Lääppijät ja halventajat

Seksuaalinen häirintä on taas julkisessa keskustelussa ja hyvä niin. Siitä pitää puhua, jotta ongelman laajuus, monimuotoisuus ja seuraukset tulisivat kaikille selviksi. Persujen Jukka Wallin teki keskustelulle saman kuin Päivi Räsänen kirkon kannatukselle: yritys nolata Rakel Liekki hiljaiseksi nostikin kaikkien aikojen metakan.

Erilaisiin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan muotojen vähentämiseen pitäisi panostaa huomattavasti entistä paremmin. Julkinen keskustelu näyttää keskittyvän kuitenkin tavalliseen tapaansa legalistisiin pikaratkaisuihin, vaikka pitkäkestoisia tuloksia saadaan järjestyksenvalvonnan tai rankaisemisen sijaan vain kasvatuksella, valistuksella ja rakenteellisia uudistuksia tekemällä.

Koviin keinoihin, taisteluretoriikkaan ja vääristelyyn tukeutuminen on ollut perinteisesti pääasiassa laitaoikeiston ja konservatiivien käyttämä keskustelutaktiikka (jota mm. Saku Timonen on ansiokkaasti dokumentoinut), mutta julkisen keskustelun muuttuessa yhä aggressiivisemmaksi ja polarisoituneemmaksi, näihin keinoihin sortuvat myös muut. Todellisuudesta irrallinen rähinä näyttää valitettavasti olevan nopeasti yleistyvä tyylilaji.

Ikävin seuraus tästä on se, että ongelmien vähentämiseen pyrkivä pitkäjänteinen työ kärsii yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä vilisevästä huutelusta. Esimerkiksi laitaoikeiston äänitorvet saattavat vastustaa maahanmuuttajien parissa tehtävää valistustyötä, koska heidän mielestään se on "mamuja paapovaa suvakkimädätystä", mutta samalla myös sinisilmäisimmät monikulttuurisuusaktivistit vastustavat valistustyötä, koska heidän mielestään se on leimaavaa ja rasistista. 

Vakavasti otettava dialogi seksuaalikulttuurien eroista ja murroskohtiin liittyvistä ongelmista jää sivuseikaksi, kun kaikilla on kiire valita puoliaan ja poseerata sosiaalisessa mediassa "oikean mielipiteen" edustajana riippumatta siitä, mikä mielipide on kyseessä. Omaan ideologiseen viiteryhmään jumiutuva keskustelutrendi halveksuu dialogia ja analyyttisuutta, vaikka kukin ryhmä käyttääkin mielellään tutkimustuloksia omien agendojensa ajamiseen.

Erityisesti laitaoikeisto käyttää seksuaalisen väkivallan ehkäisemistä keppihevosena koville toimille maahanmuuttajia vastaan. He liioittelevat röyhkeästi uhkan todellista suuruutta suhteutettuna kaikkeen yhteiskunnassamme tapahtuvaan häirintään ja väkivaltaan. Mutta myös heitä vastustavat "ennenkin on lääpitty" -argumentit menevät paikoin ohi maalistaan ja päätyvät pahimmillaan vähättelemään niitä ahdistelukokemuksia, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on selvästi merkitystä.

Idologisen väärinymmärtämisen trendi kiteytyy hienosti siinä, miten poliisin onnettomia lausuntoja uudenvuodenyönä tapahtuneista ahdistelutapauksista tulkitaan eri puolilla keskustelukenttää. Kun poliisipäälliköt kommenteissaan hahmottelevat seksuaalisen häirinnän tavoissa tapahtuneita viimeaikaisia muutoksia, näkevät toiset lausunnoissa todisteen siitä, että turvapaikanhakijat ovat suuri uhka, jota pitää vastustaa kaikin keinoin, ja toiset puolestaan pitävät ongelmia olemattomina ja lausuntoja osoituksena poliisin rasistisuudesta.

