Seksuaalipolitiikka hämmentää

"Vihreän nuoren seksikirjoitus hämmentää" raportoi Ilta-Sanomat verkkojutussaan. Kyse on Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton eli ViNO:n puheenjohtajan Hanna Hakon blogikirjoituksesta, jossa käsitellään seksuaalilainsäädännön nykytilaa. 

Varmasti hämmentääkin. Monien käsitykset seksistä ja ihmissuhteista ovat keskiverto 13-vuotiaan tasolla, joten vakava yhteiskunnallinen ja eettinen keskustelu voivat mennä yli hilseen. Kun lisäksi koloistaan kaivautuvat esiin kaikenlaiset turjakkeet, joiden käsitykset ovat peräisin toissa vuosisadan taitteesta, sekoittuuhan siinä pienen ihmisen pää.

Seksuaalisuutta koskevassa keskustelussa unohtuu helposti, että asiantuntemukseksi eivät riitä omat kokemukset vaakamambosta tai seksittömästä rangaistusavioliitosta. Eivätkä myöskään omaan umpimieliseen vanhemmuuteen perustuvat käsitykset lasten tai nuorten seksuaalisesta kehityksestä. Vaikka jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä asioista, ei se tee kaikista mielipiteistä ilmaisemisen arvoisia. Koska seksuaalisuuskeskustelu on usein herkkää ja tunteikasta, pitää väitteiden perustelemiseen ja hyvään argumentaatioon panostaa tavallista enemmän - ei vähemmän, vaikka monilla onkin erheellisesti niin tapana.

Seksistä hämmentyneiden olentojen nillitys ei kuitenkaan saa estää hyvää ja rationaalista keskustelua seksuaalipolitiikasta. Kiitos Hanna Hakolle keskustelunavauksesta ja kiitos myös jatkokeskustelijoille, mutta vain niille, jotka vaivautuvat ottamaan asian vakavasti - vaikka olisivatkin eri mieltä kanssani.

Hakko pohti kirjoituksessaan seksuaalilainsäädännön uudistamisen tarvetta seksityön dekriminalisoimisen pohjalta. Pohdinnan aiheina olivat insestikiellon purkaminen, suojaikärajojen uudelleenarvioiminen ja sivumaininnalla myös "lajienvälinen seksi" eli suoremmin sanottuna seksi eläinten kanssa. Kirjoitus lähti liikkeelle yksinkertaisesta liberaalista periaatteesta: vapaaehtoisten seksuaalitekojen dekriminalisoinnista. Hakko huomioi vapaaehtoisuuden olevan joissakin tapauksissa hankala määriteltävä, mutta kun käsite korvataan täsmällisellä suostumuksen käsitteellä, merkittävä osa ongelmista voidaan ratkaista.

Osapuolten välinen suostumus on minkä tahansa yhteistoiminnan oikeuttaja. Suostumukseksi ei riitä pelkkä vapaaehtoisuus, vaan sen kriteereinä ovat myös riittävä tieto toiminnan merkityksestä ja seurauksista sekä vapaus pakottavista valtasuhteista. Riittävän tiedon ehto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että seksin harrastamiseen tarvittaisiin seksologian maisterin paperit, vaan kriteerien tiukkuus on suhteutettava aktin mahdollisiin haittoihin: Esimerkiksi kahden seksuaalisesti kokemattoman henkilön homoseksuaaliset kokeilut ovat minimaalisen riskialttiita, jolloin niiden rajoittamista on hyvin hankala perustella. Sen sijaan jos ryhdytään tekemään viiltoja, amputaatioita tai muuta kehonmuokkausta, on suostumuksen oltava kirkas ja selkeä.

Hakon mainitsema "varovaisuusperiaate" eli ajatus siitä, että jotakin kannattaa kieltää siksi, että sallimisesta voi olla vakavia haittoja, toimii vain hyvin harvoissa tapauksissa, joissa haitat ovat hyvin todennäköisiä ja vakavia. Muissa tapauksissa haitat ovat minimoitavissa täsmällisillä interventioilla. Varovaisuusperiaatetta huomattavasti parempi lähtökohta on "vähäisimmän puuttumisen periaate", jolloin pyritään puuttumaan pelkästään suoraan ongelmiin kunnioittaen mahdollisimman paljon kohteena olevan henkilön itsemääräämisoikeutta.

Esimerkiksi nuorten seksin kohdalla parhaisiin tuloksiin päästään tehostamalla seksuaalikasvatusta ja keskittämällä lainsäädäntöä vain vahingollisten tekojen kriminalisointiin sekä höllentämällä sitä muilta osin. Hollantilainen liberaali lähestymistapa on tilastojen valossa ollut ylivertainen Euroopan maiden keskuudessa. 

