Lasten ja nuorten ruutuaikaa
koskeva keskustelu nojaa usein perustelemattomille huolille ja
väärinymmärryksille siitä, mikä digitaalisten medioiden rooli
nykyelämässä on. Keskustelu muistuttaa läheisesti nuorten pornon
käytöstä esitettyjä huolia. Molemmissa tapauksissa liikutaan vahvasti
pelkofantasioissa ja unohdetaan tutkia, mistä ilmiössä itse asiassa on
kyse, ja mitä mieltä nuoret ovat siitä itse.
Median käyttöön, pelaamiseen ja pornoon liittyvillä huolilla on
paljon yhteistä. Huolten keskiössä on sukupolvikokemusten
yhteismitattomuus. Vaikka teknologiajuna menee eteenpäin nopeasti,
kärsii keskustelu suurelta osin vauhdin illuusiosta. Vastaavaa
huolipuhetta on esitetty vuosikymmen toisensa jälkeen kaikenlaisia
nuorten kotkotuksia ja kulttuurin rappiota vastaan. Huolen käyttövoimana
on laiskuus perehtyä huolta herättävään ilmiöön.
Pornon käyttöön liittyvät huolet rakentuvat suurelta osin yleisen
pornokeskustelun pohjalle. Uskonnollis-konservatiivisen
seksuaalikielteisyyden päälle nouseva diskurssi näkee pornon avoimen ja
pidäkkeettömän seksuaalisuuden automaattisesti vihollisena. Vastaavasti
seksipositiivinen liberalismi pitää avointa seksuaalista ilmaisua vain
hyvänä asiana. Poterot ovat valmiit ja nuoret joutuvat harhailemaan
näreikössä keskellä ideologista laukausten vaihtoa.
Tasokas mediatutkimus tähtää pornon tarkastelussa neutraaliuteen ja
ideologisten kuoppien välttämiseen. Vaikka täydellinen neutraalius on
ihanne, jota ei voi saavuttaa, on tärkeää muodostaa tutkimuskohteesta
mahdollisimman laaja ja tarkka kokonaiskuva ilman arvottamista. Silloin
on mahdollista ymmärtää, että porno osana ihmisen eroottista ilmaisua on
valtava ilmiö, jonka vaikutukset kulttuuriimme ovat monimutkaisia,
monisuuntaisia ja kehämäisiä.
Ihmisen seksuaalisen ilmaisun moninaisuus tuottaa mitä erilaisimpia
pornon muunnelmia, jotka puolestaan vaikuttavat seksuaalikulttuuriin ja
sitä kautta jälleen ihmisen seksuaaliseen ilmaisuun. Porno ei siis ole
mikään digitaalisesta hämärästä noussut hirviö, joka turmelee ihmisen
puhdasta, luonnollista seksuaalisuutta, vaan se on ihmisen
seksuaalisuutta itseään!
Kun lähestymistavaksi otetaan pyrkimys neutraaliuteen, voidaan myös
nuorten pornon käyttö nähdä tarkemmin ja kokonaisvaltaisemmin osana
seksuaalikulttuuria. Silloin tärkeimpänä tietolähteenä ovat itse nuoret
pornon käyttäjinä: heidän kokemuksensa, käsityksensä ja toimintansa.
Silloin aikuisten huolten sijaan tärkeämmäksi kysymykseksi nouseekin se,
mitä nuoret aikuisilta ja kasvattajilta kaipaavat.
Kokemukset seksuaali- ja mediakasvatuksesta viittaavat siihen, että
pornon osalta tarvitaan suoraa puhetta ja rehellistä dialogia. Tarvitaan
siis avointa keskustelua nuorten kanssa ilman häpeilyä tai peittelyä:
pornoa ei pidä demonisoida, mutta myöskään mahdollisia pornon käytön
haittoja ei saa lakaista maton alle. Suoruus helpottaa myös ongelmista
puhumista. Jos pornosta on vaikea keskustella, tai jos kasvattaja
tuomitsee jo pelkän ajatuksenkin pornon katsomisesta, ei ongelmiakaan
ole mahdollista nostaa esille ilman häpeää.
Porno ei tule katoamaan seksuaalikulttuuristamme. Sen vastustaminen
on ajanhukkaa. Sen sijaan energiaa kannattaa käyttää tasokkaan
keskustelun ylläpitämiseen aiheesta. Nuoret ovat suuri pornon
käyttäjäryhmä, ja he myös tuottavat enenevästi eroottista ilmaisua eri
medioihin. Heidän jättämisensä ulos pornokeskustelusta on ehkä pahin
virhe, minkä seksuaali- tai mediakasvattaja voi tehdä.
***
Tämä teksti on julkaistu myös Mediakasvatusseuran blogissa osana Ruutuaikaa-kampanjaa, jossa nostetaan keskusteluun lasten ja nuorten digimedioiden käyttöä koskevia aiheita.
11.10.2016
18.8.2016
Sanni, laulavat lapset ja latentti pedofilia
"Jos haluut testaa mua yhen kerran vaan, mulla on mesta mihin mennä."
Lapsen suusta kuultuna lause herättää ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita. Kyse on Sannin musiikkivideosta aiheutuneesta hässäkästä. Videolla laulajan fanit esittävät Vahinko-kappaletta videokollaaseissa. Osa faneista on lapsia, mikä on herättänyt joissakin aikuisissa tuohtumusta.
Lienee selvää, että musiikkivideon tuottajille sattui asiassa moka. Video vedettiin pois ihan perustellusti, koska se ei vastannut tarkoitustaan. Ihmettelen tosin, miten tällaista asetelmaa ei huomattu siinä vaiheessa, kun video oli leikkauspöydällä ja esikatselussa.
Maija Vilkkumaa arvosteli videon poisvetoa rajusti ja väitti, että kyseessä on keski-ikäisten miesten tuottama pedofiliapaniikki, jonka vuoksi video ja koko biisi vedettiin lokaan. Maija on osittain oikeassa, sillä taustalla ovat selvästi pedofiliaan ja seksuaalisiin rajanvetoihin liittyvät myytit, mutta eivät naisetkaan niille immuuneja ole. Tuohtumus ei katso sukupuolirajoja.
Silmittömän tuohtumuksen tai hämmennyksen taustalla piileskelee ilmiö nimeltään latentti pedofilia, eli tukahdutettu alle murrosikäisiin ihmisiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto, jota ihmiset pyrkivät torjumaan kieltämisellä, vihalla ja rakentamalla keinotekoisia raja-aitoja omalle seksuaalisuudelleen. Kun jokin eteen tuleva ilmiö vihjaa tai haastaa nämä puolustuskeinot, on seurauksena voimakkaita reaktioita, jotka eivät ole täysin rationaalisesti selitettävissä.
Ilmiö on sama kuin latenttiin homoseksuaalisuuteen kytkeytyvä homokammo tai -viha. Kun ihminen torjuu vimmalla jotakin piirrettä itsessään, saattaa yllättävä, tähän jännitteeseen sopivasti osuva ärsyke aiheuttaa kohtuuttoman, järjen sumentavan reaktion.
Oikeasti latenttia pedofiliaa tai homoseksuaalisuutta ei ole olemassa. Nämä ilmiöt syntyvät myytistä, joka uskottelee seksuaalisten taipumusten olevan selkeitä ja jyrkkärajaisia. Niiden avulla pyritään suojelemaan mielikuvaa omasta seksuaalisuudesta tiukasti kulttuuriseen lokeroon istuvana heteroseksuaalisuutena tai ei-pedofiilisuutena.
Tosiasiassa seksuaalisuus on jatkumoita ja erilaisten ärsykkeiden ja ominaisuuksien virtoja, joilla ei ole niin jyrkkiä rajoja ja lokeroita kuin kulttuurimme pyrkivät tuottamaan. Suuri osa seksuaalisesta kiinnostuksesta kohdistuu ominaisuuskimppuihin, jotka eivät jäsenny selkeästi kulttuurisesti rakentuneiden sukupuoli- tai ikäkategorioiden mukaan. Valitettavasti kulttuurimme sietää huonosti sumerajaista seksuaalisuutta.
Esimerkiksi aikuisen heteromiehen seksuaalisen kiinnostuksen herättää helposti pari nättejä rintoja, jotka hän näkee ohimennen kaupungilla. Kiihottumisen psykofyysiset mekanismit eivät erottele selkeästi ovatko kyseessä 32- vai 12-vuotiaan rinnat. Kun henkilö tunnistaa katseenvangitsijan iän ja sosiaalisen position, voi hän tehdä tietoisia arvioita tilanteesta. Vasta käyttäytymistä ohjaava tietoinen ajattelumme tekee tärkeän moraalisen eron esiteinin ja aikuisen välillä, mutta seksuaaliset mekanismimme edeltävät tietoista ajattelua.
Silmitön pedofiilikauhu rakentuu siis osin ristiriidalle, joka syntyy kun ihminen kieltää ja kiistää oman seksuaalisuutensa sumearajaisuuden, mutta joutuu kohtaamaan tilanteita, jotka haastavat keinotekoiset kategoriat yllättäen ja pyytämättä. Hämmennystä lisää vielä kyvyttömyys tehdä eroa seksuaalisen fantasiamaailman ja moraalisen käyttäytymisen välillä.
Palatkaamme takaisin Sanniin ja laulaviin lapsiin. Lapsi, joka hoilaa radiohittiä, tuskin ajattelee olevansa aikuisen kuulijan "testattavissa". Lapsi voi ymmärtää osittain, mistä laulussa on kyse tai olla vaan autuaan tietämätön laulamansa seksuaalisista vihjeistä. Lapset saattavat myös tarkoituksella koetella aikuisia ja ikätovereitaan tekemällä asioita, joiden tietävät olevan jollakin tavalla "tuhmia" tai oman ikänsä yläpuolella.
Kun aikuiset panikoivat ja tuohtuvat, he projisoivat itse tilanteeseen sellaisia seksuaalisia ulottuvuuksia, joita siinä ei ennestään ole. He sekoittavat omat seksuaaliset mielikuvansa, tunteensa ja ahdistuksensa lapsiin ja samalla laiminlyövät sen vastuun, joka heillä on tunteidensa ja reaktioidensa hallinnasta. Eikä tämä ole millään muotoa pelkästään keski-ikäisten miesten ongelma, vaan laajempi seksuaalikulttuurin piirre, joka vaikeuttaa avointa ja kiihkotonta keskustelua lasten seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä iästä tai sukupuolesta riippumatta.
Toisin sanoen aikuiset yliseksualisoivat lapset nähdessään laulussa pedofiliaviittauksia, vaikka lapsi ei niitä itse siihen tuota. Jälleen kerran aikuisten oma kyvyttömyys käsitellä seksuaalisuutta lasten kanssa yritetään maalata omaa vastuuta pakoillen jonkun toisen ongelmaksi. Ennemmin asiaan kannattaisi suhtautua lasten hassutteluna aikuisten asioilla ja hyödyntää tilanne mahdollisuutena keskustella lapsen kanssa seksuaalisuudesta.
Lapsen suusta kuultuna lause herättää ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita. Kyse on Sannin musiikkivideosta aiheutuneesta hässäkästä. Videolla laulajan fanit esittävät Vahinko-kappaletta videokollaaseissa. Osa faneista on lapsia, mikä on herättänyt joissakin aikuisissa tuohtumusta.
Lienee selvää, että musiikkivideon tuottajille sattui asiassa moka. Video vedettiin pois ihan perustellusti, koska se ei vastannut tarkoitustaan. Ihmettelen tosin, miten tällaista asetelmaa ei huomattu siinä vaiheessa, kun video oli leikkauspöydällä ja esikatselussa.