Vaikka poliisipäälliköiltä irronneet lausunnot olivat epämääräisiä, ovat myös tulkinnat niistä olleet tarkoitushakuisia ja vääristyneitä. Poliisin puhe "uudesta ilmiöstä" ei tietenkään viittaa siihen, että häirinnässä olisi mitään uutta, vaan siihen, että kentällä on havaintoja joidenkin maahanmuuttajamiesten porukoiden harjoittamasta suunnitelmallisesta ja joukolla tehdystä ahdistelusta, joka on aiemmin ollut harvinaista. Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt on "monikulttuurinen helvetti" valloillaan, vaan ainostaan sitä, että häirintärikosten kirjossa on uusia muotoja, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on vaikutusta. Tämän ymmärtäminen auttaa sekä järjestyksenvalvonnan suunnittelussa että myös pitkäjänteisempien valistuksellisten toimien suuntaamisessa.

Vakavasti otettava seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vastainen työ ei ole huutokilpailua siitä, kenen huoli on suurin tai kuka saa puhua ongelmista. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi tarvitaan huolellista analyysia ongelmien eri konteksteista, tekijöiden motiiveista, kulttuurisista rakenteista sekä nämä eri ulottuvuudet huomioivaa seksuaalipoliittista vaikuttamista. Valitettavasti tällainen työ on hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä se onnistu partioimalla kadulla tai kirjoittelemalla rikinkatkuisia blogitekstejä.

Raiskaukset, pesuvesi ja kersat

Kempeeleen raiskaustapauksen jälkeen villiintynyt ja valtoimenaan rehottava raiskausmouhoaminen tekee hallaa vakaville pyrkimyksille puhua seksuaalisesta väkivallasta ja sen rakenteista, sekä pyrkimyksille toimia seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi. 

Suurin ongelma on tietysti tekopyhä ratsastaminen seksuaalirikoksilla jonkin rasistisen agendan perustelemiseksi. Sellainen on sekä ristiriitaista että kylmää, sillä seksuaalirikokset ovat olleet vain harvan "maahanmuuttokriitikon" huolenaiheena ennen Kempelettä, kuten moni on ansiokkaasti huomauttanut. 

Asia on saanut outoja sävyjä myös rasismia ja seksuaalirikoksia vastustavalta puolelta, nimittäin aika usein on toisteltu sellaista ajatusta, että Suomessa ei olisi tehty juuri mitään seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi ennen maahanmuuttoon liittyviä tapauksia. Tämä on tietysti älytön väite, joka kaiketi syntyy kärjistyksen tarpeesta, mutta riippumatta sen retorisesta tehokkuudesta, se on väärä ja kohtuuton.

Suomen seksuaalirikoslainsäädäntöä ja viranomaistoimintaa on kehitetty huomattavasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana; viimeaikaisimpana esimerkkinä uusi laki seksuaalisesta ahdistelusta. Useat järjestöt ovat tehneet systemaattista työtä seksuaalirikosten uhrien auttamiseksi, rikostutkinnan menetelmien kehittämiseksi, seksuaalikasvatuksen edistämiseksi, seksuaalioikeuksien tunnettuuden lisäämiseksi, haitallisten kulttuuristen käsitysten purkamiseksi jne. Tätä työtä on myös tuettu valtion ja kuntien suunnalta runsaasti. Ei myöskään voida väittää, etteikö seksuaalirikoksista ja niiden vähentämisestä olisi keskusteltu ennenkin suomalaisissa medioissa.

Vaikka rasistiset öyhöttäjät aiheuttavatkin raskasta vitutusta, toivoisin, että rasismin vastustajat ja naisten oikeuksien puolustajat eivät syyllistyisi seksuaalirikosten vähentämiseksi tehdyn työn vähättelemiseen tai tuottaisi valheellista illuusiota kulttuuristen asenteiden ja seksuaalikäsitysten vaikutuksesta tasa-arvoon ja seksuaalisen väkivallan hyväksymiseen.

Suomessa on tehtävä vielä paljon työtä, jotta seksuaalinen väkivalta ja sitä mahdollistavat rakenteet ja asenteet saataisiin rutistettua minimitasolle. Tämä työ vaatii myös valta- ja osakulttuurien sisältämien seksuaalidiskurssien, normien ja valtarakenteiden kritiikkiä. Tärkeä normikriittisen työskentelyn väline on laadukas, kokonaisvaltainen seksuaalikasvatus.

