Räsäsen rasia

Koko kansan tragikoominen stand-up -akti, sisäasiainhumoristi Päivi Räsänen on taas avannut suunsa ja saanut miltei tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Hänen paras heittonsa oli se, että jumalan laki on maallista lakia tärkeämpi asia. Aika rouheaa tekstiä sisäministeriltä, sillä kyseisellä pallilla istuva vastaa viime kädessä lain toimeenpanosta eli poliisitoimen järjestämisestä.

Räsäsen aborttikäsityksissä piilee kuitenkin yllä olevaa möläytystä suurempi ongelma, oikea Pandoran lipas tai ajankohtaisemmin Räsäsen rasia. Hänen mukaansa terveysalalla työskentelevillä tulisi olla oikeus kieltäytyä sellaisista työtehtävistä, jotka ovat heidän omaatuntoaan tai vakaumustaan vastaan.

Kaunis ajatus ehkä, mutta täysin absurdi yleisenä periaatteena. Pohtikaapa hetki näitä esimerkkejä: Vegaani kaupan kassalla kieltäytyy myymästä lihaa. Muslimibussikuski jättää vääräuskoiset pysäkille. Leijonakoruun sonnustautunut kioskin myyjä ei myy jäätelöä ulkomaalaisille. Energiahoitojen nimeen vannova hoitaja jättää lääkkeet antamatta.

Ja lisää tulee, sillä erilaisia vakaumuksia ja omantunnon kysymyksiä riittää joka lähtöön. Asioimisesta tulee kyllä varmasti jännittävämpää, sillä koskaan ei voi tietää, kenen omantunnon varpaille astuu.

Miksi Räsästä ei huolestuta hänen logiikkansa ilmiselvät seuraukset? Siksi, että hän on uskovainen. Nimittäin uskonnolla politikoivaa ei kiinnosta kovinkaan syvällisellä tasolla demokratia, etiikka, logiikka tai maalaisjärki. Häntä kiinnostaa hänen oman uskontonsa oppien ja määräysten saattaminen voimaan yhteiskunnassa. 

Edellä mainitut häiriötekijät lentävät ikkunasta heti, jos jokin mielivaltainen opinkappale on niiden kanssa ristiriidassa. Mielivaltainen siksi, että opin ja määräysten tulkitsijoita riittää runsaasti - ja he kaikki ovat omasta mielestään niitä ainoita, jotka ovat oikeassa.

Räsäsen vakaumuspelissä on paljon häviäjiä, kun mennään astetta kovemmalle tasolle. Maailmalla oman jumalansa lain etusijalle laittavat ihmishirviöt murhaavat aborttilääkäreitä, kivittävät homoja ja raiskattuja naisia, ampuvat koulutyttöjä päähän ja räjäyttelevät vääräuskoisia kappaleiksi. Tätä on sisäministeri Räsäsen logiikka.
 

Himokkaat katseet ja kyttäämisen etiikkaa

Rosa Meriläinen kirjoitti "hissikatseista" ja katsomalla alentamisesta Hesarin kolumnissaan Miesten himokkaat katseet loukkaavat (11.6.). Kolumni oli yllättävän hyvä puheenvuoro feministisen keskustelun vakioaiheesta. Valitettavan usein miesten katseista valittaminen kun on pelkkää seksuaalikulttuurin dilemmat sivuuttavaa vinkumista ilman loppuun asti ajateltua sisältöä.

Meriläinen kohdistaa kritiikkinsä oikein. Hissikatse, joka arvioi naista lihanpalana, on alentava ja useissa kohtaamistilanteissa aivan asiaton. Jos sitä tehostetaan vielä alentavilla tai loukkaavilla huomautuksilla, ei edes väärinkäsitykseen vetoaminen pelasta kyttääjää sikailutuomiolta.

Toinen asia on kokonaan se, tunnistavatko naiset hissikatseen oikein. Julkisuuteen nousseet tapaukset seksuaalisesta häirinnästä tai asiattomasta käytöksestä ovat joskus niin ohuita ja ristiriitaisia (tai huonosti uutisoituja), ettei väärinkäsityksiä voi sulkea pois. Myös jotkut naiset ovat eri syistä katseille niin herkkiä, että he tulkitsevat ihailun alentamiseksi.

