Pornokasvatusta?

YleX:n uutisille antamani haastattelu (25.5.) on synnyttänyt kiinnostavan keskustelun seksuaalikasvatusmateriaalien luonteesta. Haastattelu oli vain lyhyt pätkä, mutta sen ytimenä oli ajatukseni siitä, että seksuaalikasvatusmateriaalien pitäisi olla totuudenmukaisia ja rehellisiä.

YLE:n verkkotoimitus teki haastattelun pohjalta jutun, joka toimittaja päätti otsikoida raflaavasti, mutta harhaanjohtavasti. Tämä juttu puolestaan poiki useita eri uutisia mm. Ilta-Sanomissa, Iltalehdessä ja Aamulehdessä. Tulipa myös käytyä jälleen aina lystikkäässä Korporaation haastattelussa (26.5.) Josefiina Barakan tekemä haastattelu Iltalehteen tuo selkeimmin esille kantojani asiaan. Kiitän häntä tarkkaavaisesta kuuntelusta ja näkemyksiäni reilulla tavalla ilmaisevasta tekstistä!

Kiinnostava yksityiskohta lehtijutuissa on se, että terveystiedon opettajat komppaavat kantaani ainakin periaatteellisella tasolla :o) Opettajat kaipaavat muutenkin lisää keinoja, aikaa ja materiaaleja seksuaalikasvatuksen toteuttamiselle.

Kannatan näissä lehtijutuissa sellaista ajatusta, että seksuaalikasvatusmateriaaleissa pitäisi olla enemmän valokuvia ja videota, joissa esitettäisiin alastomia kehoja, sukupuolielimiä ja seksiäkin kursailematta ja eksplisiittisesti. Tällaista seksuaalikasvastusmateriaalia on toki jo olemassa ja monet seksuaalikasvattajat myös käyttävät sitä. Eksplisiittisiä materiaaleja on tehty eri menetelmillä jo kultaiselta 60-luvulta asti. Nykyisin asiat voidaan tehdä vielä paremmin ja ottaa huomioon modernien opetusmenetelmien mahdollisuudet, hienotunteisuus ja seksuaalisuuden monimuotoisuus.

Materiaaleina voitaisiin käyttää esimerkiksi kuvasarjoja erilaisista kehoista ja sukupuolielimistä ja keskustella samalla siitä, miten erilaisia ihmiset ovat ja mitä ajatuksia ja tuntemuksia oma keho herättää. Samalla voitaisiin hyvin puhua myös anatomiasta, herkistä alueista, kosketuksesta jne. Ensimmäisiä seksikokemuksia voitaisiin käsitellä esimerkiksi lyhyillä videonpätkillä, missä aihetta lähestytään monista eri näkökulmista, seksin tekniikasta epävarmuuden käsittelyyn ja kumppanin huomioonottamiseen.

Rapakon takana päämajaansa pitävä seksuaalivalistusjärjestö RFSU on erittäin tunnettu kuvamateriaaleistaan. Heillä on mm. kuvasarjoja sukupuolielimistä ja myös juliste, jossa on vieri vieressä erilaisia pimpsoja pienissä kuvissa. Lisäksi Sex på kartan -animaatiota on kehuttu (ja kohuttu) suorasta ilmaisustaan. Sex is not the enemy -blogi on myös hyvä esimerkki siitä, miten seksiä ja seksuaalisuutta voi kuvata valokuvin tyylikkäästi, hienotunteisesti ja monipuolisesti. Housuitta-blogikin ottaa kantaa aiheeseen ja ehdottaa käytännön toteuttamistapoja kuvalliselle valistamiselle.

Yllä olevat esimerkit kuvaavat kehittämissuuntia, joita minulla on ollut mielessäni ottaessani kantaa tähän asiaan. RFSU:n sivuilla joutuu vähän seikkailemaan, että löytää kuvamatskuja, mutta toivon, että seikkailu on antoisaa aiheesta kiinnostuneille (ja kiitos tovereilleni linkeistä!)

***

Koko keskustelun suurena ongelmana on ollut sanan porno käyttö. Ihmiset sekoavat ja muuttuvat kuolaaviksi analfabeeteiksi pornon aiheuttamien mielikuvien äärellä. Jopa Väestöliiton asiantuntijoiden kommentit ovat paikoin olleet väärinkäsityksiä marinoituna väärinkäsityksissä.

