Pompoko ja kultaiset pallit!

Japanilaisen kulttuuriperinnön mutkaton suhde seksuaalisuuteen iskeytyi jälleen tajuntaani Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestareilla. Pompoko kertoo muotoaan muuttavien supikoirien kamppailusta ihmisten kaventaman elinympäristönsä puolesta. Kamppailussa tehokkaaksi aseeksi otetaan hulvattomalla tavalla myös kivekset!

Tanuki-olennot omaavat taikavoimia, joilla he voivat muuttaa muotoaan lähes minkälaiseksi tahansa. Suuret mestarit osaavat järisyttäviä voimia ja voivat muuttaa itsensä vaikkapa lohikäärmeiksi. Erityisen kiehtova taikavoima löytyy kuitenkin uros-tanukeilta, jotka kykenevät pullistamaan ja venyttämään kiveksensä valtaviin mittasuhteisiin. Tämän konstin käyttö huipentuu suuren mestarin lähtöön, jossa hän käyttää kiveksiään laivan purjeena.

Kivestaiat ovat aitoa japanilaista kansanperinnettä. Moiset temput löytyvät vanhoista tanuki-tarinoista ja piirroksista. On upeaa, että japanissa tarinoita kunnioitetaan siinä määrin, että piirroselokuvassakin kivekset saavat arvoisensa aseman! Länsimaisessa animaatioperinteessä, etenkin lapsille suunnatuissa elokuvissa yleensä kaikki viittaukset seksuaalisuuteen leikataan pois jopa tarinan kustannuksella. Niissä eläimillä tai muilla hahmoilla on vehkeet ainoastaan silloin, kun heitä potkaistaan jakoväliin.

Länsimaisen (kristillisperäisen) kulttuurin vakava seksuaaliongelma ilmenee myös siinä, miten suomalaisesta kansanperinteestä on siivottu pois vitun voimasta kertovat loitsut. Myös muu seksiaiheinen kansantieto on kätketty arkistojen hämäriin ja osa arkistomateriaalista on jopa aikoinaan hävitetty säädyllisyyden nimissä.

Sen sijaan Pompokossa supikoirien kivekset vilahtavat aina kun eläimen asennon puolesta kuuluukin. Ne kantavat kiveksiään ylpeinä ja nuijivat niillä metsäänsä uhkaavat viholliset kumoon. Milloin me saamme nähdä Rölli-elokuvan, jossa metsän olennot tekevät kyrvännostatustaikoja ja manaavat vitun väkeä avukseen?

Elokuvan suhtautuminen kiveksiin on kunnianosoitus miehiselle anatomialle. Siispä päätän tämän tekstin elokuvassa esitettyyn lauluun:

Tan Tan Tanuki no kintama wa,
Kaze mo nai no ni,
Bura bura

Tan-tan-tanukin kultaiset pallit
uljaasti heiluvat vain
vaikka tuule ei lain!

Instant-sensuuri

Googlen uusi Instant-ominaisuus hakee hakutuloksia samalla kun kirjoitat hakukentään. Se vartioi myös samalla myös kansalaisten siveyttä, sillä ominaisuus sensuroi pornoa ja muuta pahuutta vaikka Safe Search olisi kytketty pois päältä.

Minua ei niinkään ärsytä se, että Google sensuroi pornoa, vaan se, että se tekee ilmiselviä moraalisia valintoja siitä kuka on hyvis ja kuka pahis.

Seksikolumnisti ja kirjailija Violet Blue on paha. Seksikolumnisti ja kirjailija Dan Savage on hyvä. "Google is good" kelpaa, "Google is evil" ei.

PETA:n puhenaisena ja Baywatch-televisiosarjan tähtenä myöhemmin ansioitunut Pamela Anderson kantaa Googlen silmissä edelleen Playboy-aikojensa stigmaa, mutta kokeilkaapa kirjoittaa ”Nokia Pamela Anderson”. Tuloksia tulee siihen asti, kunnes Pammyn nimi on kirjoitettu kokonaan, jolloin hausta tulee yllättäen paha.