Feministisen keskustelun sekavuudella on tässä osansa. Kun keskustelu seksuaalisesta häirinnästä oli kiivaimmillaan, jotkut keskustelijat esittivät femmaripäissään häirintää olevan kaiken, minkä kohde kokee häiritseväksi tai mistä hän ei pidä. No, minä en pidä country-musiikista enkä huru-uskovaisista - ja itse asiassa koen ne usein aika häiritseviksi. Pitäisikö laittaa nippu rikosilmoituksia vetämään?

Myös Meriläinen eksyy ydinasiasta puhuessaan "himokkaista katseista", esineellistämisestä ja sinkkubaareista. Erilaisissa tilanteissa on erilaisia katsomisen pelisääntöjä. Pelkkä halun ilmaiseminen tai seksuaalinen ihailu ei tee katseesta halventavaa. On tärkeää määritellä tarkoin, milloin kyse on esim. työpaikan tasa-arvoa heikentävästä kyyläämisestä ja milloin jokaisen oikeuksien rajoissa tapahtuvasta  ilmaisusta.

Sinkkubaarin heittäminen soppaan mukaan sumensi kokonaan kontekstin merkityksen. Hissikatse voi olla myös sinkkubaarissa tahditon ja huono strategia kumppanin etsinnässä, mutta se ei missään nimessä ole samaan tapaan eettisesti väärin kuin se on työnhakutilanteessa, palaverissa tai kahvitauolla.

Halun tai ihailun osoittamisen keskeisenä ongelmana on se, että osa naisista suorastaan haluaa katseita esim. pukeutumisellaan ja käyttäytymisellään, osa välttelee niitä ja osa ei tiedä, mitä haluaa. Kaikista hankalimpia tapauksia ovat näyttävästi tai paljastavasti pukeutuneet naiset, jotka tekevät niin muodin tai ristiriitaisten ajatustensa pohjalta. He saattavat kääntää pään ja kerätä katseita, mutta eivät osaa toimia tilanteiden kanssa. Juuri tällaisista ristiriidoista syntyy tilanteita, joissa tiukkaan tissejä korostavaan toppiin pukeutunut nainen riuvaa siitä, että hänen itse tekemäänsä korostukseen kiinnitetään huomiota.

Katsomisen etiikassa on tärkeää tahdikkuus ja tilannetaju. Vaikka katse ei voi vahingoittaa ketään suoraan, se ei ole missään nimessä yhdentekevä asia. Katse on sosiaalisen vuorovaikutuksen väline siinä missä puhe tai kehonkielikin. Katsomisen tyylin ja motiivin arvioiminen voi kuitenkin olla ylisensitiivisessä seksuaalikulttuurissamme erittäin vaikeaa, sillä sekä katsojan että katsotun olettamukset ja toimintaskriptit voivat erota toisistaan suuresti. Siksi koko asian ympärillä tarvitaan jäitä hattuun -asennetta, etenkin vapaamuotoisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Sikailuun puuttuminen on usein hankalaa, sillä sikailijat pyrkivät piilottamaan asenteensa juuri ja juuri sopivan käytöksen rajoilla olevaan ilmaisuun, aivan kuin verbaalisen nuorallatanssin mestari Halla-aho konsanaan. Toinen ongelma on se, että suomalaiseen temperamenttiin ei oikein tahdo istua "pienestä välittäminen", vaikka muka-pikkuasia onnistuisi tärvelemään kokonaan tasa-arvoisen ilmapiirin työpaikalla.

Sikailijoita olisi kuitenkin syytä ojentaa julkisesti juuri niissä tilanteissa, joissa sikailu tapahtuu. Muuten ongelmat painetaan villaisella tai yritetään lykätä viranomaisen tai lainsäädännön ratkaistavaksi. Sosiaalisten ongelmien ratkaisuksi kannattaisi kuitenkin aina käyttää ensisijaisesti vuorovaikutuksen keinoja ja julkista keskustelua. Virallisilla menettelyillä kun on tapana tehdä harmaan alueen asioista mustavalkoisia, mistä ei lopulta välttämättä hyödy edes asianomainen itse.

