Raiskaukset, pesuvesi ja kersat

Kempeeleen raiskaustapauksen jälkeen villiintynyt ja valtoimenaan rehottava raiskausmouhoaminen tekee hallaa vakaville pyrkimyksille puhua seksuaalisesta väkivallasta ja sen rakenteista, sekä pyrkimyksille toimia seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi. 

Suurin ongelma on tietysti tekopyhä ratsastaminen seksuaalirikoksilla jonkin rasistisen agendan perustelemiseksi. Sellainen on sekä ristiriitaista että kylmää, sillä seksuaalirikokset ovat olleet vain harvan "maahanmuuttokriitikon" huolenaiheena ennen Kempelettä, kuten moni on ansiokkaasti huomauttanut. 

Asia on saanut outoja sävyjä myös rasismia ja seksuaalirikoksia vastustavalta puolelta, nimittäin aika usein on toisteltu sellaista ajatusta, että Suomessa ei olisi tehty juuri mitään seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi ennen maahanmuuttoon liittyviä tapauksia. Tämä on tietysti älytön väite, joka kaiketi syntyy kärjistyksen tarpeesta, mutta riippumatta sen retorisesta tehokkuudesta, se on väärä ja kohtuuton.

Suomen seksuaalirikoslainsäädäntöä ja viranomaistoimintaa on kehitetty huomattavasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana; viimeaikaisimpana esimerkkinä uusi laki seksuaalisesta ahdistelusta. Useat järjestöt ovat tehneet systemaattista työtä seksuaalirikosten uhrien auttamiseksi, rikostutkinnan menetelmien kehittämiseksi, seksuaalikasvatuksen edistämiseksi, seksuaalioikeuksien tunnettuuden lisäämiseksi, haitallisten kulttuuristen käsitysten purkamiseksi jne. Tätä työtä on myös tuettu valtion ja kuntien suunnalta runsaasti. Ei myöskään voida väittää, etteikö seksuaalirikoksista ja niiden vähentämisestä olisi keskusteltu ennenkin suomalaisissa medioissa.

Vaikka rasistiset öyhöttäjät aiheuttavatkin raskasta vitutusta, toivoisin, että rasismin vastustajat ja naisten oikeuksien puolustajat eivät syyllistyisi seksuaalirikosten vähentämiseksi tehdyn työn vähättelemiseen tai tuottaisi valheellista illuusiota kulttuuristen asenteiden ja seksuaalikäsitysten vaikutuksesta tasa-arvoon ja seksuaalisen väkivallan hyväksymiseen.

Suomessa on tehtävä vielä paljon työtä, jotta seksuaalinen väkivalta ja sitä mahdollistavat rakenteet ja asenteet saataisiin rutistettua minimitasolle. Tämä työ vaatii myös valta- ja osakulttuurien sisältämien seksuaalidiskurssien, normien ja valtarakenteiden kritiikkiä. Tärkeä normikriittisen työskentelyn väline on laadukas, kokonaisvaltainen seksuaalikasvatus.

Rasisminvastaisissa näkemyksissä on arvosteltu sitä, että turvapaikanhakijoille ja/tai maahanmuuttajille pitäisi antaa seksuaalitietoa ja -kasvatusta. Tämä kritiikki lienee paikallaan silloin, kun seksuaalikasvatuksen tarvetta käytetään lyömäaseena, jolla pyritään osoittamaan turvapaikanhakijoiden primitiivisyys tai vaarallisuus. Kritiikki ei sen sijaan ole perusteltua, kun seksuaalikasvatusta tarkastellaan asiaperustaisesti kotouttamistarpeiden kannalta.

Lähi-Idän maissa, kuten Syyriassa ja Irakissa, on huomattavasti konservatiivisempi ja epätasa-arvoisempi seksuaalikulttuuri kuin Suomessa. Myös käsitykset seksuaalisesta viestinnästä perustuvat vahvasti kulttuurisilla olettamuksille, jotka eroavat paikoin suuresti siitä, mihin liberaalimmassa yhteiskunnassamme on totuttu. Tällaiset seikat vaikuttavat suoraan siihen, miksi Lähi-Idästä tulevien nuorten miesten riski syyllistyä seksuaalirikokseen on kertaluokkaa suurempi kuin kantasuomalaisilla vaikka tilasto-otanta vakioitaisiin ja tutkimuksen vinoumia oiottaisiin (Hamilo 2010, Optula 2014).

Riskejä voidaan pienentää oikealla tiedolla ja seksuaalikasvatuksella. Sama pätee suomalaiseen valtakulttuuriin ja osakulttuureihin, joissa seksuaalirikosriski on keskimääräistä suurempi (esim. eräät konservatiiviset kristilliset yhteisöt). Jos hätäpäissään väitetään, että kulttuurisilla rakenteilla ei ole merkitystä eri kulttuureista tulleiden ihmisten seksuaalirikosriskeihin, päädytään samalla väittämään, ettei myöskään suomalaisen kulttuurin rakenteilla ole merkitystä. Samalla tullaan vetäneeksi matto alta kulttuuri- ja valtakriittiseltä tutkimukselta ja seksuaalista väkivaltaa mahdollistavien diskurssien purkamiselta kasvatuksen ja valistuksen keinoin. Tässä ei tietenkään ole mitään tolkkua.

Eli rasistisen öyhötyksen vastustamisessakin olisi hyvä pitää mielessä, että seksuaalipolitiikan ja -kasvatuksen kentällä on myös sellaisia toimijoita, jotka ovat systemaattisesti ajaneet seksuaalirikosten vähentämisen asiaa jo vuosikymmeniä. Heidän näkemyksensä turvapaikanhakijoille suunnattavasta seksuaalikasvatuksesta ja -valistuksesta eivät perustu rasistiselle huolelle, vaan perustellulle tiedolle ja osaamiselle seksuaalisen väkivallan vähentämisessä.

Rasisteja kurmottavissa puheenvuoroissa kannattaa siis olla tarkkana, ettei tule heittäneeksi kersaa pihalle pesuveden mukana.