Maija Vilkkumaa arvosteli videon poisvetoa rajusti ja väitti, että kyseessä on keski-ikäisten miesten tuottama pedofiliapaniikki, jonka vuoksi video ja koko biisi vedettiin lokaan. Maija on osittain oikeassa, sillä taustalla ovat selvästi pedofiliaan ja seksuaalisiin rajanvetoihin liittyvät myytit, mutta eivät naisetkaan niille immuuneja ole. Tuohtumus ei katso sukupuolirajoja.
Silmittömän tuohtumuksen tai hämmennyksen taustalla piileskelee ilmiö nimeltään latentti pedofilia, eli tukahdutettu alle murrosikäisiin ihmisiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto, jota ihmiset pyrkivät torjumaan kieltämisellä, vihalla ja rakentamalla keinotekoisia raja-aitoja omalle seksuaalisuudelleen. Kun jokin eteen tuleva ilmiö vihjaa tai haastaa nämä puolustuskeinot, on seurauksena voimakkaita reaktioita, jotka eivät ole täysin rationaalisesti selitettävissä.
Ilmiö on sama kuin latenttiin homoseksuaalisuuteen kytkeytyvä homokammo tai -viha. Kun ihminen torjuu vimmalla jotakin piirrettä itsessään, saattaa yllättävä, tähän jännitteeseen sopivasti osuva ärsyke aiheuttaa kohtuuttoman, järjen sumentavan reaktion.
Oikeasti latenttia pedofiliaa tai homoseksuaalisuutta ei ole olemassa. Nämä ilmiöt syntyvät myytistä, joka uskottelee seksuaalisten taipumusten olevan selkeitä ja jyrkkärajaisia. Niiden avulla pyritään suojelemaan mielikuvaa omasta seksuaalisuudesta tiukasti kulttuuriseen lokeroon istuvana heteroseksuaalisuutena tai ei-pedofiilisuutena.
Tosiasiassa seksuaalisuus on jatkumoita ja erilaisten ärsykkeiden ja ominaisuuksien virtoja, joilla ei ole niin jyrkkiä rajoja ja lokeroita kuin kulttuurimme pyrkivät tuottamaan. Suuri osa seksuaalisesta kiinnostuksesta kohdistuu ominaisuuskimppuihin, jotka eivät jäsenny selkeästi kulttuurisesti rakentuneiden sukupuoli- tai ikäkategorioiden mukaan. Valitettavasti kulttuurimme sietää huonosti sumerajaista seksuaalisuutta.
Esimerkiksi aikuisen heteromiehen seksuaalisen kiinnostuksen herättää helposti pari nättejä rintoja, jotka hän näkee ohimennen kaupungilla. Kiihottumisen psykofyysiset mekanismit eivät erottele selkeästi ovatko kyseessä 32- vai 12-vuotiaan rinnat. Kun henkilö tunnistaa katseenvangitsijan iän ja sosiaalisen position, voi hän tehdä tietoisia arvioita tilanteesta. Vasta käyttäytymistä ohjaava tietoinen ajattelumme tekee tärkeän moraalisen eron esiteinin ja aikuisen välillä, mutta seksuaaliset mekanismimme edeltävät tietoista ajattelua.
Silmitön pedofiilikauhu rakentuu siis osin ristiriidalle, joka syntyy kun ihminen kieltää ja kiistää oman seksuaalisuutensa sumearajaisuuden, mutta joutuu kohtaamaan tilanteita, jotka haastavat keinotekoiset kategoriat yllättäen ja pyytämättä. Hämmennystä lisää vielä kyvyttömyys tehdä eroa seksuaalisen fantasiamaailman ja moraalisen käyttäytymisen välillä.
Palatkaamme takaisin Sanniin ja laulaviin lapsiin. Lapsi, joka hoilaa radiohittiä, tuskin ajattelee olevansa aikuisen kuulijan "testattavissa". Lapsi voi ymmärtää osittain, mistä laulussa on kyse tai olla vaan autuaan tietämätön laulamansa seksuaalisista vihjeistä. Lapset saattavat myös tarkoituksella koetella aikuisia ja ikätovereitaan tekemällä asioita, joiden tietävät olevan jollakin tavalla "tuhmia" tai oman ikänsä yläpuolella.
Kun aikuiset panikoivat ja tuohtuvat, he projisoivat itse tilanteeseen sellaisia seksuaalisia ulottuvuuksia, joita siinä ei ennestään ole. He sekoittavat omat seksuaaliset mielikuvansa, tunteensa ja ahdistuksensa lapsiin ja samalla laiminlyövät sen vastuun, joka heillä on tunteidensa ja reaktioidensa hallinnasta. Eikä tämä ole millään muotoa pelkästään keski-ikäisten miesten ongelma, vaan laajempi seksuaalikulttuurin piirre, joka vaikeuttaa avointa ja kiihkotonta keskustelua lasten seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä iästä tai sukupuolesta riippumatta.
Toisin sanoen aikuiset yliseksualisoivat lapset nähdessään laulussa pedofiliaviittauksia, vaikka lapsi ei niitä itse siihen tuota. Jälleen kerran aikuisten oma kyvyttömyys käsitellä seksuaalisuutta lasten kanssa yritetään maalata omaa vastuuta pakoillen jonkun toisen ongelmaksi. Ennemmin asiaan kannattaisi suhtautua lasten hassutteluna aikuisten asioilla ja hyödyntää tilanne mahdollisuutena keskustella lapsen kanssa seksuaalisuudesta.
21.6.2016
Nuorten väliset seksisuhteet eivät ole rikoksia
Itä-Suomen hovioikeus antoi 19-vuotiaalle tuomion seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska hän oli ollut yhdynnässä 14-vuotiaan kanssa. Henkilöt olivat harrastaneet seksiä täydessä yhteisymmärryksessä ja seurustelleet sen jälkeen jonkin aikaa.
Oikeus oli pohtinut erityisesti ikäeroa ja todennut sen melko suureksi. Tuomio annettiin pitkälti tämän perusteella. Lisäksi nuorempi osapuoli oli ollut humalassa ja kyseessä oli ollut hänen ensimmäinen yhdyntänsä. Oikeus myös totesi, että henkilöt eivät seurustelleet keskenään ennen seksiin ryhtymisstä.
Tuomio annettiin äänin 2-1. Vapauttamisen kannalla ollut tuomari katsoi, että yhteisymmärryksessä harrastetusta seksistä ei pitäisi antaa tuomiota, ja että nuoret voivat olla ikäänsä nähden varsin erilaisilla kehitystasoilla.
Ei pitäisikään. Tässä tapauksessa lakia käytettiin nuijan tavoin tylppänä instrumenttina, vaikka tällaisissa tapauksissa pitäisi harjoittaa tarkkaa ja täsmällistä eettistä harkintaa. Nuoren suostumut ja ymmärrys tilanteesta on tärkein punnittava, ei ikäero, kokemattomuus tai älytön edellytys seurustelusta.
Nuorten seksuaalioikeuksien lähtökohdasta nuoren kuuleminen on tällaisissa tilanteissa kaikista tärkeintä. Koska nuori itse koki vahvasti, että häntä ei oltu millään tavalla loukattu, ja myös jutusta päätellen kertoi kantansa selkeästi ja johdonmukaisesti, ei tuomiota olisi pitänyt antaa. Koko prosessi loukkaa kummankin nuoren oikeutta päättää omasta seksuaalisuudestaan.
Tapaus on tyypillinen esimerkki tylpän legalismin ongelmasta. Suojaikäraja on tällaisissa tapauksissa enempi haitaksi kuin hyödyksi. Kun oikeus tarkastelee pääasiassa teknisiä seikkoja ja jättää suostumuksen analyysin vähemmälle, päädytään vääriin ratkaisuihin.
Siksi myös suojaikärajan alentamisesta tai jopa poistamisesta pitäisi keskustella vakavasti. Suomessa vallitseva 16 vuoden ikäraja on korkea, kun sitä verrataan naapurimaihin ja nuorten seksielämän aloittamisikiin. Moni 15-vuotias on jo aloittanut seksipuuhat. Olisi hyvä myös harkita suojaikärajan sijaan mallia, jossa viranomaiset ja oikeus arvioisivat nuorten seksisuhteisiin liittyviä rikosepäilyjä aina suostumuksen perusteella. Tällainen vaihtoehto on hyvin perusteltu juuri nuorten erilaisilla kehitystasoilla ikään nähden, nuoren kuulemisella, hänen näkemyksensä kunnioittamisella sekä sillä, että monet nuoret kokevat suojaikärajan seksin ikärajana, joka ennemmin rajoittaa kuin suojaa heitä.
Joka tapauksessa oikeusistuimien ja muiden viranomaisten täytyy huomioida nuorten seksuaalioikeudet ja kuunnella nuoria näissä tilanteissa. Legalistinen ajattelu ja nuijan kopauttelu on surkeinta mahdollista seksuaalikasvatusta.
Oikeus oli pohtinut erityisesti ikäeroa ja todennut sen melko suureksi. Tuomio annettiin pitkälti tämän perusteella. Lisäksi nuorempi osapuoli oli ollut humalassa ja kyseessä oli ollut hänen ensimmäinen yhdyntänsä. Oikeus myös totesi, että henkilöt eivät seurustelleet keskenään ennen seksiin ryhtymisstä.
Tuomio annettiin äänin 2-1. Vapauttamisen kannalla ollut tuomari katsoi, että yhteisymmärryksessä harrastetusta seksistä ei pitäisi antaa tuomiota, ja että nuoret voivat olla ikäänsä nähden varsin erilaisilla kehitystasoilla.
Ei pitäisikään. Tässä tapauksessa lakia käytettiin nuijan tavoin tylppänä instrumenttina, vaikka tällaisissa tapauksissa pitäisi harjoittaa tarkkaa ja täsmällistä eettistä harkintaa. Nuoren suostumut ja ymmärrys tilanteesta on tärkein punnittava, ei ikäero, kokemattomuus tai älytön edellytys seurustelusta.
Nuorten seksuaalioikeuksien lähtökohdasta nuoren kuuleminen on tällaisissa tilanteissa kaikista tärkeintä. Koska nuori itse koki vahvasti, että häntä ei oltu millään tavalla loukattu, ja myös jutusta päätellen kertoi kantansa selkeästi ja johdonmukaisesti, ei tuomiota olisi pitänyt antaa. Koko prosessi loukkaa kummankin nuoren oikeutta päättää omasta seksuaalisuudestaan.
Tapaus on tyypillinen esimerkki tylpän legalismin ongelmasta. Suojaikäraja on tällaisissa tapauksissa enempi haitaksi kuin hyödyksi. Kun oikeus tarkastelee pääasiassa teknisiä seikkoja ja jättää suostumuksen analyysin vähemmälle, päädytään vääriin ratkaisuihin.
Siksi myös suojaikärajan alentamisesta tai jopa poistamisesta pitäisi keskustella vakavasti. Suomessa vallitseva 16 vuoden ikäraja on korkea, kun sitä verrataan naapurimaihin ja nuorten seksielämän aloittamisikiin. Moni 15-vuotias on jo aloittanut seksipuuhat. Olisi hyvä myös harkita suojaikärajan sijaan mallia, jossa viranomaiset ja oikeus arvioisivat nuorten seksisuhteisiin liittyviä rikosepäilyjä aina suostumuksen perusteella. Tällainen vaihtoehto on hyvin perusteltu juuri nuorten erilaisilla kehitystasoilla ikään nähden, nuoren kuulemisella, hänen näkemyksensä kunnioittamisella sekä sillä, että monet nuoret kokevat suojaikärajan seksin ikärajana, joka ennemmin rajoittaa kuin suojaa heitä.
