Helsingin sanomien kaupunkitoimituksen uutistuottaja Päivi Punkka arvosteli kommenttipuheenvuorossaan raiskaustapauksen uutisointia. Hän antoi ymmärtää, että vammojen laadusta puhuminen tai tekijöiden ikään viittaaminen "poikina" olisi jotenkin väärin. Hän kirjoittaa:
Valtaosa nykyihmisistä varmaankin jo
toivottavasti ymmärtää, mistä raiskauksessa on kyse: vakavasta
rikoksesta, vallankäytöstä, väkivallasta, joka pahimmillaan tuhoaa uhrin
elämän. Pojankoltiaisilla tai mustelmien puuttumisella ei pitäisi olla
sijaa ajatuksissa tai keskusteluissa, kun puhutaan raiskauksesta.
Alun toteamuksesta kukaan tuskin on eri mieltä, mutta paasaus "pojankoltiaisista" tai "mustelmista" on ihan Punkan omaa maalailua. Hän kyllä yrittää syyttää näistä kyseenalaisista sanamuodoista poliisia ja toimittajakollegaansa, mutta tällaisia ilmauksia ei löydy alkuperäisestä uutisesta.
Punkan kirjoitus on todella outo. Luin Hesarin uutisen huolella läpi, enkä löytänyt mitään erikoista, virheellistä tai värittynyttä. Sanamuodoista voidaan toki olla montaa mieltä ja kinata maailman tappiin asti. Uutisoinnin tyyli tai sisältö oli kuitenkin täysin asiallista ja tällaiselle uutisoinnille tyypillistä.
Punkka tarttui erityisesti komisario Hiltusen kommenttiin "Nainen ei loukkaantunut fyysisesti vakavasti tapahtuneessa", joka on epäilemättä vastaus kysymykseen, miten naiselle kävi. Sen mainitseminen, että vakavia vammoja ei tullut on ihan perusteltua tiedottamista. Asian olisi voinut ilmaista esim. "lieviä fyysisiä vammoja", mutta yhtälailla sitäkin voitaisiin arvostella sanan "lievä" käytöstä vakavan rikoksen kohdalla.
Vammoista kysyminen ja puhuminen on rikosuutisoinnissa tavanomaista. Rikosten raakuudella ja tekotavalla on huomattavasti merkitystä tapauksen arvioimiselle ja yleiselle turvallisuudelle. Punkan esittämä verhottu väite siitä, että jokainen raiskaus on aina yhtä vakava rikos, ei ole järkevä, sillä on selvää, että tekotavoissa on monenlaisia eroja. On myös aivan perusteltua, että poliisi ottaa kantaa vain fyysisiin vammoihin, sillä henkisen vahingon määrää ei voi arvioida tässä vaiheessa mitenkään.
Ja mitä tulee "poikiin" tekijöinä, uutisen mukaan pojat olivat 15-18 -vuotiaita. Tämän ikäisistä ihmislajin koiraista käytetään tavallisesti arkikielessä sanaa "poika", joten Punkan reagointi on vallan kummallista. Erikoisempaa olisi, jos käytettäisiin sanaa "mies".
Olen aiemmin todennut, miten sukupuolta ja ikää muljataan välillä uutisissa rikoksen tekijöiden ja uhrien stereotyyppien mukaisiksi. Esimerkiksi 17-vuotiasta rikoksen tekijää pyritään kutsumaan "nuoreksi mieheksi" ja vastaavasti 17-vuotiasta uhria "pojaksi". Tällä kertaa nimike meni ihan oikein. "Pojan" käyttäminen iän ilmauksena ei ole tietenkään mikään "pojat on poikia" -väite. Haloo nyt saatana.
Mitä Punkka oikein ajaa takaa? Hänen syytöksensä ovat perusteettomia ja yliampuvia, sillä uutisoinnissa ei ollut kyse "pojankoltiaisista" tai "mustelmisen puuttumisesta". Nämä ovat hänen omia sanojaan, joita ei löydy alkuperäisestä tekstistä.Yrittääkö Punkka sanoa kommentillaan, että toimittajien ja poliisin pitäisi luopua neutraalista tyylistä raportoidessaan naisiin kohdistuvista seksuaalirikoksista? Pitäisikö rikoksia alkaa alleviivaamaan tai retostelemaan keltaisen lehdistön tapaan?
Pitäisikö jokaisen rikosuutisen perään lisätä vakavalla äänellä lausuttu julkilausuma: "Tämä on niin raskas, vaikea ja murheellinen asia..."