Terveellisyys ennen kaikkea!

Terveys on uusi moraali monien seksuaalikonservatiivien retoriikassa. Seksuaalikäyttäytymiseen liittyvissä julkisissa keskusteluissa nousee usein esiin kysymys siitä, edustaako toiminta tervettä seksuaalisuutta. Terveyden mittarina käytetään monesti myönteisiä terveysvaikutuksia.

Konservatiivit ovat omaksuneet erityisesti Yhdysvalloissa addiktioilla, parafilioilla ja taudeilla pelottelun omien arvojensa edistämiseksi. Kaikkihan tietävät, että porno addiktoi, homous on seurausta henkisestä rikkinäisyydestä ja että seurustelu ilman papin aamenta johtaa kurjuuteen ja kurkkumätään. 

Valitettavaa näin ajattelevalle lienee se, että kaikki väitteet on  kumottu ja kyseenalaistettu seksologiassa ja muissa ihmistieteissä. Jos tutkimustieto kiinnostaa, katso nämä linkit: Homosexuality and Mental Health sekä Porn Is Not the Problem - You Are.

Otetaan kuitenkin ajatusleikin vuoksi käsittelyyn viimeisin väittämä: avioliitto on terveellisin ihmissuhde. Tutkimukset ovat osoittaneet, että vakiintuneet ihmissuhteet voivat olla eduksi terveydelle. Avioliitto pidentää ikää ja vähentää mielenterveysongelmia. Avioliittojen terveellisyyttä on käytetty myös argumenttina homoliittojen puolustamiseen.

Tutkimustieto ei kuitenkaan ole aina yksiselitteistä. Ihmissuhdestatukseen liittyvät terveyserot ovat kaventuneet 2000-luvulla huomattavasti, eivätkä avioliiton edut ole kiistattomia: naiminen lihottaa. Lisäksi on olennaista huomata, että nämä ovat keskimääräisiä väestötason terveystilastoja. Terveellisesti syövä ja liikkuva ihminen on aina mässyttävää sohvaperunaa paremmassa kunnossa riippumatta ihmissuhteista.

Vaikka tutkimukset kertoisivatkin avioliiton olevan terveydelle eduksi, ei tällä tiedolla tarvitse olla minkäänlaista vaikutusta yksilön valintoihin. Konservatiivien ilkamointi avioliitosta parhaana ihmissuhteena on ideologista paatosta, jolle terveysargumentointi on vain käyttökelpoinen keppihevonen, ei itsessään tärkeä asia.

Ihmissuhdemuotojen yksilöllisen sopivuuden mittari ei nimittäin ole kenellekään terveellisyys - ei edes konservatiiveille itselleen. Ihmissuhteita ei solmita, ylläpidetä tai lopeteta terveyssyistä, vaan henkilökohtaiseen tunne-elämään ja elämänkatsomukseen liittyvistä syistä. Perinteiseen avioliittokäsitykseen sitoutuneet konservatiivit tuskin vaihtaisivat avoimiin suhteisiin, vaikka kiistaton tutkimusnäyttö osoittaisi ne terveellisimmiksi ihmissuhteiksi.

Jos terveellisyys todella olisi tärkeintä ihmissuhteiden ja seksuaalisen toiminnan perustana, pitäisi kaikkien harkita vakavasti sadomasokismia. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat selkeästi, että sosiaalisesti aktiiviset sadomasokismin harrastajat ovat muuta kansaa paremmassa henkisessä kuosissa. Hollantilaisen Wismeijerin tutkimuksissa havaittiin, että

s/m-harrastajat olivat vähemmän neuroottisia, enemmän ulospäinsuuntautuneita, avoimempia uusille kokemuksille, tunnollisempia ja ja vähemmän miellyttämisenhaluisia kuin ihmiset normiseksiryhmässä. S/m-harrastajat olivat myös psykologisesti terveempiä ja tunsivat suurempaa luottamusta omiin parisuhteisiinsa kuin kontrolliryhmän ihmiset. (HS 4.6.2013)

