Raiskaukset, pesuvesi ja kersat

Kempeeleen raiskaustapauksen jälkeen villiintynyt ja valtoimenaan rehottava raiskausmouhoaminen tekee hallaa vakaville pyrkimyksille puhua seksuaalisesta väkivallasta ja sen rakenteista, sekä pyrkimyksille toimia seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi. 

Suurin ongelma on tietysti tekopyhä ratsastaminen seksuaalirikoksilla jonkin rasistisen agendan perustelemiseksi. Sellainen on sekä ristiriitaista että kylmää, sillä seksuaalirikokset ovat olleet vain harvan "maahanmuuttokriitikon" huolenaiheena ennen Kempelettä, kuten moni on ansiokkaasti huomauttanut. 

Asia on saanut outoja sävyjä myös rasismia ja seksuaalirikoksia vastustavalta puolelta, nimittäin aika usein on toisteltu sellaista ajatusta, että Suomessa ei olisi tehty juuri mitään seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi ennen maahanmuuttoon liittyviä tapauksia. Tämä on tietysti älytön väite, joka kaiketi syntyy kärjistyksen tarpeesta, mutta riippumatta sen retorisesta tehokkuudesta, se on väärä ja kohtuuton.

Suomen seksuaalirikoslainsäädäntöä ja viranomaistoimintaa on kehitetty huomattavasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana; viimeaikaisimpana esimerkkinä uusi laki seksuaalisesta ahdistelusta. Useat järjestöt ovat tehneet systemaattista työtä seksuaalirikosten uhrien auttamiseksi, rikostutkinnan menetelmien kehittämiseksi, seksuaalikasvatuksen edistämiseksi, seksuaalioikeuksien tunnettuuden lisäämiseksi, haitallisten kulttuuristen käsitysten purkamiseksi jne. Tätä työtä on myös tuettu valtion ja kuntien suunnalta runsaasti. Ei myöskään voida väittää, etteikö seksuaalirikoksista ja niiden vähentämisestä olisi keskusteltu ennenkin suomalaisissa medioissa.

Vaikka rasistiset öyhöttäjät aiheuttavatkin raskasta vitutusta, toivoisin, että rasismin vastustajat ja naisten oikeuksien puolustajat eivät syyllistyisi seksuaalirikosten vähentämiseksi tehdyn työn vähättelemiseen tai tuottaisi valheellista illuusiota kulttuuristen asenteiden ja seksuaalikäsitysten vaikutuksesta tasa-arvoon ja seksuaalisen väkivallan hyväksymiseen.

Suomessa on tehtävä vielä paljon työtä, jotta seksuaalinen väkivalta ja sitä mahdollistavat rakenteet ja asenteet saataisiin rutistettua minimitasolle. Tämä työ vaatii myös valta- ja osakulttuurien sisältämien seksuaalidiskurssien, normien ja valtarakenteiden kritiikkiä. Tärkeä normikriittisen työskentelyn väline on laadukas, kokonaisvaltainen seksuaalikasvatus.

Rasisminvastaisissa näkemyksissä on arvosteltu sitä, että turvapaikanhakijoille ja/tai maahanmuuttajille pitäisi antaa seksuaalitietoa ja -kasvatusta. Tämä kritiikki lienee paikallaan silloin, kun seksuaalikasvatuksen tarvetta käytetään lyömäaseena, jolla pyritään osoittamaan turvapaikanhakijoiden primitiivisyys tai vaarallisuus. Kritiikki ei sen sijaan ole perusteltua, kun seksuaalikasvatusta tarkastellaan asiaperustaisesti kotouttamistarpeiden kannalta.

Lähi-Idän maissa, kuten Syyriassa ja Irakissa, on huomattavasti konservatiivisempi ja epätasa-arvoisempi seksuaalikulttuuri kuin Suomessa. Myös käsitykset seksuaalisesta viestinnästä perustuvat vahvasti kulttuurisilla olettamuksille, jotka eroavat paikoin suuresti siitä, mihin liberaalimmassa yhteiskunnassamme on totuttu. Tällaiset seikat vaikuttavat suoraan siihen, miksi Lähi-Idästä tulevien nuorten miesten riski syyllistyä seksuaalirikokseen on kertaluokkaa suurempi kuin kantasuomalaisilla vaikka tilasto-otanta vakioitaisiin ja tutkimuksen vinoumia oiottaisiin (Hamilo 2010, Optula 2014).