Punkan sekoilu on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät aikeet, tuohtumus ja heikko osaaminen tuottavat, kun harkinta sattuu pettämään. Tiedän hyvin, mitä silloin voi tapahtua, sillä olen itsekin joskus kirjoitellut kaikenlaista epämääräistä vitutuspäissäni. Olennaisena erona minun ja Punkan välillä on kuitenkin se, että Punkka touhuaa arvostetun lehden toimituksessa ja purkaa tunteitaan suurelle lukijakunnalle, joka pitää painettua sanaa erityisen luotettavana.
Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen on ilmeisesti innoittunut 50 Shades of Grey -elokuvasta, sillä hän kaipailee lisää kärsimystä YLE:n verkkouutisissa. Juttu käsittelee salamaerojen lisääntymistä, josta Heli johtelee hämmentäviä yhteiskunnallisia pohdintojaan. Vaarasen mukaan
"uskonnollisemmassa yhteiskunnassa kärsimyksellä on arvoa. Tuska ei ole
nykyihmiselle arvokasta, toisin kuin silloin kun uskonto hallitsi
jokaisen länsimaisenkin ihmisen elämää."
Nostalgia voi tietysti olla joskus mukavaa ja menneisyys näyttää kauniilta 20-luvun kampauksineen, mutta yllä oleva on todella häiriintynyttä ajattelua. Vaaranen siis kaipaa aikaa, jolloin ihmisuhteissa osattiin kärsiä kunnialla? Vilkaistaanpa hieman, mitä se piti ennen vanhaan sisällään.
- Naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin!
- Mies on perheen pää; kärsi hiljaa nainen!
- Lyöminen takaisin kurituskeinojen valikoimaan!
- Uskonnolliset häpeärangaistukset käyttöön!
- Syyllistetään naimattomat äidit itsemurhan partaalle!
- Kylpyhuoneen henkariabortit takaisin!
Kyllä ennen osattiin kärsiä arvokkaasti!
Uskonnon kauniista roolista wanhan kunnon kärsimyksentäyteisen seksuaalimoraalin ylläpitäjänä kertoo hyvin se, miten kirkko on vastustanut jokaista seksuaaliterveyden edistysaskelta aikanaan. Jos kirkon tahto olisi mennyt aina läpi, ei abortteja saisi tehdä tai kondomeja ostaa kaupoista, homot olisivat vankilassa tai hullujenhuoneella ja naiset pysyttelisivät kotona miestensä mieli- ja väkivallan alaisina.
Tällaista uskonnollisempaa yhteiskuntaa voi mennä katsastamaan vaikkapa Saudi-Arabiaan tai Talebanin pariin. Lähempääkin löytyy: vanhoillislestadiolaiset naiset pitävät varmasti kärsimystä arvossaan, kun oma keho hajoaa kymmenennen raskauden kohdalla noudattaessa äijäneuvostojen viisaudessaan tulkitsemaa lisääntymiskäskyä.
Ja mitä tulee salamaerojen lisääntymiseen, olisi kiva, jos Parisuhdekeskuksen johtaja olisi tarjonnut yhdenkin tutkimusviitteen ilmiöstä - edes saatana gallupin. Lisätietoa ei löydy edes Väestöliiton jutusta, joka on lyhyempi kuin entisajan virsi kaunis.
Olisiko tässäkin uhkaavan ilmiön "lisääntymisessä" kyse samanlaisesta julkisuusvedätyksestä kuin suukseksin aiheuttamien suusyöpien kohdalla? Vai hassutteliko Tuska-Vaaranen vain vähän uskonnollisilla kärsimysjutuillaan?
Suusyöpävedätyksessä oli kyse suusyöpien esiintyvyyden lisääntymisestä "uhkaavasti". Esimerkiksi Iso-Britannian väestössä esiintyvyyden lisäys oli huimasta 0,000086 prosentista 0,000094 prosenttiin kahden vuoden aikana 2008-2010, mikä tarkoittaa noin 500 uutta tapausta liki 65 miljoonaisessa kansakunnassa (lukuja ja lisätietoa). Tämän valtaisan epidemian syyksi maalailtiin innolla suuseksiä konservatiivisissa ja pölhöpopulistisissa medioissa kuten Iltalehdessä. Tosiasiassa suusyöpien syyt ovat moninaisia, eikä yhtä selkeää aiheuttajaa voida nimetä.
