuntuu olevan kiusallinen ohipuhumisen kulttuuri seksin merkityksen suhteen.

Vallitsevan dilemman voisi muotoilla [disclaimer on] keskimääräisiä toimintatapoja kuvaavia heteroseksuaalisia stereotyyppejä hyödyntäen [disclaimer off] seuraavalla tavalla.

Vaikka sekä mies että nainen haluaisivat seksiä, kumpikaan ei voi ilmaista sitä avoimesti. Naisten parinvalintakulttuurissa suora seksistä puhuminen tai seksuaalisen halun ilmaiseminen miehen suunnalta toimii miltei täydellisenä nou nou -signaalina sekä tutkimusten että lukuisien todistusten mukaan (sukupuolesta riippumatta). 

Rautalangasta: Jos mies lähestyy seksi edellä, nainen antaa välittömästi pakit. Nainen puolestaan ei voi puhua seksistä suoraan, koska se olisi lutkamaista ja antaisi miehelle luvan puhua seksistä. Mikä tähän asetelmaan lienee syynä, on pidemmän pohdiskelun aihe, enkä tohdi mennä siihen tällä kertaa.

Naisten seksiaversio, portinvartijan rooli sekä miesten vonkapaine ja aloitevelvollisuus tuottavat tilanteen, jossa monet miehet ryhtyvät pelaamaan naisia miellyttääkseen fasadipeliä, jossa esitetään kiinnostavaa, flirttaillaan, leperrellään ja vongataan. Peli tuottaa joskus onnistumisia, mutta usein ainoastaan valehtelua, vääriä odotuksia ja pettymyksiä kaikille osapuolille. 

Rasittava vonkakulttuuri jatkuu niin pitkään kuin miehen aloitteenteon ja naisen päätöksenteon välinen dynamiikka säilyy yhtä hankalana kuin se nykyisin on. Fasadipelin suurin ongelma on se, että sen tuottamista vaikeuksista ja vääristymistä huolimatta, se on yhä miltei välttämätön osa sekä nettideittailua että kuppiloissa tehtäviä lähestymisiä. Ilman fasadia mies on joko liian tylsä tai liian suora saadakseen vastakaikua.

Naisia on turha arvostella siitä, että he etsivät kumppania, joka erottuu joukosta edukseen. Tottahan toki kiinnostavuus, jännittävyys jne. ovat tavoiteltavia asioita kumppanissa. Ongelmana on kuitenkin se, että toisen todellinen kiinnostavuus ei välttämättä paljastu lainkaan ilman syvällisempää tutustumista.

Kuppiloissa todellista kiinnostavuutta merkittävämmäksi nousee taito esittää kiinnostavaa. Internetissä puolestaan kirjoitustaito ja kärsivällisyys persoonallisten kirjeiden kirjoitteluun nousee vastaavaan rooliin.

Olen lopulta Henryn (ja Armidan) kanssa samalla linjalla siinä, että deittailuhässäkkä helpottuisi huomattavasti, jos naiset antaisivat jouhevammin mahdollisuuden erilaisille ihmisille, vaikka ensivaikutelma ei veisikään jalkoja alta. Tutustuminen kannattaa aina - jos ei muuten, niin ainakin oppimiskokemuksena siitä, millainen deittiseura ei sovi itselle.

Miesten ongelmina lienevät liika yrittäminen, esittäminen ja seksikeskeisyys. Vaikka kuinka olisikin "pähkinät sinisinä" puutteesta, voisi olla hedelmällisempää keskittyä etsimään omalla persoonallaan sellaista kumppania, joka oikeasti kiinnostaa. Massapostittaminen on hyvä esimerkki liiasta yrittämisestä. Ehkä lyhytkin, mutta rehellinen ja persoonallinen viesti olisi parempi toimintatapa. 