Joka tapauksessa oikeusistuimien ja muiden viranomaisten täytyy huomioida nuorten seksuaalioikeudet ja kuunnella nuoria näissä tilanteissa. Legalistinen ajattelu ja nuijan kopauttelu on surkeinta mahdollista seksuaalikasvatusta.
12.6.2016
Tanssii fasismin kanssa - kulttuurin omiminen ja verenperintö
Kiihkeä aktivismi hyvien asioiden puolesta tuottaa joskus tilanteita, joissa puoliksi ajateltu idea johtaa omituisiin ja jopa alkuperäisen ajatuksen kannalta vastakkaisiin lopputuloksiin. Pornoa vastustavien feministien vahinkoliitto sensuuria kannattavien konservatiivien kanssa on hyvä esimerkki tällaisesta. Rasismia vastustavan feminismin intersektionaalinen ajattelu on tuottanut vastaavan tilanteen, jossa kulttuurin omimista (cultural appropriation) vastustavat aktivistit päätyvät vahingossa kannattamaan samanlaisia ideoita kuin kansallisromanttiset fasistit.
Kulttuurin omimisen idea on lyhykäisesti se, että valtakulttuuri hyödyntää jonkin sorretussa asemassa olevan tai olleen vähemmistön kulttuurista pääoma omaksi edukseen. Se on eettisesti kyseenalaista silloin, kun kyse on sorron jatkamisesta kulttuuripolitiikan välinein. Arkkiesimerkki tästä on sorretun alkuperäiskansan perinteiden hyödyntäminen matkailuvalttina, vaikka alkuperäiskansaa ja heidän kulttuuriaan kohdellaan maassa tosiasiassa epäoikeudenmukaisesti tai huonosti.
Metsään mennään pahasti siinä vaiheessa kun tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttökelpoinen käsite siirretään yksilötasolle. Silloin ollaan huolissaan mosambikilaisten kankaiden käytöstä, rastoista tai kirjailijan mielikuvituksesta. Kritiikki kohdistuukin yhteiskunnallisten kysymysten sijaan yksilön tapaan käyttää hänen omasta synnyinkulttuuristaan poikkeavaa kuvastoa osana omaa ilmaisuaan.
Yksilötasolle mennessään kritiikki ajautuu välittömästi ongelmiin. Se päätyy vastustamaan yksilön ilmaisunvapautta ja vapaata kulttuurista ideoiden vaihtoa. Käyttäessään eettistä kieltä, kritiikin esittäjät väittävät, että on väärin lainata ja sekottaa erilaisia kulttuurisia ideoita. Näin he tulevat kyseenalaistaneeksi yksilön vapauden päättää omasta ilmaisustaan ja kulttuuri-identiteetistään, ja asettuvat moralisteiksi, jotka katsovat oikeudekseen rajoittaa muiden ilmaisua omine ideologisine perusteineen.
Progressiivisen aktivismin kannalta on nurinkurista ja surullista, että tällainen toiminta on täsmälleen samaa, mitä nationalistit tekevät kulttuurikeskustelussa ja konservatiivit seksuaalipolitiikassa. He katsovat oikeudekseen rajoittaa yksilöiden vapautta päättää omasta elämästään ideologisten ihanteidensa vuoksi. Tällaiseen huomautukseen vastataan tietysti nopeasti, että mehän vain esitimme kritiikkiä blogeissa, ei se ole mitään rajoittamista. Ongelma on kuitenkin se, että eettisen argumentaation hyödyntäminen tuo keskusteluun mukaan raskaat aseet. Jos väittää tai vihjaa, että jokin on epäeettistä, väittää myös, että yhteisöllä on perusteltu oikeutus sellaisen toiminnan rajoittamiseen, kieltämiseen ja/tai sanktioimiseen.
Siinä ei valitettavasti ole mitään uutta, että erilaiset ideologiset aktivistit ovat epäliberaaleja tai moralistisia. Tässä tapauksessa joudutaan kuitenkin vielä suurempiin ja hullunkurisempiin ongelmiin, nimittäin liian pitkälle viety kulttuurin omimisen moralisointi edellyttää samanlaisia ideologisia taustaolettamuksia kuin kansallisromanttinen fasismi.
Viime vuosisadan fasistiseen liikehdintään kuului voimakas nationalismi, jota pönkitettiin myyttisillä käsityksillä oman kansan ja kulttuurin roolista historiassa. Nationalismiin liitettiin vaihtelevissa määrin vaatimuksia kulttuurisesta puhtaudesta ja kulttuurien sekoittumisen välttämisestä. Kansallisromanttisen ajatusrakennelman pystyttäminen edellytti ideoita oikeasta verenperinnöstä ja kulttuurin omistamisesta verenperinnön nojalla.
Sulkakorujen, neljän tuulen lakkien, rastojen tai vääränlaisten kirjan henkilöiden moralisoiminen edellyttää taustalleen ajatusta siitä, että jollakulla on suurempi oikeus tiettyihin kulttuurisiin ideoihin ja kuvastoihin kuin toisilla. Jotta tällainen oikeus voidaan tunnistaa, on välttämätöntä vedota etnisen taustan, ihonvärin tai kulttuurivähemmistön kaltaisiin asioihin. Samalla kulttuurinen omistusoikeus sidotaan etnisyyteen.
Kulttuurin omistusoikeuskiistojen ja vääryyksien selvittelemiseksi puolestaan tarvitaan tarkkaa tietoa siitä, kenellä todella on oikeus taustansa puolesta joihinkin tiettyihin ideoihin, perinteisiin ja kuvastoihin. Jotta tämä voitaisiin selvittää, pitää tietää kaikkien osapuolten etninen tausta ja genealogia eli toisin sanoin verenperintö. Alkaako kuulostaa tutulta hieman pahaenteisellä tavalla? Eugeniikka, anybody?
Onko 1/8-saamelaisella oikeus käyttää neljän tuulen lakkia? Saako karibialaisilla sukujuurilla kirjoittaa tarinan, jossa esiintyy henkilöitä samalta alueelta? Kuinka tiukoiksi rajat vedetään? Saako meksikolainen kertoa tarinan, jossa on savolaisia? Pitäisikö Tom of Finland -kassin käyttämiseen kysyä lupa homoyhteisöltä? Ja kuka erilaisia kulttuurilisenssejä ja verenperintötodistuksia myöntää? Twitter-tuomioistuinko?
Fasistisen kulttuuripolitiikan ja apartheidin kannattajat olisivat varmasti mielissään sellaisesta "progressiivisesta" dystopiasta, jossa kulttuurienvälinen vaihto olisi minimaalista, ja jossa valtakulttuuri pidättäytyisi ymmärtämästä ja sekoittumasta kaikenlaisiin vähemmistöihin. Kirjailijoiden mielikuvitusta rajoittavasta moralismistaan huolimatta Koko Hubara tuskin asettuisi apartheidin kannattajaksi.
Aidon moninaisuuden ja monikulttuurisuuden taustalla on liberaali eetos, joka sallii yksilön oman päätäntävallan omasta ilmaisustaan. Samalla ovi on avoinna vapaalle tiedonkululle ja kulttuuriselle ideoiden vaihdolle. Ilman uteliaisuutta, sekoittumista ja osallistumista kulttuuristen ideoiden uudelleenmuovaamiseen ei olisi mahdollista kehittää kulttuurien välistä ymmärrystä ja liennyttää tarpeettomia kulttuurien välisiä raja-aitoja.
Tuskinpa kukaan kulttuurin omimisesta huolestunut aktivisti haluaa lopulta estää kulttuuristen ideoiden vapaata liikkumista. Silloin pitää myös hyväksyä erilaisten kulttuuristen symbolien ja perinteiden uudelleenmuotoutuminen vapaassa tiedonvälityksessä ja ilmaisussa. Siihen kuuluvat myös kömmähdykset, kuten halvat feikkilapinpuvut missikisoissa. Moralistisen hyökkäyksen sijaan erheen tehneelle julkkikselle voisi olla hyväksi valistus kansanperinteestä. Hyökkäykset tuottavat vain pelon ilmapiiriä, jota fasistinen kontrollipolitiikkakin pyrki tuottamaan - etenkin kun nolo kömmähdys missikisoissa EI ole moraalisesti väärin, vaan ainoastaan tahditonta ja tietämätöntä.
Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Jotta tumpeloinnilta säästyttäisiin, niin kulttuurista kompetenssia olisi hyvä lisätä valistuksen, kasvatuksen ja muiden pehmeiden keinojen avulla - ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta lisäämällä, ei vähentämällä! Lisäksi olisi tarpeen kuunnella ihmisten omia motiiveja erilaisten kulttuuristen kuvastojen hyödyntämiseen. Jos esimerkiksi hämäläinen pukeutuu mosambikilaiseen kankaaseen, koska se on hänestä kaunis, on älytöntä hyökätä hänen kimppuunsa kulttuurin omijana, kun hän ennemmin on silloin kulttuurin arvostaja.
Yhteiskunnallisella tasolla nousevat esiin kulttuurisen riiston välttäminen ja perinteiden ylläpitäminen. Silloinkin tarvitaan moralismin ja rajoitusten sijaan myönteisiä ja rakentavia toimia. Perinnekuvastoa voidaan esimerkiksi suojata ja sen käyttöä verottaa. Verotuloja voidaan puolestaan käyttää toimintaan, joka tukee perinteiden säilymistä. Mitään kulttuurista kuvastoa ei kuitenkaan voida keinotekoisesti suojata ja pitää yllä (paitsi museoimalla), sillä kulttuurit muuttuvat luonnollisesti ideoiden vaihdon myötä ajan kanssa. Mikään laki tai järjestely ei voi eikä saa estää ihmisiä luopumasta kulttuuritaustastaan, liittymästä toisiin kulttuuriyhteisöihin tai muovaamasta kulttuurisia ideoita vapaasti oman päänsä mukaan.
Kun ilmaisun, kulttuurin ja identiteetin vapauteen puututaan, ollaan joka suunnalta fasistisen kulttuuripolitiikan äärellä. Siksi hyvästä tarkoituksesta huolimatta ajattelutyö pitää tehdä loppuun eikä langeta halpaan moralismiin, joka lopulta vahingoittaa enemmän progressiivisen aktivismin uskottavuutta kuin toteuttaa antirasistisia tarkoitusperiään.
Kulttuurin omimisen idea on lyhykäisesti se, että valtakulttuuri hyödyntää jonkin sorretussa asemassa olevan tai olleen vähemmistön kulttuurista pääoma omaksi edukseen. Se on eettisesti kyseenalaista silloin, kun kyse on sorron jatkamisesta kulttuuripolitiikan välinein. Arkkiesimerkki tästä on sorretun alkuperäiskansan perinteiden hyödyntäminen matkailuvalttina, vaikka alkuperäiskansaa ja heidän kulttuuriaan kohdellaan maassa tosiasiassa epäoikeudenmukaisesti tai huonosti.
Metsään mennään pahasti siinä vaiheessa kun tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttökelpoinen käsite siirretään yksilötasolle. Silloin ollaan huolissaan mosambikilaisten kankaiden käytöstä, rastoista tai kirjailijan mielikuvituksesta. Kritiikki kohdistuukin yhteiskunnallisten kysymysten sijaan yksilön tapaan käyttää hänen omasta synnyinkulttuuristaan poikkeavaa kuvastoa osana omaa ilmaisuaan.