Sen sijaan salamaeroepidemiasta esitetään rautaista näyttöä: yhden terapeutin käsittelemistä erotapauksista kuulemma jopa 30% on salamaeroja. Kun a) salamaeroa ei ole täsmällisesti määritelty, b) eikä ole tietoa, paljonko psykoterapeutilla on eroasiakkaita kaikkiaan, c) eikä tiedetä, miten terapeutti on asian tilastoinut, on tämän luvun merkitys... ööö... täysin merkityksetön.
Minun tämän vuoden puolella kuulemistani seksijutuista 68% käsitteli ryhmäseksiä. Siis: suomalaisista yli puolet harrastaa ryhmäseksiä! Eikös vaan?
Mutta yksi varma totuus jutusta ja Vaarasen uskonnollisista visioista löytyy. Koko jutun syypää on Tinder!
Sosiaalinen media on siitä hieno ja inhottava asia, että arvostelu, nurina ja paskan heittäminen alkavat jo ennen kuin ruumiit ovat ehtineet kylmenemään. Näin on käynyt myös - tai erityisesti - Charlie Hebdon katalan joukkomurhan tapauksessa.
Kun veri oli valunut kokouspöydälle, noin viiden minuutin ihmettelyn jälkeen pilkkalehteä alettiin syyttää uudella tarmolla rasismista, islamofobiasta ja vähäosaisten lyömisestä, koska osa pilkasta kohdistui islamiin ja islaminuskoisiin.
Tässä ei tietenkään ollut mitään uutta, sillä vastaavaa keskustelua on käyty lehden ympärillä vuosikausia. Keskustelussa esitetyt rasismiväitteet ovat olleet kiistanalaisia ja tuloksettomia, sillä poliittisena satiirina lehden tyyliä ovat suojanneet sekä satiirin eurooppalainen traditio että sananvapauden periaatteet - kuten pitääkin.
Mutta, miksi seksuaalisuutta käsittelevä blogi sekaantuu murhiin ja pilkkalauluihin? Siksi, että tyylikkäästi veriroiskeiden perään ajoitetut rasismisyytökset muistuttavat ilkeällä tavalla raiskauskeskustelusta tuttua uhrin syyllistämistä.
Kiusalliseksi homman tekee se, että nk. valveutunut verkkolehdistö ja blogisto on päätynyt tässä tapauksessa heittelemään rasismisyytöksiä, vaikka raiskaustapauksissa niiden kanta on vahvasti uhrien syyllistämistä vastaan. Erityisesti feministiblogeissa ristiriita suorastaan kirkuu lukijan korvaan (kts. esim. Jezebelin keskustelupalstoja).
Charlie Hebdon kohdalla monet ovat nopeasti irtisanoutuneet lehden linjasta, vaikka heillä ei ole ollut mitään tekemistä lehden kanssa. Lehteä on syytetty vihapuheesta, iljettävästä rasismista, etnisesti profiloivista piirroksista jne. Lisäksi tunniste #iamnotcharlie on saanut merkityksen, jossa irtisanoudutaan lehden hengestä. En oikein ole ymmärtänyt miksi, sillä kukaan muu kuin lehden tekijät eivät ole vastuussa lehdessä julkaistuista materiaaleista.
Rasismisyytöksissä on selkeästi kyse samanlaisesta väitteestä kuin tapauksissa, joissa raiskauksen uhria syytetään varomattomuudesta, oli kyse sitten humalatilasta, paljastavista vaatteista tai väärän seuran valinnasta. Uhrin syyllistämisestä on kyse siitä, että vihjataan uhrin olevan jollakin tavalla vastuussa siitä, että hän joutui rikoksen uhriksi. Muodollisesti väitteen rakenne on kepeästi formalisoituna tällainen:
Rikos
X tapahtuu uhria vastaan. Rikos johtui tekijän teosta P. Uhrin
syyllistämisenä pidetään sellaista puhetta, jossa rikoksen tapahtumiseen
katsotaan vaikuttaneen rikoksen tekijän teon P lisäksi uhrin toiminnan
ominaisuus Q, sillä edellytyksellä, että Q:ta pidetään negatiivisena asiana, se oli uhrin valittavissa ja lisäsi rikoksen todennäköisyyttä.
Raiskaustapauksissa
X = raiskaus
P = raiskaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin varomattomuus
Pilapiirtäjän murhassa
X = murha
P = murhaajan tekemä väkivalta
Q = uhrin piittaamattomuus uskovien tunteista, esim. loukkaavan (rasistisen, islamofobisen tms.) kuvan piirtäminen
Kiinnostavaa on se, että monet rasismin vastustajat käyttävät huoletta tällaista argumenttia uhrin syyllistämisen tuomitsemiseen raiskaustapauksien julkisessa käsittelyssä, mutta eivät huomioi sitä huudellessaan rasismia ja islamofobiaa ruumiskasan äärellä.