Rasisminvastaisissa näkemyksissä on arvosteltu sitä, että turvapaikanhakijoille ja/tai maahanmuuttajille pitäisi antaa seksuaalitietoa ja -kasvatusta. Tämä kritiikki lienee paikallaan silloin, kun seksuaalikasvatuksen tarvetta käytetään lyömäaseena, jolla pyritään osoittamaan turvapaikanhakijoiden primitiivisyys tai vaarallisuus. Kritiikki ei sen sijaan ole perusteltua, kun seksuaalikasvatusta tarkastellaan asiaperustaisesti kotouttamistarpeiden kannalta.

Lähi-Idän maissa, kuten Syyriassa ja Irakissa, on huomattavasti konservatiivisempi ja epätasa-arvoisempi seksuaalikulttuuri kuin Suomessa. Myös käsitykset seksuaalisesta viestinnästä perustuvat vahvasti kulttuurisilla olettamuksille, jotka eroavat paikoin suuresti siitä, mihin liberaalimmassa yhteiskunnassamme on totuttu. Tällaiset seikat vaikuttavat suoraan siihen, miksi Lähi-Idästä tulevien nuorten miesten riski syyllistyä seksuaalirikokseen on kertaluokkaa suurempi kuin kantasuomalaisilla vaikka tilasto-otanta vakioitaisiin ja tutkimuksen vinoumia oiottaisiin (Hamilo 2010, Optula 2014).

Riskejä voidaan pienentää oikealla tiedolla ja seksuaalikasvatuksella. Sama pätee suomalaiseen valtakulttuuriin ja osakulttuureihin, joissa seksuaalirikosriski on keskimääräistä suurempi (esim. eräät konservatiiviset kristilliset yhteisöt). Jos hätäpäissään väitetään, että kulttuurisilla rakenteilla ei ole merkitystä eri kulttuureista tulleiden ihmisten seksuaalirikosriskeihin, päädytään samalla väittämään, ettei myöskään suomalaisen kulttuurin rakenteilla ole merkitystä. Samalla tullaan vetäneeksi matto alta kulttuuri- ja valtakriittiseltä tutkimukselta ja seksuaalista väkivaltaa mahdollistavien diskurssien purkamiselta kasvatuksen ja valistuksen keinoin. Tässä ei tietenkään ole mitään tolkkua.

Eli rasistisen öyhötyksen vastustamisessakin olisi hyvä pitää mielessä, että seksuaalipolitiikan ja -kasvatuksen kentällä on myös sellaisia toimijoita, jotka ovat systemaattisesti ajaneet seksuaalirikosten vähentämisen asiaa jo vuosikymmeniä. Heidän näkemyksensä turvapaikanhakijoille suunnattavasta seksuaalikasvatuksesta ja -valistuksesta eivät perustu rasistiselle huolelle, vaan perustellulle tiedolle ja osaamiselle seksuaalisen väkivallan vähentämisessä.

Rasisteja kurmottavissa puheenvuoroissa kannattaa siis olla tarkkana, ettei tule heittäneeksi kersaa pihalle pesuveden mukana.

Mansplaining ja sukupuolinaivismi

Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.

Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäyksenä tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 

Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem -derailing-taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut. Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.

On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.

Eläinseksin kriminalisoinnille ei ole perusteita

Eläinsuojelulakia ollaan parhaillaan päivittämässä ja prosessin yhteydessä on keskusteltu myös  eläinseksin kieltämisestä. Kieltämistä on perusteltu julkisuudessa lähinnä kolmella tavalla: 1) melkein kaikkialla muualla Euroopassa eläinseksi on kielletty, joten Suomi on barbaarinen maa salliessaan moisen, 2) ihmisen ja eläimen ei kuulu harrastaa seksiä keskenään; se on epäkunnioittava ja vääränlainen suhtautumistapa eläimiin, sekä 3) eläinseksi vahingoittaa eläimiä.