Yksilötasolle mennessään kritiikki ajautuu välittömästi ongelmiin. Se päätyy vastustamaan yksilön ilmaisunvapautta ja vapaata kulttuurista ideoiden vaihtoa. Käyttäessään eettistä kieltä, kritiikin esittäjät väittävät, että on väärin lainata ja sekottaa erilaisia kulttuurisia ideoita. Näin he tulevat kyseenalaistaneeksi yksilön vapauden päättää omasta ilmaisustaan ja kulttuuri-identiteetistään, ja asettuvat moralisteiksi, jotka katsovat oikeudekseen rajoittaa muiden ilmaisua omine ideologisine perusteineen.
Progressiivisen aktivismin kannalta on nurinkurista ja surullista, että tällainen toiminta on täsmälleen samaa, mitä nationalistit tekevät kulttuurikeskustelussa ja konservatiivit seksuaalipolitiikassa. He katsovat oikeudekseen rajoittaa yksilöiden vapautta päättää omasta elämästään ideologisten ihanteidensa vuoksi. Tällaiseen huomautukseen vastataan tietysti nopeasti, että mehän vain esitimme kritiikkiä blogeissa, ei se ole mitään rajoittamista. Ongelma on kuitenkin se, että eettisen argumentaation hyödyntäminen tuo keskusteluun mukaan raskaat aseet. Jos väittää tai vihjaa, että jokin on epäeettistä, väittää myös, että yhteisöllä on perusteltu oikeutus sellaisen toiminnan rajoittamiseen, kieltämiseen ja/tai sanktioimiseen.
Siinä ei valitettavasti ole mitään uutta, että erilaiset ideologiset aktivistit ovat epäliberaaleja tai moralistisia. Tässä tapauksessa joudutaan kuitenkin vielä suurempiin ja hullunkurisempiin ongelmiin, nimittäin liian pitkälle viety kulttuurin omimisen moralisointi edellyttää samanlaisia ideologisia taustaolettamuksia kuin kansallisromanttinen fasismi.
Viime vuosisadan fasistiseen liikehdintään kuului voimakas nationalismi, jota pönkitettiin myyttisillä käsityksillä oman kansan ja kulttuurin roolista historiassa. Nationalismiin liitettiin vaihtelevissa määrin vaatimuksia kulttuurisesta puhtaudesta ja kulttuurien sekoittumisen välttämisestä. Kansallisromanttisen ajatusrakennelman pystyttäminen edellytti ideoita oikeasta verenperinnöstä ja kulttuurin omistamisesta verenperinnön nojalla.
Sulkakorujen, neljän tuulen lakkien, rastojen tai vääränlaisten kirjan henkilöiden moralisoiminen edellyttää taustalleen ajatusta siitä, että jollakulla on suurempi oikeus tiettyihin kulttuurisiin ideoihin ja kuvastoihin kuin toisilla. Jotta tällainen oikeus voidaan tunnistaa, on välttämätöntä vedota etnisen taustan, ihonvärin tai kulttuurivähemmistön kaltaisiin asioihin. Samalla kulttuurinen omistusoikeus sidotaan etnisyyteen.
Kulttuurin omistusoikeuskiistojen ja vääryyksien selvittelemiseksi puolestaan tarvitaan tarkkaa tietoa siitä, kenellä todella on oikeus taustansa puolesta joihinkin tiettyihin ideoihin, perinteisiin ja kuvastoihin. Jotta tämä voitaisiin selvittää, pitää tietää kaikkien osapuolten etninen tausta ja genealogia eli toisin sanoin verenperintö. Alkaako kuulostaa tutulta hieman pahaenteisellä tavalla? Eugeniikka, anybody?
Onko 1/8-saamelaisella oikeus käyttää neljän tuulen lakkia? Saako karibialaisilla sukujuurilla kirjoittaa tarinan, jossa esiintyy henkilöitä samalta alueelta? Kuinka tiukoiksi rajat vedetään? Saako meksikolainen kertoa tarinan, jossa on savolaisia? Pitäisikö Tom of Finland -kassin käyttämiseen kysyä lupa homoyhteisöltä? Ja kuka erilaisia kulttuurilisenssejä ja verenperintötodistuksia myöntää? Twitter-tuomioistuinko?
Fasistisen kulttuuripolitiikan ja apartheidin kannattajat olisivat varmasti mielissään sellaisesta "progressiivisesta" dystopiasta, jossa kulttuurienvälinen vaihto olisi minimaalista, ja jossa valtakulttuuri pidättäytyisi ymmärtämästä ja sekoittumasta kaikenlaisiin vähemmistöihin. Kirjailijoiden mielikuvitusta rajoittavasta moralismistaan huolimatta Koko Hubara tuskin asettuisi apartheidin kannattajaksi.
Aidon moninaisuuden ja monikulttuurisuuden taustalla on liberaali eetos, joka sallii yksilön oman päätäntävallan omasta ilmaisustaan. Samalla ovi on avoinna vapaalle tiedonkululle ja kulttuuriselle ideoiden vaihdolle. Ilman uteliaisuutta, sekoittumista ja osallistumista kulttuuristen ideoiden uudelleenmuovaamiseen ei olisi mahdollista kehittää kulttuurien välistä ymmärrystä ja liennyttää tarpeettomia kulttuurien välisiä raja-aitoja.
Tuskinpa kukaan kulttuurin omimisesta huolestunut aktivisti haluaa lopulta estää kulttuuristen ideoiden vapaata liikkumista. Silloin pitää myös hyväksyä erilaisten kulttuuristen symbolien ja perinteiden uudelleenmuotoutuminen vapaassa tiedonvälityksessä ja ilmaisussa. Siihen kuuluvat myös kömmähdykset, kuten halvat feikkilapinpuvut missikisoissa. Moralistisen hyökkäyksen sijaan erheen tehneelle julkkikselle voisi olla hyväksi valistus kansanperinteestä. Hyökkäykset tuottavat vain pelon ilmapiiriä, jota fasistinen kontrollipolitiikkakin pyrki tuottamaan - etenkin kun nolo kömmähdys missikisoissa EI ole moraalisesti väärin, vaan ainoastaan tahditonta ja tietämätöntä.
Mitä kulttuurisen omimisen ongelmalle sitten pitäisi tehdä? Yksilötasolla argumentoin, että sellaista ongelmaa ei tosiasiassa ole olemassa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Jotta tumpeloinnilta säästyttäisiin, niin kulttuurista kompetenssia olisi hyvä lisätä valistuksen, kasvatuksen ja muiden pehmeiden keinojen avulla - ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta lisäämällä, ei vähentämällä! Lisäksi olisi tarpeen kuunnella ihmisten omia motiiveja erilaisten kulttuuristen kuvastojen hyödyntämiseen. Jos esimerkiksi hämäläinen pukeutuu mosambikilaiseen kankaaseen, koska se on hänestä kaunis, on älytöntä hyökätä hänen kimppuunsa kulttuurin omijana, kun hän ennemmin on silloin kulttuurin arvostaja.
Yhteiskunnallisella tasolla nousevat esiin kulttuurisen riiston välttäminen ja perinteiden ylläpitäminen. Silloinkin tarvitaan moralismin ja rajoitusten sijaan myönteisiä ja rakentavia toimia. Perinnekuvastoa voidaan esimerkiksi suojata ja sen käyttöä verottaa. Verotuloja voidaan puolestaan käyttää toimintaan, joka tukee perinteiden säilymistä. Mitään kulttuurista kuvastoa ei kuitenkaan voida keinotekoisesti suojata ja pitää yllä (paitsi museoimalla), sillä kulttuurit muuttuvat luonnollisesti ideoiden vaihdon myötä ajan kanssa. Mikään laki tai järjestely ei voi eikä saa estää ihmisiä luopumasta kulttuuritaustastaan, liittymästä toisiin kulttuuriyhteisöihin tai muovaamasta kulttuurisia ideoita vapaasti oman päänsä mukaan.
Kun ilmaisun, kulttuurin ja identiteetin vapauteen puututaan, ollaan joka suunnalta fasistisen kulttuuripolitiikan äärellä. Siksi hyvästä tarkoituksesta huolimatta ajattelutyö pitää tehdä loppuun eikä langeta halpaan moralismiin, joka lopulta vahingoittaa enemmän progressiivisen aktivismin uskottavuutta kuin toteuttaa antirasistisia tarkoitusperiään.
5.6.2016
Mitä löytyy jalkojen välistä? - Ainakin semioottis-poliittinen konflikti!
Sukupuolielimet, genitaalit, pissaelimet... Jalkojen väliä koristaville härpättimille on monta nimeä, mutta mikään niistä ei ole täydellinen. Ongelma johtaa paikoin jopa ärhentelyyn kovasti virittyneessä sukupuolikeskustelussa; härpättimiä koskevat sanat nimittäin kantavat monenlaisia viittauksia ja merkityskonteksteja, jotka eivät miellytä kaikkia.
Sanojen merkitykset ovat sekä kulttuurisia että yksilöllisiä. Vaikka yksilö kuinka käyttäisi jotakin sanaa omalla tavallaan, ei sanan kulttuurisista viittauksista pääse helposti eroon, sillä kuulijat lukevat sanoihin aina mukaan sekä oman tulkintansa että kulttuurisesti jaetut merkitykset. Ilman jaettua ainesta ymmärrettävä kieli olisi tietenkin mahdotonta, joten kulttuuriset merkitykset, stereotyypit, myytit ja väärinymmärrykset pyörivät jaloissamme, vaikka kuinka yrittäisimme jalostaa kieltä puhdasoppiseksi tai eksaktiksi (mikä vastaa haasteena pitkälti kiviseinän murtamista otsalla).
Mutta, jotta otsikon ajatus ei pääse karkaamaan pidemmälle semiotiikan kurimukseen, syynätkäämme asiaa esimerkkien kautta:
Eiköhän tämä pyörittely tee jo selväksi ongelman luonteen. Kukin voi toki itse käyttää omista jälkovälihärpäkkeistään ihan mitä nimitystä tahansa, mutta ongelman kanssa joudutaan painimaan, kun halutaan puhua niistä yleisellä tasolla. Semioottinen pallottelu kirkastaa ainakin sen asian, että ihan kovin besserwisseriksi ei itse käyttämänsä sanan erinomaisuuden kanssa kannata ryhtyä; kaikille sanoille löytyy perusteltuja vastaväitteitä. Toisaalta vastaväitteiden kanssa voi myös relata ja todeta, että sanat ovat aina monimerkityksisiä, eikä niiden päällimmäisiä kulttuurisia mielikuvia ja merkityskonteksteja tarvitse pitää välttämättöminä. Sanojen käyttö joustavasti lisää pikkuhiljaa niiden joustavuutta myös kulttuuristen merkitysten tasolla.
Itse olen päätynyt ongelmanratkaisussa vaiheeseen, jossa sana vehkeet näyttää olevan paras termi, jota... no, vehkeistä voi käyttää sekä puhekielessä että seksologian ammatillisessa kontekstissa. Se on neutraali, selkeä, lyhyt, helppokäyttöinen ja suuhun sopiva [sic], eikä se pakota mitään merkityskontekstia mukaan keskusteluun. Vehje tarkoittaa puhekielessä jotakin tarkemmin määrittelemätöntä välinettä, jota voi käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Sana on kontekstisidonnainen, joten sen voi hyvin ottaa käyttöön myös seksuaalisuuden kontekstissa rakentaen sille näin omaa joustavaa merkitystä siellä. Vehkeiden ongelmana on sanan puhekielisyys, mikä tekee sen käytön hankalaksi virallisissa asiakirjoissa - ainakin toistaiseksi.