Riskejä voidaan pienentää oikealla tiedolla ja seksuaalikasvatuksella. Sama pätee suomalaiseen valtakulttuuriin ja osakulttuureihin, joissa seksuaalirikosriski on keskimääräistä suurempi (esim. eräät konservatiiviset kristilliset yhteisöt). Jos hätäpäissään väitetään, että kulttuurisilla rakenteilla ei ole merkitystä eri kulttuureista tulleiden ihmisten seksuaalirikosriskeihin, päädytään samalla väittämään, ettei myöskään suomalaisen kulttuurin rakenteilla ole merkitystä. Samalla tullaan vetäneeksi matto alta kulttuuri- ja valtakriittiseltä tutkimukselta ja seksuaalista väkivaltaa mahdollistavien diskurssien purkamiselta kasvatuksen ja valistuksen keinoin. Tässä ei tietenkään ole mitään tolkkua.

Eli rasistisen öyhötyksen vastustamisessakin olisi hyvä pitää mielessä, että seksuaalipolitiikan ja -kasvatuksen kentällä on myös sellaisia toimijoita, jotka ovat systemaattisesti ajaneet seksuaalirikosten vähentämisen asiaa jo vuosikymmeniä. Heidän näkemyksensä turvapaikanhakijoille suunnattavasta seksuaalikasvatuksesta ja -valistuksesta eivät perustu rasistiselle huolelle, vaan perustellulle tiedolle ja osaamiselle seksuaalisen väkivallan vähentämisessä.

Rasisteja kurmottavissa puheenvuoroissa kannattaa siis olla tarkkana, ettei tule heittäneeksi kersaa pihalle pesuveden mukana.

Mansplaining ja sukupuolinaivismi

Miesselittäminen eli mansplaining tarkoittaa ilmiötä, jossa joku mies opettaa tai kertoo ylimielisesti naisille "totuuksia" naisten elämästä tai olettaa, että miehenä hän tietää asiat naisia paremmin. Kyse on siis pätemisestä. Mansplaining on ilmiönä sukua mm. manspreadingille, eli mieslevittelylle joka tarkoittaa miesten tekemää tilanvaltausta erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa levittämällä jalkojaan turhan leveälle. En ole vielä saanut selville, liittyvätkö manboobs eli miestissit asiaan jotenkin, mutta tutkimustyö jatkuu...

Näille mies-alkuisille termeille on joitakin aitoja, oikeita ja perusteltuja käyttökohteita. Mansplaining on ärsyttävää ja asiatonta vallankäyttöä silloin kun mies kuvittelee tietävänsä asiat paremmin vain sukupuolensa tähden. Manspreading lienee häiriöksi silloin, kun mies kuvittelee saavansa hallita tilaa vain sukupuolensa tuottamalla oikeutuksella. Siihen näiden termien käyttökelpoisuus sitten jääkin.

Otetaan tikun nokkaan mansplaining. Jos sitä käytettäisiin vain ylimielisten äijien arvosteluun, termi olisi jotakuinkin käyttökelpoinen. Silloinkin ongelmana on toisen ihmisen motiivien tulkinta. Joskus toisen ihmisen mentoroiva ote perustuu aitoon auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, joskus sen takana taas on sukupuolittunut valtapeli. Turhan liipasinherkkä suhde miesselittämiseen sivuuttaa nimittäin sen tosiasian, että joskus vanhempaa, kokeneempaa, osaavampaa tai muuten viisaampaa henkilöä kannattaa kuunnella, vaikka opastus tulisi selvästi ylhäältä päin. Tämä siis täysin sukupuolesta riippumatta.

Suurempi ongelma mansplaining-termissä on siihen kätkeytyvä naiivi sukupuolikäsitys. Konservatiivisilla aloilla miehet varmasti pyrkivät pätemään enemmän kuin naiset, mutta yleisellä tasolla ylimielisyys, arvostuksen puute tai halu käyttää pätemällä valtaa ovat sukupuolettomia ilmiöitä. Niitä tekevät vallanhaluiset ja hierarkioista kiinnostuneet ihmiset sukupuolesta riippumatta. Monesti yhteiskunnallinen luokka, koulutus tai muu asema määrittelevät pätemistä enemmän kuin sukupuoli. Joskus pätemisen taustalla on pelkästään henkilön luonne.

Mansplaining-käsitteen käyttö maalaa ilmiön pelkästään tai ensisijaisesti sukupuoliongelmaksi. Kuten yllä totesin, joillakin aloilla näin voi olla, mutta yhteiskunnallisesti asiaton vallankäyttö ei ole pelkästään miehiin liittyvä ongelma. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa vääränlaiset miehet kohtaavat 'splainingia, mitätöintiä ja sivuuttamista yhtä lailla kuin jotkut naisetkin. Ja joissakin tilanteissa juuri naiset tuottavat sitä (tervetuloa sote-alalle, jos ette usko).