Hakko nosti esille suojaikärajan alentamisen tai poistamisen ja joutui sen vuoksi odotetusti kovan hyökkäyksen kohteeksi. Suojaikärajaan kohdistuva kiihkoilu on kuitenkin täysin perusteetonta sen valossa, että naapurimaissamme suojaikärajat ovat alempia kuin Suomessa: Virossa 14 ja Ruotsissa 15. Näistä ikärajoista ei ole seurannut mitään merkittäviä ongelmia kummassakaan maassa, joten ei kotoinen 16 vuoden ikäraja ole sellainen rajapyykki, johon keskustelussa kannattaisi hirttäytyä. 

Keskustelua seksuaalipolitiikasta on pyritty vaimentamaan väitteellä, että ei ole mitään mieltä ajaa piskuisten vähemmistöjen asioita. Tästä olen täysin päinvastaista mieltä. Ihmisoikeuksien ja seksuaalioikeuksien toteutumista pitää tarkkailla kokonaisvaltaisella tasolla ja huomioda juuri ne pienetkin ryhmät ja marginaaliset tapaukset, joiden kohdalla oikeudet toteutuvat heikoiten. Pienet ryhmät paljastavat järjestelmässä olevia heikkouksia ja vääryyksiä, jotka voivat tuottaa pahaa jälkeä sekä yksilöille ja heidän läheisilleen.

Keskustelun vaimentajat ovat ilmeisesti sitä mieltä, että kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin suuri laiskanpulskea keskiluokka ei valita? Yhteiskunnallisena ajatteluna tämä on todella laiskaa. Pienryhmien kohtaamat ongelmat nostavat esille olennaisia eettisiä ja yhteiskuntafilosofisia ongelmia, joiden käsittely tuottaa parhaimmillaan merkittäviä hyötyjä koko yhteiskunnalle. Kansalaisvapauksien kehittyminen nykyisen kaltaiseksi järjestelmäksi on vaatinut historian kuluessa monta vastaavaa keskustelua "marginaalisiksi" koetuista ongelmista kuten rotusorrosta tai naisten oikeuksista.

Myös Anna Kontula totesi lainsäädännössä olevan ristiriitoja ja kummallisuuksia, jotka olisi hyvä suoristaa. Tällaisia ovat esimerkiksi se, että seksiä eläimen kanssa ei ole kielletty, mutta eläinpornon levittäminen on. Myös seksi lähisukulaisen kanssa on erikseen kielletty. Kumpikin mainituista kielloista pohjautuu dogmaattiseen käsitykseen siitä, keiden välille seksi kuuluu. Historialliset ja uskonnolliset käsitykset seksuaalisuudesta eivät riitä mitenkään oikeusvaltion lainsäädännön perusteiksi. Jos jonkin teon vahingollisuutta tai merkittäviä haittoja ei pystytä osoittamaan, on laki syytä purkaa.

Yllätyksettömästi Väestöliiton Dan Apter torppasi koko keskustelunavauksen. Hänen mielestään seksuaalipolitiikasta ei ilmeisesti tarvitse keskustella. Tällaisella asenteella Väestöliiton rooli seksuaaliasioiden asiantuntijana rapistuu ja järjestö nahistuu entistä selkeämmin seksuaalikonservatismin linnakkeeksi.

Otto Lehto toteaa blogissaan, että erilaisen seksuaalisuuden arvostelu pohjautuu usein pelkkään ällötykseen vahvan argumentaation sijaan. Ällötys pyritään keskustelussa verhoamaan epämääräiseen haitoista puhumiseen, yleiseen moraaliin tai perinteisiin seksuaalikäsityksiin. Seksuaalipolitiikan pitää kuitenkin perustua tutkittuun tietoon ja vahvoihin eettisiin ja yhteiskunnallisiin argumentteihin, ei henkilökohtaisiin tuntemuksiin tai käsityksiin hyvästä seksuaalisuudesta.

Ihmisoikeuksien ja seksuaalioikeuksien ottaminen vakavasti tarkoittaa turhien seksuaalisuutta rajoittavien lakien purkamista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään "kaikki on sallittua" -ajattelua, vaikka konservatiivit sen niin haluaisivat kuulla. Seksuaalisuuden toteuttamista pitää rajoittaa silloin, kun kyse on toisen vahingoittamisesta, pakottamisesta, painostamisesta tai vallan väärinkäytöstä.

Seksuaalisen vapauden puolustaminen ei ole turhaa, vaikka se joskus turhauttaakin. Keskustelu tuntuu pään hakkaamiselta seinään siksi, että konservatiivien ja uskovaisten argumentit eivät ole muuttuneet pariin sataan vuoteen miksikään. Moraalin rappio, perhearvojen puolustaminen ja lasten suojelu ovat olleet aina keskustelun keskeisimmät keppihevoset. Kuitenkin historia on osoittanut eettisen liberalismin olevan voitokas kerta toisensa jälkeen, sillä sen filosofinen perusta on vahva ja jokainen voi ymmärtää vapauden vaatimuksen. Pitäkäämme huoli, että voittokulku jatkuu!