Sanakeskustelu tietysti jatkuu tästä hamaan tulevaisuuteen, sillä kieli ja tulkinnat elävät ja uusia sanoja syntyy. Jos löydät mielestäsi superhyvän sanan, joka ratkoo yllämainittuja ongelmia, niin täräytä ehdotus ja raudanlujat perustelut kommentteihin.
Hyvää vehkeilyä kaikille!
Sanojen merkitykset ovat sekä kulttuurisia että yksilöllisiä. Vaikka yksilö kuinka käyttäisi jotakin sanaa omalla tavallaan, ei sanan kulttuurisista viittauksista pääse helposti eroon, sillä kuulijat lukevat sanoihin aina mukaan sekä oman tulkintansa että kulttuurisesti jaetut merkitykset. Ilman jaettua ainesta ymmärrettävä kieli olisi tietenkin mahdotonta, joten kulttuuriset merkitykset, stereotyypit, myytit ja väärinymmärrykset pyörivät jaloissamme, vaikka kuinka yrittäisimme jalostaa kieltä puhdasoppiseksi tai eksaktiksi (mikä vastaa haasteena pitkälti kiviseinän murtamista otsalla).
Mutta, jotta otsikon ajatus ei pääse karkaamaan pidemmälle semiotiikan kurimukseen, syynätkäämme asiaa esimerkkien kautta:
Sukupuolielimet: Tämä on virallinen valinta nimeksi jalkovälihärpättimille. Se löytyy niin lakitekstistä kuin viranomaismietinnöistäkin. Sanaa on arvosteltu erityisesti siitä, että se olettaa sukupuolen olevan kaksijakoinen asia ja toisintaa konservatiivista käsitystä miehen ja naisen toisiaan täydentävästä luonteesta. Toisaalta voidaan sanoa, että "asialla on monta puolta", joten kaksijakoisuus näyttäisi olevan vain tulkinta, ei sanan "puoli" merkitykseen välttämättä kytkeytyvä asia. Sanan ongelmana on myös se, että se kytkee sukupuolen käsitteenä (sis. myös kokemuksen, identiteetin jne.) jalkojen välisiin härpäkkeisiin, mikä ei tietenkään ole koko totuus asiasta. Toki voidaan väittää, että sana ei pyri kertomaan koko totuutta tai oleta välttämätöntä linkkiä härpättimien ja identiteetin välillä, vaan viittaa ainoastaan siihen seikkaan, että sukupuolielimet ovat de facto valtaosalle ihmisiä tärkeä sukupuolta määrittävä tekijä, vaikka ne eivät kaikille olisikaan. Tässä mielessä sana olisi eräänlainen enemmistökäsite, joka kyllä kuvaa todellisuutta hyvin enemmistön näkökulmasta, mutta jättää sukupuolivähemmistöt osin sen merkityskontekstin ulkopuolelle.
Sukuelimet: Jotta puolittamisesta päästäisiin eroon, on sukupuolielimien tilalle ehdotettu sukuelimiä. Valitettavasti tällöin tilalle saadaan koko suku, mikä ei välttämättä ole toivottavaa, sillä sukuelimet, kuten suvun pää ja sukukokouksen seremoniamestari, eivät luontevasti sijoitu jalkojen väliin. Lisäksi sana kytkee härpättimet suvunjatkamiseen, mikä toki on yksi niiden mahdollinen käyttötapa, mutta ongelma on lopulta ihan sama kuin sukupuolielintenkin kanssa: saamme väkisin niskaamme merkityskontekstin, joka vääntää elimet kohti jotakin tiettyä tarkoitusta, oli kyse sitten sukupuolen määrittelemisestä tai suvun jatkamisesta.
Genitaalit: Jotkut neropatit yrittävät päästä eroon suomen kielen merkityshankaluuksista käyttämällä latinankielistä sanaa. Vieraskielisyyden ja sivistyssanakikkailun lisäksi genitaalien ongelmana on sama merkityskonteksti kuin sukuelimilläkin: latinan genitalis viittaa siittämiseen ja synnyttämiseen. Vaikka latinan puhuminen on tietty siistiä, emme pääse sen avulla tällä kertaa ongelmia pakoon.
Seksielimet: No nyt päästään asiaan! Tähän mennessä paras sana kytkee jalkovälihärpättimet ehdottomasti mukavimpaan toimintaan, jota niillä voi tehdä - ainakin minun mielestäni. Sana on siitä hyvä, että se sallii kaikenlaisen seksitoiminnan, myös sooloseksin, eikä pakota sukupuolta tai lisääntymistä mukaan kuvioon. Tälläkin sanalla toki on kriitikkonsa ja ongelmansa. Koska elimillä voidaan tehdä (ja olla tekemättä) useita asioita, voidaan väittää, että on perusteetonta seksin mainostamista kytkeä härpättimet kiinteästi seksikontekstiin. Väkevämpi vastaväite samoilla linjoilla huomauttaa, että lasten kohdalla härpäkkeiden kutsuminen seksielimiksi ontuu pahasti. Tosin eipä niiden nimittäminen sukuelimiksi ole yhtään osuvampaa.
Pissaelimet: Kun nyt lapsiin päästiin, niin tämä sana lienee lapsia varten keksitty häveliäs kiertoilmaus, jotta aikuiset voisivat vältellä seksistä puhumista. Toki sanassa tulee esille härpättimien yksi merkittävä käyttötarkoitus, mutta sanan merkityskonteksti on ihan yhtä rajoittunut kuin muidenkin ehdokkaiden.
Eiköhän tämä pyörittely tee jo selväksi ongelman luonteen. Kukin voi toki itse käyttää omista jälkovälihärpäkkeistään ihan mitä nimitystä tahansa, mutta ongelman kanssa joudutaan painimaan, kun halutaan puhua niistä yleisellä tasolla. Semioottinen pallottelu kirkastaa ainakin sen asian, että ihan kovin besserwisseriksi ei itse käyttämänsä sanan erinomaisuuden kanssa kannata ryhtyä; kaikille sanoille löytyy perusteltuja vastaväitteitä. Toisaalta vastaväitteiden kanssa voi myös relata ja todeta, että sanat ovat aina monimerkityksisiä, eikä niiden päällimmäisiä kulttuurisia mielikuvia ja merkityskonteksteja tarvitse pitää välttämättöminä. Sanojen käyttö joustavasti lisää pikkuhiljaa niiden joustavuutta myös kulttuuristen merkitysten tasolla.
Itse olen päätynyt ongelmanratkaisussa vaiheeseen, jossa sana vehkeet näyttää olevan paras termi, jota... no, vehkeistä voi käyttää sekä puhekielessä että seksologian ammatillisessa kontekstissa. Se on neutraali, selkeä, lyhyt, helppokäyttöinen ja suuhun sopiva [sic], eikä se pakota mitään merkityskontekstia mukaan keskusteluun. Vehje tarkoittaa puhekielessä jotakin tarkemmin määrittelemätöntä välinettä, jota voi käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Sana on kontekstisidonnainen, joten sen voi hyvin ottaa käyttöön myös seksuaalisuuden kontekstissa rakentaen sille näin omaa joustavaa merkitystä siellä. Vehkeiden ongelmana on sanan puhekielisyys, mikä tekee sen käytön hankalaksi virallisissa asiakirjoissa - ainakin toistaiseksi.
Sanakeskustelu tietysti jatkuu tästä hamaan tulevaisuuteen, sillä kieli ja tulkinnat elävät ja uusia sanoja syntyy. Jos löydät mielestäsi superhyvän sanan, joka ratkoo yllämainittuja ongelmia, niin täräytä ehdotus ja raudanlujat perustelut kommentteihin.
Hyvää vehkeilyä kaikille!
1.4.2016
Lapsen pahoinpitely sallittu!
"Meidän Ville on ruma ja tyhmä pikku paskiainen!"
Eikö olekin ihan ok, jos vanhemmat puhuvat lapsestaan näin hänen kuultensa. Sehän olisi lapsen edun mukaista, jos poika tosiaan on ruma ja tyhmä. Lapsen on hyvä ymmärtää jo pienenä olevansa osa suomalaista yhteisöä, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat.
Tilannetta parantaa vielä se, että vanhemmat ovat yhtä mieltä siitä, että heidän poikansa on ruma ja tyhmä. Kun he yhteisellä päätöksellään haukkuvat lastaan, ei asiassa ole ongelmaa. Suomessa vanhemmat saavat päättää, miten he omasta lapsestaan puhuvat - etenkin kun rehellisyys on tärkeä osa suomalaista kulttuuria!
Pikku Villen edun mukaista on myös saada turpaansa ainakin kerran viikossa. Elämä on kovaa, joten on lapsen edun mukaista opetella ottamaan iskuja vastaan jo nuorena. Eikä parista kepeästä lyönnistä edes jää pysyviä vammoja: mustelmat ja kipu häviävät ajan myötä.
Kun Ville kasvaa päihteitä nautiskelevan taparikollisyhteisön jäseneksi, on hänen etunsa mukaista ymmärtää, että turpaan ottaminen mukisematta on osa yhteisön kulttuuria. Ja hakkaaminen on tietysti vielä hyväksyttävämpää silloin, kun vanhemmat ovat hakkaamisesta yhtä mieltä.
On myös tärkeää, että haukkuminen ja hakkaaminen tehdään ammattimaisesti, eikä ryhdytä puoskaroimaan itse. Haukkumiseen kannattaa hankkia avuksi joku teräväkielinen elämäntapaturhajulkkis, ja lasta voi murjoa vaikkapa nyrkkeilijä! Kun lapsen pahoinpitely suoritetaan ammattimaisesti, se on ihan hyväksyttävää.
Sitten kun kersa on haukuttu ja piesty, voidaan siirtyä silpomaan hänen pippelinsä veitsellä. Korkeimman oikeuden mukaan lapsen sukupuolielinten silpominen on hyväksyttävää, kunhan vanhemmat ovat samaa mieltä siitä, silpominen kuuluu jonkun kulttuuriin ja se tapahtuu ammattimaisesti. Niin, ja jos lapsi sattuu olemaan poika.
KKO:n päätös
Hesarin juttu
Eikö olekin ihan ok, jos vanhemmat puhuvat lapsestaan näin hänen kuultensa. Sehän olisi lapsen edun mukaista, jos poika tosiaan on ruma ja tyhmä. Lapsen on hyvä ymmärtää jo pienenä olevansa osa suomalaista yhteisöä, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat.
Tilannetta parantaa vielä se, että vanhemmat ovat yhtä mieltä siitä, että heidän poikansa on ruma ja tyhmä. Kun he yhteisellä päätöksellään haukkuvat lastaan, ei asiassa ole ongelmaa. Suomessa vanhemmat saavat päättää, miten he omasta lapsestaan puhuvat - etenkin kun rehellisyys on tärkeä osa suomalaista kulttuuria!
Pikku Villen edun mukaista on myös saada turpaansa ainakin kerran viikossa. Elämä on kovaa, joten on lapsen edun mukaista opetella ottamaan iskuja vastaan jo nuorena. Eikä parista kepeästä lyönnistä edes jää pysyviä vammoja: mustelmat ja kipu häviävät ajan myötä.
