Raiskauskulttuuria

Internetin paskamyrsky seksuaalisten lähestymisten ympärillä on taas herättänyt kivien alta ja lettojen mutaisista syvyyksistä raivoisien äärilaidan feministien insektoidilauman. Kaksi ärsyttävintä keskustelussa esiintynyttä väitettä ovat:

1. Jokainen mies on raiskaaja/potentiaalinen raiskaaja/raiskauksen kannattaja
2. Länsimaissa vallitsee raiskauskulttuuri

Ensimmäinen väite pyrkii alleviivaamaan, että elämme patriarkaalisessa kulttuurissa, jossa miehillä on seksuaalinen ylivalta, ja että miehet lähtökohtaisesti riistävät naisia seksuaalisesti kaikissa seksuaalisissa kohtaamistilanteissa johtuen patriarkaatin viitekehyksestä. Väitteen mukaan jokainen mies osallistuu tavalla tai toisella joko itse raiskauksiin tai ainakin kannattaa tai kannattelee kulttuuria, joka ylläpitää epätoivottua tilannetta.

Kirjaimellisesti tulkittuna väitteet ovat tietenkin vääriä "potentiaalista raiskaajaa" lukuun ottamatta. Jos se tulkitaan siten, että jokaisella miehellä on kyky raiskata, pitää se tietenkin paikkansa. Tällaisenä se on kuitenkin triviaali, sillä yhtälailla jokaisella naisella - ja kaikilla liikkumaan ja toimimaan kykenevillä tietoisilla olennoilla - on kyky raiskata.

Miehiä "raiskauksen kannattajiksi" nimittävä versio tästä väitteestä on tavallisesti muotoiltu niin yleisesti ja tarkoitushakuisesti, että juuri kukaan ei voi välttyä siltä. Esimerkiksi bloggaaja Eve's Daughter kirjoittaa muun muassa, että "mies on raiskauksen kannattaja, jos hän on koskaan katsonut pornoa".

Propagandana yllä oleva väite on samaa luokkaa kuin kristinuskon tapa tehdä ihmisistä syntisiä: valitaan jokin kaikkia ihmisiä koskettava perushalu (kuten himo) ja nimetään se synniksi. Tadaa! Yllättäen kaikki ihmiset ovat syntisiä. Tällaisilla likaisilla retorisilla tempuilla pyritään yhteiskunnalliseen alkemiaan, jolla yksi asia muutetaan maagisesti toiseksi. Juicen laulu kuningas Midaasta kertoo, mistä todella on kyse...

Toinen väite pyrkii yksinkertaistamaan seksuaalisen väkivallan erilaiset ilmentymät jonkinlaiseen yhtenäisteoriaan, jonka mukaan "väkivalta on seksuaalista ja seksuaalisuus väkivaltaista" kulttuurisessa ja miehisessä viitekehyksessä. Esimerkiksi bloggaaja Melissa McEwan rummuttaa tällaista käsitystä miltei kaikissa blogikirjoituksissaan.

Tässä on kyse samankaltaisesta poliittisesti motivoituneesta nimeämisestä kuin "raiskauksen kannattaja" -tapauksessa. Kyse on yksinkertaistuksesta, jossa monimutkainen ilmiö pyritään selittämään yhdellä prinsiipillä, joka tukee väittäjän maailmankatsomista tai poliittista agendaa. Ruotsalaiset äärifeministit käyttivät samanlaista nimeämistä tulkitessaan kaiken läheisväkivallan syyksi "miesten luontaisen väkivaltaisuuden". Kilahtaneen Eva Lundgrenin mielestä miesten väkivaltaisuuden loogisena päätepisteenä on satanistiset pikkulasten rituaalimurhat...

"Raiskauskulttuurin" todellisiksi esimerkeiksi voisivat kelvata yhteisöt tai porukat, joissa on syntynyt selkeä raiskaamista puolustava ajattelutapa. Esimerkiksi tietyt alueet Etelä-Afrikassa voisivat sopia kuvaukseen tai taannoin käsitelty pikkupitäjä pohjoisrajan tuntumassa, missä kylän miehet ja poliisi olivat yhteisymmärryksessä siitä, että tehdyt raiskaukset jäävät tutkimatta (jos joku muistaa tämän tapauksen tarkemmin, niin kommentoikaa!)

