Järkevyys vs. eettisyys

Kansanedustaja Lenita Toivakka on ärtynyt. Kyseessä on rikoskonstaapeli Ville Hahlin oikeustieteen gradu, jossa hän arvioi raiskauksiin johtaneita tilanteita ja olosuhteita. Hahl päätyy toteamaan, että suuressa osassa hänen tutkimistaan tapauksista raiskaukselta olisi voitu välttyä toimimalla järkevästi. Toivakan mielestä tässä on kyse raiskauksen uhrin syyllistämisestä rikoksesta.

Samankaltaista keskustelua on käyty raiskausten ympärillä iät ja ajat. Aihe on ollut keskustelun keskiössä, koska viranomaisilla on ollut vaikeuksia suhtautua asiallisesti tapauksiin, joissa raiskauksen uhri on ollut joko seksuaalisesti aktiivinen tai tyypillisestä uhriprofiilista poikkeava nainen.

Keskustelu tässä tapauksessa, ja useissa aiemmissa tapauksissa, menee kuitenkin sivuraiteelle, mikäli ei osata erottaa sen eri tasoja toisistaan. Eri näkemysten arvioimisen olennaisimpia tasoja kuvaa parhaiten käsitekolmikko järkevyys-eettisyys-oikeudet.

Järkevyyttä koskevat väitteet liittyvät yksilön valintoihin ja turvallisuuteen. Konstaapeli Hahlin näkemykset liikkuvat tällä tasolla. Hän pyrkii sanomaan, että jos haluat välttyä raiskaukselta, niin älä heilu kaatokännissä tuntemattomien ihmisten seurassa. Kyse on siis siitä, millainen käyttäytyminen on järkevää, mikäli haluaa pitää huolta turvallisuudestaan.

Eettisen tarkastelun kannalta järkevyys on melko yhdentekevää. Vaikka nainen olisi sammuneena alasti himokkaiden karjujen keskelle, ei yksikään näistä saa koskea häneen ilman hänen suostumustaan. Toisin sanoen, jokaisella on oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, eikä sitä saa loukata mielivaltaisesti, vaikka henkilö ei pystyisi itse huolehtimaan koskemattomuudestaan.

Nämä käsitteelliset tasoerot tarkoittavat sitä, että sekä järkevyyteen että etiikkaan vetoavat väitteet ovat voimassa samanaikaisesti - ne eivät kumoa toisiaan. On täysin oikein ja perusteltua väittää, että ei ole oman turvallisuuden kannalta järkevää liikkua tuntemattomassa ympäristössä puolitiedottomassa tilassa. Samanaikaisesti on täysin oikein väittää, että jokaisella yksilöllä on oikeus olla ja kuljeskella humalassa, ja että puolitiedottoman henkilön kaltoinkohtelu on aina eettisesti väärin.

Järkevyyteen vetoaminen ei siis ole syyllistämistä, ellei uhrin vähemmän järkevää käytöstä yritetä esittää syytetyn rikosta lieventävänä seikkana. Asiaa sekoittaa usein vielä raiskaustapausten hankala luonne, sillä esimerkiksi kahden umpihumalaisen ihmisen välisen yöllisen toiminnan luonnetta voi olla jälkikäteen hyvin hankala selvitellä. Oikeudessa kun eivät pelkät aamuiset mielikuvat riitä, vaan rikos pitää osoittaa tapahtuneeksi.