Uhrin syyllistämisen tuomitsemista perustellaan raiskauksen kohdalla mm. sillä, että se lisää uhrin kokemaa kärsimystä, tuottaa väärää syyllisyyden tunnetta sekä vähentää uhrien halua ilmoittaa rikoksesta tulevaisuudessa.
Charlie Hebdon tapauksen kohdalla totetuu ainakin kaksi näistä vaikutuksista aivan samanlaisina. Rasismisyytökset ovat suolaa uhrien omaisten haavoihin ja siirtävät epäreilusti vastuuta murhaajilta uhreille.
"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että kännissä minihameessa mustien miesten matkaan lähtenyt nainen raiskataan..."
"Olihan se nyt ihan odotettavaa, että rasistisia ja islamia rienaavia kuvia piirtävät tyypit tapetaan..."
Ottakaa vastuu omasta tekopyhyydestänne!
Seksivälineliike ei saanut rahoitusta koska aihe on epäeettinen, uutisoi YLE äskettäin. Aivopierun lähde oli valtion rahoitusyhtiö Finnvera, joka tarjoaa rahoitusta mm. yritysten perustamiseen ja vientihankkeisiin. Finnvera päättää tietysti itse ja omilla kriteereillään, mitä he rahoittavat ja mitä eivät, mutta etiikasta he eivät näytä tajuavan hölkäsen pöläystä.
Ajatus siitä, että seksuaalisuus ja seksi olisivat jotenkin moraalittomia asioita, on vanhentunutta kulttuurikonservatiivista hömppää. Käsitys perustuu ikälopulle seksuaalinormistolle, jossa seksuaalisuuden oikeita toteuttamistapoja säätelivät konservatiivikristilliset seksuaalikäsitykset, haaveunet perheidyllistä moraalisesti välttämättönänä yhteiskuntarakenteena sekä sotia edeltäneelle ajalle ominainen kunnollisuuden korostaminen niin käytöstapojen kuin sukupuolinormienkin osalta.
Kun tällaisia käsityksiä tutkaillaan etiikan näkökulmasta, paljastuvat ne seksuaalikammoisen pikkuporvarillisuuden pintakuonaksi, jolla pyritään lähinnä ylläpitämään yhteiskunnallisia kontrollirakenteita ja vallitsevia valtajärjestelmiä. Etiikan kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.
Eettisyydessä on kysymys oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta, oikeuksien kunnioittamisesta, mielivaltaisen vahingoittamisen kieltämisestä ja vastaavista asioista. Ei seksielämän valinnoista, seksileluista, kunnollisuuden kuvitelmasta tai pikkuporvarillisesta sovinnaisuudesta.
Jos oletamme idealistisesti, että seksivälinekauppiaat saavuttavat tavoitteensa, eli tuottavat toiminnallaan seksuaalista mielihyvää, iloa ja onnellisuutta ihmissuhteissa, heidän toimintansa on eettisesti kiitettävää. Mikään heidän toiminnassaan ei viittaa epäeettisyyteen: se ei ole vahingollista, epäreilua tai rusikoi kenenkään oikeuksia.
Moraalifantasiat vuosikymmenten takaa eivät määrittele eettisyyttä. Finnveran talousveijojenkin (ja monien muiden) on aika herätä nykyaikaan ja päivittää käsityksensä seksuaalietiikasta.
Valtion ja useiden järjestöjen Right to Choose -kampanja seksuaalista väkivaltaa ja häirintää vastaan on herättänyt keskustelua Hesarin mielipidepalstalla. Keskustelu näyttää olevan varsin amerikanisoitunutta eli tarkoituksellisten väärinymmärrysten ja kovan retoriikan sävyttämää. Keskustelijat ajautuvat retoriikan painosta vastakkaisiin leireihin, vaikka tosiasiassa heidän kantansa tuskin ovat niin kaukana toisistaan kuin äkkiseltään vaikuttaa.
Sami Sjöblom kommentoi kampanjaa siitä, että se suhtautuu liian jyrkästi teini-ikäisten sosiaalisen elämän koukeroissa sattuviin virheisiin ja rajanylityksiin. Sjöblom arvosteli kampanjan asenteita uusmoralistisiksi ja loukkaantumiseen opettaviksi. Melissa Mäntylä puolestaan vastasi tähän, että ikä ei oikeuta seksuaalirikoksen tekemistä, siihen puututaan yhä leväperäisesti, ja että ahdistelulla voi olla vakavia seurauksia uhreille.