Pornoon takertuminen johtaa siihen, että mielikuvat liikkuvat tyypillisen aikuisviihteen maisemissa. Tuskin kukaan seksuaalikasvattaja lampsii seksikauppaan ja laittaa löytämänsä Anal Intruder 7 -rainan pyörimään luokassa. Seksuaalikasvatusmateriaalit eivät ole pornoa, vaikka ne kuvaisivatkin sukupuolielimiä ja seksiä peittelemättä.

Toinen typeryys keskustelussa on ollut hätkähdyttävän mustavalkoinen ajatus siitä, että keskusteleminen materiaaleista tarkoittaisi ihmissuhde- ja tunnekasvatuksen sivuuttamista. Väite on yhtä järkevä kuin se, että juuston laadusta keskusteleminen tarkoittaisi makkaran vihaamista. Hyvä seksuaalikasvatus on aina monipuolista ja eri näkökulmat huomioivaa.

Seksuaalikasvatuksen laatu riippuu sen sisällön ja pedagogiikan yhteispelistä. Hyvä seksuaalikasvatus ottaa useita eri näkökulmia seksuaalisuuteen ja tarkastelee asiaa dialogisesti oppilaiden kanssa. Eksplisiittistä kuvamateriaalia pitää aina käyttää osana kokonaisuutta. Tietoa tarvitaan myös seksin tekniikasta ja siihen liittyvistä väärinkäsityksistä, myyteistä ja odotuksista. Brittitutkimuksen mukaan erityisesti pojat kaipaavat keskustelua juuri käytännön asioista. Osmo Kontula käsittelee asiaa tässä artikkelissa.

Seksuaalikasvatuskeskustelujen vakituinen huolenaihe on ollut se, että liian monet nuoret käyttävät pornoa keskeisenä seksuaalitiedon lähteenä. Se on ilman muuta ongelma. Nyt kuitenkin tässä keskustelussa nuorten pornonkatselua on oudosti pidetty argumenttina sen puolesta, että eksplisiittistä seksuaalikasvatusmateriaalia ei pitäisi missään tapauksessa näyttää seksuaalikasvatustunnilla.

Eli koska nuoret ovat jo nähneet pornoa (90% 15-vuotiaista on), ei kuvallista kasvatusmateriaalia saa näyttää koulussa. Mitäh?

Eikö ole ilman muuta parempi, että koulussa voitaisiin keskustella ja arvioida näettyä ja koettua aikuisen johdolla? Suora puhe ja rehelliset materiaalit antavat taatusti nuorille parempia valmiuksia kohdata seksuaalisuuden itsessään, toisissa ja yhteiskunnassa - myös siis pornon - kuin pelkät iänikuiset anatomiakalvot ja hermostuneet opettajan puheenvuorot seurustelusta.

Ihmissuhteisiin ja seksiin liittyvien taitojen ja valmiuksien opettaminen on osa laadukasta seksuaalikasvatusta. Sen menetelminä voivat olla esimerkiksi draamapedagogiikka, tarinoiden lukeminen ja reflektio, kuvalliset materiaalit, dialogi ja itsenäinen tiedon etsintä. Seksuaalikasvatuksen keskeisenä tehtävänä on tuottaa itsenäisiä ja rationaalisia toimijoita, jotka rakentavat itse omaa seksuaalisuuttaan. Opettajan tehtävänä on ohjata prosessia ja tarvittaessa myös moderoida keskustelua ja tarjota tietoa sekä perusteltuja näkökulmia asiaan.

Myös joidenkin oppilaiden kokema epävarmuus tai epämukavuus pitää ottaa huomioon, mutta se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että hyviä materiaaleja tai menetelmiä jätetään käyttämättä siinä pelossa, että jotakuta voi se häiritä. Sensitiivisyys oppilaiden reaktioille tarkoittaa asiasisältöjen ja niiden herättämien tunteiden purkamista ja turvallisen tilanteen luomista. Se voi olla opettajalle haastavaa, mutta oikea ratkaisu haasteiden edessä tuskin on asian lakaiseminen maton alle.