Kun Ville kasvaa päihteitä nautiskelevan taparikollisyhteisön jäseneksi, on hänen etunsa mukaista ymmärtää, että turpaan ottaminen mukisematta on osa yhteisön kulttuuria. Ja hakkaaminen on tietysti vielä hyväksyttävämpää silloin, kun vanhemmat ovat hakkaamisesta yhtä mieltä.
On myös tärkeää, että haukkuminen ja hakkaaminen tehdään ammattimaisesti, eikä ryhdytä puoskaroimaan itse. Haukkumiseen kannattaa hankkia avuksi joku teräväkielinen elämäntapaturhajulkkis, ja lasta voi murjoa vaikkapa nyrkkeilijä! Kun lapsen pahoinpitely suoritetaan ammattimaisesti, se on ihan hyväksyttävää.
Sitten kun kersa on haukuttu ja piesty, voidaan siirtyä silpomaan hänen pippelinsä veitsellä. Korkeimman oikeuden mukaan lapsen sukupuolielinten silpominen on hyväksyttävää, kunhan vanhemmat ovat samaa mieltä siitä, silpominen kuuluu jonkun kulttuuriin ja se tapahtuu ammattimaisesti. Niin, ja jos lapsi sattuu olemaan poika.
KKO:n päätös
Hesarin juttu
7.3.2016
Hyvä paha väkivaltatilasto
Useat lehdet uutisoivat äskettäin rouheasti, että Suomi on naisille toiseksi väkivaltaisin maa koko Euroopassa (esim. Hesari, Turun sanomat). Äkkiseltään voi näyttää siltä, että EU:n perusoikeusviraston tutkimus todellakin sanoo näin. Tulos on kuitenkin monella tavalla hutera ja tulkinnanvarainen. Jos todellista tietoa väkivallan määristä ja syistä halajaa, pitää lukea kriittisesti useita eri tutkimuksia ja huomioida kulttuurierot sekä tutkimusten rakenteelliset ongelmat.
Ensinnä, kaikkia kevyitä maakohtaisia vertailuja olisi syytä välttää, koska kulttuuriset kontekstit ovat hyvin erilaisia. On absurdia väittää esimerkiksi, että seksuaalinen häirintä (mm. huutelu, lähentely ja kyttääminen) olisivat Pohjoismaissa suurempi ilmiö kuin Etelä-Euroopassa, vaikka äkkiseltään tutkimuksen luvut näin kertoisivatkin. Pohjoismaissa ilmiöön on kiinnitetty 2000-luvulla valtavasti huomiota, jolloin ilmiölle on herkistytty ja se tunnistetaan myös lievissä muodoissaan.
Monissa Etelä-Euroopan maissa kulttuurille tyypillinen flirtti ja kadulla tehdyt lähestymiset menisivät pohjoismaisessa seulassa välittömästi häirinnän kategoriaan, mutta siellä sellainen otetaan yhä osana kulttuurille tyypillistä riiailua. Jos samaa määritelmää noudatettaisiin orjallisesti kaikissa konteksteissa, etelä-eurooppalaisten naisten häirintäkokemukset lähestyisivät sataa prosenttia.
Myös väkivallan tunnistamiseen ja määrittelyyn pätevät vastaavat kulttuurierot. Jos kulttuurissa vallitsee tietty kurittamisväkivallan perinne sekä perheasioiden sulkeminen perheen sisälle, ei väkivallasta saada kovinkaan helposti täyttä kokonaiskuvaa. Myös kansakuntien sisäiset yhteisöt jäävät yleistävässä tutkimuksessa vaille huomiota. Etnisyydellä ja kulttuurisilla tavoilla on valtava merkitys esimerkiksi silloin, kun jokin kansanryhmä pitää kiinni perinnäisistä tavoista valtaväestöä tiukemmin. Tutkimuksen mahdollisuus tavoittaa tällaisia eroja on hyvin vaillinainen.
Itse tutkimuksessa otettiin kyllä huomioon kulttuurienvälisen tulkinnan vaikeus. Siihen vaikuttavia tekijöitä eritellään mm. ihmisoikeuskeskuksen tiedotteessa. Vertailuun liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan painaneet asiasta kirjoitelleita toimittajia. Tiedeuutisointi on valitettavasti nykyään sitä tasoa, että itse tutkimuksen lukeminen on täysin välttämätöntä oikean kuvan saamiseksi (linkit tutkimukseen tekstin lopussa).
Tätä kritiikkiä ei kuitenkaan pidä lukea sukupuolittuneen väkivallan vähättelynä. Lähisuhdeväkivalta on Suomessa melkoisen iso ongelma. Sen suurin syy ei kuitenkaan ole suomalaisten miesten erityinen väkivaltaisuus tai mikään muu vastaava naiivi selitys, vaan humalajuomisen yleisyys. Tutkimus tunnistaa oikein alkoholinkäytön ja väkivaltakokemusten yhteyden. Koska Suomessa juominen on edelleen kovin humalahakuista Euroopan mittapuulla, johtaa kännäily myös humalaisiin riitoihin ja käsirysyihin. Näissä tilanteissa väkivalta kohdistuu kanssaryyppääjiin eli kavereihin ja kumppaneihin.
Toiseksi, yleisen tason väkivaltatutkimus on pahamaineisen hataraa väkivallan vakavuuden ja väkivaltatilanteiden merkitysten erottelussa. Kun väkivallan muotoja ei mitenkään erotella toisistaan saadaan mahdollisimman suuria prosenttilukuja median ja aktivistien iloksi. Esimerkiksi takavuosien ensimmäinen kotimainen uhritutkimus Usko, toivo ja hakkaus kohtasi paljon perusteltua kritiikkiä analyysiensa puutteellisuuden vuoksi.
Väkivaltatilanteiden erottelu on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jos halutaan todella ymmärtää ilmiöitä. Nyt medioissa esitelty suuri luku, 47 % suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa, perustuu siihen, että kaikenlaiset väkivaltakokemukset niputetaan kertaheitolla yhteen ilman analyysia niiden merkityksestä. Luvun alla piileskelee niin hakkaaminen, kuristaminen, puukottaminen, läimäys, töniminen, kädestä tarttuminen, kiinni pitäminen kuin seksuaalinenkin väkivalta. Ja seksuaalisen väkivallan kirjoon puolestaan lasketaan kaikki väkivaltaisesta raiskaamisesta aina pelon vuoksi seksiin suostumiseen.
Toisin sanoen samassa väkivaltanipussa on totaalikusipään harjoittama vuosia kestänyt pahoinpitely sekä tasa-arvoisten seurustelukumppanien riidan keskellä tapahtunut toisen käsiin tarttuminen. Myös läimäykset sisältävät monia merkityksiä kulttuurista ja tilanteesta riippuen. Jos läimäyttely on osa miehen harjoittamaa kurinpitoa ja alistamista, se on ilman muuta väärin, mutta on melko tavanomaista, että keskellä kuumentunutta (humalaista) riitaa nainen läimäyttää ensin miestä, ja mies läimäyttää sen jälkeen takaisin. Tutkimuksessa tämä laskettaisiin yhdeksi tapaukseksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka riita ratkaistaisiin ja unohdettaisiin heti tunteiden viilennyttyä.
Viimeisin kotimainen naisuhritutkimus vuodelta 2005 (pdf) on eritellyt erilaisia väkivaltatilanteita. Sen mukaan fyysistä väkivaltaa on kokenut parisuhteessa 17,6 % naisista ja suhteen ulkopuolella 10,6% naisista. Vaikka yllä esittämäni erittelyongelma koskee myös näitä lukuja, ne osoittavat selvästi, että erilaisia kysymystenasetteluja tekemällä on mahdollista saada hyvin erilaisia lukuja kuvaamaan väkivaltakokemusten määriä.
Kotimaisessa tutkimuksessa parisuhteita koskevista luvuista 13,5 prosenttiyksikköä koostuu "liikkumisen estämisestä" ja 9,3 "läimäyksistä". Niiden sisälle menee hyvin kirjava joukko tilanteita. Vakavia väkivallan muotoja on 4,5 - 0,9 prosenttiyksikköä aina hakkaamisesta puukottamiseen. Pelkkä yhden luvun kauhistelu ei siis kerro paljoakaan, vaan koko tutkimus pitää lukea tarkasti läpi, jos kaipaa oikeasti tietoa väkivallan määristä ja taustoista.
EU-tutkimuksen johtopäätökset ovat lukujen huteruudesta huolimatta kuitenkin aivan oikeita: sukupuolittunutta väkivaltaa on yhä paljon Euroopan maissa, ja siihen pitää puuttua. Väkivallan syitä pitää tutkia yhä tarkemmin, ja niihin pitää puuttua monella rintamalla - ei pelkästään jälkijättöisellä viranomaistyöllä, vaan myös kasvatuksella ja ennaltaehkäisevillä lähestymistavoilla. Pelkkä lukujen revittely kauhistelumielessä ei auta ketään. Pahimmassa tapauksessa sellainen synnyttää vain epäluuloa väkivaltatutkimusten tuloksia kohtaan, jolloin vain nykyinen epä-älyllinen tunnepohjaisen huutamisen trendi vahvistuu entisestään.
Linkkejä tutkimuksiin:
Ensinnä, kaikkia kevyitä maakohtaisia vertailuja olisi syytä välttää, koska kulttuuriset kontekstit ovat hyvin erilaisia. On absurdia väittää esimerkiksi, että seksuaalinen häirintä (mm. huutelu, lähentely ja kyttääminen) olisivat Pohjoismaissa suurempi ilmiö kuin Etelä-Euroopassa, vaikka äkkiseltään tutkimuksen luvut näin kertoisivatkin. Pohjoismaissa ilmiöön on kiinnitetty 2000-luvulla valtavasti huomiota, jolloin ilmiölle on herkistytty ja se tunnistetaan myös lievissä muodoissaan.
Monissa Etelä-Euroopan maissa kulttuurille tyypillinen flirtti ja kadulla tehdyt lähestymiset menisivät pohjoismaisessa seulassa välittömästi häirinnän kategoriaan, mutta siellä sellainen otetaan yhä osana kulttuurille tyypillistä riiailua. Jos samaa määritelmää noudatettaisiin orjallisesti kaikissa konteksteissa, etelä-eurooppalaisten naisten häirintäkokemukset lähestyisivät sataa prosenttia.
Myös väkivallan tunnistamiseen ja määrittelyyn pätevät vastaavat kulttuurierot. Jos kulttuurissa vallitsee tietty kurittamisväkivallan perinne sekä perheasioiden sulkeminen perheen sisälle, ei väkivallasta saada kovinkaan helposti täyttä kokonaiskuvaa. Myös kansakuntien sisäiset yhteisöt jäävät yleistävässä tutkimuksessa vaille huomiota. Etnisyydellä ja kulttuurisilla tavoilla on valtava merkitys esimerkiksi silloin, kun jokin kansanryhmä pitää kiinni perinnäisistä tavoista valtaväestöä tiukemmin. Tutkimuksen mahdollisuus tavoittaa tällaisia eroja on hyvin vaillinainen.
Itse tutkimuksessa otettiin kyllä huomioon kulttuurienvälisen tulkinnan vaikeus. Siihen vaikuttavia tekijöitä eritellään mm. ihmisoikeuskeskuksen tiedotteessa. Vertailuun liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan painaneet asiasta kirjoitelleita toimittajia. Tiedeuutisointi on valitettavasti nykyään sitä tasoa, että itse tutkimuksen lukeminen on täysin välttämätöntä oikean kuvan saamiseksi (linkit tutkimukseen tekstin lopussa).