Nämä perustelutavat kasautuvat usein yhdeksi ja samaksi: eläinseksi inhottaa ihmisiä niin paljon, että useimpien mielestä se pitäisi kieltää - ilmeisesti ihan vaan heidän mielenrauhansa vuoksi. Pelkkä inho, ahdistus tai hämmennys ei kuitenkaan ole riittävä peruste kriminalisoinnille. Lailla kieltämisen tulee aina perustua tärkeiden oikeushyvien suojaamiseen tunneperäisten reaktioiden tai moralismin sijaan.

Eläinseksin kielto poistui laista vuonna 1971, kun seksuaalisuutta koskevaa lainsäädäntöä liberalisoitiin ja järkeistettiin urakalla. Kiellon poistamisen pääperuste oli se, että lakia oli aikanaan sovellettu lähinnä kehitysvammaisiin nuoriin tai muihin vajaavaltaisiin. Lainvalmisteluasiakirjoissa todettiin, että eläinseksiä harrastava henkilö on ennemmin hoidon kuin rangaistuksen tarpeessa.

Vaikka ajatus hoidon tarpeesta on nykyisin osittain vanhentunut, on lainsäädännön taustalla ollut ajatus yhä kelvollinen. Eläinseksin kriminalisoiminen vaikeuttaisi huomattavasti hoitoon pääsyä niissä tapauksissa, joissa henkilö tarvitsee apua oman seksuaalisuutensa käsittelyssä. Avun kynnyksen nostaminen jättäisi vain yhden jo valmiiksi marginalisoidun ihmisryhmän vaille apua.

Maailma on kuitenkin muuttunut paljon 70-luvusta. Nykyisin seksologiassa ja seksuaalisuutta koskevassa psykiatriassa on vallalla näkemys, jonka mukaan erikoiset seksuaaliset mieltymykset eli parafiliat eivät ole sellaisenaan mielenterveyden häiriöitä. Parafilioiden depatologisointi on johtunut pitkälti siitä, että tutkimustieto niistä on lisääntynyt, eikä uusi tieto ole tukenut aiempaa ajattelua niistä mielisairauksina. Esimerkiksi uudessa psykiatrian diagnostisessa käsikirjassa (DSM) erotetaan seksuaalinen mieltymys ja mielenterveyden häiriö toisistaan selkeästi: henkilö, jolla on erikoinen seksuaalinen mieltymys (siis esimerkiksi seksuaalinen kiinnostus eläimiä kohtaan) ei ole sairas tai tarvitse hoitoa, ellei hänen taipumuksensa ole pakkomielteinen tai vahingollinen joko hänelle itselleen tai muille.

Seksologinen tutkimus tukee tätä ajattelutapaa. Eläinseksin harrastajia ovat erityisesti kokeilunhaluiset nuoret, maaseudun yksinäiset miehet, lemmikkiensä kanssa peuhaavat eläinrakkaat naiset sekä muutamat zoofiilit eli henkilöt, joilla on erityinen eläimiin kohdistuva seksuaalinen mieltymys. Karkeasti voidaan puhua korvikeseksin harrastajista sekä henkilöistä joilla on erityinen zoofiilinen mieltymys. Jos henkilön mieltymys ei ole hänelle itselleen ongelma tai esiinny ongelmallisilla tavoilla, ei heidän diagnosoimiselleen ole perusteita.

Näiden ihmisten toiminnan kriminalisoiminenkin vaikuttaa vallan turhalta. Mitä yhteiskunnallista hyötyä olisi siitä, että omaa seksuaalisuuttaan etsivä teinityttö päätyy poliisitutkintaan ja saa syytteen siitä, että antoi koiran nuolla pimppiään?

Eläinten vahingoittamisen estäminen on ainoa perusteltu rajoitus eläinten ja ihmisten välisiin seksuaalisiin suhteisiin. Se ei kuitenkaan ole riittävä peruste eläinseksin kieltämiseen kokonaisuudessaan. Sen perusteella voidaan kieltää vain vahingollinen toiminta, mikä on jo nykyisin kiellettyä. Julkisessa keskustelussa vahingollisuuteen liittyy paljon vääriä mielikuvia. Keskustelu vilisee revenneitä sukupuolielimiä, ruhjeita ja kuvitelmia raaoista miehistä, jotka raiskaavat eläimiä. Sadistiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Valtaosa eläinseksistä on jotakin aivan muuta.

