12.6.2016

Tanssii fasismin kanssa - kulttuurin omiminen ja verenperintö

Kiihkeä aktivismi hyvien asioiden puolesta tuottaa joskus tilanteita, joissa puoliksi ajateltu idea johtaa omituisiin ja jopa alkuperäisen ajatuksen kannalta vastakkaisiin lopputuloksiin. Pornoa vastustavien feministien vahinkoliitto sensuuria kannattavien konservatiivien kanssa on hyvä esimerkki tällaisesta. Rasismia vastustavan feminismin intersektionaalinen ajattelu on tuottanut vastaavan tilanteen, jossa kulttuurin omimista (cultural appropriation) vastustavat aktivistit päätyvät vahingossa kannattamaan samanlaisia ideoita kuin kansallisromanttiset fasistit.

Kulttuurin omimisen idea on lyhykäisesti se, että valtakulttuuri hyödyntää jonkin sorretussa asemassa olevan tai olleen vähemmistön kulttuurista pääoma omaksi edukseen. Se on eettisesti kyseenalaista silloin, kun kyse on sorron jatkamisesta kulttuuripolitiikan välinein. Arkkiesimerkki tästä on sorretun alkuperäiskansan perinteiden hyödyntäminen matkailuvalttina, vaikka alkuperäiskansaa ja heidän kulttuuriaan kohdellaan maassa tosiasiassa epäoikeudenmukaisesti tai huonosti.

Metsään mennään pahasti siinä vaiheessa kun tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttökelpoinen käsite siirretään yksilötasolle. Silloin ollaan huolissaan mosambikilaisten kankaiden käytöstä, rastoista tai kirjailijan mielikuvituksesta. Kritiikki kohdistuukin yhteiskunnallisten kysymysten sijaan yksilön tapaan käyttää hänen omasta synnyinkulttuuristaan poikkeavaa kuvastoa osana omaa ilmaisuaan.

Yksilötasolle mennessään kritiikki ajautuu välittömästi ongelmiin. Se päätyy vastustamaan yksilön ilmaisunvapautta ja vapaata kulttuurista ideoiden vaihtoa. Käyttäessään eettistä kieltä, kritiikin esittäjät väittävät, että on väärin lainata ja sekottaa erilaisia kulttuurisia ideoita. Näin he tulevat kyseenalaistaneeksi yksilön vapauden päättää omasta ilmaisustaan ja kulttuuri-identiteetistään, ja asettuvat moralisteiksi, jotka katsovat oikeudekseen rajoittaa muiden ilmaisua omine ideologisine perusteineen.

Progressiivisen aktivismin kannalta on nurinkurista ja surullista, että tällainen toiminta on täsmälleen samaa, mitä nationalistit tekevät kulttuurikeskustelussa ja konservatiivit seksuaalipolitiikassa. He katsovat oikeudekseen rajoittaa yksilöiden vapautta päättää omasta elämästään ideologisten ihanteidensa vuoksi. Tällaiseen huomautukseen vastataan tietysti nopeasti, että mehän vain esitimme kritiikkiä blogeissa, ei se ole mitään rajoittamista. Ongelma on kuitenkin se, että eettisen argumentaation hyödyntäminen tuo keskusteluun mukaan raskaat aseet. Jos väittää tai vihjaa, että jokin on epäeettistä, väittää myös, että yhteisöllä on perusteltu oikeutus sellaisen toiminnan rajoittamiseen, kieltämiseen ja/tai sanktioimiseen.

Siinä ei valitettavasti ole mitään uutta, että erilaiset ideologiset aktivistit ovat epäliberaaleja tai moralistisia. Tässä tapauksessa joudutaan kuitenkin vielä suurempiin ja hullunkurisempiin ongelmiin, nimittäin liian pitkälle viety kulttuurin omimisen moralisointi edellyttää samanlaisia ideologisia taustaolettamuksia kuin kansallisromanttinen fasismi.

Viime vuosisadan fasistiseen liikehdintään kuului voimakas nationalismi, jota pönkitettiin myyttisillä käsityksillä oman kansan ja kulttuurin roolista historiassa. Nationalismiin liitettiin vaihtelevissa määrin vaatimuksia kulttuurisesta puhtaudesta ja kulttuurien sekoittumisen välttämisestä. Kansallisromanttisen ajatusrakennelman pystyttäminen edellytti ideoita oikeasta verenperinnöstä ja kulttuurin omistamisesta verenperinnön nojalla.