Tätä kritiikkiä ei kuitenkaan pidä lukea sukupuolittuneen väkivallan vähättelynä. Lähisuhdeväkivalta on Suomessa melkoisen iso ongelma. Sen suurin syy ei kuitenkaan ole suomalaisten miesten erityinen väkivaltaisuus tai mikään muu vastaava naiivi selitys, vaan humalajuomisen yleisyys. Tutkimus tunnistaa oikein alkoholinkäytön ja väkivaltakokemusten yhteyden. Koska Suomessa juominen on edelleen kovin humalahakuista Euroopan mittapuulla, johtaa kännäily myös humalaisiin riitoihin ja käsirysyihin. Näissä tilanteissa väkivalta kohdistuu kanssaryyppääjiin eli kavereihin ja kumppaneihin.
Toiseksi, yleisen tason väkivaltatutkimus on pahamaineisen hataraa väkivallan vakavuuden ja väkivaltatilanteiden merkitysten erottelussa. Kun väkivallan muotoja ei mitenkään erotella toisistaan saadaan mahdollisimman suuria prosenttilukuja median ja aktivistien iloksi. Esimerkiksi takavuosien ensimmäinen kotimainen uhritutkimus Usko, toivo ja hakkaus kohtasi paljon perusteltua kritiikkiä analyysiensa puutteellisuuden vuoksi.
Väkivaltatilanteiden erottelu on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jos halutaan todella ymmärtää ilmiöitä. Nyt medioissa esitelty suuri luku, 47 % suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa, perustuu siihen, että kaikenlaiset väkivaltakokemukset niputetaan kertaheitolla yhteen ilman analyysia niiden merkityksestä. Luvun alla piileskelee niin hakkaaminen, kuristaminen, puukottaminen, läimäys, töniminen, kädestä tarttuminen, kiinni pitäminen kuin seksuaalinenkin väkivalta. Ja seksuaalisen väkivallan kirjoon puolestaan lasketaan kaikki väkivaltaisesta raiskaamisesta aina pelon vuoksi seksiin suostumiseen.
Toisin sanoen samassa väkivaltanipussa on totaalikusipään harjoittama vuosia kestänyt pahoinpitely sekä tasa-arvoisten seurustelukumppanien riidan keskellä tapahtunut toisen käsiin tarttuminen. Myös läimäykset sisältävät monia merkityksiä kulttuurista ja tilanteesta riippuen. Jos läimäyttely on osa miehen harjoittamaa kurinpitoa ja alistamista, se on ilman muuta väärin, mutta on melko tavanomaista, että keskellä kuumentunutta (humalaista) riitaa nainen läimäyttää ensin miestä, ja mies läimäyttää sen jälkeen takaisin. Tutkimuksessa tämä laskettaisiin yhdeksi tapaukseksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka riita ratkaistaisiin ja unohdettaisiin heti tunteiden viilennyttyä.
Viimeisin kotimainen naisuhritutkimus vuodelta 2005 (pdf) on eritellyt erilaisia väkivaltatilanteita. Sen mukaan fyysistä väkivaltaa on kokenut parisuhteessa 17,6 % naisista ja suhteen ulkopuolella 10,6% naisista. Vaikka yllä esittämäni erittelyongelma koskee myös näitä lukuja, ne osoittavat selvästi, että erilaisia kysymystenasetteluja tekemällä on mahdollista saada hyvin erilaisia lukuja kuvaamaan väkivaltakokemusten määriä.
Kotimaisessa tutkimuksessa parisuhteita koskevista luvuista 13,5 prosenttiyksikköä koostuu "liikkumisen estämisestä" ja 9,3 "läimäyksistä". Niiden sisälle menee hyvin kirjava joukko tilanteita. Vakavia väkivallan muotoja on 4,5 - 0,9 prosenttiyksikköä aina hakkaamisesta puukottamiseen. Pelkkä yhden luvun kauhistelu ei siis kerro paljoakaan, vaan koko tutkimus pitää lukea tarkasti läpi, jos kaipaa oikeasti tietoa väkivallan määristä ja taustoista.
EU-tutkimuksen johtopäätökset ovat lukujen huteruudesta huolimatta kuitenkin aivan oikeita: sukupuolittunutta väkivaltaa on yhä paljon Euroopan maissa, ja siihen pitää puuttua. Väkivallan syitä pitää tutkia yhä tarkemmin, ja niihin pitää puuttua monella rintamalla - ei pelkästään jälkijättöisellä viranomaistyöllä, vaan myös kasvatuksella ja ennaltaehkäisevillä lähestymistavoilla. Pelkkä lukujen revittely kauhistelumielessä ei auta ketään. Pahimmassa tapauksessa sellainen synnyttää vain epäluuloa väkivaltatutkimusten tuloksia kohtaan, jolloin vain nykyinen epä-älyllinen tunnepohjaisen huutamisen trendi vahvistuu entisestään.
Linkkejä tutkimuksiin:
5.3.2016
Tunneretoriikan uusi tuleminen
Arvokonservatismin tunneretoriikan hupaisa, mutta ahdistava ominaisuus on se, että se toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka se joka kerta ammutaan alas ja todetaan huonoksi ja vaaralliseksi roskaksi. Sama sykli on jatkunut 1700-luvulta saakka.
Teemat moraalin rappiosta, kunnollisten ihmisten tunneperäisestä kauhistuksesta ja patetian keinoin hyödynnettävistä keppihevosista pysyvät samoina. Toiminnan ytimessä on puhtaus moraalisena ideana: ideologinen puhtaus, puhdasoppisuus, kulttuurin puhtaus, lasten viattomuus jne.
Tämän vuosikymmenen suurin tunneargumentaatiotrendi tulee arvokonservatismin sijaan progressiivisena itseään pitävän liikkeen piiristä. Tunneviestintä on väkevänä esimerkiksi seksuaalirikosten vastaisessa aktivismissa, sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekä erilaisten vähemmistöryhmien seksuaalisen ja sukupuolisen itsemääräämisoikeuden kysymyksissä.
Kannatan lämpimästi progressiivisten vaatimusten henkeä. Seksuaalioikeuksien kunnioittaminen ja edistäminen on tärkeä vaade oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. En kuitenkaan voi peukuttaa aktivismin piirissä 2000-luvulla yleistynyttä tunneretoriikkaa, joka painottaa henkilökohtaisen tunneviestinnän ja kokemuksellisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä, kun etsitään ja tutkitaan epäkohtia ja pyritään sorvaamaan parempia käytäntöjä. Ne ovat myös arvokkaita tietolähteitä yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelujen kehittämiseksi. Mutta... tunneväittämät ovat yksilöllisiä ja rajallisia. Niiden taustalla on kokonaisen henkilöhistorian verran erilaisia kokemuksia, dispositioita, luonteenpiirteitä, sattumuksia ja ideologisia rakenteita.
Niiden arvo tietolähteenä on merkittävä, mutta myös hyvin rajoitettu, sillä yksilön tunnekokemuksen taustoja ei voi koskaan täysin johtaa jostakin tietystä syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisin tavoin ja esimerkiksi herkkä yksilö voi kokea normaalit vastoinkäymiset epäoikeudenmukaisuutena siinä missä vahvempi ei välitä osasta todellisiakaan syrjintärakenteita.
Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan retoriikan asettaminen yhteiskunnallisen argumentaation asemaan on matolaatikko, jonka avaaminen suistaa keskustelun henkilökohtaisen tason puljaamiseksi. Arvokonservatiivien tunneviestintä on perinteisesti perustunut siihen, että henkilökohtaiset inhon, ahdistuksen tai likaisuuden kokemukset käännetään yhteiskunnalliseksi retoriikaksi. Näin homoudesta, nuorten seksuaalisuudesta, tisseistä mainoksissa tai transsukupuolisuudesta saadaan tehtyä kansallista keskustelua vaativa huoli.
Sen sijaan, että ihmiset käsittelisivät omia tunnekokemuksiaan itse tai terapeuttiensa kanssa, ne nostetaan yhteiskunnalliselle agendalle. Todellinen asiakeskustelun tragedia on se, että liian moni myös hyväksyy ne keskusteluun politiikassa ja käytäntöjen luomisessa. Tutkijalle kokemukset ovat vinkki tärkeistä kysymyksenasetteluista, mutta käyttökelpoista tietoa asioista saadaan vasta kunnollisen tutkimisen, analyysin ja kriittisen keskustelun avulla.
Seksologian ja seksuaalipolitiikan aloilla on taistelu vuosikymmeniä siitä, että seksuaalisuutta ylipäätään voisi käsitellä tieteessä ja päätöksenteossa asiaperustaisesti ja analyyttisesti. Arvokonservatiivit ovat tietysti vastustaneet tätä henkeen ja vereen, koska heidän perstuntumansa mukaan heidän omat inhon ja ahdistuksen kokemuksensa ovat niin tärkeitä, että niitä pitäisi käsitellä myös eduskunnassa, yliopistoissa ja ministeriöissä.
Nyt samankaltaisia vaatimuksia esitetään progressiivisen aktivismin piiristä. Syrjintää kokeneiden ihmisten tunteet ja kokemukset halutaan painoin nostaa sellaisenaan argumenteiksi ilman että asiaa tarkasteltaisiin lainkaan analyyttisesti ja kriittisesti. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai vihapuheen määrittelemiseksi on esitetty oletetun uhrin tunnekokemuksen ensisijaisuutta ja kriittisen keskustelun vaientamiseksi on käytetty retoriikkaa kriittisen puheen loukkaavuudesta tai siitä että vaikeat puheenaiheet voivat laukaista traumakokemuksia.
Tällaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja joissakin tapauksissa auttamistyössä, suljetuissa keskusteluryhmissä, ryhmäterapiassa tai vastaavissa tilanteissa, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa tunneretoriikan hyväksyminen johtaa siihen, että vaatimus argumentaation yleistettävyydestä ja perustelemisesta rapautuu pahasti. Jos tunneretoriikka ja omaan kokemukseen pohjaaminen hyväksytään raiskauksen uhrien kokemuksista puhuvalle feministiaktivistille tai kulttuurisesta omimisesta paasaavalle blogistille, pitäisi samanlainen tunneretoriikka hyväksyä myös maahanmuutosta huolestuneelle nationalistille sekä feminismistä ahdistuville äijille.
Jos pilkataan persupoliitikon "näin nämä asiat koetaan" -lausahdusta, ei vastaavaa retoriikkaa voi käyttää omassa poliittisessa puheessa, vaikka se olisikin yritetty piilottaa taitavammin. Yhteiskunnallisen keskustelun säännöt ja argumentaation pätevyysperusteet eivät muutu yhtäkkiä suopeammaksi itselle rakkaiden aiheiden kohdalla. Tunteisiin vetoaminen poliittisessa vaikuttamisessa eli patetia on sitä itseään tuli se sitten miltä poliittiselta laidalta tahansa. Asiakeskustelussa ei ole sijaa soraäänien vaientamiselle tunneretoriikalla.
Omalla lempialallani, seksuaalipolitiikassa, on surullista, että arvokonservatiivien puhdasoppisuutta vaaliva retoriikka on omittu myös progressiivisten aktivistien käyttöön. Minulle ideologisen puhtauden vaatiminen ajattelussa aiheuttaa näppylöitä, vaikka se tulisi omilta aatteellisilta liittolaisilta. Paska ei haise sen paremmalta, vaikka olisi kuinka oikealla asialla.
17.2.2016
Tissileka
Tissit! Mainoksessa! Aijaijai, voivoivoi! Nyt on tehty suuren mittakaavan RIKOS!
