Pornosta loihditaan taas syntipukkia raiskauksille

Avoin kirje Anna-Stina Nykäselle ja Helsingin sanomille

Helsingin sanomien Sunnuntai-osiossa oli 7.4.2013 Anna-Stina Nykäsen juttu otsikolla ”Joukkoraiskaus on pornossa tuttua”. Jutussa sekoittuu pahanpäiväisesti toimittajan mielipiteet ja asiantuntijahaastattelut. Otsikointi ja haastattelujen välitekstit vihjailevat, että pornolla olisi erityinen rooli viime aikoina uutisoitujen joukkoraiskausten taustalla. Tällainen on puhdasta spekulaatiota, joka sopii esimerkiksi kolumniin tai mielipidekirjoitukseen, mutta ei lehtiartikkeliin.

Eri viihdemedioiden suhde väkivaltaan on puhuttanut tutkijoita ja yleisöä pitkään. Keskustelu alkaa velloa tietämättömyyden ja ennakkoluulojen voimalla aina kun jokin ravisuttava väkivallanteko nousee otsikoihin. Videopelit, tv-väkivalta ja porno ovat vakiosyntipukkeja, kun väkivallan syitä etsitään. Tosiasiassa väkivallan taustalla on aina monimutkainen vaikutussuhteiden verkosto, johon liittyvät esimerkiksi tekijän perhetausta, sosiaalinen asema, syrjäytyminen, antisosiaaliset persoonallisuuspiirteet sekä viiteryhmien ja alakulttuurien suhtautuminen väkivaltaan. Viime kädessä olennaista on tekijän oma päätös väkivaltaan ryhtymisestä.

Nykäsen vihjailu pornon osallisuudesta joukkoraiskauksiin on osa pitkää pornonvastustajien retorista taistelua, jossa pornon syyksi laitetaan kaikenlaisia kataluuksia, vaikka vahvaa näyttöä tällaisesta ei ole saatavilla. Tavallisesti pornon mustamaalaaminen perustuu virheellisille käsityksille pornosta - niin tässäkin tapauksessa.

Nykänen väittää, että joukkoraiskaaminen olisi pornossa yleistä ja ottaa esille ”gangbang”-termin sen osoitukseksi. Ganbang ei kuitenkaan käänny ”joukkoraiskaukseksi”, vaan osuvampi käännös on ”kimppakiva”. Gangbangissa on kyse ryhmäseksistä, jonka osapuolet ovat siihen suostuvaisia. Kyseisessä seksin muodossa voi olla mukana yksi nainen ja useita miehiä, mutta myös mikä tahansa muu kahta suurempi porukka käy. Jotkut naisesiintyjät ovat jopa kilpailleet siitä, kuinka monen miehen kanssa he pystyvät harrastamaan seksiä yhden rupeaman aikana ja ilmiö on tuttu myös homopornosta. Tällainen suhtautuminen ryhmäseksiin on kaukana raiskauksesta.

Tutkija Susanna Paasosen suuhun on laitettu väite, että joukkoraiskauksia löytyisi erityisesti amerikkalaisesta pornosta, jossa esiintyy ”rotujen välinen akti”. Tällä viitataan ”interracial”-pornoon, jonka tyypillisin esimerkki on musta mies valkoisen naisen kanssa. Usean miehen ja yhden naisen välinen ryhmäseksi on tavallinen teema tässä pornon alalajissa, mutta toiminnan esittäminen joukkoraiskauksena on täysin virheellinen, jopa rasistinen, väite. Katkelma ei kuulosta tuntemaltani Paasoselta, joten epäilen toimittajan muotoillen tutkijan sanat juttunsa henkeen sopiviksi.

Pornon marginaalista löytyy myös raiskausfantasioita. Niistä suurin osa kuvaa kahden henkilön välisiä tilanteita vedoten voimakkaasti tavallisimpiin raiskaukseen liittyviin stereotyyppeihin ja fantasioihin. Joukkoraiskaus on harvinaisuus myös raiskausfantasioiden joukossa. Myös raiskausfantasioita esittävä porno tehdään suostuvaisten esiintyjien kanssa - usein kyse on sm-alakulttuuriin kuuluvista studioista ja esiintyjistä.

Jotkut yksittäiset, todellisia raiskauksia kuvaavat kännykkävideot tai vastaavat eivät ole pornoa sanan varsinaisessa mielessä. Niitä ei ole tehty viihteeksi tai seksuaalisuuden ilmaisemiseksi, vaan kyse on rikoksen videoinnista. Jotkut verkon extreme-videosivustot saattavat levittää myös tällaisia videoita shokkiarvon vuoksi. Kyse on kuitenkin marginaalin marginaalista, joten ”pornolle tutusta ilmiöstä” ei ole kyse.