Sulkakorujen, neljän tuulen lakkien, rastojen tai vääränlaisten kirjan henkilöiden moralisoiminen edellyttää taustalleen ajatusta siitä, että jollakulla on suurempi oikeus tiettyihin kulttuurisiin ideoihin ja kuvastoihin kuin toisilla. Jotta tällainen oikeus voidaan tunnistaa, on välttämätöntä vedota etnisen taustan, ihonvärin tai kulttuurivähemmistön kaltaisiin asioihin. Samalla kulttuurinen omistusoikeus sidotaan etnisyyteen.

Kulttuurin omistusoikeuskiistojen ja vääryyksien selvittelemiseksi puolestaan tarvitaan tarkkaa tietoa siitä, kenellä todella on oikeus taustansa puolesta joihinkin tiettyihin ideoihin, perinteisiin ja kuvastoihin. Jotta tämä voitaisiin selvittää, pitää tietää kaikkien osapuolten etninen tausta ja genealogia eli toisin sanoin verenperintö. Alkaako kuulostaa tutulta hieman pahaenteisellä tavalla? Eugeniikka, anybody?

Onko 1/8-saamelaisella oikeus käyttää neljän tuulen lakkia? Saako karibialaisilla sukujuurilla kirjoittaa tarinan, jossa esiintyy henkilöitä samalta alueelta? Kuinka tiukoiksi rajat vedetään? Saako meksikolainen kertoa tarinan, jossa on savolaisia? Pitäisikö Tom of Finland -kassin käyttämiseen kysyä lupa homoyhteisöltä? Ja kuka erilaisia kulttuurilisenssejä ja verenperintötodistuksia myöntää? Twitter-tuomioistuinko?

Fasistisen kulttuuripolitiikan ja apartheidin kannattajat olisivat varmasti mielissään sellaisesta "progressiivisesta" dystopiasta, jossa kulttuurienvälinen vaihto olisi minimaalista, ja jossa valtakulttuuri pidättäytyisi ymmärtämästä ja sekoittumasta kaikenlaisiin vähemmistöihin. Kirjailijoiden mielikuvitusta rajoittavasta moralismistaan huolimatta Koko Hubara tuskin asettuisi apartheidin kannattajaksi.

Aidon moninaisuuden ja monikulttuurisuuden taustalla on liberaali eetos, joka sallii yksilön oman päätäntävallan omasta ilmaisustaan. Samalla ovi on avoinna vapaalle tiedonkululle ja kulttuuriselle ideoiden vaihdolle. Ilman uteliaisuutta, sekoittumista ja  osallistumista kulttuuristen ideoiden uudelleenmuovaamiseen ei olisi mahdollista kehittää kulttuurien välistä ymmärrystä ja liennyttää tarpeettomia kulttuurien välisiä raja-aitoja.


Tuskinpa kukaan kulttuurin omimisesta huolestunut aktivisti haluaa lopulta estää kulttuuristen ideoiden vapaata liikkumista. Silloin pitää myös hyväksyä erilaisten kulttuuristen symbolien ja perinteiden uudelleenmuotoutuminen vapaassa tiedonvälityksessä ja ilmaisussa. Siihen kuuluvat myös kömmähdykset, kuten halvat feikkilapinpuvut missikisoissa. Moralistisen hyökkäyksen sijaan erheen tehneelle julkkikselle voisi olla hyväksi valistus kansanperinteestä. Hyökkäykset tuottavat vain pelon ilmapiiriä, jota fasistinen kontrollipolitiikkakin pyrki tuottamaan - etenkin kun nolo kömmähdys missikisoissa EI ole moraalisesti väärin, vaan ainoastaan tahditonta ja tietämätöntä.

Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Jotta tumpeloinnilta säästyttäisiin, niin kulttuurista kompetenssia olisi hyvä lisätä valistuksen, kasvatuksen ja muiden pehmeiden keinojen avulla - ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta lisäämällä, ei vähentämällä! Lisäksi olisi tarpeen kuunnella ihmisten omia motiiveja erilaisten kulttuuristen kuvastojen hyödyntämiseen. Jos esimerkiksi hämäläinen pukeutuu mosambikilaiseen kankaaseen, koska se on hänestä kaunis, on älytöntä hyökätä hänen kimppuunsa kulttuurin omijana, kun hän ennemmin on silloin kulttuurin arvostaja.

Yhteiskunnallisella tasolla nousevat esiin kulttuurisen riiston välttäminen ja perinteiden ylläpitäminen. Silloinkin tarvitaan moralismin ja rajoitusten sijaan myönteisiä ja rakentavia toimia. Perinnekuvastoa voidaan esimerkiksi suojata ja sen käyttöä verottaa. Verotuloja voidaan puolestaan käyttää toimintaan, joka tukee perinteiden säilymistä. Mitään kulttuurista kuvastoa ei kuitenkaan voida keinotekoisesti suojata ja pitää yllä (paitsi museoimalla), sillä kulttuurit muuttuvat luonnollisesti ideoiden vaihdon myötä ajan kanssa. Mikään laki tai järjestely ei voi eikä saa estää ihmisiä luopumasta kulttuuritaustastaan, liittymästä toisiin kulttuuriyhteisöihin tai muovaamasta kulttuurisia ideoita vapaasti oman päänsä mukaan.