Tissit, nuo naisten alentamisen inhat välikappaleet, vilahtivat sopimattomasti Varustelekan mainoksessa. Edes lekapossen silmäkulmassa väikkynyt pilke ei pelastanut heitä virallisen Sukupuolikorrekti representaatio -manuaalin mukaiselta arvostelulta. Tissien käyttö mainoksessa tuomittiin välittömästi naista alentavaksi.
Alentamisväite on seksologin silmin todella kiero ja kiinnostava. Väitteen rakenne on jotakuinkin sellainen, että kun nainen esitetään tai esittää itsensä julkisessa tilassa korostetun seksuaalisena olentona (seksikkäänä, eroottisena, pervona, riettaana, mitänäitänyton), esitys alentaa naisia ryhmänä. Väitteen logiikan mukaan jonkun naisen pitäminen seksuaalisen halun kohteena (eli seksiobjektina) on kaikkia naisia alentavaa.
Tällä argumentilla on vissi kutinsa sellaisissa konteksteissa, joissa naisilla on suuria vaikeuksia päästä yhteiskunnassa juuri mihinkään muuhun positioon kuin sukupuolen mukaan asetettuihin äidin, vaimon tai huoran rooleihin. Silloin naisen esittäminen seksiobjektina on väistämättä hänen asemastaan muistuttamista.
Logiikka menee kuitenkin ratkaisevalla tavalla pieleen vapaissa yhteiskunnissa, joissa naisilla on tosiasiassa oikeus ja mahdollisuus valita itse, millaisen aseman hän yhteiskunnassa ottaa, ja miten hän itsensä ja seksuaalisuutensa esittää. Tietenkään aseman ja representaation kysymykset eivät ole vapaassakaan yhteiskunnassa ongelmattomia, työsarkaa riittää. Olennaista kuitenkin on se, että naisilla itsellään on oikeus ja mahdollisuus säädellä omaa seksuaalista ilmaisuaan. Suomessa on sallittua pukeutua julkisissa tilanteissa bikineihin tai burkaan sekä ilmoittaa olevansa selibaatissa tai kertoa avoimesti seksihurjasteluistaan.
Kun mainontaa tai muuta ilmaisua ryhdytään moralisoimaan naisen (tai kenen tahansa ihmisen) eroottisen representaation vuoksi, päädytään pulmaan seksuaalisesta ilmaisunvapaudesta. Varustelekan tapauksessa mainoksen nainen oli Irina Tundra, joka tekee työkseen eroottisia esityksiä. Myös eroottisissa kuvissa esiintyminen kuuluu hänen julkiseen ilmaisuunsa, ja hän vaikuttaa omien sanojensa perusteella pitävänsä työstään. Hänen viestinsä tissigaten johdosta oli seuraava:
Kyllä mulla oli hauskaa enkä kokenut mitenkään tulevani hyväksikäytetyksi, vaan pikemminkin päinvastoin. Feministit vois lopettaa mun työn sabotoimisen. (Lähde: Irinan FB-seinä)Irinan ja Varustelekan eroottisen yhteistyön (lue: tissimainoksen) arvostelu muuttuu perusteiltaan kyseenalaiseksi moralismiksi silloin, kun arvostelu johtaa heidän ilmaisunsa rajoittamiseen. Näin tapahtui Facebookin poistettua mainoksen. Todettakoon, että Facebook ei poistanut Varustelekan omaa vastamainosta, jossa mies poseerasi täysin samalla tavalla kuin Irina.
Kun lähdemme siitä olettamuksesta, että yhteiskuntamme on seksuaalisen ilmaisun suhteen monimuotoinen, ja että monimuotoisuutta tulee suvaita ja jopa juhlistaa, on kieroa että naisen eroottinen ja leikillinen ilmaisu tuomitaan naisia alentavaksi. Ensinnä, ei ole mitään yhtenäistä naisten ryhmää, johon alentaminen voisi osua. Toiseksi, jotkut naiset voivat pitää Irinan ilmaisua halventavana, mutta toiset taas eivät pidä. Kolmanneksi, jonkun kielteinen mielipide Irinan ilmaisusta ei tarkoita sitä, että ilmaisu olisi tosiasiassa alentavaa.
Koko ajatus siitä, että naisen julkinen eroottinen ilmaisu olisi naisia alentavaa, on kieroutunut ja seksuaalikielteinen. Naisten omaehtoinen eroottinen ilmaisu (tässä tapauksessa Irinan vapaa päätös osallistua mainokseen) on juuri sitä vapautta, johon feminismi on tähdännyt, ja johon sen tulisi tähdätä. Kun aate on sotkeentunut kristillis-konservatiivisiin seksuaalikielteisiin ajatuksiin seksuaalisuuden likaisuudesta, on saatu aikaan ideologisia sekasikiöitä, joiden mukaan eroottisuus olisi jotenkin alentavaa.
Näinkin toki kukin saa omalla kohdallaan ajatella. Kenenkään ei ole pakko osallistua eroottisen ilmaisun tuottamiseen tai katsomiseen. Vapaassa julkisessa tilassa kukaan ei kuitenkaan saa pyrkiä hallitsemaan sitä, millaista ilmaisua muut saavat tehdä ja katsoa. Kenelläkään ei ole oikeutta rajoittaa muiden ihmisten vapaata toimintaa vain siksi, että itse on penseä.
Seksuaalikielteinen ajattelu on edelleen sen aatehistorian vuoksi suuressa roolissa julkisen ilmaisun portinvartijana, mutta sen pitää haipua hiljalleen historian hämäriin. Sopivuuden ja sovinnaisuuden ylläpitäminen on ajattelutapa, joka on ollut kautta historian vähemmistöryhmien, seksitapojen kirjon, alakulttuurien ja erotiikan vihollinen.
[Loppukevennys, tiedoksi tosikoille] Tissien aiheuttaman tuohtumuksen, kiivailun ja argumenttien vetelikön halki pungertaessani olen tullut samantapaiseen johtopäätökseen kuin Varustelekan Valtteri viime vuoden puolella Ruotsissa sattuneessa tissihässäkässä. Koska väitteet tissimainosten naisia alentavasta vaikutuksesta ovat niin hataria, lienee tuohtumuksen todennäköisin syy tämä: "Liian isot rinnat pahoittivat mielen."
10.1.2016
Lääppijät ja halventajat
Seksuaalinen häirintä on taas julkisessa keskustelussa ja hyvä niin. Siitä pitää puhua, jotta ongelman laajuus, monimuotoisuus ja seuraukset tulisivat kaikille selviksi. Persujen Jukka Wallin teki keskustelulle saman kuin Päivi Räsänen kirkon kannatukselle: yritys nolata Rakel Liekki hiljaiseksi nostikin kaikkien aikojen metakan.
Erilaisiin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan muotojen vähentämiseen pitäisi panostaa huomattavasti entistä paremmin. Julkinen keskustelu näyttää keskittyvän kuitenkin tavalliseen tapaansa legalistisiin pikaratkaisuihin, vaikka pitkäkestoisia tuloksia saadaan järjestyksenvalvonnan tai rankaisemisen sijaan vain kasvatuksella, valistuksella ja rakenteellisia uudistuksia tekemällä.
Koviin keinoihin, taisteluretoriikkaan ja vääristelyyn tukeutuminen on ollut perinteisesti pääasiassa laitaoikeiston ja konservatiivien käyttämä keskustelutaktiikka (jota mm. Saku Timonen on ansiokkaasti dokumentoinut), mutta julkisen keskustelun muuttuessa yhä aggressiivisemmaksi ja polarisoituneemmaksi, näihin keinoihin sortuvat myös muut. Todellisuudesta irrallinen rähinä näyttää valitettavasti olevan nopeasti yleistyvä tyylilaji.
Ikävin seuraus tästä on se, että ongelmien vähentämiseen pyrkivä pitkäjänteinen työ kärsii yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä vilisevästä huutelusta. Esimerkiksi laitaoikeiston äänitorvet saattavat vastustaa maahanmuuttajien parissa tehtävää valistustyötä, koska heidän mielestään se on "mamuja paapovaa suvakkimädätystä", mutta samalla myös sinisilmäisimmät monikulttuurisuusaktivistit vastustavat valistustyötä, koska heidän mielestään se on leimaavaa ja rasistista.
Vakavasti otettava dialogi seksuaalikulttuurien eroista ja murroskohtiin liittyvistä ongelmista jää sivuseikaksi, kun kaikilla on kiire valita puoliaan ja poseerata sosiaalisessa mediassa "oikean mielipiteen" edustajana riippumatta siitä, mikä mielipide on kyseessä. Omaan ideologiseen viiteryhmään jumiutuva keskustelutrendi halveksuu dialogia ja analyyttisuutta, vaikka kukin ryhmä käyttääkin mielellään tutkimustuloksia omien agendojensa ajamiseen.
Erityisesti laitaoikeisto käyttää seksuaalisen väkivallan ehkäisemistä keppihevosena koville toimille maahanmuuttajia vastaan. He liioittelevat röyhkeästi uhkan todellista suuruutta suhteutettuna kaikkeen yhteiskunnassamme tapahtuvaan häirintään ja väkivaltaan. Mutta myös heitä vastustavat "ennenkin on lääpitty" -argumentit menevät paikoin ohi maalistaan ja päätyvät pahimmillaan vähättelemään niitä ahdistelukokemuksia, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on selvästi merkitystä.
Idologisen väärinymmärtämisen trendi kiteytyy hienosti siinä, miten poliisin onnettomia lausuntoja uudenvuodenyönä tapahtuneista ahdistelutapauksista tulkitaan eri puolilla keskustelukenttää. Kun poliisipäälliköt kommenteissaan hahmottelevat seksuaalisen häirinnän tavoissa tapahtuneita viimeaikaisia muutoksia, näkevät toiset lausunnoissa todisteen siitä, että turvapaikanhakijat ovat suuri uhka, jota pitää vastustaa kaikin keinoin, ja toiset puolestaan pitävät ongelmia olemattomina ja lausuntoja osoituksena poliisin rasistisuudesta.
Vaikka poliisipäälliköiltä irronneet lausunnot olivat epämääräisiä, ovat myös tulkinnat niistä olleet tarkoitushakuisia ja vääristyneitä. Poliisin puhe "uudesta ilmiöstä" ei tietenkään viittaa siihen, että häirinnässä olisi mitään uutta, vaan siihen, että kentällä on havaintoja joidenkin maahanmuuttajamiesten porukoiden harjoittamasta suunnitelmallisesta ja joukolla tehdystä ahdistelusta, joka on aiemmin ollut harvinaista. Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt on "monikulttuurinen helvetti" valloillaan, vaan ainostaan sitä, että häirintärikosten kirjossa on uusia muotoja, joissa tekijöiden kulttuuritaustalla on vaikutusta. Tämän ymmärtäminen auttaa sekä järjestyksenvalvonnan suunnittelussa että myös pitkäjänteisempien valistuksellisten toimien suuntaamisessa.
Vakavasti otettava seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vastainen työ ei ole huutokilpailua siitä, kenen huoli on suurin tai kuka saa puhua ongelmista. Sen sijaan häirinnän vähentämiseksi tarvitaan huolellista analyysia ongelmien eri konteksteista, tekijöiden motiiveista, kulttuurisista rakenteista sekä nämä eri ulottuvuudet huomioivaa seksuaalipoliittista vaikuttamista. Valitettavasti tällainen työ on hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa, eikä se onnistu partioimalla kadulla tai kirjoittelemalla rikinkatkuisia blogitekstejä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)