Maaseudun eläinseksi tapahtuu useimmiten eläimiä hoitavan henkilön ja eläimen välillä. Usein tällaiset henkilöt välittävät suuresti eläinten hyvinvoinnista. Toinen merkittävä eläinseksin harjoittajien ryhmä on kaupungeissa lemmikkiensä kanssa puuhastelevat naiset, jotka tavallisesti suhtautuvat eläimiin rakkaudella ja kunnioituksella. Myös zoofiilien kannaotot ja keskustelupalstat antavat vahvan kuvan ihmisistä, joille eläinten hyvinvointi on tärkeää. Kun eläimen ja ihmisen välistä seksuaalista toimintaa ohjaa hyväntahtoisuus, ei puheille vahingoittamisesta ole perusteita - etenkään yhteiskunnassamme, jossa monenlainen eläinten hyötykäyttö on arkipäiväistä esimerkiksi maataloudessa, näyttelyissä ja urheilussa.

On myös esitetty, että eläinseksiä ei pitäisi sallia, koska eläin ei voi antaa suostumustaan. Näkemys ei kuitenkaan ole kovin kestävä eettisenä argumenttina, sillä eläimen voi joissakin tapauksissa katsoa olevan aktiivinen seksuaalisessa toiminnassa ja tällöin antavan suostumuksensa toiminnallaan. Näin on esimerkiksi silloin, kun kiimainen uroskoira alkaa pökkiä kaikkea läsnäolevaa ja ihminen ainoastaan asettuu pökittäväksi.

Suostumus ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti kelvollinen tapa käsitellä eläimen ja ihmisen välisiä suhteita, sillä eläimillä ei keskimäärin ole kykyä käsitellä suostumuksen kaltaisia monimutkaisia eettis-oikeudellisia käsitteitä (poislukien jotkut kädelliset). Tästä syystä eläimen ja ihmisten välisten suhteiden etiikkaa on hedelmällisempi tarkastella benevolentian eli hyväntahtoisuuden käsitteen avulla. Se on nykyisen eläinsuojelulainsäädäntömme taustalla ja määrittelee ihmisen velvollisuudeksi kohdella eläimiä hyvin ja välttää tarpeetonta kärsimyksen tuottamista jne.

Ja mitä eläinten kunnioittamiseen tulee, vaaditaan aika erikoista loogista jumppaa, jos halutaan väittää, että seksuaalinen suhde johonkin on epäkunnioittavaa yleisesti ottaen. Soveltakaapa samaa ajattelutapaa vaikkapa aviopuolisoihin tai seurustelukumppaneihin. Jos seksi juuri eläimen kanssa olisi epäkunnioittavaa, pitäisi puolestaan löytää jokin perustelu sille, miksi eläimiä on sallittua syödä, trimmata ja komennella ilman että se olisi epäkunnioittavaa.

Summa summarum, eläinseksin kieltämiselle ei näytä olevan vakuuttavia eettisiä perusteita. Eläinten vahingoittamisen pitää olla kiellettyä, ja se on sitä jo nykyisessä laissa. Uusia kieltoja ei tarvita pelkästään tyydyttämään joidenkin moralistista närkästystä asiassa, jota he eivät tunne, eivätkä ymmärrä.

Onko aseksuaalisuus vamma?

Törmäsin taannoin seksologian keskustelupalstalla kysymyksenasetteluun: "Onko aseksuaalisuus vamma?" Kysymys herätti tunteikkaita näkemyksiä puolesta ja vastaan, osan päätyessä erikoiseen dilemmaan: aseksuaalisuuden määrittelyä vammaisuudeksi pidetiin loukkaavana aseksuaaleja kohtaan, mutta samalla ajateltiin, että vammaisuus on vain erilaisuutta, johon saattaa liittyä jonkinlaisia tuen tarpeita.