Ei ole ihme, että asiasta seuraa sotkuinen vyyhti, sillä kummatkin keskustelijat ovat osaltaan oikeassa. He vain puhuvat toistensa ohitse.
Seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat ilman muuta suuria ongelmia, mutta niitä ei tulisi nostaa poikkeukselliseen rooliin. Niiden tarkasteleminen poikkeuksellisena johtaa helposti ylilyönteihin, joita sävyttää yleinen puritaanisperäinen seksuaaliangsti. Melissa tuskin puritanisteihin lukeutuu, mutta tulee toistaneeksi (vahingossa?) konservatiivifeminististä retoriikkaa, jossa seksuaalinen ahdistelu on suurin piirtein kidutukseen verrattavissa oleva rikos: "Seksuaalinen väkivalta ja ahdistelu ovat aina peruuttamattomia tekoja uhrin mielenterveydelle."
Seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa on hyvin monenlaista. Niiden niputtaminen yhteen ja laittaminen "peruuttamattomien seurausten" kategoriaan, on varsin kovaa retoriikkaa, joka on valitettavasti haitaksi lähinnä ahdistelun ja väkivallan uhrien toipumiselle. Kovalla retoriikalla oikeutettu omista kokemuksista kumpuava viha tai katkeruus voi myös rakentua tunne-elämän ongelmaksi, jos sitä vahvistetaan sosiaalisesti.
Jostakin syystä Right to Choose -kampanjan retoriikka ja tyyli ovat aggressiivisia. Ehkä niillä halutaan kytkeytyä sosiaalisen median raivokkaisiin keskusteluihin? Sivusto valistaa meitä stereotyyppisesti sukupuolitetun nyrkkeilyhanskakuvituksen kera, että tyttöjen pitää oppia sanomaan "take no shit", anaaliseksi on arveluttavaa, ja on aina huono idea julkaista alastonkuvia itsestään verkossa.
Kampanjan esimerkit seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ovat kuitenkin ihan hyvin valittuja. Niistä ei tule takavuosien tapaan sellaista kuvaa, että mikä tahansa seksijuttu ja -ehdotus olisi häirintää. Vastuuta annetaan myös ehdotusten vastaanottajalle, jonka tehtävänä on joko lähteä leikkiin mukaan tai ilmoittaa, että ei halua jatkaa keskustelua.
Häirinnän kontekstuaalisuutta ja väärinkäsitysten selvittämistä olisi ollut hyvä avata lisää, mutta se lienee enemmän seksuaalikasvatuksen kuin valistussivustojen tehtävä. Kampanja ei ole huono, mutta aggressiivinen tyyli ei kannusta pohtimaan, mistä sosiaalisten tilanteiden monimutkaisissa asetelmissa on kyse. Se kannustaa pikemminkin amerikkalaiseen tyyliin ampumaan ensin ja kysymään jälkeenpäin.
Melissan huomio heikosta seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan puuttumisesta koulumaailmassa ja nuorten harrastusten parissa on kuitenkin aivan oikea: liian moni tapaus päästetään läpi sormien. Syinä tähän ovat mm. tilanteiden tunnistamisen vaikeus, häpeän aiheuttama puhumattomuus sekä, valitettavasti, opettajien, ohjaajien ja muiden aikuisten osaamattomuus. Viimeksi mainitulle pitäisi tehdä täpäkästi jotakin. Esimerkiksi seksuaalikasvatustaitojen hankkiminen on hyvä alku kenelle tahansa nuorten kanssa työskentelevälle.
Missä sitten Melissan ja Samin sukset menevät ristiin? Ensinnäkin siinä, että Melissa käsittelee asiaa rikoksen ja oikeuksien näkökulmasta. Samin näkökulma puolestaan on kasvatuksessa ja sosiaalisessa neuvottelussa. Jonkinlainen synteesi näistä näkökulmista olisi tarpeen. Se voisi olla seksuaalimyönteinen lähestymistapa, jossa korostetaan avointa puhetta seksistä ja ihmissuhteista samalla kun kirkastetaan jokaisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden kommunikoimista ja kunnioittamista.
Keskusteluun pesiytynyt jyrkkyys suuntaan tai toiseen ei vie asioita eteenpäin. Erityisesti nuorten kanssa keskusteltaessa tarvitaan joustavuutta, näkökulmien avaamista ja avointa keskustelua. Sosiaalisissa tilanteissa luovimiseen tarvitaan empatiaa ja näkökulmia, joiden oppimisessa toisten näkökulmien kuunteleminen ja ymmärtäminen on ensisijaista.