Tosi-tv -turhimo Kim Kardashian läpäiseen Instant-sensuurin, vaikka hänen ensimmäisissä hakutuloksissaan näkyy enemmän tissivakoa kuin Pamelalla. Myös Kim tunnetaan julkisuuteen ”vuotaneesta” kotipornovideostaan. Paris Hilton puolestaan on paha.

Dita von Teesen Perrier -mainoskampanja on Instantille okei, mutta pelkkä Dita von Teese ei.

"Beheadings", "school shootings" ja monet muut brutaaliinkaan väkivaltaan viitaavat hakutermit eivät ole Instantin mielestä lapsille haitallisia, mutta "nipple slip" sen sijaan edustaa hiipivää turmiota.

Monet tietenkin sanovat että eiväthän ne sensuroidut hakutulokset ole kuin yhden enterin painalluksen päässä, mutta on täysin turha väittää, etteivätkö Googlen tekemät valinnat ohjaisi käyttäjien hakutottumuksia. Tänään Instant on kokeellista ja kivaa, vuoden parin päästä harva edes muistaa, että toisinkin voi hakea.

Lisäys (25.9.2010): Google Instantin mustaa listaa on kerätty kattavasti täällä!

***

Tämän tekstin kirjoitti Henri, rikostoverini seksualismissa!

Synnin musta säkki

Palloilija Rooney on viime aikoina joutunut melkoisen mylläkän keskushenkilöksi. Brittimedia on kuin verenhimoinen piraijaparvi, joka ei jätä uhriaan rauhaan ennen kuin viimeisetkin rippeet maineesta ja mielenterveydestä on kaluttu.

Suhtautuminen palloilijaan on verkon turuilla hyvin vaihtelevaa. Jotkut lähtevät vahingoniloiselle ”siitäs sait” -linjalle. Toiset säälivät piraijoiden kaluamaa pallosankaria, mutta muistuttavat kuitenkin, että ”itsepähän ryhtyi”. Puolustajiakin löytyy, mutta aika niukalti.

Vahingonilo on ilmeisesti toimittajan suurin ilo. Seksiskandaalien keittelyn tarpeellisuudesta, kohtuudesta tai moraalista ei ole huolissaan juuri kukaan. Joukkotiedotuksessa tyhmyys tiivistyy kun myyntiluvut sokaisevat toimituskunnan. Journalismin periaatteet ovat kadonneet jo kauas horisointin taa.

Mitä yleistä etua palvelee potkupalloilijan seksuaalielämän käsittely joukkotiedotusvälineissä? Ei mitään. Itse asiassa koko potkupalloharrastuksen uutisoinnilla ei ole suurtakaan merkitystä...

Usein viitataan siihen, että mediat uutisoivat sitä, mitä ihmiset haluavat tietää. Tällainen oikeutus on kuitenkin erittäin kyseenalainen, sillä yksityisyydelläkin on perusteensa. Perinteisesti suuri yleinen etu on ajanut yksityisyyden yli, mutta tässä tapauksessa yksityisyyden rikkomiselle ei ole muuta perustetta kuin lehden ostajien lisäämiselle perustuva verenhimo.

Juoru-uutisoinnista on jo kauan sitten tullut tiettyjen medioiden rahapuu. Asia on sikäli ongelmallinen, että jotkut haluavat olla mahdollisimman tunnettuja ja tekevät mitä tahansa saavuttaakseen julkisuutta. Toiset taas haluavat olla rauhassa, vaikka mediat olisivatkin heistä kiinnostuneita.

Ehkä ongelman ratkaisuna voisi olla jonkinlainen julkinen ilmoitus, jossa median kanssa tekemisissä olevat henkilöt ilmoittavat, miten paljon, millä tavalla ja missä asioissa he haluavat mediassa esiintyä. Ilmoituksen ehtoja saisi rikkoa ainoastaan painavan yleisen edun nimissä.

