Puskasta kajahtaa

Helsingin sanomien mielipidesivujen toimitus on ottanut kiinnostavan aseman pornokeskustelussa. Pornon vastustajien riipaisevia henkilökohtaisia vuodatuksia on julkaistu jo kolme kappaletta nimimerkin suojista (22.9. ja 27.9.) Viimeisimmässä kerrottiin tunteisiin vetoavasti omakohtainen tarina siitä, kuinka vaarallista nettiporno on lapsille.

Anonyymi vuodattaja ei kuitenkaan ole seurannut asiasta käytävää yhteiskunnallista keskustelua. Häneltä on jäänyt huomaamatta esimerkiksi se, että tavallisesti lapset osaavat erottaa itselleen sopivat sisällöt aikuisten jutuista, ja se että nettipornon haitallisuus on tutkimusten mukaan pelkoihin perustuva myytti. Hänen henkilökohtainen tragediansa ei ole totuus asiasta.

Kun käydään keskustelua pornosta yhteiskunnallisella tasolla, ei nimettömillä henkilökohtaisilla vuodatuksilla ole mitään painoarvoa. Jos pornon vaarallisuus yritetään osoittaa yhden ikävän sattumuksen avulla, yhtä hyvin voisi perustella traktorien kieltämistä, koska joku lapsi on joskus kuollut traktorin pyörän alle.

Olen esittänyt omat argumenttini omalla nimelläni, tutkimuksiini ja kansainväliseen lähdeaineistoon perustuen. Myös Osmo Kontulan kirjoitus (HS 25.9.) tuki näkemyksiäni täysin ja hänellä on asiasta paljon sekä kotimaista että ulkomaista tutkimusaineistoa.

Miksi Hesarin mielipidetoimitus julkaisee keskustelun jatkoksi yhä uudestaan nimettömiä ja perusteettomia puskalaukauksia? Yritetäänkö asiantuntijapuheenvuorot ja tutkimustieto vyöryttää maan rakoon silkalla tunnevuodatusten määrällisellä ylivoimalla? Mitä?

Pornon vaarallisuutta liioitellaan

Hesarin juttu varoitteli pornon vaaroista 14.9. Siinä Väestöliiton lastenpsykiatri ja seksuaalikasvatuksen asiantuntija Raisa Cacciatore nosti jälleen esille pornon oletetun vaarallisuuden. Valitettavasti edes omassa talossa tehty tutkimustyö ei ole saanut Raisaa epäilemään pornonvastaista vakaumustaan. Asiasta on keskusteltu myös Hesarin foorumilla. Alla 19.9. julkaistu vastineeni.

***

Pornon vaarallisuutta liioitellaan suuresti artikkelissa ”Porno väijyy kaikkialla” (HS 14.9.). Raisa Cacciatore esittää siinä asiantuntijana näkemyksiä pornon vaaroista, muttei viittaa minkäänlaiseen tutkimustietoon, joka tukisi hänen mielipiteitään. Tällaisen tutkimustiedon löytäminen olisikin hankalaa, sillä mitään luotettavaa tutkimusta pornon haitallisuudesta ei ole olemassa.

Nykyinen akateeminen keskustelu pornografian vaikutuksista on kallistumassa päinvastaiseen kantaan, jonka mukaan porno ei ole vahingollista, vaan pikemminkin tarjoaa mahdollisuuksia purkaa seksuaalista turhautumista ja täten vähentää seksuaalista väkivaltaa. Tähän viittaavat esimerkiksi Alan Soblen, Anthony D’Amaton ja Todd Kendallin tutkimukset.

David Loftus (2002) on tutkinut pornoa katsovien miesten reaktioita ja tunne-elämää. Hän toteaa, että miesten pornon parissa kokemat tunnereaktiot ovat hyvin monipuolisia ja lähes aina positiivisia. Loftus pitää väitteitä pornon raaistavasta ja alentavasta vaikutuksesta täysin perättömänä.

Myös Osmo Kontulan tutkimukset antavat pornon käytöstä toisenlaisen kuvan, kuin artikkelissa maalaillaan. Hänen viimeisimmän tutkimuksensa mukaan nuoren ikäluokan miehistä 90% ja naisista 60% pitää pornon katselua hyvin kiihottavana. Jos porno olisi niin vaarallista, kuin artikkelissa annetaan ymmärtää, niin lähes koko ikäluokan pitäisi olla jollakin tavalla vahingoittunut, mikä on tietysti täysin absurdi väite.

Porno ei ole persoonallinen paha, joka väijyy viattomia ihmisiä kulmien takana ja kassajonoissa. Nuoret hakeutuvat pornon pariin ihan itse, sillä seksi kiinnostaa heitä valtavasti. On väärin nuoria kohtaan, että Cacciatore seksuaalikasvattajana sivuuttaa heidän näkökulmansa täysin.

