Eduskunnassa tapahtuneen seksuaalisen häirinnän ympärille on noussut valtava kohu. Mediamylläkän keskellä joskus tuntuu katoavan selkeys siitä, mitä seksuaalinen häirintä on ja miten siihen pitäisi puuttua. On ikävää, että eduskunnassa ei ole kunnollisia menettelytapoja tällaisten vallan väärinkäytösten selvittämiseksi ja kitkemiseksi.
Ongelman ratkaiseminen on erityisen vaikeaa osaltaan siksi, että varsinaisia tapauksia ei ole nostettu pöydälle. Koko kohu perustuu nimettömiin ilmoituksiin ja vihjauksiin tekijöistä. Jotta asiaa voitaisiin viedä eteenpäin pitäisi häirintää kokeneiden tulla esiin puolustamaan omia oikeuksiaan, nimetä häiriköt ja nostaa tapahtumat tarkastelun kohteeksi. On selvää, että eduskunta on hyvin autoritäärinen työpaikka, joten yksittäisen avustajan voi olla vaikeaa tulla esiin tällaisessa asiassa. Siksi tarvitaan joukkovoimaa – häirintää kokeneiden pitäisi yhdistyä ja nostaa yhdessä tapaukset esille. Nimettöminä tehdyt vihjaukset ovat luovat toimintakulttuuria, jossa mahdollistuu perättömien syytösten esittäminen. Siksi asianosaisten pitää puhua ongelmista niiden oikeilla nimillä vaikka se olisikin raskasta. Ilman rohkeutta mikään ei muutu.
Helsingin sanomien kirjoituksissa esille nousee myös toinen pulma, nimittäin seksuaalisen häirinnän täsmällinen määrittely. Lehtijutuissa esiintyy seuraavia kummajaisuuksia. Ukkojen keskinäinen härski turinointi eduskunnan lehtihuoneessa mainitaan yhtenä seksuaalisen häirinnän muotona (HS 27.1.2008). Jutussa mainitaan, että miesten puheet eivät välttämättä kohdistu paikalla oleviin naisiin. Miksi tällaista kutsutaan häirinnäksi? Ronski puhetapa tai seksijutuilla mässäily ei ole häirintää, jos se on keskustelevan porukan yhteisesti hyväksymää, eikä kohdistu kehenkään ulkopuoliseen. Vielä oudompi on Roosa Meriläisen näkemys, jossa hän kutsuu seksuaaliseksi häirinnäksi sitä, ettei hän avustajana ollessaan kokenut olevansa tasavertainen keskustelukumppani muiden kanssa (HS 25.1.2008). Mitä helvettiä? Ei se ole seksuaalista häirintää edes sanan ”seksuaalinen” laajassa merkityksessä. Kolmas kummatus on Sirpa Honkameren raportti Ilkka kanervan juopuneena tekemästä seksiehdotuksesta ”2 minuutin tuttavuuden jälkeen” (HS 26.1.2008). Sirpa on selvästi tehnyt Ilkkaan vaikutuksen. Miestä tosin voidaan syyttää tässä lähinnä huonosta harkinnasta, ei häirinnästä.
Joidenkin keskinäiset härskit jutut, tasa-arvo-ongelmat ja kepeästi tehdyt ehdotukset voivat olla tahdittomuutta tai varomattomuutta, mutta seksuaalisen häirinnän tunnusmerkkejä ne eivät täytä. Häirintä kohdistuu aina johonkin henkilöön. Se voi olla piilotettua ja vihjailevaa, mutta sen tulee olla selvästi tarkoitushakuista. Seksiehdotukset työpaikalla eivät ole järin suositeltavia, mutta vapaamuotoisemmissa tilaisuuksissa on todella tiukkapipoista laskea ne häirinnäksi. Häirintää niistä tulee silloin, jos ne eivät ota loppuakseen kielteisen vastauksen jälkeen. Väärinkäsitysten välttämiseksi häirinnän kohteen on joskus tehtävä selväksi, että häneen kohdistuvat ”kehut” tms. ovat hänestä häiritseviä.
Itse asiasta lipsuminen epämääräisen syyttelyn puolelle tekee hallaa sekä syytetyille, että häirinnän kohteille. Jos todelliset ongelmat hämärtyvät vihjailuun ja puskasta huuteluun, niin saadaan pahimmillaan aikaan edellistä pahempi kyräilyn ja ymmärtämättömyyden ilmapiiri, joka vain syventää ongelmia eduskunnan junttikansanedustajien ja naisten välillä. Ongelmat pitää ratkaista avoimesti ja perusteellisesti siten, että kenenkään oikeudet eivät prosessissa joudu jyrän alle.
Älkää jättäkö asioita roikkumaan, vaan nostakaa mirri pöydälle!