Evidenssi sadomasokismin myönteisistä vaikutuksista kasaantuu koko ajan. Sadomasokismi ja fetisismi on poistettu sairausluokituksesta Pohjoismaissa ja useat tutkimukset tukevat Wismeijerin tuloksia. Tutkimusparadigma on siirtymässä nopeasti sadomasokismin ymmärtämiseen ennemmin leikkinä tai roolipelinä kuin psykopatologiana.

Mutta miten käy terveellisyydellä ratsastavien seksuaalikonservatiivien? Kun sadomasokismin terveellisyys alkaa näyttää kiistattomalta, lähtevätkö he sankoin joukoin ostamaan piiskoja, kahleita ja nahkahuppuja? Onko tulevaisuuden seksuaalikonservatismin uusi iskulause "Avioliitto ja sm - terveen elämän salaisuudet!"

Terapeuttinen kaikkivoipaisuus ja avoimet suhteet

Avoimet suhteet ja monisuhteet tuntuvat olevan vaikea pala pariterapeuteille - ainakin Välitalolle ja Juutilaiselle. Ehkä ammattikunnasta kuitenkin löytyy myös paremmilla tiedoilla ja asenteilla varustettuja terapeutteja. Ainakin toivon niin. Muussa tapauksessa ammattikuntaa voi pitää ideologiseksi taantuneena samaan tapaan kuin valitettavan monet psykoanalyytikot tuppaavat olemaan: taustaideologioista pidetään tiukasti kiinni, vaikka todellisuus ja tiede menevät kovaa vauhtia ohitse.

Studio 55 -sivuston jutussa paripsykoterapeutty Välitalon keskeisin perustelu sille, että avoimet suhteet tuskin toimivat, on se, että hän ei ole tavannut pariskuntaa, jolla se toimii. Tällainen ajattelu edustaa tyypillistä terapeuttien ammattisairautta: kaikkivoipaisuuden tunnetta eli omnipotentiaa. Sen vallassa oleva ajattelee hallitsevansa seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden koko kentän omien asiakkaidensa kanssa tehdyn työn varjolla. 

Ongelmana terapeutin kaikkivoipaisuudessa on kuitenkin se, että kenenkään asiakkaat eivät edusta kattavasti koko kenttää. Terapeutin pakeille saapuvat vain ne, joilla on jonkinlaisia ongelmia. Ja heistäkin vastaanotolle saapuvat vain ne, joilla on varaa ja halua aloittaa terapiasuhde. Asiakaskuntaa rajaa vielä sekin, että jotkut asiakkaat yrittävät etsiä terapeutin, jolla olisi kokemusta ja hyvä maine juuri sellaisten ongelmien hoidossa, joita hänellä parhaillaan on.

Eli rautalangasta: Välitalo ei ole kohdannut asiakkaita, joilla avoin suhde toimisi, koska a) hän tapaa vain ihmisiä, joilla on ongelmia ja/tai b) avoimessa suhteessa olevat eivät valitse häntä terapeutikseen hänen asenteidensa takia.

Mikä osaamisperusta tällainen muka on laukoa mielipiteitä avoimista suhteista? Rehellistä olisi todeta haastattelijalle, että "en ymmärrä enkä hallitse tätä aihepiiriä" sen sijaan, että mielipiteitä esitetään ennakkoluulojen pohjalta.

Samanlaista omnipotentiaa potee myös pariterapeutti Juutilainen. Hänen mielestään ihminen on biologialtaan yksiavioinen ja avoimiin suhteisiin päätyneet ovat jollakin tavoilla traumatisoituneet. Valitetettavasti biologia ei ole mielipideasia, vaan tiede, joka pohjautuu tutkimukseen. Vertailevassa sosiobiologiassa ja antropologiassa tehdyt tutkimukset osoittavat selkeästi ihmislajille tyypillisten seksuaali- ja pariutumistapojen perustuvan useiden kumppaneiden hankkimiselle joko peräkkäin tai samaan aikaan. (esim. Ryan et al. 2011; Barash et al. 2001; Reynolds et al. 1991.)