Onneksi yllä kuvailtuihin hankaluuksiin on myös toisinajattelijan ratkaisumalleja. Seksimyönteisen kulttuurin edistäminen ja lutkamaisuuden ylistäminen voivat viedä ajattelun ja toiminnan kokonaan uudenlaisille urille. Kun avointa seksipuhetta suositaan yleisesti, eikä tulkita joko pillun vonkaamiseksi tai luvan antamiseksi kähminnälle tms., voidaan päästä tilanteeseen, jossa paria etsivät voivat puhua haluistaan ja toiveistaan avoimesti. Nykyisin tällainen asennoituminen on yleistä vain melko pienten alakulttuurien keskuudessa. Toivotaan, että asenne yleistyy!

Häpiä

Katsoin äskettäin ohjaaja Steve McQueenin elokuvan Shame. Se on harvinaisen hyvin tehty elokuva, joka kuvaa yksilön ongelmallista suhdetta seksiin. Lajityyppinhän liittyy tavallisesti joko moralisointi tai kieli poskessa, mutta tässä elokuvassa ei onneksi ollut kumpaakaan.

Shame sanoitetaan Hesarin arviossa seksiaddiktiota kuvaavaksi elokuvaksi. No, kuvaahan se sitäkin, mutta myös paljon muuta. Olisi yksinkertaistavaa lukea päähenkilönä olevan miehen ongelmat vain seksiriippuvuudesta johtuviksi. Keskeiseksi aiheeksi elokuvassa nouseekin päähenkilön sisko, joka häilyy sekoilun ja itsetuhon välillä. Ei ihme, jos hänen saapumisensa kuvioihin sekoittaa miehen herkän elämänrytmin.

Seksologin silmien läpi katsottuna elokuvassa on kiinnostavaa sen erinomainen kuvaus seksiriippuvuudesta. Seksin keskeisyys päähenkilön elämässä ei ole ongelma, eikä elokuva siitä ongelmaa tee. Kun kaikki on vielä kunnossa, näyttää elo aika stereotyyppiseltä sinkkumiehen elämältä.

Kun elämänrytmi horjahtaa paikoiltaan siskon yllätysvisiitin vuoksi, seksiriippuvuus nousee esille. Päähenkilöä koetteleva henkinen paine ja nurkissa majaileva sisko ajaa hänet kierteenomaiseen käytökseen, jossa hän pyrkii purkamaan painetta seksillä riskeistä ja haasteista piittaamatta. Tilanne purkautuu kun seksiä ja turpasaunaa sisältävä yö on päätöksessä.

Elokuva kuvaa riippuvuutta hyvin juuri siksi, että se ei pyri moralisoimaan päähenkilön seksielämää tai yksittäisiä valintoja. Esimerkiksi maksullista seksiä kuvataan elokuvassa neutraalisti tai jopa positiivisella tavalla. Ongelma sijaitsee päähenkilön korvien välissä. Hänen oma ahdistuksen ja tyydytyksen kehänsä tekee seksistä ongelman - siskon sekoiluakaan unohtamatta.

Häpeä elokuvan nimessä on mielenkiintoinen valinta, sillä päähenkilö on seksuaalisuudessaan varsin häpeämätön. Ehkä häpeä kuvastaakin enemmän suhdetta siskoon ja toimii laukaisevana voimana tapahtumille. Toisaalta taas voisi ajatella häpeän viittaavan seksuaalisuutta yleisesti piinaavaan tuhoisaan häpeämekanismiin, joka monissa meissä kasvatuksen sivutuotteena asustaa.

Nimi on oikeastaan hyvä myös siksi, että se vihjaa moralistiseen näkökulmaan. Nimen ja katsomiskokemuksen välille syntyy herkullinen jännite, kun oivaltaa, että häpeä ja sen puute ovat tapahtumissa mukana  monimutkaisina ja hienovaraisina vaikutussuhteina. Monitahoisuus tekee oikeutta aiheelle.