Pidän itse vammaisuutta sinänsä neutraalina asiana. En pidä nimitystä leimaavana tai loukkaavana, sillä vammaisuus on vain ihmisen ominaisuus, joka ei ole valittavissa, ja joka ei sinällään tee ihmisestä moraalisessa mielessä parempaa tai huonompaa kuin muista. Pähkäilen alla hieman otsikon kysymystä ja pyrin mahdollisimman neutraaliin näkökulmaan.

YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista määrittelee vammaisuuden seuraavasti:

Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.

THL:n käyttämä määritelmä heijastelee näitä sanamuotoja. Vammaispalveluiden käsikirjassa todetaan, että "vammaisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista."

Kummatkin määritelmät näyttävät olevan hyvin funktionaalisia eli painottavat osallistumista yhteiskuntaan ja suoriutumista elämän toiminnoista. Kun pohdimme näiden määritelmien soveltuvuutta aseksuaalisuuteen, lienee syytä arvioida, onko seksuaalielämä määriteltävissä tavanomaiseksi elämän toiminnoksi tai osallistumiseksi yhteiskuntaan.

Aseksuaalit itse määrittelevät aseksuaalin henkilöksi joka ei tunne seksuaalista vetovoimaa. Tilanne voi olla synnynnäinen tai aiheutua henkilön kokemasta fyysisestä tai henkisestä traumasta. Aseksuaali voi siis toki harrastaa seksiä, mutta hän ei koe varsinaista halua siihen. Osalle aseksuaaleista seksi on vastenmielinen asia, mutta monet suhtautuvat siihen lähinnä välinpitämättömästi.

Seksuaalinen vetovoima on merkittävä vietti ja sosiaalisen toiminnan motivaattori valtaosalle ihmisistä. Sen puuttuminen ei kuitenkaan muodosta samaan tapaan konkreettisia esteitä toiminnalle kuin liikunta- tai aistivammat. Tässä mielessä aseksuaalisuus ei täytä vammaisuuden määritelmää.

Kun tarkastellaan erilaisia neurologisen vammaisuuden (tai kehityshäiriöiden / -vammaisuuden) muotoja, löytyy parempia vertailukohteita. Esimerkiksi henkilöillä, joilla on asperger-oireyhtymä, mutta jotka ovat verrattain toimintakykyisiä, voi olla sosiaalisia ongelmia, koska he eivät tunnista kanssaihmisten tunnetiloja, eivätkä ymmärrä, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat tunteidensa vuoksi.

Tämä sopii hyvin vertailukohdaksi aseksuaalisuuteen, sillä monissa aseksuaalien tarinoissa kuvaillaan juuri ongelmia sopeutumisessa kanssaihmisten seksuaalisiin motiiveihin, puheisiin ja kanssakäymiseen. Sekä asperger-ihmiset että aseksuaalit kuvailevat monesti olevansa ulkopuolisia ja vain esittävänsä samanlaista muiden kanssa. Heillä on kuitenkin vahva kokemus siitä, että he eivät ymmärrä, miksi kanssaihmiset toimivat kuten toimivat.

Tässä mielessä aseksuaalisuutta voisi pitää yhtenä (neurologisen?) vammaisuuden lajina. Kyse voi olla kehityksellisestä vammasta tai trauman seurauksena syntyneestä vammasta. Kuten kaikkien muidenkin vammojen kohdalla, tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että aseksuaalit olisivat huonompia kuin muut ihmiset. Heiltä ainoastaan puuttuu eräs ominaisuus, joka muilla ihmisillä on, ja tämän johdosta he voivat kokea olevansa ulkopuolisia ja kohdata sosiaalisia hankaluuksia.

Aseksuaalien puolestapuhujat ovat toivoneet keskustelua aseksuaalisuudesta ylipäätään, jotta heidän tilanteensa tulisi tunnetummaksi ja sitä kautta ymmärretymmäksi. Minua kiinnostaisi kuulla kommentteja aseksuaaleilta ja muilta aiheeseen perehtyneiltä, voisiko vammaisuusdiskurssi auttaa heitä asiassaan, vai kokevatko he yllä olevan analyysin vääräksi tai haitalliseksi, ja millä perusteella?