Pornon esittäminen raiskausten innoittajana on historiallisesti näköalatonta. Ennen kuin naisten oikeudet nousivat vakavasti yhteiskunnalliseen keskusteluun, naiset ovat olleet miesten holhouksen alaisina, perheiden sisäisiin asioihin ei puututtu, eikä naisen todistusta oikeudessa pidetty merkittävänä. Ennen vuotta 1994 Suomessa ei nähty avioliitossa tapahtuvaa raiskausta rikoksena. Tätä taustaa vasten naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan määrä on ollut varmasti suurempi ennen nykypornon aikaa kuin se on ollut sen jälkeen. Rautalangasta vääntäen: porno ei ole voinut olla syypää siihen raiskaamisen ja alistamisen valtakulttuuriin, joka ennen naisten oikeuksien kehittymistä on vallinnut. Samanlainen sukupuolikulttuuri vallitsee valitettavasti yhä useissa maissa, eikä näitä maita, kuten Irania, tunneta pornon saatavuudesta tai tuotannosta.

Naisten aseman paraneminen ja feminismi ovat nostaneet seksuaalisen väkivallan keskusteluun ja mahdollistaneet siihen puuttumisen. Sekä pornon saatavuuden kasvu että naisten aseman parantuminen ovat osa samaa länsimaista liberalisoitumiskehitystä. Porno tuskin on merkittävässä roolissa naisten aseman parantumisessa, mutta ei sen räjähdysmäinen kasvu 60-luvulta lähtien ole kuitenkaan millään tavalla estänyt nopeaa tasa-arvokehitystä länsimaissa. Tätä näkökulmaa tukevat myös useat väestötason tutkimukset, joissa ei ole havaittu korrelaatiota pornon saatavuuden lisääntymisen ja seksuaalisen väkivallan määrän välillä (esim. Diamond 2009; Kendall 2006; Kutchinsky 1999). Olennaisempi tekijä seksuaalisen väkivallan kohdalla näyttäisi olevan naisten asema yhteiskunnassa ylipäätään ja naisten mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä kulkuun.

Kun sanotaan ympäripyöreästi, että joidenkin tutkimusten mukaan porno lisää, ja joidenkin mukaan vähentää väkivaltaa, on syytä katsoa tarkemmin, mistä tulosten näennäisessä ristiriidassa on kyse. Kriminologisissa tutkimuksissa havaitut yhdeydet pornon käytön ja seksuaalirikosten välillä perustuvat usein tutkimusraporttien tarkoitushakuiseen popularisointiin. Tyypillisessä tapauksessa seksuaalirikoksesta tuomitulta henkilöltä on kysytty ”Oletko katsonut pornoa viimeisen 3 kuukauden aikana?” Jos vastaus on kyllä, merkitään taulukkoon ”henkilö on katsonut pornoa”. Kun tiedämme, että Suomessakin nuorista miehistä yli 70% on katsonut pornoa, ei tieto seksuaalirikollisen pornon katselusta merkitse yhtään mitään.

Nykänen ihmettelee, onko nyt menossa jonkinlainen raiskausaalto, kun raiskausuutisia tulee esille eri puolilta maailmaa. Toimittajana hänen luulisi ymmärtävän, että uutisoinnin trendit eivät ole välttämättä missään suhteessa tapahtumien yleisyyden kanssa. Kun jokin asia on pinnalla, siitä myös uutisoidaan enemmän. Ilmiö on täysin sama kuin esimerkiksi 90-luvun kansainvälisissä insesti- ja saatananpalvontahysterioissa. Jälkimmäisessä onnistuttiin tekemään täysin olemattomasta ilmiöstä kansainvälinen haloo. Satanistisia rituaalimurhia ja kultteja tutkinut Jeffrey S. Victor joutui toteamaan tutkimuksissaan, että valtavan puheenaiheen takaa ei löytynyt yhtäkään todellista tapausta (Victor 1993).

Spekulaatiosta totuuteen voi olla paljon matkaa. On hämmästyttävää, että Nykänen alentuu jutussaan vihjailuihin ja arveluihin sen sijaan, että hän tekisi niin kuin toimittajan pitäisi: ottaisi asiasta selvää ja kirjoittaisi juttunsa neutraaliin sävyyn eri näkökulmia punniten. Nyt valittu otsikointi ja tapa, jolla pornosta siirrytään vaivihkaa raiskauskeskusteluun - ikään kuin kyse olisi saman asian eri puolista - tekevät jutusta pornonvastaisen pamfletin.

Sanomalehden taso on riippuvainen sen toimittajien osaamisesta ja journalistisesta selkärangasta. Jos mielipiteet ja tosiasiat alkavat mennä sekaisin, lukija joutuu arvuuttelemaan, milloin on kyse toimittajan mielenilmauksesta ja milloin asia-artikkelista. Kun on kyse seksuaalisuuden kaltaisesta sensitiivisestä ja kiistellystä aiheesta, olisi toimittajan hyvä olla erityisen tarkka neutraaliuden ja lähteidensä käytön suhteen. Mielipidekirjoituksille on ymmärtääkseni lehdessä ihan oma osastonsa.

Tommi Paalanen
Filosofi, seksuaalieetikko
Helsinki