Elokuvan käsikirjoittajalla on vaihteeksi taustatiedot ja kohtuu hallussa, mikä on yllätys aiheen vaikeuden huomioiden. Täytyy myöntää, että elokuvan katsominen on paljon mukavampaa, kun ei tarvitse hävetä tekijöiden puolesta ja vajota yhä syvemmälle elokuvateatterin pornonpunaisiin istuimiin...

Miesten synnytyslaki

Iltalehti pistää taas parastaan nostaessaan hämmentävän "miesten synnytyksen" uutisotsikoihin. Itse jutussa on kyse siitä, kuinka ministeri Guzenina-Richardsonin erityisavustaja on touhunnut hänen selkänsä takana valmistellessaan selvitystä transsukupuolisten henkilöiden sterilisoinneista.

Keskustelussa sterilisaatiosta ei ole kyse "miesten synnytyksestä" vaan siitä, että laki vaatii transsukupuolisen henkilön sterilisoitavaksi ennen kuin hän voi vaihtaa juridista sukupuoltaan. Tällaisen kiristyksen katsotaan asiantuntijoiden parissa olevan ihmisoikeuksien ja lääkärin etiikan vastaista, mistä syystä lakia on pyritty muuttamaan paremmaksi.

Tampereen TRANS-polin psykiatri Aino Mattila kommentoi asiaa varsin selväsanaisesti vuoden 2011 TransHelsinki-tapahtumassa. Hänen näkemyksensä mukaan lainsäädännöllä ei pitäisi pakottaa lääkäreitä turhiin ja eettisesti kyseenalaisiin toimenpiteisiin. Koko puheenvuoro löytyy Ranneliikkeestä.

Jos transmiestä ei sterilisoida, on teoriassa mahdollista, että hän jossakin myöhemmässä elämänsä vaiheessa hankkiutuu raskaaksi, sillä hänellä voi yhä olla kohtu ja munasarjat. Tämä mahdollisuus on ollut kauhistus oikeellista maailmanjärjestystä vaalineelle lainsäätäjälle, joka suuressa viisaudessaan on määrännyt sterilisaation tapahtuvaksi ennen uuden sukupuolen virallistamista, sillä olisihan se "tosi ahistavaa, jos niinku mies niinku pamahtais sillee paksux."

Hieman häiritsevää on, että yllä naljailtu hallituksen esitys on vain noin 10 vuoden takaa (2001). Olisi voinut kuvitella, että lainsäätäjillä olisi tuolloin ollut käytettävissään asianmukaista tietoa lääketieteen etiikasta ja ihmisoikeuksista. Hallituksen esityksen asenne sterilisaatioon vastaa ennemmin 50-luvun käsityksiä miehen ja naisen tehtävistä maailmankaikkeudessa. Sananmukaisesti tekstikatkelma kuuluu näin: 

Edellytyksenä olisi myös lääketieteellinen selvitys lisääntymiskyvyttömyydestä, koska muussa tapauksessa saattaisi syntyä tilanteita, joissa henkilö, jonka sukupuoli on vahvistettu naiseksi, siittäisi lapsen tai henkilö, jonka sukupuoli on vahvistettu mieheksi, tulisi raskaaksi.

Koska olen punaviherrappioliberaali, minun on vaikea ymmärtää, mikä varsinainen ongelma yllä mainitussa asiassa on. Luonto tuottaa kaksipäisiä vasikoita, siamilaisia kaksosia ja sikiöitä, joiden sisällä kasvaa toinen sikiö. Sukupuolen vaihtuminen vanhemmuuden kontekstissa ei ole ollenkaan kummallisimmasta päästä maailman kummallisuuksien joukossa. Kuten veteraaniseksologi Milton Diamond on todennut: "Nature loves diversity, unfortunately society hates it."

Transsukupuoliselle tehtävä sterilisaatio on ylimääräinen ja turha, lääketieteellisesti täysin perustelematon, mutta vakava operaatio, jolla kajotaan kohteen kehoon. Sen edellyttäminen lakiteknisen pikkumaisuuden vuoksi on sekä eettisesti väärin että ihmisoikeusloukkaus. Moinen kiristyspykälä on poistettava laista!