Wo-mansplaining ei ole tuntematon ilmiö. Sitä esiintyy erityisesti ihmissuhteissa, terveysasioissa, seksuaalisuudessa, vanhemmuudessa, sosiaalisissa suhteissa, psykologiassa ja elämäntapaan liittyvissä aiheissa, joissa kulttuurisesti naisten katsotaan olevan vahvoilla.

Mansplaining-käsitteen hyödyllisyys romahtaa täydellisesti etuoikeuden ja esineellistämisen tapaan, kun sitä käytetään retorisena hyökkäyksenä tilanteissa, jotka ovat täysin irrallaan käsitteen merkityksestä. Näin tapahtuu esimerkiksi julkisessa sukupuolikeskustelussa ja jopa akateemisissa konteksteissa, kun jonkun keskustelijan näkemyksiä ja näkökulmaa aletaan kyseenalaistaa hänen sukupuolensa perusteella. Taustalla on naiivi ajatus, jonka mukaan mies ei voi ymmärtää naisille merkityksellisiä asioita. 

Tällainen retoriikka pyrkii tietenkin mustamaalaamaan keskustelijaa ja kampeamaan keskustelun itse asiasta henkilötason syyttelyyn. Kyseessä on klassinen ad hominem -argumentaatiovirhe, jossa jokin väite yritetään osoittaa vääräksi vetoamalla väitteen esittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Samalla ei-toivotusta keskustelijasta maalataan jonkinlainen viholliskuva, josta kukaan tuskin tunnistaa itseään.

Vaikka ad hominem -derailing-taktiikka onkin tehokas tapa tuhota keskustelu, aiheuttaa se myös toisenlaista tuhoa, jota taktiikan käyttäjä ei ehkä olisi halunnut. Taktiikka tuo nimittäin keskusteluun mukaan naiivin sukupuoliessentialismin, jota tavallisesti arvokonservatiivit edustavat. Mansplaining-retoriikka olettaa, että keskustelijoiden osapuolet edustavat omaa sukupuoltaan stereotyyppisesti, ja että sukupuolilla on asioihin selkeät sukupuoleen kytkeytyvät mielipiteet, joista ei ole mahdollista poiketa. Retoriikan taustalla on ajatus, että mies ei voi mitenkään ymmärtää naista tai käsittää naisen näkemyksen taustalla olevaa kokemusta, kuten suuri ajattelija John Gray on esittänyt.

On tietenkin selvää, että sukupuoli ei ole monoliitti. Se ei ole yhtenäinen kenttä, jossa yksittäinen henkilö voisi mitenkään edustaa koko sukupuolta tai stereotyyppisiä sukupuoleen liittyviä mielipiteitä tai positioita. Keskustelukumppanien yksilöllisten näkemysten ja position hukuttaminen sukupuoliretoriikan alle tekee vallattomia oletuksia siitä, miten sukupuolisuus ohjaa ajattelua. Feministin esittämänä tällainen mansplaining-syytös pelaakin sukupuolikonservatiivin pussiin, sillä juuri he väittävät sukupuolen olevan essentiaalista, ja naisilla ja miehillä todella olevan jokin oikea ja muuttumaton yhteiskunnallinen positio.

Keskustelun tärveleminen mansplaining-retoriikalla ja vastaavilla disruptiivisilla vippaskonsteilla ei siis yrityksestä huolimatta ole feminististen positioiden edistämistä, vaan oikeastaan päinvastoin. Naiivin sukupuoliessentialismin tunkeminen keskusteluun tuhoaa monella tavoin keskustelua, sillä se kieltää yhteisymmärryksen ja asioiden uteliaan tutkimisen mahdollisuuden pakottamalla keskustelijat sukupuolen määräämiin poteroihin. Samalla pesuveden mukana menee mahdollisuus vikuroida sukupuolijärjestelmää vastaan.

Sukupuolisodan retoriikka tuleekin toteuttaneeksi sitä, mitä vastaan feministinen liike lähti alun alkaen taistelemaan; se työntää ihmisiä sukupuolen määrittämiin ahtaisiin lokeroihin, eikä salli liukuvia pintoja, tutkimista tai liikettä sukupuolisuuden alueella. Mansplaining-aseen käyttö ei siis ole pelkästään sukupuolinaivismia, se on pahimmillaan myös transidentiteettien mitätöimistä.