Ihmisen biologiset valmiudet mahdollistavat siis hyvin erilaiset monisuhteet. Tämä ei kuitenkaan ole argumentti monisuhteiden puolesta tai uskollisuutta vastaan. Jokainen saa itse valita, miten haluaa suhteensa järjestää. Tämä on kuitenkin vasta-argumentti kristillisperäisille harhaluuloille ihmisen luontaisesta yksiavioisuudesta.

Juutilaisen esittämä trauma-arvelu on hänen tietämättömyyttään pahempi erhe. Traumaväitteiden viljeleminen käyttäytymisen selittäjänä on sekä arveluttava keskustelustrategia, mutta myös terapiatyön etiikan väheksymistä. Heppoisten traumaolettamusten heittely johtaa helposti asiakkaan tilanteen virhearviointeihin, vääriin hoitoratkaisuihin sekä asiakkaan arvojen ja valintojen vähättelyyn. Terapeutin ei pitäisi koskaan syyllistyä tällaiseen ylimielisyyteen ja välinpitämättömyyteen kohtaamisensa ilmiöiden ja ihmisten kanssa.

Lähetän kaikille ihmissuhdeongelmia käsitteleville ammattilaisille terveisiä: Nouskaa rohkeasti poteroistanne ja tarkastelkaa ihmissuhteiden moninaisuutta avoimin silmin. Ihmissuhdeneuvonta tai -terapia ei ole mitään yksiavioisuuden esitaistelua, vaan ihmisten auttamista niissä ongelmissa, joita heidän valitsemissaan ihmissuhteissa vastaan tulee. Tässä tarvitaan avointa dialogia, ei ennakkoluuloista kyräilyä.

Lisää tietoa aiheesta:

• Monilempi- ja parisuhdeaiheiset jutut tässä blogissa
• Melissa Mäntylän kommentti aiheeseen
• Polyamoriayhdistyksen sivusto

Pornosta loihditaan taas syntipukkia raiskauksille

Avoin kirje Anna-Stina Nykäselle ja Helsingin sanomille

Helsingin sanomien Sunnuntai-osiossa oli 7.4.2013 Anna-Stina Nykäsen juttu otsikolla ”Joukkoraiskaus on pornossa tuttua”. Jutussa sekoittuu pahanpäiväisesti toimittajan mielipiteet ja asiantuntijahaastattelut. Otsikointi ja haastattelujen välitekstit vihjailevat, että pornolla olisi erityinen rooli viime aikoina uutisoitujen joukkoraiskausten taustalla. Tällainen on puhdasta spekulaatiota, joka sopii esimerkiksi kolumniin tai mielipidekirjoitukseen, mutta ei lehtiartikkeliin.

Eri viihdemedioiden suhde väkivaltaan on puhuttanut tutkijoita ja yleisöä pitkään. Keskustelu alkaa velloa tietämättömyyden ja ennakkoluulojen voimalla aina kun jokin ravisuttava väkivallanteko nousee otsikoihin. Videopelit, tv-väkivalta ja porno ovat vakiosyntipukkeja, kun väkivallan syitä etsitään. Tosiasiassa väkivallan taustalla on aina monimutkainen vaikutussuhteiden verkosto, johon liittyvät esimerkiksi tekijän perhetausta, sosiaalinen asema, syrjäytyminen, antisosiaaliset persoonallisuuspiirteet sekä viiteryhmien ja alakulttuurien suhtautuminen väkivaltaan. Viime kädessä olennaista on tekijän oma päätös väkivaltaan ryhtymisestä.

Nykäsen vihjailu pornon osallisuudesta joukkoraiskauksiin on osa pitkää pornonvastustajien retorista taistelua, jossa pornon syyksi laitetaan kaikenlaisia kataluuksia, vaikka vahvaa näyttöä tällaisesta ei ole saatavilla. Tavallisesti pornon mustamaalaaminen perustuu virheellisille käsityksille pornosta - niin tässäkin tapauksessa.