Mitä jos kukaan ei raiskaisi?

Feministipiireissä liikkuva meemi "Mitä jos kukaan ei raiskaisi?" on noussut taas pintaan bussissa tapahtuneen hämmästyttävän seksuaalirikoksen takia. Erityisesti on keskusteltu Helsingin uutisten jutusta, jossa HSL:n toimitusjohtaja narutettiin puhumaan bussien turvallisuudesta. Juttu otsikoitiin provokaatiivisesti ja virheellisesti: "HSL-pomo: Naisten kannattaa istua bussissa valoisalle paikalle."

Feministien aivoituksessa ideana on kääntää keskustelu uhrin toiminnasta tai turvallisuudesta  seksuaalirikoksen tekijän tekoon. Näkökulman kääntö on periaatteessa kannatettavaa, sillä eettinen vastuu rikoksesta on pelkästään sen tekijällä. Uhrin tekemisten vatvominen on usein typerää ja sydämetöntä.

Kyseinen meemi on kuitenkin saanut varsin idioottimaisia ilmaisutapoja. Kun puhutaan julkisten paikkojen turvallisuudesta ja järkevästä toiminnasta itseen kohdistuvien riskien vähentämiseksi, ei ajatuksella "kaupunki olisi turvallisempi, jos kukaan ei raiskaisi" ole minkäänlaista sisältöä.

Olisi ihanaa, jos sotia ei olisi. Olisi kiva, jos ketään ei lyötäisi. Olisi mahtavaa, jos kukaan ei tekisi rikoksia. Olisi turvallisempaa, jos kukaan ei hurjastelisi autolla. Olisi hienoa, jos kenelläkään ei olisi velkaa. Olisi mainiota, jos kaikilla menisi kivasti.

Imagine all the people living life in peace... oujee.

Olen ehdottomasti kaikkien edellämainittujen toiveiden kannattaja - tosin vain haavemaailmassani. Jos alkaa näyttää siltä, että haavemaailma ja todellisuus lähestyvät toisiaan, voin alkaa kannattamaan niitä aktiivisesti myös reaalimaailmassa.

Valitettavasti kuitenkin nykyinen todellisuutemme on täynnä roistoja, nilkkejä, idiootteja, epätoivoisia ja vähäosaisia. Oli rikosten syy mikä tahansa, me joudumme toistaiseksi elämään niiden mahdollisuuden kanssa. Raiskaajat eivät katoa maailmasta toivomalla "Mitä jos kukaan ei raiskaisi..."

Tämä tosiseikka tekee turvallisuudesta keskustelemisen yhä tärkeäksi. Vaikka vastuu rikoksesta on sen tekijällä, se ei paljoa lämmitä sitä, joka uhriksi päätyy. Riskien minimoiminen on järkevää ja suositeltavaa toimintaa, mutta rikoksen uhreja ei pidä syyllistää siitä, että he eivät ole niin tehneet.

Pornon haitat ovat liioiteltuja

Edellisessä blogitekstissäni lupailin julkaista Aamulehdelle lähettämäni mielipidekirjoituksen. Kirjoitus on alla. Valitettavasti sitä ei julkaistu lehdessä - eikä tosin mitään muitakaan Koukussa pornoon -juttua arvostelleita mielipiteitä.

***

Pornon haitat ovat liioiteltuja

Sunnuntailiitteen Koukussa pornoon -juttu (4.12.2011) liioittelee pornon haittoja huomattavasti. On totta, että joillekin porno käyttö aiheuttaa ongelmia, mutta valtaosalle käyttäjistä se tuottaa pääasiassa iloa, nautintoa ja tyydytystä.

Jutun toimittaja on ottanut päälähteikseen seksiriippuvuuden kanssa kamppailevan pastorin, kristillisen Koukussa pornoon -websivuston sekä terapeutti Mika Lehtosen, joka on ilmoittautunut pornon vastustajaksi. Näistä lähtökohdista ei saada tasapuolista juttua siitä, mitä porno yhteiskunnassamme ja sen käyttäjille merkitsee.