Sen sijaan koko yhteiskunnan nimittäminen raiskauskulttuuriksi on temppu, jolla pyritään paisuttamaan ja yleistämään raiskauksiin ja joidenkin yksilöiden tai ryhmien asenteisiin liittyvät ongelmat koko yhteiskunnan ongelmiksi. Tempulla pyritään lähinnä luomaan taustatukea omille ideologisille väitteille miehistä ja ongelmien suuruudesta.

Ideologisen nimeämispropagandan suurimpia ongelmia ovat käsitteiden vesittyminen ja keskustelun sabotoiminen leimaamalla. Kun mitä tahansa äärifeministien ajatteluun kohdistettua kritiikkiä voidaan nimittää raiskauskulttuuriksi tai kriitikoita raiskauksen kannattajiksi, muuttuu koko keskustelun käyminen hyvin epämiellyttäväksi. Jos kriittinen keskustelu seksuaalisesta häirinnästä, raiskaustilastoista tai raiskauksilta suojautumisesta on raiskauskulttuuria, voimme ihan yhtä hyvin laittaa kulttuuri-sanan eteen minkä tahansa määreen, joka kulttuuristamme on kohtuullisissa määrin löydettävissä ja väittää, että se on kulttuurimme keskeinen ja jopa essentiaalinen piirre.

Sama vesittyminen tapahtuu väkivallan kanssa, kun laajennamme käsitteen tarkoittamaan myös vallankäyttökonflikteja parisuhteissa (kontrollipyrkimykset väkivaltana) tai rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuden muotoja, jotka voivat vaikuttaa väkivallan ilmenemiseen (rakenteellinen väkivalta). Tällaiset vippaskonstit mahdollistavat väkivallan tuottaman voimakkaan kielteisen tunnereaktion hyödyntämisen tilanteissa, joissa ei ole kyse oikeasta väkivallasta, mutta joita väitteen esittäjä haluaa hyödyntää poliittisessa sanomassaan.

Kummallakin yllä esitetyllä väitteellä ei uskotteluista huolimatta pyritä yhteiskunnalliseen tai kriminologiseen analyysiin, vaan niitä käytetään keskustelun taustaoletuksien vinouttamiseen äärifeministien eduksi. Valitettavasti tässä on jossakin mielessä jopa onnistuttu, sillä kriittinen keskustelu seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ympärillä tuppaa aina levähtämään poteroituneeksi syyttelyksi. Tilannetta ei auta se, että uusi äreä miesliike käyttää aivan samoja retorisia strategioita.

Karkeat yleistämisstrategiat ovat ällöttäviä siitä syystä, että ne syyllistävät kaikki kohteenaan olevat riippumatta siitä, mikä on kohteena olevan oma asennoituminen tai tausta. Leimaaminen raiskareiksi on erityisen ikävää niille miehille, jotka ovat aidosti huolissaan ja/tai kiinnostuneita aiheesta - puhumattakaan siitä, että överiksi menevä raiskauspaasaus on järjenkäyttöä halveksuvaa idiotismia ja sellaisena lähinnä haitaksi itse hankkeelle eli seksuaalisen väkivallan vastaiselle työlle. 

Niljakasta ja uhkaavaa

"Vaikutat kiinnostavalta tyypiltä, tulisitko kahville hotellihuoneeseeni?" Tämä lause esitettynä naiselle hotellin hississä ilta-aikaan on bloggaaja Phil Plaitin mielestä täysin sopimaton. Siinä on hänen mukaansa täysin ilmeinen hyökkäyksen uhka, predatory vibe.

Tarinan nainen on Rebecca Watson, joka osallistui puhujana skeptikkokonferenssiin ja joutui mainitun lähentymisyrityksen kohteeksi hississä. Rebecca kertoi videoblogissaan, että hän koki miehen lähestymisen hississä epämiellyttäväksi ja hän neuvoi muita miehiä välttämään sellaista.