Juorumediat ja muukin uutisointi on jo aikaa sitten menettänyt otteen omista itsesäätelymekanismeistaan. Journalismin periaatteita noudatetaan vain ani harvoissa medioissa. Julkisen sanan neuvosto tai ulkomaiden vastaavat ovat turhanpäiväisiä nitisijöitä, joilla ei ole todellista valtaa. Eikä journalismin eettinen ja yhteiskunnallinen pohdinta läpäise millään tavalla alaa.

Rooneyn kohtaama rumba on täysin kohtuuton. Hän ei ole ainoa, joka huorissa käy, eikä toiminnassa sinänsä ole mitään paheksuttavaa, jos hän kohtelee palvelun tarjoajia hyvin. Lehdissä esillä olleet ilotytöt olivat itsenäisiä ammatinharjoittajia, eikä heillä ole ollut palloilijasta pahaa sanottavaa. Ja miksi olisikaan ollut, äijähän maksoi parhaimmillaan 1500 puntaa illasta! On myöskin kyseenalaista pettää asiakkaan luottamus vuotamalla tiedot julkisuuteen setelitukon kuva silmissä kiiluen.

Brittimedia on naureskelut, pilkannut, mustamaalannut ja paheksunut Rooneyta erilaisissa yhteyksissä jo jonkin aikaa. Itse tapahtuma on tuskin edes pikku-uutisen arvoinen. Ja ennen kaikkea miehen teko tai sen seuraukset eivät kuulu kenellekään. Asiasta seurannut parisuhdekriisi on puhtaasti parisuhteen osapuolten oma asia.

Median keittämät skandaalit voivat vahingoittaa kohteitaan suuresti. Lisäksi ne tärvelevät avointa ja myönteistä seksuaalikulttuuria. Jos aikuisen ihmisen seksielämän valinnoista voidaan (muka)oikeutetusti tehdä halventavia lööppijuttuja, kuka haluaa olla avoin seksuaalisuutensa suhteen? Skandaalit antavat oikeutuksen halpamaisille ja alhaisille asenteille. Ne viestivät, että pilkkaaminen ja verenhimoinen lietsonta ovat ihan oukei, tai että yksityisyydellä ei ole mitään merkitystä, jos olet joskus ollut julkisuudessa mistä tahansa asiasta johtuen.

Skandaalinkeittäjän moraali on yhtä ohut ja venyvä kuin sosiaalisia konflikteja ja vesilasikohuja tehtailevan epätosi-teeveen. Erona on vain se, että sisällöiltään superankeisiin ohjelmiin, kuten Big Brotheriin, laboratoriorotat menevät vapaaehtoisesti.

Seksipaljastukset tuottavat myös todella naurettavia käsityksiä ihmisen seksuaalisuudesta. Rooneyllekin on tarjottu pakotieksi seksiriippuvuuteen vetoamista. Tällainen on täyttä roskaa. Terveellä, aikuisella heteromiehellä on paljon todennäköisemmin jokin ongelma, jos hän EI ole kiinnostunut seksistä viehättävien naisten kanssa.

Huvittavana sivujuonteena aiheessa on brittifeministi Bel Mooneyn tilitys, jonka mukaan nuoret seksiduunarit pilaavat kaikkien naisten maineen ja suorastaan koko nyky-naiseuden olemuksen! Eikö naiseus kuitenkin koostu kaikesta siitä, mitä naiset tekevät ja ovat? Miten yksi kolumnisti voi määritellä sen, mikä on oikeaa ja kunnollista naiseutta?

Mediassa Rooneyn päähän on laitettu synnin musta säkki, jota ei saa pois millään. Tosiasiassa säkki on ihan yhtä syvällä kanssaihmisten päässä. Rooneyn ongelma on vain hänen parisuhdekuvionsa, kaikki muu hässäkkä on paheksunnan, ahdasmielisyyden ja pilkkahurmoksen tuotetta.