Nykänen väittää, että joukkoraiskaaminen olisi pornossa yleistä ja ottaa esille ”gangbang”-termin sen osoitukseksi. Ganbang ei kuitenkaan käänny ”joukkoraiskaukseksi”, vaan osuvampi käännös on ”kimppakiva”. Gangbangissa on kyse ryhmäseksistä, jonka osapuolet ovat siihen suostuvaisia. Kyseisessä seksin muodossa voi olla mukana yksi nainen ja useita miehiä, mutta myös mikä tahansa muu kahta suurempi porukka käy. Jotkut naisesiintyjät ovat jopa kilpailleet siitä, kuinka monen miehen kanssa he pystyvät harrastamaan seksiä yhden rupeaman aikana ja ilmiö on tuttu myös homopornosta. Tällainen suhtautuminen ryhmäseksiin on kaukana raiskauksesta.

Tutkija Susanna Paasosen suuhun on laitettu väite, että joukkoraiskauksia löytyisi erityisesti amerikkalaisesta pornosta, jossa esiintyy ”rotujen välinen akti”. Tällä viitataan ”interracial”-pornoon, jonka tyypillisin esimerkki on musta mies valkoisen naisen kanssa. Usean miehen ja yhden naisen välinen ryhmäseksi on tavallinen teema tässä pornon alalajissa, mutta toiminnan esittäminen joukkoraiskauksena on täysin virheellinen, jopa rasistinen, väite. Katkelma ei kuulosta tuntemaltani Paasoselta, joten epäilen toimittajan muotoillen tutkijan sanat juttunsa henkeen sopiviksi.

Pornon marginaalista löytyy myös raiskausfantasioita. Niistä suurin osa kuvaa kahden henkilön välisiä tilanteita vedoten voimakkaasti tavallisimpiin raiskaukseen liittyviin stereotyyppeihin ja fantasioihin. Joukkoraiskaus on harvinaisuus myös raiskausfantasioiden joukossa. Myös raiskausfantasioita esittävä porno tehdään suostuvaisten esiintyjien kanssa - usein kyse on sm-alakulttuuriin kuuluvista studioista ja esiintyjistä.

Jotkut yksittäiset, todellisia raiskauksia kuvaavat kännykkävideot tai vastaavat eivät ole pornoa sanan varsinaisessa mielessä. Niitä ei ole tehty viihteeksi tai seksuaalisuuden ilmaisemiseksi, vaan kyse on rikoksen videoinnista. Jotkut verkon extreme-videosivustot saattavat levittää myös tällaisia videoita shokkiarvon vuoksi. Kyse on kuitenkin marginaalin marginaalista, joten ”pornolle tutusta ilmiöstä” ei ole kyse.

Pornon esittäminen raiskausten innoittajana on historiallisesti näköalatonta. Ennen kuin naisten oikeudet nousivat vakavasti yhteiskunnalliseen keskusteluun, naiset ovat olleet miesten holhouksen alaisina, perheiden sisäisiin asioihin ei puututtu, eikä naisen todistusta oikeudessa pidetty merkittävänä. Ennen vuotta 1994 Suomessa ei nähty avioliitossa tapahtuvaa raiskausta rikoksena. Tätä taustaa vasten naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan määrä on ollut varmasti suurempi ennen nykypornon aikaa kuin se on ollut sen jälkeen. Rautalangasta vääntäen: porno ei ole voinut olla syypää siihen raiskaamisen ja alistamisen valtakulttuuriin, joka ennen naisten oikeuksien kehittymistä on vallinnut. Samanlainen sukupuolikulttuuri vallitsee valitettavasti yhä useissa maissa, eikä näitä maita, kuten Irania, tunneta pornon saatavuudesta tai tuotannosta.