Pornon katsominen ei vahingoita ketään. Paljon vahingollisempaa on aikuisten nurja ja holhoava suhtautuminen nuorten seksuaalisuuteen ja luonnolliseen uteliaisuuteen. Nuorten ei ole vaikea ymmärtää pornon olevan fiktiivistä viihdettä, mikäli heidän kanssaan voidaan keskustella asiasta kiertelemättä ja kauhistelematta.

Poliisi tarjoaa patukkaa

...ainakin Ruotsissa, jossa poliisi haluaisi rankaista seksiä ostaneita miehiä kovempaa.
Lisää! Kovempaa! Uudestaan! Uuh!

Ruotsin poliisi on omaksunut kurinpitoerotiikassaan näemmä täysin ruotsalaisen tasa-arvopolitiikan radikaalifeministisen ajattelutavan ja omalaatuiset tulkinnat seksityöstä. On outoa, että poliisi puolustaa näin hanakasti kehnoa ja tavoitteissaan epäonnistunutta lainsäädäntöä.

Seksologian maailmankonferenssissa Göteborgissa (2009) esiintynyt ruotsalainen sosiaalihistorioitsija Susanne Dodillet esitti tietoja, joiden mukaan Ruotsin tiukka seksityötä koskeva lainsäädäntö ei ole vähentänyt itse ilmiötä eikä parantanut alalla työskentelevien asemaa.

Samassa symposiumissa esiintyneet uusiseelantilaiset tutkijat raportoivat tekemästään tutkimuksesta, joka osoitti seksityön dekriminalisoimisen parantaneen selkeästi seksityötä tekevien terveystilannetta, asemaa ja turvallisuutta. Dekriminalisoinnista on ollut hyötyä myös asiakkaille, kun toiminnan laittomuuden synnyttämät riskit ovat poistuneet.

Jos siis ruotsalaiset tasa-arvonikkarit olisivat aidosti kiinnostuneita ihmisten hyvinvoinnista, niin seksityön dekriminalisoiminen olisi paras vaihtoehto. Ihmisläheisen humanismin sijaan pidemmän korren näyttää edelleen vetävän sokea ja vääristynyt tasa-arvopolitiikan valepuvussa kulkeva moralismi.

Pornoa nuorille!

Ikärajoihin liittyvä perssilmäinen lakipositivismi on pornon osalta valitettavan yleistä. Vaikka huomattava osa teineistä on pornoa katsonut, eikä heidän sielunsa ole siitä mustaksi muuttunut, niin nykyistä pornon 18 vuoden ikärajaa pidetään silti pyhän tarkoituksenmukaisena.

Suuri dilemma on tämä: Seksuaalikasvattajia ahdistaa se, että nuoret saavat seksuaalitietonsa ja -stimulaationsa ennemmin pornosta kuin terveystiedon tunneilta. Kuitenkaan virallista kasvatuseetosta ei edes yritetä kääntää sellaiseen suuntaan, joka vastaisi nuorten tiedonhalua. Seksuaalikasvatus ei sisällä selkeää ja havainnollista kuva-aineistoa seksistä, koska sehän olisi, apua, PORNOA!

Ajatus pornosta on monille niin kauhistuttava, että eräs pikkiriikkinen asia jää huomaamatta. Kun viranomainen tuottaa seksiopetusvideon terveystiedon materiaaliksi, niin itse seksi jää näkemättä. Kun pornograafikko tuottaa lähes samanlaisen pätkän, katsojalle ei jää epäselväksi, mitä sukupuolielimillä tehdään.

Miksi porno-osaamista ei hyödynnetä seksuaalikasvatuksessa? Nykyiset aikuisten opetuspornon tuottajat ovat osoittaneet kykenevänsä tekemään materiaalia, joka on laadukasta ja havainnollista hyvin käytännöllisellä tasolla. Ongelma piilee lainsäädännössä. Pornon 18 vuoden ikäraja sulkee pois kaiken eksplisiittisen seksiä kuvaavan materiaalin opetuskäytöstä. Ratkaisuna ongelmaan voisi olla pornon ikärajojen porrastaminen muiden elokuvien tapaan.

Seksuaalikasvatukseen suunnitellun materiaalin ikärajaksi voi hyvin laittaa esimerkiksi 13 vuotta, jolloin sen käsittely olisi sallittua ylä-asteikäisten kanssa. Vaniljapornon ikärajaksi sopisi 15 vuotta. Kaikki rajua kohtelua, alistamista ja erikoisempaa meininkiä sisältävät materiaalit voivat pysyä 18 vuoden ikärajalla varustettuna.

Pornon asteittainen vapauttaminen nuorten käsiin poistaisi taas yhden tabun seksuaalisuuden kohdalta. Seksin kuvaaminen videolle ja sen katselu ei tee seksistä sen ihmeellisempää kuin se on itse harjoitettuna. On naurettavaa, että jo seksielämänsä aloittaneet teinit eivät saa laillisesti katsoa seksiä kuvista tai videolta.