Akuliina ja suhdeanarkia

Valtakunnanhäirikkö Akuliina Saarikoski esittelee Uuden Suomen verkkokolumnissaan ihmissuhdeanarkian vastarintana kapitalistiselle kulttuurille. Menemättä sen koomin syvemmälle kapitalismiin, ihmettelen, miksi halu järjestää ihmissuhteensa itselle sopivalla tavalla pitäisi politisoida näin?

Ihmissuhdeanarkian idea sisältää monia hyviä ajatuksia. Ihmissuhteiden rutistaminen tiukkarajaisiin kategorioihin tekee usein väkivaltaa tunne-elämälle, joka ei noudata sosiaalisen verkoston kulttuurisia jäsennystapoja. Anarkistinen ajattelu pyrkii sallimaan tunteet ja tuntemukset, joita toiset ihmiset synnyttää ilman, että ne pitäisi ahtaa kategorioiden sallimiin normeihin.

Tunne-elämän avartaminen tällaiseen suuntaan voi tuoda paljon iloa elämään, olla vapauttavaa ja helpottaa ihmissuhdeverkossa liikkumista. Vaikeuksiakin tosin on näköpiirissä, sillä yhden oivaltaessa rajattoman rakkauden riemun, muu maailma elää yhä vanhojen kategorioiden mukaisesti ja ajautuu helposti konflikteihin anarkistin elämäntavan kanssa.

Tunneanarkistinen ajattelu antaa monoa monomaanisen monogamian askeettiselle tunnenormistolle ja tunnustaa ihmisen kyvyn tuntea rakkautta, kiintymystä ja seksuaalisia haluja useampiin ihmisiin yhtaikaisesti. Kapitalismin kritiikkikin alkaa aueta, kun oivaltaa perinteisen parisuhdekäsityksen rakentuvan vahvasti omistusoikeuden perustuksille. Perinteiseen malliin on ladattu valtava määrä itsekkään vallankäytön keinoja, jotka asettuvat osaksi elämää ihan varkain, jos niitä ei tietoisesti vastusta.

Filosofian puutarhuri ruotii varsin seikkaperäisesti rakkauden nimissä rakennetun vallankäytön ja todellisuuden kieltämisen verkkoa kirjoituksessaan, joka puolestaan innoittui minun edellisestä kirjoituksestani! Ihanaa, Blogistan, ihanaa!

Olen Akuliinan kolumnin kanssa monesta asiasta samaa mieltä, vaikka en jaakaan hänen tarvettaan alistaa kaikkia elämäntapavalintoja poliittiselle taistelulle. Yksi asia hänen mustassa listassaan menee kuitenkin pahasti poikittain hanurissani: individualismi. Mitä? Millä perusteella individualismi joutuu tuomituksi kapitalistisena kulttuurina?

Oletan, että Akuliina tarkoittaa individualismilla itsekeskeisyyttä tai itsekkyyttä, mutta individualismi on siihen väärä sana. Se on yhteiskuntatieteellinen termi, joka korostaa yksilöä yhteiskunnallisena toimijana yhteisön sijaan. Termi on toki moniselitteinen, mutta kapitalismin syntilistalle se ei sellaisenaan kuulu.

Akuliina päätyy aikamoiseen ristiriitaan vaatiessaan individualismin lakkauttamista hyvin yksilöllisessä tukassaan, yksilöllisine elämänvalintoineen ja suorastaan epäyhteisöllisin käsityksin ihmissuhteista. Ihmissuhdeanarkia on hyvin kaukana kollektivistisesta tavasta järjestää ihmissuhteet.

Individualismi on välttämätön edellytys liberaalille seksuaalipolitiikalle, seksuaalioikeuksien toteutumiselle ja yksilöllisille ihmissuhteille. Se ei sulje millään tavalla pois humanismia ja eettisyyttä, eikä valistunutta keskustelua ihanneyhteiskunnan järjestämisestä. Jos tauhkaa vähemmän, ehtii ajattelemaan enemmän...