Tunneretoriikan uusi tuleminen

Arvokonservatismin tunneretoriikan hupaisa, mutta ahdistava ominaisuus on se, että se toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka se joka kerta ammutaan alas ja todetaan huonoksi ja vaaralliseksi roskaksi. Sama sykli on jatkunut 1700-luvulta saakka.

Teemat moraalin rappiosta, kunnollisten ihmisten tunneperäisestä kauhistuksesta ja patetian keinoin hyödynnettävistä keppihevosista pysyvät samoina. Toiminnan ytimessä on puhtaus moraalisena ideana: ideologinen puhtaus, puhdasoppisuus, kulttuurin puhtaus, lasten viattomuus jne.

Tämän vuosikymmenen suurin tunneargumentaatiotrendi tulee arvokonservatismin sijaan progressiivisena itseään pitävän liikkeen piiristä. Tunneviestintä on väkevänä esimerkiksi seksuaalirikosten vastaisessa aktivismissa, sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekä erilaisten vähemmistöryhmien seksuaalisen ja sukupuolisen itsemääräämisoikeuden kysymyksissä.

Kannatan lämpimästi progressiivisten vaatimusten henkeä. Seksuaalioikeuksien kunnioittaminen ja edistäminen on tärkeä vaade oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. En kuitenkaan voi peukuttaa aktivismin piirissä 2000-luvulla yleistynyttä tunneretoriikkaa, joka painottaa henkilökohtaisen tunneviestinnän ja kokemuksellisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä, kun etsitään ja tutkitaan epäkohtia ja pyritään sorvaamaan parempia käytäntöjä. Ne ovat myös arvokkaita tietolähteitä yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelujen kehittämiseksi. Mutta... tunneväittämät ovat yksilöllisiä ja rajallisia. Niiden taustalla on kokonaisen henkilöhistorian verran erilaisia kokemuksia, dispositioita, luonteenpiirteitä, sattumuksia ja ideologisia rakenteita.

Niiden arvo tietolähteenä on merkittävä, mutta myös hyvin rajoitettu, sillä yksilön tunnekokemuksen taustoja ei voi koskaan täysin johtaa jostakin tietystä syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisin tavoin ja esimerkiksi herkkä yksilö voi kokea normaalit vastoinkäymiset epäoikeudenmukaisuutena siinä missä vahvempi ei välitä osasta todellisiakaan syrjintärakenteita.

Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan retoriikan asettaminen yhteiskunnallisen argumentaation asemaan on matolaatikko, jonka avaaminen suistaa keskustelun henkilökohtaisen tason puljaamiseksi. Arvokonservatiivien tunneviestintä on perinteisesti perustunut siihen, että henkilökohtaiset inhon, ahdistuksen tai likaisuuden kokemukset käännetään yhteiskunnalliseksi retoriikaksi. Näin homoudesta, nuorten seksuaalisuudesta, tisseistä mainoksissa tai transsukupuolisuudesta saadaan tehtyä kansallista keskustelua vaativa huoli.

Sen sijaan, että ihmiset käsittelisivät omia tunnekokemuksiaan itse tai terapeuttiensa kanssa, ne nostetaan yhteiskunnalliselle agendalle. Todellinen asiakeskustelun tragedia on se, että liian moni myös hyväksyy ne keskusteluun politiikassa ja käytäntöjen luomisessa. Tutkijalle kokemukset ovat vinkki tärkeistä kysymyksenasetteluista, mutta käyttökelpoista tietoa asioista saadaan vasta kunnollisen tutkimisen, analyysin ja kriittisen keskustelun avulla.

Seksologian ja seksuaalipolitiikan aloilla on taistelu vuosikymmeniä siitä, että seksuaalisuutta ylipäätään voisi käsitellä tieteessä ja päätöksenteossa asiaperustaisesti ja analyyttisesti. Arvokonservatiivit ovat tietysti vastustaneet tätä henkeen ja vereen, koska heidän perstuntumansa mukaan heidän omat inhon ja ahdistuksen kokemuksensa ovat niin tärkeitä, että niitä pitäisi käsitellä myös eduskunnassa, yliopistoissa ja ministeriöissä.

Nyt samankaltaisia vaatimuksia esitetään progressiivisen aktivismin piiristä. Syrjintää kokeneiden ihmisten tunteet ja kokemukset halutaan painoin nostaa sellaisenaan argumenteiksi ilman että asiaa tarkasteltaisiin lainkaan analyyttisesti ja kriittisesti. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai vihapuheen määrittelemiseksi on esitetty oletetun uhrin tunnekokemuksen ensisijaisuutta ja kriittisen keskustelun vaientamiseksi on käytetty retoriikkaa kriittisen puheen loukkaavuudesta tai siitä että vaikeat puheenaiheet voivat laukaista traumakokemuksia.

Tällaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja joissakin tapauksissa auttamistyössä, suljetuissa keskusteluryhmissä, ryhmäterapiassa tai vastaavissa tilanteissa, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa tunneretoriikan hyväksyminen johtaa siihen, että vaatimus argumentaation yleistettävyydestä ja perustelemisesta rapautuu pahasti. Jos tunneretoriikka ja omaan kokemukseen pohjaaminen hyväksytään raiskauksen uhrien kokemuksista puhuvalle feministiaktivistille tai kulttuurisesta omimisesta paasaavalle blogistille, pitäisi samanlainen tunneretoriikka hyväksyä myös maahanmuutosta huolestuneelle nationalistille sekä feminismistä ahdistuville äijille.

Jos pilkataan persupoliitikon "näin nämä asiat koetaan" -lausahdusta, ei vastaavaa retoriikkaa voi käyttää omassa poliittisessa puheessa, vaikka se olisikin yritetty piilottaa taitavammin. Yhteiskunnallisen keskustelun säännöt ja argumentaation pätevyysperusteet eivät muutu yhtäkkiä suopeammaksi itselle rakkaiden aiheiden kohdalla. Tunteisiin vetoaminen poliittisessa vaikuttamisessa eli patetia on sitä itseään tuli se sitten miltä poliittiselta laidalta tahansa. Asiakeskustelussa ei ole sijaa soraäänien vaientamiselle tunneretoriikalla.

Omalla lempialallani, seksuaalipolitiikassa, on surullista, että arvokonservatiivien puhdasoppisuutta vaaliva retoriikka on omittu myös progressiivisten aktivistien käyttöön. Minulle ideologisen puhtauden vaatiminen ajattelussa aiheuttaa näppylöitä, vaikka se tulisi omilta aatteellisilta liittolaisilta. Paska ei haise sen paremmalta, vaikka olisi kuinka oikealla asialla.