Kun ilmaisun, kulttuurin ja identiteetin vapauteen puututaan, ollaan joka suunnalta fasistisen kulttuuripolitiikan äärellä. Siksi hyvästä tarkoituksesta huolimatta ajattelutyö pitää tehdä loppuun eikä langeta halpaan moralismiin, joka lopulta vahingoittaa enemmän progressiivisen aktivismin uskottavuutta kuin toteuttaa antirasistisia tarkoitusperiään.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Alla on eräs toinen kirjoitus aiheeseen liittyen:

I’m Indian, I don’t think white people wearing bindis is offensive

When people try to defend non-white cultures from being appropriated, they just come across as guilty of the “white saviour” mentality they’re trying to dissociate from. They’ve chosen to speak over actual minorities and portray themselves as an authority on how to act while abroad or around people of ethnic minorities. Those who seek to ‘protect’ my culture from the outside through isolation are not representative of my people. They act out the gatekeeper role with no regard for the people who are actually affected, so long as they’re having their own worthy opinions heard.

http://thetab.com/uk/2016/07/19/im-indian-i-dont-think-white-people-wearing-bindis-offensive-9172

Sven Laakso kirjoitti...

Erittäin hyvä kirjoitus jota on syytä mietiskellä.

Silti tämä loppupäätelmä ei pidä paikkaansa: "Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään."

Kyllä kulttuurisen kaappaamisen ilmiö on ongelmallisesti olemassa ja voi hyvin. Sen havaitsemiseen tarvitaan niin sanottua diskurssianalyysiä. Diskursseja analysoimalla voidaan päästä käsitykseen toimijoiden motiiveista tarkkailemalla heidän toimintansa johdonmukaisuutta ja epäjohdonmukaisuuksien tahallisuutta. Tahallinen epäjohdonmukaisuus ei välitä kritiikistä, koska se tapahtuu ja toimii kovan vallankäytön ehdoilla. Ihan kaikki etiketit ja nimilaput, joita jokin lauma seuraa, voidaan kaapata ihan toisiin tarkoituksiin kuin lauma luulee. Voisi ehkä sanoa, että mitään kaappaamattomia laumoja ei ole liikkunut ensimmäisen hippiliikkeen alkupäivien jälkeen. Ellei sekin ollut kokonaan pelkkä operaatio. Hippiliikkeen johtohahmothan olivat kaikki amerikkalaisista sotilassuvuista.

Minkäänlaiseen kulttuuriseen kappaamiseen ei kuitenkaan auta kirjoituksessa hyvin ja oikein kritisoidun kaltainen "eettinen" lähestymistapa.

Tommi Paalanen kirjoitti...

Sven, ymmärrän kyllä, että konfliktit ja kolahdukset yksilötasolla voivat loukata ja olla hankalia. Valta-asetelmiakin syntyy, ja niitä olisi hyvä kritisoida, jos on todella havaittavissa, että joku käyttää diskursiivista valtaa hyväkseen ja kontrolloi siten vapaata kulttuuristen ideoiden vaihtoa. En toistaalta kuitenkaan oikein näe, miten tällainen olisi selkeästi eroteltavista kaikesta muusta kulttuurisesta vaihdosta, jossa on trendinsä ja virtauksensa. Esim. muotifirma, joka kulkee trendin harjalla ja hyödyntää joitakin kulttuurisia kuvioita vaatteissaan, saattaa käyttää vahvastikin diskursiivista valtaa ja muokata trendiä, mutta minun on vaikea hahmottaa argumenttia, jonka perusteella tällainen olisi VÄÄRIN tai osoitus jonkinlaisesta pahantahtoisesta kaappaamisesta.

Toki kannatan kriittistä keskustelua erilaisista kulttuurisista trendeistä ja toimijoista, jotka niitä hyödyntävät. Kriittisen keskustelun ja moralismin rajapinta on kuitenkin höttöinen, ja kovat kriitikot muuttuvatkin nopeasti itse diskursiivisen vallan käyttäjiksi, kun heidän kriittiset/ideologiset/alakulttuuriset tai aktivismiin perustuvat mielipiteensä luovat tai pönkittävät uusia trendejä ja vastatrendejä.

Mitä ajattelet vastaukseksi kaapausten ja diskursiivisen vallankäytön ongelmiin?