Pastorin ja Lehtosen traagisille maalailuille löytyy runsaasti vastaesimerkkejä. Olen luennoillani usein kysynyt yleisöltä heidän pornokokemuksistaan ja miltei jokainen on kertonut nähneensä pornoa lapsena. Tavallisin tarina on sama kuin jutun pastorilla: pornoa on kaiveltu lehtiroskiksista tai isin laatikoista.

Kun olen kysynyt, miten porno heihin vaikutti, vastaus on ollut: ei mitenkään. Pornolehtien selailu on lähinnä tyydyttänyt uteliaisuutta ja ollut jännää. Sen sijaan ikäviä muistoja on jäänyt vanhempien reaktioista, jos asia on paljastunut.

Näiden tapausten vertailu pastorin tarinan kanssa paljastaa, että pelkkä pornon näkeminen tai katselu ei riitä aiheuttamaan riippuvuutta. Seksuaaliongelmien kehityshistoria on paljon monimutkaisempi kuin jutussa esitetään.

Väestöntutkimuslaitoksen Finsex-tutkimuksen mukaan (Kontula 2009) vain alle prosentti miehistä pitää pornoa vastenmielisenä, naisista 14 %. Puolet nuorista miehistä ja viidennes nuorista naisista kertoo katselevansa pornoa usein. Sexpo-säätiössä, joka tarjoaa seksuaaliterapiaa mm. riippuvuuksista kärsiville henkilöille, arvioidaan ongelmia olevan alle prosentilla pornon katsojista.

Pornon saatavuus ja käyttö ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti viimeisten 50 vuoden aikana. Kuitenkin veteraaniseksologi Milton Diamondin tutkimusryhmän kokoamissa laajoissa review-tutkimuksissa (mm. Diamond 2010) ei ole havaittu, että seksuaalirikollisuus tai -häirintä olisi samanaikaisesti lisääntynyt. Trendi on ollut monissa maissa pikemminkin päinvastainen.

Seksuaalikulttuurin muutos tuo mukanaan kaikkien yhteiskunnallisten muutosten tapaan sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Pornolla on ollut suuri merkitys seksuaaliasenteiden vapautumisessa, seksuaalitiedon lisääntymisessä ja rikkaan seksielämän mahdollistamisessa. Olennaista on, miten saamme muutoksen myönteisiä vaikutuksia vahvistettua ja haittoja vähennettyä.

Jutussa useaan otteeseen esitetty huoli tulevista sukupolvista on sukua kulttuurin muutoksesta nousevalle iättömälle ahdistukselle. Nuorison turmelijoiksi on aikoinaan nimetty myös tanssiminen, rock-musiikki ja vapaa seurustelu. Näistä kaikista on kuitenkin selvitty kunnialla. Porno ei ole poikkeus.

Pelottelu, kieltäminen tai moralisointi ei ratkaise ongelmia. Sen sijaan tarvitaan avointa ja monipuolista keskustelua pornosta, seksistä ja mediasta, jotta yhä useampi voisi muodostaa valistuneesti oman mielipiteensä. Pornon nimeäminen syntisäkiksi vie vastuuta pois niiltä, joille se kuuluu: pornon käyttäjiltä, kasvattajilta, vanhemmilta.

Seksuaalikasvatuksen näkökulmasta aikuisten kyvyttömyys avoimeen ja neutraaliin dialogiin nuorten kanssa pornosta on paljon suurempi ongelma kuin pornon saatavuus. Koukussa pornoon -jutun kaltainen kauhukuvien maalailu on karhunpalvelus sekä seksuaalikasvatukselle että laadukkaalle pornokeskustelulle.

Tommi Paalanen
Filosofi, auktorisoitu seksuaalikasvattaja (NACS)
Sexpo-säätiön hallituksen puheenjohtaja
Helsinki