Itse asia oli pieni sivujuonne Rebeccan videolla, mutta se nousi nopeasti Blogistanin parrasvaloihin ateistiguru Richard Dawkinsin puututtua aiheeseen blogin kommenteissa. Rikulla oli nähtävästi jäänyt sarkasmivaihde turhan suurelle kertaluvulle, sillä kommentit olivat kovin pisteliäitä verrattuna Rebeccan bloggaukseen. Oli miten oli, metakka keskittyi valkoisen, iäkkään ja rikkaan miehen ylivaltaan skeptikkopiireissä.

Valtavassa kommenttien ryöpyssä otettiin itsestään selvyytenä, että keskustelunavaus hississä oli ahdistelua ja sisälsi raiskauksen uhan. Eri mieltä olleet leimattiin nopeasti änkyröiksi, idiooteiksi tai pahuuden akselilla sijaitsevan miesliikkeen kätyreiksi. Raivo Dawkinsia, etuoikeutettua miestä, kohtaan oli suunnaton. Varsinainen tapaus tuntui jäävän keskustelussa taka-alalle.

Tapauksesta nostettiin esille erityisesti seuraavat asiat: 1) Naisesta on ylipäätään pelottavaa ja ahdistavaa olla yksin suljetussa tilassa (hississä) miehen kanssa. 2) Tällaisessa tilanteessa miehen tulisi pitäytyä puhumasta naiselle. Erityisesti henkilökohtainen kiinnostus, lähestymisyritykset tai seksiehdotukset ovat kiellettyjä. Ja 3) koska lähestyminen ilta-aikaan suljetussa tilassa voi johtaa raiskaukseen, on pelkkä lähestyminen raiskauksella uhkaamista.

Bloggaaja Phil Plait toteaa yksikantaan, että kyseessä oli "mahdollinen seksuaalinen päällekarkaus (potential sexual assault)".

Tällaiset projektiot ja tulkinnat kertovat varsin paljon bloggaajien maailmankuvasta ja seksuaalikäsityksistä. Mainittu tilannehan olisi voinut muuttua vallan toisenlaiseksi, jos olettaisimme Rebeccan reaktion tilalle mutkattoman kieltäytymisen ilman pelkoja. Koko tapaus ei enää olisi ollut mainitsemisen arvoinen. Tai vielä kiinnostavamman esimerkin saamme, jos nainen olisi vastannut kahvitarjoukseen kyllä. Lopputuloksena olisi hyvinkin voinut olla mahtava ilta tutustumisen ja ihanan seksin merkeissä.

Erilaisten mahdollisten skenaarioiden vertaileminen kertoo, että raiskauksen näkeminen ainoana mahdollisena lopputuloksena on valinta - ja hyvin synkkä sellainen. Toki Rebecca saa suhtautua tilanteeseen ihan millä tavalla hän tahtoo; ongelmana onkin blogikeskustelun asennemaailma, jossa Rebeccan pelko nostetaan yleiseksi normiksi, jonka perusteella kaikkien pitäisi toimia.

Phil Plait kirjoittaa, että tilanne oli ahdistava, vaikka miehellä olisi ollut "jalot aikeet". Tämä paljastaa, että Philin mielestä seksuaaliset aikeet ovat pahoja ja epätoivottavia, ja että viittauskin seksuaaliseen suuntaan (kokijan mielessä) tekee tilanteesta ahdistelua. Mikä kolkko kuva seksuaalisuudesta tämä onkaan!

Huomaavaisuus ja kohteliaisuus ovat ilman muuta hyveitä, joiden avulla sosiaalisesta elämästä tulee jouhevampaa. Ne eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että jokaista sanaa ja lähestymistä pitäisi harkita katastrofiskenaarion kautta. Emme voi ennalta tuntemattomia ihmisiä kohdatessamme varoa jokaista mahdollista herkkyyttä, traumaa tai pelkoa.

Kun yliherkkyys ja poliittinen korrektius yhdistetään keskustelussa haluttuun tapaan, joudumme tilanteeseen, jossa miltei kaikki romanttiset tai seksuaaliset lähestymisyritykset ovat ei-toivottua käytöstä.