Kick-Ass ja sarjakuvataiteilijan yhteiskunnallinen vastuu

Kick-Ass -sarjakuvan tekijä Mark Millar on ollut viime aikoina kovassa höykytyksessä hänen kommentoituaan sarjakuviensa raiskauskohtauksia. Verkkopalstoilla levinnyt feministinen tuohtumus on keskittynyt lähinnä väitteeseen, että raiskauskuvauksia ei pitäisi kirjoittaa, jos ei ymmärrä, mitä raiskaus merkitsee sen uhreille.

Meuhkan herättänyt Millarin lausuma kuvaili raiskausta vain yhdeksi juonirakenteeksi, jolla osoitetaan sarjakuvan pahojen tyyppien olevan todella pahoja. Hänen mielestään raiskausta voi verrata muuhun raakan väkivaltaan, kuten pään irtileikkaamiseen. Vastaväittäjien mielestä raiskaus on jotakin erityistä, jota pitäisi aina käsitellä silmälläpitäen yhteiskunnallisia faktoja seksuaalisen väkivallan yleisyydestä ja traumatisoivuudesta.

Ilman muuta Millarin kommentti tarkastelee raiskausten merkitystä kapeasti, sillä raiskauskohtaukset eivät ole pelkästään osoittimia pahisten pahuudesta. Ne resonoivat myös yhteiskunnallisella tasolla, kuten kaikki muukin kerronta. Lisäksi ne operoivat seksuaalisten fantasioiden tasolla avaten ikkunan pidättelemättömään, hirviömäiseen seksuaalisuuteen niin tekijöiden kuin uhrienkin näkökulmasta. Vaikka seksuaalinen väkivalta ahdistaa monia, se myös herättää useissa kiinnostusta tavalla, jota ei voi kuvailla pelkästään moraaliseksi pöyristykseksi.

Millarin ei tietenkään tarvitse esittää haastatteluissaan mitään täydellistä tutkielmaa raiskauskuvausten yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hän on taiteilija, jolla on vapaus esittää juuri sellaisia kuvauksia, kuin hän katsoo sopivaksi. Häneen kohdistunut kritiikki kuitenkin tuntuu edellyttävän, että taitelilijan tulisi ottaa paremmin huomioon raiskauskuvausten yhteiskunnallinen konteksi.

Yhdysvalloissa käytävä raiskauskeskustelu on raivokkuudeltaan jotakin aivan toista kuin Suomessa. Tämä johtuu sekä paikallisten feministien rajusta taistolaisretoriikasta että epäsensitiivisistä ja seksistisistä ääliölaumoista, jotka tuntuvat kansoittavan lähes jokaista verkkokeskustelua. Aihepiirin räjähdysalttius johtaa keskustelun miltei vääjäämättä naurettavalle tasolle riippumatta keskustelijan sijainnista sukupuolipolitiikan kartalla.

Vaikka Mark Millar käyttäisikin sarjakuvissaan naishahmoja ohuina sivuhenkilöinä, joiden tehtävänä on olla heikko kohta sankarin haarniskassa, tämä kuvaamistapa on hänen taiteellinen valintansa. Olisi toki mahtavaa ja upeaa, jos Millar kuvaisi raiskaustilanteita ymmärtävästi ja sukupuolisensitiivisesti, mutta häntä ei voi mitenkään siihen velvoittaa. Millaria saa toki paheksua, mutta yleisellä kielellä esitetty paheksunta, joka väittää Millarin toimivan jotenkin moraalittomasti, on roskaa.

Kick-Ass ja monet muut Millarin sarjakuvat ovat ultraväkivaltaisia, mustalla huumorilla kuorrutettuja, ilmaisussaan roiseja ja tarkoituksella shokeeraavia. On oikeastaan aika tyhmää suomia Millaria siitä, että hänen raiskauskohtauksensa eivät ole naisen kokemuksen huomioivia, sillä Millar tykittää kaikessa kerronnassaan täysillä lukijan silmille. Jos hänen tavaramerkikseen muodostunut karu haista vittu -asenne ei miellytä, voi lukea vaikkapa Castle Waitingia (joka on muuten erinomainen sarjakuva).

Yleisempi feministinen kritiikki sarjakuvien naiskuvasta lienee ihan perusteltua. Monitahoisia naishahmoja ja oivaltavaa tai rajoja rikkovaa sukupuolisuuden kuvausta olisi varmasti hyvä olla enemmän. Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan voi käyttää yhtä sarjakuvataiteilijaa vastaan, sillä yleinen kritiikki koskee koko taiteenlajia tai genreä kerrallaan. Jos aikoo suomia Millaria koko genren ongelmista, voi ihan yhtä hyvin ajatella kaikkien sarjakuvien edustavan militanttia feminismiä, koska Tank Girl on niin kova.

Yksittäiset sarjakuvat tai taiteilijat eivät edusta koko sarjakuvakulttuuria, eikä heitä voi velvoittaa käsittelemään kulloisenkin lukijan kokemia yhteiskunnallisia vääryyksiä. Taiteilijana Millarin kommentit raiskauskohtausten merkityksestä ovat täysin ymmärrettäviä ja perusteltuja. Jos hän ei halua tehdä yhteiskunnallista kommentaaria, hänen ei tarvitse. On suorastaan ylimielistä edellyttää, että Millarin pitäisi kirjoittaa sarjakuvia siihen tapaan kuin jotkut hänen kriitikkonsa vaativat.

Pitkä juttu aiheesta New Republic -lehdessä