Naisten aseman paraneminen ja feminismi ovat nostaneet seksuaalisen väkivallan keskusteluun ja mahdollistaneet siihen puuttumisen. Sekä pornon saatavuuden kasvu että naisten aseman parantuminen ovat osa samaa länsimaista liberalisoitumiskehitystä. Porno tuskin on merkittävässä roolissa naisten aseman parantumisessa, mutta ei sen räjähdysmäinen kasvu 60-luvulta lähtien ole kuitenkaan millään tavalla estänyt nopeaa tasa-arvokehitystä länsimaissa. Tätä näkökulmaa tukevat myös useat väestötason tutkimukset, joissa ei ole havaittu korrelaatiota pornon saatavuuden lisääntymisen ja seksuaalisen väkivallan määrän välillä (esim. Diamond 2009; Kendall 2006; Kutchinsky 1999). Olennaisempi tekijä seksuaalisen väkivallan kohdalla näyttäisi olevan naisten asema yhteiskunnassa ylipäätään ja naisten mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä kulkuun.

Kun sanotaan ympäripyöreästi, että joidenkin tutkimusten mukaan porno lisää, ja joidenkin mukaan vähentää väkivaltaa, on syytä katsoa tarkemmin, mistä tulosten näennäisessä ristiriidassa on kyse. Kriminologisissa tutkimuksissa havaitut yhdeydet pornon käytön ja seksuaalirikosten välillä perustuvat usein tutkimusraporttien tarkoitushakuiseen popularisointiin. Tyypillisessä tapauksessa seksuaalirikoksesta tuomitulta henkilöltä on kysytty ”Oletko katsonut pornoa viimeisen 3 kuukauden aikana?” Jos vastaus on kyllä, merkitään taulukkoon ”henkilö on katsonut pornoa”. Kun tiedämme, että Suomessakin nuorista miehistä yli 70% on katsonut pornoa, ei tieto seksuaalirikollisen pornon katselusta merkitse yhtään mitään.

Nykänen ihmettelee, onko nyt menossa jonkinlainen raiskausaalto, kun raiskausuutisia tulee esille eri puolilta maailmaa. Toimittajana hänen luulisi ymmärtävän, että uutisoinnin trendit eivät ole välttämättä missään suhteessa tapahtumien yleisyyden kanssa. Kun jokin asia on pinnalla, siitä myös uutisoidaan enemmän. Ilmiö on täysin sama kuin esimerkiksi 90-luvun kansainvälisissä insesti- ja saatananpalvontahysterioissa. Jälkimmäisessä onnistuttiin tekemään täysin olemattomasta ilmiöstä kansainvälinen haloo. Satanistisia rituaalimurhia ja kultteja tutkinut Jeffrey S. Victor joutui toteamaan tutkimuksissaan, että valtavan puheenaiheen takaa ei löytynyt yhtäkään todellista tapausta (Victor 1993).

Spekulaatiosta totuuteen voi olla paljon matkaa. On hämmästyttävää, että Nykänen alentuu jutussaan vihjailuihin ja arveluihin sen sijaan, että hän tekisi niin kuin toimittajan pitäisi: ottaisi asiasta selvää ja kirjoittaisi juttunsa neutraaliin sävyyn eri näkökulmia punniten. Nyt valittu otsikointi ja tapa, jolla pornosta siirrytään vaivihkaa raiskauskeskusteluun - ikään kuin kyse olisi saman asian eri puolista - tekevät jutusta pornonvastaisen pamfletin.

Sanomalehden taso on riippuvainen sen toimittajien osaamisesta ja journalistisesta selkärangasta. Jos mielipiteet ja tosiasiat alkavat mennä sekaisin, lukija joutuu arvuuttelemaan, milloin on kyse toimittajan mielenilmauksesta ja milloin asia-artikkelista. Kun on kyse seksuaalisuuden kaltaisesta sensitiivisestä ja kiistellystä aiheesta, olisi toimittajan hyvä olla erityisen tarkka neutraaliuden ja lähteidensä käytön suhteen. Mielipidekirjoituksille on ymmärtääkseni lehdessä ihan oma osastonsa.

Tommi Paalanen
Filosofi, seksuaalieetikko
Helsinki